Aina kun oppilaat alkavat ruikuttaa saksan tai ruotsin kielen kummallisuuksista, vetäisen heille hihasta pari suomen kielen erikoisuutta. Yleensä silloin suurimmalla osalla jää suu auki hämmästyksestä. Harva äidinkielen puhujahan tulee ajatelleeksi omaa kieltään kummajaisena. Minua ilahduttaa aina, kun ulkomaalaiset huomaavat jotain merkillisyyttä suomen kielessä. Tavallisesti opiskelijat innostuvat silloin kovasti, ottavat ryhdikkäämmän asennon ja hokevat: ”interesting, interesting”. Kuulisinpa tuollaista suomalaistenkin suusta, kun opetellaan vieraita kieliä!
Nyt viimeksi ilahdutin thaimaalaista vaihto-oppilasta, kun tämä huomasi, että onpa kummallista, että lukusanojen kanssa ei tulekaan koskaan monikkoa, vaan yksikön partitiivi: yksi koira, viisi koiraa. Ei suinkaan viisi koirat kuten jokainen loogisesti sanoisi, eikä tuo partitiivikaan ole edes monikossa. En tiedä millainen logiikka on ollut tietotekniikkaihmisillä, kun bloggerin hallintasivulla taitaa vieläkin lukea: yksi lukija, viisi lukijat! Voi ei. Onko pakko ollut kääntää tämäkin suoraan englannista! Eikö edes oma kielitaju ole sanonut mitään?
Että verbi taipuu tekijän mukaan ei ole opiskelijoille yleensä outoa: minä asun, sinä asut jne. Niin on monissa tutuissakin kielissä. Seuraavan kerran saan opiskelijat kuitenkin hihkumaan ihmetyksestä, kun päästään kieltolauseisiin. Minä en asu, sinä et asu jne. Että verbi pysyy samana, mutta kieltosana taipuu, on jo erikoisempaa.
Kaksinkertainen omistus sanoissa: esim. minun taloni, sinun talosi jne tuntuu olevan suomalaisistakin työlästä. Ja ymmärtääkseni Etelä-Suomen yleispuhekielestä on omistuspääte hävinnyt jo kokonaan. Luulen, että moni jättää sen tahallaan pois myös puhuessaan ulkomaalaisen kanssa saadakseen asiansa paremmin menemään perille.
Eivät ole kaikki suomalaisetkaan oikein sinut oman äidinkielensä kanssa. Hiljattain television uutistenlukija oli selvästi jo etukäteen yrittänyt harjoitella lausumaan järjestyslukua: kahdennenkymmenennenneljännen. Tankkausta oli vähän silti, ja hymy häivähti huulilla, kun lukija pääsi onnellisesti sanan loppuun. Tämäkin on kai niitä asioita, joita tietoisesti yritetään karsia kielestä sen hankaluuden takia. Ellen väärin muista, luennoilla aikoinaan mainittiin, että nykyään olisi mahdollista taivuttaa vain viimeistä lukua: kaksikymmentäneljännen.
Jos kieltä yritetään ulkomaalaisten tai laiskojen suomalaisten takia helpottaa, miksei samalla lyhennetä kirjakieleenkin vaikkapa kaikki lukusanat, kun niitä kuitenkin käytetään puhekielessä. Kun on saanut oppilaat oppimaan vaikkapa lukusanan kolmekymmentä kolme, kysyy joku, mitä ihmettä on lukusana kolkytkol tai kolkol. Ovat kuulleet sellaisia useammin kuin noita pitkiä virallisia muotoja.
Ovatko kaikki kuulleet tämän ihmeellisyyden:
Ilman kirjaa on sama kuin kirjatta. Miten kuuluu samanlainen muoto naispuolisesta ritarista, siis sanasta ritaritar? No tietysti ritarittaretta! Näin pitkälle en ole koskaan ulkomaalaisten suomen opetuksessa päässyt, mutta tulipahan vain mieleen kielemme ihanuuksista.
Onkos kannattaa pitää hevosta sama kuin pitää kannattaa hevosta!
Tekstit
9 kommenttia:
Kylläpä olit löytänyt paljon kummallisuuksia suomen kielestäkin. Ja aivan totta, onhan niitä. Eipä tietysti tule mieleen nyt itselläni muuta kuin että suomessa käytetään paljon sanalyhenteitä, tyyliin kolkytkol. Ja sanaväännöksiä, iskät ja äiskät sun muut tuntuvat välillä kyllä tarpeettomiltakin ja menevät merkityksetkin hämäriksi ainakin meikäläiseltä. Oletko ajatellut, mistä tuo kaikki johtunee? Se taitaa olla sitä suomen kielen paljon puhuttua rikkautta sekin.
Lempiaiheeni!
Ulkomaalaiset ihmettelevät aina sitä, että meillä ei ole artikkeleita tai futuuria eikä eri sanoja hän miehelle ja naiselle. Ja miksi "rakastan sinua" - partitiivi? Enkö rakastakaan koko ihmistä? Ja potentiaali on aivan mahtava!
Omassa kielessä outojakaan itsestäänselvyyksiä ei aina huomaa,lukusanojen jälkeiseen yksikköön en ole minäkään kiinnittänyt huomiota. Muuten kielipuolten lasteni kanssa törmään vieläkin vähän väliä erilaisiin kielellisiin kummajaisiin.
Peikko tykkää sanoista :) Ne ovat mukavia monimerkityksisyydessään, tai varsinkin silloin.
Sirkka: ja kuumallisuudethan eivät tähän lopu, tämä oli vasta ihan alkua ja pieni pintaraapaisu.
Villasukka: juu, minusta on jännä, miten keinotekoisissakin kielissä on nähtävillä ihmisten jumettuminen omaan äidinkieleen. Niissäkin on yleensä hän-sana miehille ja naisille erikseen ja artikkelitkin taitavat olla. Ei uskota,e ttä asioita voitaisiin ilmaista muuten kuin mihin on totuttu.
Aikaluokista puheen ollen, venäjän kieli on minusta mukava, siellä ei ole kuin yksi mennyt aika, meillähän niitä on kolme.
Sirokko: ei sitä lukusanojen kanssa tulevaa yksikköä ole yleensä huomannut kukaan. aika omituisuus se onkin, kun ajattelee.
Isopeikko: peikon kanssa olen samaa mieltä. Sanojen vääntely ja niiden kanssa leikkiminen on kivaa.
Subjunktiivi/konjunktiivi unohtui! Muutama vuosi sitten meillä oli italialainen vaihto-oppilas, joka osallistui myös ranskan kursseille. Hän ei millään voinut käsittää miten me pystyimme kääntämään ranskan subjunktiivin (=italian konjunktiivin) suomeksi, kun meillä ei kerran sellaista ole.
Villasukka: mielenkiintoisia ovat. Olen lukenut sen verran espanjaa, että tiedän subjunktiivin, joka on vähän samanlainen kuin saksan konjunktiivin preesens. Mutta hyvinhän tässä on pärjätty ilman niitäkin :)
Venäjän lukijoille kuulemma tuottaa aina päänvaivaa venäjän aspektit. Mutta onhan meilläkin tuo aspektijuttu: me vain ilmaisemme aspektit partitiivilla: onko tekeminen kesken, ja jatkuvaa: luen kirjaa vai onko tekeminen jo päättynyt: luin kirjan päivässä.
Venäläisille ei tunnu olevan vaikeaa suomen partitiivin omaksuminen ja sen käyttö, sen sijaan esim. saksalaiselle oli vaikeampaa.
Opiskelin suomenkieltä 70-luvulla. Jo silloin yritettiin opettaa, että pitkien lukusanojen taivutuksessa riittää viimeisen numeron taivutus. Mutta ilmiselvästi ei riitä, kun sitä ei oikeasti käytetä.
Anneli: en minäkään ole koskaan kuullut kenenkään käytännössä tuota yksinkertaistettua muotoa käyttävän. Ilmeisesti sotii kielitajua vastaan.
Taivutetaanhan meillä kaikki attribuutitkin:
PIENESSÄ KAUKAISESSA KYLÄSSÄ. Ei tule mieleenkään sanoa: PIENI KAUKAINEN KYLÄSSÄ, kuten ulkomaalaiset minulle aina esittävät.
Lähetä kommentti