Eiliseen kirjoitukseeni viitaten tuli haastattelussa vielä esiin minulle uusi tuntematon sana sapilaat. Vaikka olen maatalosta kotoisin, olen kuitenkin sen verran uutta sukupolvea, että en tuota sanaa tuntenut. Sapilaat ovat kantoväline, jolla kannettiin ennen, ainakin vielä ennen sotiakin, heiniä pellolta latoon. Maahan asetettiin kaksi riukua lähekkäin, niiden päälle heinäkasa, ja kantamiseen tarvittiin riukujen molempiin päihin kantaja, samoin kuin Hugo Simbergin maalauksessa Haavoittunut enkeli.
Samalla tavallahan nykyään kannetaan paareilla loukkaantuneita ambulanssiin. Kumma, että on otettu tähän tarkoitukseen vierasperäinen sana, vaikka kielessä on ollut jo vanhastaan sana sapilaat. Vaikkeivät välineet ihan identtiset ole, olisi silti voitu sana ottaa käyttöön tässäkin yhteydessä, onhan tietokoneen hiirikin hiiri, vaikkei se mikään hiiri ole.
Mieheni tunsi sapilaatkin, vaikkei itse ole nähnyt niitä koskaan käytettävän. Hän tunsi myös sanan takkavitsa. Sillä tarkoitetaan nuoresta koivusta väännettyä vitsaa, jolla kiepaistiin heinäkasa kokoon ja selässä kannettiin kasa latoon. Tätä käytettiin silloin, kun työskenneltiin yksin. Tarkemmin ajatellen ilman muuta tämä on ollut ainut kätevä tapa naisten kerätessä heiniä lehmille tienpientareilta. Ei ole ollut maito- tai kottikärryjä tähän tarkoitukseen, kuten edesmenneellä anopillani, joka on joskus myös kertonut keränneensä heinää vähän sieltä täältä.
Näin häviävät ja kuolevat sanat, joita ei enää tarvita. Näitä pohtiessani tuli mieleeni, että eivät omat lapsenikaan tiedä enää, että luoko on kaadettu heinä. Omasta lapsuudestani 50-luvulta muistan, että kun heinä oli kaadettu luo´olle, meidän lasten tehtävänä oli käydä haravoimassa saran (=heinäsarka, suorakulmainen alue, pelto) reunat puhtaiksi heinistä, että kun haravakoneella ajettiin pelto sen jälkeen karhelle, tulivat ojanpientareen heinätkin mukaan. Karhet olivat pitkiä kasoja, joista heinät laitettiin seipäille kuivumaan. (Kuva vuodelta 2007 Karkiasta).
Tekstit
6 kommenttia:
Sanat kuluvat pois, niillä on elinkaari niin kuin kaikella muuullakin. Olisi jännää kirjoittaa kaikki sanat ylös, mutta kadottuaan ne ylöskirjoitetut olisivat vain merkityksettömiä äänneyhdistelmiä, vaikka kirjoittaisi selityksenkin toisilla sanoilla.
Luoko on tuttu, mutta sapilaat ei. Siinähän olisi hyvä sana, sillehän voisi löytää uuden merkityksen ja saada taas käyttöön.
Olen iloinen, että lapsenlapsilla on kummisetä, joka on maalaistalon isäntä. Kaupunkilaislapsilla on näin mahdollisuus nähdä ja kuulla sellaista, jota ei missään muualla enää ole.
Aika harvoin normaalisssa elämässämme ylitämme suomalaisia "kielirajoja". Samanmieliset ovat usein samankielisiä...
Ja sitten tulee sananvahvistukseen juuri sana "sapeti"..
Isopeikko: Olipa kauniisti sanottu: sanojen elinkaari! Toden totta, mikään sana ei taida elää ikuisesti kuten ei mikään muukaan. Sama sanakin on tavallisesti muuttanut muotoaan ihan toiseksi.
Kato nyt tätäkin: niinpä. Hävinneitä sanoja voisi enemmänkin ottaa uudelleen käyttöön uusia ilmiöitä nimettäessä ja pähkäiltäessä, miksi sitä nyt nimitettäisiin. Kuten se uusi oikein pieni tietokone, jota englanniksi kai joksikin pilleriksi nimitetään.
mm: tuokin on niin totta. Käsitöitä harrastavat tietävät sen alan valtavan erikoissanaston, muille sanat ovat hepreaa. Joillekin hepreaa on tietokonealan sanasto. Ja suurin surminkaan eivät jotkut ylitä näitä rajoja.
olen kuullut, että sana "vari" tarkottaisi lämmintä säätä, lähes samaa kuin helle, mutta en ole nähnyt sitä missään käytettävän. onko kyseinen sana oikeasti olemassa?
Lauloihan Tapio Rautavaarakin laulussaan, että "oli kylmä tai vaikkapa vari, niin kumpikin paikkansa ties".
Samoin isälläni oli tapana sanoa, jos sisällä oli turhan kuuma: "Pankaa uks lonkallee, jotta vari pääsee pihalle".
Monia sanoja on siis olemassa, vaikkei niitä itse olisi koskaan kuullutkaan. Kielessä kun on rutkasti murteellisia tai muuten vain paikallisiakin sanoja.
Lähetä kommentti