Etkö sitä tiennyt

"Häh, etkö sinä ole kuullut? Etkö sinä katso uutisia ja lue lehtiä?" Tällaisia lausahduksia kuulee joskus kanssaihmisten suusta. Mutta kuka määrittelee tai on määritellyt sen tiedon, joka jokaisella pitää olla ja joka pitäisi ehdottomasti saada tietää heti sillä sekunnilla, kun se tapahtuu?
Maakuntalehdessä oli pieni gallup, jossa kysyttiin neljältä nuorelta presidentinvaalien ehdokkaita. Yksi ei tiennyt ketään, kaksi tiesi jonkun, yksi tiesi mainita kaikki miehet nimeltä  ja "sitten oli joku nainen". (Minkähän takia muuten juuri nainen oli jäänyt nimettömäksi?)

Itse katson ensimmäiset uutiset Aamu-tv:stä. Seuraavat uutiset katson ehkä kello viisi tai kuusi televisiosta, lopuksi vielä illalla myöhemmin, vaikka kaikissa hoetaan niitä samoja asioita. Paikallisuutiset luetaan paikallislehdestä, joka tulee kerran viikossa. Lehti tulee luetuksi kannesta kanteen.

Maakuntauutisia luetaan maakuntalehdestä, joka tulee meille perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Viikolla ei ehdi lukea, joten olemme luopuneet kokonaisen viikon tilauksesta. Minusta on kätevää, että saa tilata vain viikonlopun lehdet.

Mutta riittääkö tämä? Aina on jokin uutinen, joka on ollut jollekin henkilökohtaisesti tärkeä, ja jos et ole kuullut juuri siitä asiasta, et ole kelvollinen yhteiskunnan kansalainen. Mutta mikä on se aikamääre, jonka sisällä on saatava tietää "tärkeät" tapahtumat? Norjan ampumatragedia esimerkiksi sattui juuri sellaiseen aikaan, kun olimme viikonlopun poissa kotoa ja aamuvarhaisesta iltamyöhään olimme liikkeellä. Näin ollen vasta sunnuntaiaamuna aamulehteä avatessa lävähti koko kauhutarina silmille, vaikka se oli tapahtunut kai jo perjantaina. Mutta hyvinpä tuonkin uutisen kerkesi kuulla pari päivää myöhemminkin. Sai olla pari päivää pitempään ilman ahdistusta.

Joskus oppilaiden kanssa asiasta jutellessamme on tullut ilmi, että jotkut eivät ole tulleet koskaan asettaneeksi kyseenalaiseksi, tarvinneeko meidän tietääkään kaikkia liikenneonnettomuuksia, ampumisia ja ihmisten humalassa toikkaroimisia, varsinkin jos ne ovat sattuneet toisella puolella Suomea. Itse henkilökohtaisesti en koskaan lue tuonkaltaisia uutisia. Ne tuovat vain valtavaa ahdistusta ja ihan turhaan, kun asialle ei voi mitään paljain käsin.

Kuin sieniä sateella

Luulimme, että sienestys ja marjastus olisi ohi tältä syksyltä, mutta meille tulevat vieraat yleensä haluavat aina mennä metsäänkin. Täältä kun antimia löytyy kuulemma aina takuuvarmasti, ellei mistään muualta. Niinpä toissapäivänä kävimme viiden hengen voimin etsimässä suppilovahveroita, ja olihan niitä vielä, sillä pakkanen ei ole päässyt niitä vikuuttamaan.

Itselle emme enää tarvinneet yhtäkään sientä, mutta matkalaiset saivat koppakaupalla. Eilen kävimme karpalosuolla, ja karpaloitakin näytti olevan aivan mahdottomasti. Marjojakaan emme tarvinneet itsellemme enää yhtään. Vieraiden matkaan karpaloita sen sijaan olisi mahtunut vielä huomattavasti enemmänkin, mutta niiden poimiminen ei ole niitä helpoimpia hommia maailmassa. Parin tunnin kuluttua oli lopetettava, sillä selät olivat jo ramuna, jollain vuoti saappaatkin ja sumu alkoi iltapäivällä hämärtää näkemistäkin. Suolla rämpiminen käy kunnon työstä, mutta kivaa vain tuppasi olemaan.

Tänään sitten menimme taas uusien ihmisten kanssa sieneen ja voi käsittämätön sitä sienten määrää. Himon kiilto silmissä keräsimme joka sienen, vaikka niitä pursuaa jo joka paikasta muutenkin. Mutta kun sekin on niin hauskaa puuhaa. Ja sää oli tänään mitä mainioin aurinkoinen ja lämmin. Tässä syksyllä olemme löytäneet uudenkin suppilovahveropaikan, mutta sinne emme kyllä enää mene, ellei sitten joku matkalainen taas tarvitse sieniä.

Joulupuu ja rahapuu

Minulle on aina väitetty, että raha ei kasva puussa. Mutta minäpä olen löytänyt rahapuun! Lenkillä käydessäni huomasin polun varressa puussa rahoja. Kun olen epäluuloinen, katselin heti ympärilleni, onko tämä piilokamera. Ensimmäisenä päivänä en edes kuvannut, sillä epäilin, että pusikosta tupsahtaa joku kuitenkin piilokameran kanssa juuri kun olen kuvaamassa. Mutta kun "rahat " olivat vielä viikon kuluttuakin paikallaan, uskalsin sentään ottaa kuvan.

Jo kuukausi sitten oli luonto alkanut varustautua joulua varten.

Vanhat kuvat kertovat

Milloinkaan ei pitäisi heittää pois vanhoja valokuvia. Ellei niistä jostain syystä itse välitä, toinen voi saada niistä kuitenkin irti jotain. Tämä tuli vain mieleen, kun isä oli ennen kuolemaansa salaa repinyt valtavat määrät vanhoja valokuvia albumistaan ja hävittänyt. Se oli minulle yllätys sikäli, että isä oli aina halunnut kynsin hampain pitää kiinni siitä, että jälkipolville jäisi jotain entisajoista, ja varsinkin menetetystä Karjalasta. Vai oliko syynä hävitysvimmaan se, että kuvat esittivät ihmisiä, joita meistä kukaan ei tunne.

On totta, että henkilökuvat eivät merkitse mitään jollekin, joka ei koskaan tullut tuntemaan kyseisiä henkilöitä. Mutta valokuvilla on minusta laajempikin merkitys. Joka kuvasta voi nähdä mennyttä ajankuvaa: muotia, rakennustyyliä, tapoja ja vaikka mitä, mikä on jossain mielessä ehkä mielenkiintoisempaakin kuin tunnistettavat kasvot.

Yläkuvassa vasemmalla esimerkiksi on Jaakkiman kirkko, jota ei enää ole olemassa. Arkkitehtuuri nyt on tietysti aina mielenkiintoista, mutta myös se, että näköjään pyykkiä on kuivatettu joskus ihan kirkon seinustalla. Samoin joka viljelyskelpoinen maatilkku on ollut käytössä, juurikasmaa ulottuu ihan kirkon seinustalle.

Ylhäällä oikealla isäni isovanhemmat Karjalassa ennen sotia talonsa vieressä. Eikö tällainenkin kuva tuo hyvin esiin pukeutumistyylin ja asuinympäristön, vaikkei tietäisikään keitä kuvassa on.

Alemmassa kuvassa on puolestaan äitini äiti 1-vuotiaana ihan 1900-luvun alussa kaivon kannella. Lapset on siis puettu näin! Mumma lähetti minulle jo eläissään tämän kuvan ja kirjoitti: "Tässä oon minä pienenä niinkus kuvasta näkyy".

Alhaalla keskellä on minusta mielenkiintoinen kuva morsiamen hääpuvun vuoksi. Musta puku, valkoinen huntu. Tämä on mummani hääkuva 1920-luvun lopulta.
Ja viimeisessä kuvassa on mumman äiti Amerikassa nuorena tyttönä. Ei olisi noin hienoa pukua ollut hänellä varmaankaan, ellei olisi Amerikassa käynyt.

Joten ei kannata hävittää suurella vaivalla säästämiään kuvia, vaikka arvelisi, ettei niistä kukaan muu kostu mitään. Ellei kuvilla ole jälkipolville samaa tunnearvoa ja merkitystä kuin asianomaiselle, niin niillä voi olla heille kuitenkin jokin muu merkitys.

Heitetään tällä vesilintua

 Ihan turhaan ihmettelin taannoin, miten äidiltä oli jäänyt käyttämättä hartiahuivi. Minulla itsellänikin on yksi (todellakinko vain yksi?) käyttämätön tavara, tällainen jo 60-luvulla tehty pyyheliinapeitto. Mumma osti minulle nuorena tyttönä ollessani kankaan ja langat, ja niin kirjoin kukat, tein reunoihin reikäompeleet ja virkkasin pitsit.

Kun lähdin opiskelemaan, oli Tampereella silloin kova asuntopula. Tai jos oli asuntoja tarjolla, vuokrat olivat niin mahdottomia, ettei niihin ollut mitenkään varaa. Monen lehti-ilmoituksen jälkeen saimme asunnon vanhan omakotitalon yläkerrasta. Sinne tuli vain kylmä vesi, vessa kellarissa oli koko talon yhteinen. Sinne mentiin muuten alakerrasta naapurihuoneiston eteisestä. Keittiössä oli tiskipöydän yläpuolella pyyheliinanaulakko, johon tämä vaate olisi ollut juuri sopiva pyyheliinojen peitoksi.

Mutta niin hölmö minä olin, että en malttanut siinä asunnossa käyttää pyyheliinapeittoa, johon olin uhrannut erinäisiä tunteja.  Minusta se vaikutti liian hienolta kuluneessa asunnossa. Ajattelin, että kunhan saamme paremman asunnon, sitten voin ottaa käyttöön. Mutta kuinkas kävikään! Eihän sen jälkeisissä asunnoissa ollut koskaan enää sellaisia pyyheliinanaulakoita keittiöissä kuten ennen vanhaan. Voih! ja Huoh! Suuri työ on mennyt tavallaan hukkaan. Yli 40 vuotta olen pitänyt liinaa rullalle käärittynä odottamassa esiinmarssiaan. Vain kerran kymmenessä vuodessa olen avannut paketin näyttääkseni jollekin, että on minulla tällainenkin,  aivan kuten nyt teille :) Siis aina kunhan ensin suurella vaivalla löydän paketin.Voi miksi en käyttänyt sitä aikoinaan! No, enhän voinut tietää, että maailma muuttuisi totaalisesti 70-luvun aikana.

Mikähän tämän kohtalo on? Varmaan jäkipolvi ihmettelee, mikä tuokin mahtaa olla ja heittää tarpeettomana sillä vesilintua.
 

Lomaa pukkaa

Ensimmäinen kerta eläissäni tapahtui, että loma pääsee peräti yllättämään. Vasta viikko sitten heräsin huomaamaan, että meillähän on ensi viikko syyslomaa. Tavallisesti on näihin aikoihin ollut olo jo puolikuollut, rasittunut ja vain hoiperrellen jaksettu mennä töihin. Nyt on ollut jotenkin niin valoisa ja aurinkoinen syksy, että ei ollenkaan tunnu vielä väsähtäneeltä. Siihen tietysti vaikuttaa suuresti sekin, että on ollut mukavia ja ahkeria oppilaita, ja minulla on vain vähän tunteja.

Harva se päivä hämmästelee ja kyselee joku, mitä ihmettä minä teen, kun ei ole paljon tunteja. Kysyjät siis epäilevät, että minulla ei maailmassa ole eikä ole koskaan ollut mitään muuta tekemistä kuin vain käydä koulua ja nyhrätä läksyjen kanssa. Mutta voin vannoa ja vakuuttaa, että olen elänyt suunnilleen samoin kuin aina ennenkin. Painopiste vain kallistuu enemmän nyt sen muun tekemisen kuin koulun puolelle. Tämäkin viikko hurahti suunnilleen joka päivä samoin: koulun jälkeen lehtien haravointia, sitten jokin kansalaisopiston harrastusryhmä (olen mennyt käsitöihin ja liikuntaan), OAY:n kokouskin on ollut yhtenä päivänä, ja joka välissä aina puoli tuntia jotain käsityön tekoa televisiota katsellessa. Vielä on jäänyt varastoonkin monenlaista tekemistä, jos olisi tekemisen puutetta tullut.

Lomaviikolle jätin tahallani suunnittelematta mitään erikoista. Katsotaan, mitä päivät tuovat tullessaan. Ainakin yhtenä päivänä on käytävä kaupungissa näyttämässä kameraa, sillä olen kai niin rutkasti kuvaillut, että kamera meni rikki. Ja jonain päivänä tulee jälkikasvua kylään, joten eiköhän sekin viikko saada eletyksi mukavasti ilman suurisuuntaisia suunnitelmia. Suuret suunnitelmat ovat vihoviimeisiä, niillä on taipumus mennä myttyyn.

Niin turhaa

Olen joskus yli 30 vuotta sitten tehnyt kolme samanlaista hartiahuivia: itselleni, anopille ja äidille. Omani kului jo kauan sitten huonoksi ja on haudattukin kunniallisesti. Anopin huivin kohtalosta ei ole tietoa. Sen vain muistan, että aikoinaan kun annoin huivin hänelle, anoppi melkein itku silmässä lausahti, että voi rakas K. missä sinä luulet minun tätä voivan pitää. Minä kuvittelin itse asiassa, että iltaisin vaikka televisiota katsellessa. Niin minä itse ainakin pidin. Ei niitä hienoja tilaisuuksia niin järin paljon tavallisella ihmisellä ole. Kyllä minusta kotioloissakin saa ja voi pitää kauniita asioita yllään.

Ja miten kävi äidin huivin? En ollut voinut kuvitella, että se on maannut kaapin ylähyllyllä kaikki nämä vuodet tarkasti muovipussiin käärittynä. Se kun on kuulemma niin hieno, ei voi pitää arki-iltaisin tv:tä katsellessa. Mutta mihin äiti sitä on säästänyt? Turhaan ainakaan minua varten, sillä itsellänihän oli samanlainen ja tuonkin jälkeen on tullut tehdyksi erinäisiä huiveja. Joka tapauksessa sain nyt tuon kuvassa olevan huivin, pesin pölystä ja aion alkaa pitää.

Vanha eli huono?

On suuri harmi, että kaiken aikaa tulee nykyään uutta ja uutta ja muka "parempaa". Moni vanha ja oikeasti hyvä asia jää käyttämättä. Näin on nyt esimerkiksi videoiden laita. Minulla on vaikka kuinka paljon vielä hyviä videoita, mutta ongelmana tahtoo olla, ettei ole koulussa juuri enää laitteita, joilla niitä näyttää.

Kun vuosien mittaan oli suurella vaivalla vihdoin saatu joka luokkaan videot ja tv:t, olivatkin VHS-kasetit yhtäkkiä vanhanaikaisia. Kun jostain luokasta rikkoontuivat laitteet vanhuuttaan, ei niitä enää uusittu. Kaikesta huolimatta lupasin jo toissapäivänä oppilaille, että näytän ruotsintunnilla video-ohjelman, joka sopi meidän aihepiiriin. Tässä kurssissa käsitellään myös Tanskaa ja sen kieltä, ja yksi vanha ohjelma on oppilaista aina ollut hauska. Siinä kummankinmaalainen puhuu omaa kieltään ja väärinymmärryksiltähän he eivät selviä. Samoin kuin suomalainen ja virolainen yrittäisivät solkata kumpikin omaa kieltään. Kerran eräskin oppilas nauroi niin kauheasti, että putosi tuolilta.

No joka tapauksessa menin jo välitunnilla kokeilemaan, toimisiko etälaitteiden videot. Ja kas ihmettä, ohjelma välähti komeasti valkokankaalle. Tyytyväisenä hyristen jätin laitteet päälle, että varmasti myös tunnilla vain naps! ja napinpainalluksella saisin ohjelman näkyviin.

Tunnin alkajaisiksi ohjelmavihkosta uusia sanoja lukiessamme oppilaat tietysti huomasivat ensimmäiseksi, että hah, tämähän on vanha, tämähän on tehty jo ennen meidän syntymää! Sen täytyy siis olla vanha ja huono! Minä sain tietysti aiheen esitelmöidä adjektiivien vanha ja huono eroista. Ne eivät ole synonyymeja!

Painoin sitten käynnistysnappia. Ei mitään tapahtunut. Mikään kohta ei inahtanut. Vasta jonkin ajan kuluttua huomasin, etten ollut muistanut laittaa kasettia sisään. Missähän vaiheessa olin senkin muuten ottanut pois! Mutta eivät laitteet toimineet sittenkään, vaikka kasetti oli paikallaan. Ne olivat menneet stand by -tilaan, ja piti sammuttaa ja kuitenkin aloittaa alusta koko homma. Ainakin nämä etälaitteet ovat kovin hitaita, alkavat olla jo melko vanhat ja kuluneetkin kovasta käytöstä.
Mutta Ende gut, alles gut! Lopulta oppilaat olivat sitä mieltä, että oli sittenkin mukava ohjelma, vaikka olikin VHS:llä eikä tietokoneella.

Poratessa veret juoksee

Käväisin äkkiä Pohjanmaalla. Pitkillä matkoilla on yleensä jo matka sinänsä mielenkiintoinen puhumattakaan määränpäästä. Menomatkalla tuli vastaan aivan julmetun iso ylileveä kuljetus. Varoitusauton perässä tuli poliisiauto, joka ohjasi kaikki tiellä ajavat autot pois ajokaistoilta jonnekin sivuteille ja peltojen liittymiin. Ja sitten se valtava kolonna. Ainakin viisi autollista valtavaa molempien tiekaistojen levyistä metallista siiloa kuljetettiin jonnekin. Ja joka auton välissä yksi vilkkuva varoitusauto. Mahtava ja vaikuttava paraati. Valitettavasti kamera oli takapenkillä.

Kun harvoin tulee käydyksi entisillä kotikonnuilla, on samalla kerralla lennettävä tukka suorana paikasta toiseen, samoin koluttava kaikki kaupat, jos olisi vaikka jotain ostettavaa. Ja ainahan sitä ostettavaa löytyy. Jos olisin ymmärtänyt, että täkäläinen kampaaja onkin lomalla, olisin tilannut sieltä kampaajankin, ettei tarvitse heti kaupunkiin lähteä tukan takia. Alkaa harmaata pukata juuresta jo huolestuttavissa määrin. Alkavat vielä oppilaat luulla minua vanhaksi :(

Ja niin olen etääntynyt entisestä murteestakin, että kauheasti ihmettelin, kun äiti televisiota katsoessaan mainitsi joistain miehistä, että kylläpä nuo ovat käyneet poraamassa, ja niillä veret vain juoksee  rinnuksille. Luulin, että äitikin on alkanut katsoa kauhufilmejä, kunnes älysin, että miehillä oli isot muskelit ja he olivatkin käyneet vain bodaamassa. Ja rinnuksilla oli vain vettä, ei verta missään.
***
Tilhet ovat saapuneet ja syöneet viinimarjapensaat tyhjiksi. Olen lakannut murehtimasta, mihin laittaa valtavat marjasadot. Kyllä luonto huolehtii niistäkin.

Teemapäivä tämäkin

Ei ollut tänään muuta asiaa koululle kuin hain ruotsin kokeet korjattavaksi. Koska 5.10. vietetään Maailman opettajien päivää, oli opehuoneessa taas järjestetty jotain erikoista. Kaikilla piti olla vaatetuksessa jotain syksyn värejä. Pöydät oli koristeltu kauniisti näillä lämpimillä väreillä eikä tietysti mikään ole mitään ellei ole hyvää syötävää.

Oli kakkuja, kotimaisia omenoita jonkun puutarhasta, sekä jonkun itse kasvattamia viinirypäleitä.  Suomessa kasvaneet rypäleet ovat tosi hyvänmakuisia. Porkkanasta ja puolukasta oli tehty moniväripiirakkaakin. Mutta noista lämpimistä tunnelmista jouduin lähtemään kotiin kokeen korjuuseen, mikä työ on nyt onnellisesti ohi. Huomenna alkaa uusi jakso, ihan jo innolla odotan. Syksyllä ei ollut yhtään saksan kurssia, nyt alkaa saksakin abeille sekä etäopetus. Ruotsista on puhekurssi, ja siihen ole hommauttanut paremman oppikirjan kuin viime vuonna.
Viikonloppuna lähden reissuun, joten kuulumisiin!

Mörköjä etsimässä

 Aina selvittyäni jostain kaamean korkealta ja pelottavalta paikalta tai kuilun partaalta tai jostain maan uumenista vannon, etten ikinä enää mene minnekään, missä pitää pelätä. Ja sitten kuitenkin taas seuraavalla kerralla menen, kun kerran kaikki muutkin. Kukaan muu ei tunnu koskaan pelkäävän mitään eikä ketään.

Suomessakin on kaikenlaisia pelottavia luonnonnähtävyyksiä. Kangasniemellä Joutsantien varressa on Rapalan kalliot ja luolat. Jo luolille kävellessä saa hyvää liikuntaa möykkyisellä polulla. Huonojalkaisella on tekeminen pysyä polulla. Maasto on metsässä harvinaisen kivinen ja epätasainen. Ja maasto nousee koko ajan yhä ylemmäs ja ylemmäs, kunnes ollaan huikeilla kallioilla. Sitten vain kiipeilemään ja taittamaan nilkkojaan ja niksauttamaan selkänsä korkeille liukkaille kivipaasille ja niiden väliin ja kaikenlaisiin koloihin. Jalansijaa ei löydä, aina ei kädensijaakaan.

 Jos olet lihavanpuoleinen, et mahdu alas portaita, jotka johtavat alas syvemmälle kallioiden väliin. Ei näy alhaalla kuin mustaa, mutta koska muutkin menevät, onhan sinne mentävä. Kuka sitä nyt yksin jäisi killumaan mörönsyötiksi  jollekin kivenmurikalle.

Näissä kallioluolissa ovat ihmiset kuulemma piileskelleet isonvihan aikaan 1700-luvun alussa. Ei kyllä kateeksi käy.

Pääsin päivittelemään

Viikonloppuna pääsin tekemään sellaista työtä, joka oli minulle ihan uusi kokemus: inventaario. Joka ikinen myynnissä oleva esine piti laskea ja syöttää koneelle tavaran lukumäärä. Ihmisen psyyke on outo kapine. Vaikka tietää jo etukäteen, että työssä kolmen hengen voimin menee yhteensä noin kuusi tuntia ja että vasta puolilta öin työ on tehty, on kuitenkin muka eroa sillä, laskeeko pikkunippeleitä vai isompia asioita.

Karkkipusseja on mukava laskea. Ne ovat isoja, helposti nähtävissä ja laskettavissa. Mutta kun työnnetään nenän eteen iso kulhollinen tikkareita, ja sanotaan että laske nuo, tuntuu työn aloittaminenkin jo ylivoimaiselta. Miksi? Samoja numeroitahan niissäkin tarvitaan ja vieläpä suomen kielellä. Eikö ole sama, lasketko 359 tikkaria vai 365 lehteä? Ei! Ero nyt vain kerta kaikkiaan on siinä, että lehtien laskeminen on mukavampaa. Lehtien määrä näyttää olevan jotenkin etukäteen hallittavissa, vaikka rivejä on lattiasta kattoon, ja ulottuvat seinästä seinään. Mutta karkit! Tuollaisia sormenkokoisia pieniä kappaleita. Ei!

Ja sitten se turhien tavaroiden määrä tässä maailmassa! Mitään lapsille tarkoitettua lehteä ei voi myydä, ellei siinä ole muovipussin sisällä jokin muovinen lelu, jolla lapsi ei tee mitään, mutta se pitää vain saada. Rojukasa kodeissa lisääntyy, ja taas on keksittävä jollain kansalaisopiston kurssilla, miten niistä päästään eroon ja miten saadaan hyötykäyttöön ja kierrätykseen. Tai pelkät muovit lehtien ympärillä, melkein kaikki lehdet ja yleensäkin tuotteet myydään muovissa.

Onko shitting animals tuttu juttu? Ainakin lapsiperheille varmaan on. Itse en ollut sellaisia ennen nähnyt. Ihmettelinkin, kun muita ötököitä laskiessani viereeni tuli noitten animalsien houkuttelemana erään asiakkaan pikkutyttö ja alkoi painella ja käpälöidä joka elukkaa. Kun pääsin kyseiselle laatikolle, en meinannut ollenkaan ymmärtää, että laatikossa todella oli sitä mitä englanniksi väitettiinkin. Ja nuo menevät kaupaksi kuin kuumille kiville nykyään! Kun tavaraa ja roipetta on joka paikka väärällään, on myynnin edistämiseksi keksittävä vaikka mitä jonninjoutavaa. Vai pitääkö kaupunkilaisessa ympäristössä eläville lapsille olla tällaista, kun eivät oikeassa elämässä enää näe shitting animals, kuten ennen pellolla ja navetassa.

Eivät ne päivittelynaiheet tähän loppuneet, mutta olkoon. Johan sitä tässä tulikin. Mitä sekään nyt haittaa, jos ihmiset myrkyttävät itseään 50 erimerkkisellä tupakalla, juovat kymmentä erilaista energiajuomaa ja ostavat kahtakymmentä erilaista ulkomaista olutta.

Lapsikin unohtui päiväkotiin

Yhtäkkiä alkoi sataa. Ei kissoja ja koiria vaan peräti tunnustuksia. Tämä Rosinalta saatu tunnustus, kiitosta vaan kovasti, on jo kolmas viikon sisällä, ja tietysti velvollisuuksin kertoa itsestään kahdeksan asiaa, joista en ennen ole kertonut blogissani. Onkohan sellaisiakin muka enää olemassa, tuntuu että kaikki on jo suollettu ihmisten ilmoille ja moneen kertaan. Minulla on niin tuiki tavallinen elämä, ettei sieltä ihmeellisyyksiä liikene. Täytyy oikein kaivamalla kaivaa.

1. Minulta on leikattu umpisuoli 1½-vuotiaana.

2. Kansakoulussa ollessani olen kerran lyönyt pääni jäähän ja mennyt aivan sekaisin. Siinä teille selitys omituisuudelleni.

3. Menin 15-vuotiaana kaverini kanssa Kuortaneelle voimistelunohjaajien alkeiskurssille. Heti ensimmäisenä yönä oli kauhea ukonilma, minä oksentelin koko yön, ja seuraavana aamuna heti ylösnoustua oli kova aamujumppa, ja minä pyörtyä mätkähdin keskelle lattiaa.

4. Aioin ruveta opiskelemaan biologiaa lukion jälkeen. Mutta kun Oulun yliopistosta saapui kutsu pääsykokeisiin ja kehotus ottaa mukaan logaritmitaulut, säikähdin pahan kerran. En halunnut ammattia, jossa olisi vähänkään tekemistä matematiikan kanssa.

5. Menin kuitenkin Vaasan kauppaopistoon, joka oli niin kuin hätävarana. Missään en ole eläissäni vihannut oloa niin paljon kuin siellä. Ruotsintunnit olivat kaikkein kaameimpia!! Onneksi viikon kuluttua pääsin sieltä pois.

6. Olemme unohtaneet kerran lapsemme päiväkotiin! Kumpikin meistä vanhemmista luuli, että toisen piti hakea lapsi. Ei ollut kännyköitä eikä edes puhelinta kotona, jolla ilmoittaa tai varmistaa asia.

7. Kerran olimme lasten kanssa metsässä mustikassa. Poislähtiessämme havaitsimme auton avaimen pudonneen metsään! Etsimme kauan ja tietysti turhaan. Onnettomana suoristin selkäni ja seisoin katsellen alueelle, jossa olimme pyörineet. Yhtäkkiä alkoi jostain kymmenen metrin päästä varpujen seasta säteillä kirkkaasti. Siellä olivat avaimet.

8. Olen erittäin huono tuntemaan  ja muistamaan ihmisiä. Kerrankin tyttären ollessa yläasteella hän tuli minua vastaan ja tervehti iloisesti nauraen. Kyselin vieressäni kulkeneelta kaverilta, kuka kumma tuo oli.