Minusta on käsittämätöntä, miten jotkut asiat voivat hävitä muistista jälkiä jättämättä. Tai sitten muistan sellaista, mitä ei ole tapahtunutkaan. Ennen joulua eräs ystävä meillä käydessään alkoi vaatia takaisin kirjaansa, jonka olin kuulemma häneltä lainannut jo vuosi sitten! Minäkö muka lainannut? En varmana! Ja minkähänlainen se kirja sitten oli?
Kun noin silmämääräisesti olimme silmäilleet kaikki neljä kirjahyllyämme ja olin penkonut laatikot ja kaapitkin, joihin aina hätäpäissäni työnnän kaiken näkyvillä olevan vieraiden silmiltä parempia siivousaikoja odottelemaan, ei jälkeäkään minulle kuulumattomasta kirjasta. Seuraavaksi aloin vedellä kirjahyllyjen kirjoja ulos. Olen nimittäin paremman tilan puutteessa alkanut laitella erittäin harvoin tarvitsemiani kirjoja hyllyyn kirjarivin taakse jääneeseen tyhjätilaan.
Se etu tuosta etsimisestä oli, että sieltä löytyi eräs toinen kirja, jota olin etsinyt jo puolitoista vuotta ja syytellyt erästä toista henkilöä palauttamattomasta kirjasta. Ja tämä puolestaan oli syytellyt minua, etten ollut lainannutkaan kirjaa hänelle, vaikka olin luvannut!!
Ei löytynyt etsimäämme. Ystäväni alkoi jo todella vihaiseen sävyyn vaatia kirjaansa. No mistä minä sellaisen otan, kun ei kerran missään ole! Ystävä jäi yöksi, kuten oli jo aiemmin sovittu, ja oli illalla vielä epätoivoissaan tutkinut vintinkin kirjahyllyjen taustat. Ei mitään.
Aamulla vasta kuin väläyksenä muistin, että hiljattain olin palauttanut kaksi kirjaa eräälle kolmannelle ystävälle. Jospa se toinen kirja olikin tämän epätoivon partaalla olevan omaisuutta. Aamutuimaan soitin tuolle kolmannelle. Tämä kävi tutkimassa hyllynsä ja - trallalaa! Siellä oli kaivattu opus.
Tekstit
10 kommenttia:
Onnellinen loppu, kirjota nimi kirjoihin.. Minä sain yhtä kirjaa odottaa takaisin melkein vuoden, nyt sanoin ystävilleni, että minulla on referenssikirjasto, saa lukea vain paikan päällä :)
Kauan vuosia sitten harmitti, kun lainaamani Henrik Tikkasen pehmeäkantinen taskukirja oli luettu ihan rikki..
luulen, että ihan jokaisella! on näitä kirjalainakertomuksia - mutta kerronpa vielä pari - opiskeluaikana lainasin latinan sanakirjan (kuinka sanakirjan! lainasinkin) - pyytelin sitä aikani takaisin, opiskeluajat loppuivat kummaltakin ja menimme eri suuntiin, mutta kirjaa ei kuulunut - aikojen kuluttua tapasin tyypin kadulla, hän muisti kirjan heti, lupasi palauttaa, mutta tähän päivään asti sitä ei ole kuulunut, olen ostanut itse uuden eli tuli lahjaksi se hälle! - toinen kirja lainassa, sain yllättäen paketin, jossa oli nimelläni varustettu kirja, jota en muistanut enää omistaneeni, lainasta oli kulunut ainakin 10 vuotta! nyt joululomalla kaikki vanhoja kirjoja palauttelemaan
Onneksi löytyivät kirjat lopulta! Itselläkin on ollut pari tuollaista kokemusta.
"Ei se tavara lainaten parane."
Meillä päin kierrätetään suosiolla, ne harvat jotka haluaa säilyttää on paras olla lainaamatta.
Muistiini en ainakaan uskalla enää luottaa.
Kiitos kommenteista, näyttää kaikilla olevan samanlaisia kokemuksia. Olisiko tästä pääteltävä, että ei pidä enää lainata mitään kenellekään, mutta ei myöskään itse ottaa lainaksi keneltäkään, koska ei muista kuitenkaan palauttaa.
Muuten, ei nuorilla ihmisillä tunnu olevan yhtään parempi muisti: jo parikymmentä vuotta sitten hankin kouluun 20 ruotsin kielioppikirjaa, joita kuettiin joko yhdessä tai niitä sai lainata kotiin. Eräänä päivänä tässä huomasin, että jäljellä oli vain 7!
Vai onko tästä pääteltävä, että kieli on niin suosittua, että oppilaat haluavat pitää lainakirjoistakin kynsin hampain kiinni.
Kirlah, minulla on vain yksi ystävä, jolle lainaan ja senkin lainauksen laitan muistiin! Ja kirjassa on aina minun nimeni. Viime vuonna tuli pari kirjaa, joita en pystynyt lainaamaan edes Bessulle (lue:bestis).
Saimme vihdoinkin aikaiseksi 'elokuvakoneen' ja sen seurauksena olemme voineet katsoa runsaasti lahjaksi saamiamme filmejä. Yksi oli Away from her, jossa Julie Christie (Tohtori Zivagon Lara) näyttelee naista, joka sairastuu Alzheimerin tautiin. Siitä leffasta tuli aika rankka olo. Itsekin unohdan iham kaikkea. Ja kerran löysin lukulasini jääkaapista etc. Ennuste näyttää hirveältä. Sanaristikot pitävät kuulemma yllä muistia, mutta minusta ne ovat tylsiä. Sitten luin tutkimuksen, jossa sanottiin, että runsas lukeminen vastaa sanaristikkojen tekoa. Silloinhan minun pitäisi olla muistinero, vaan kun en ole. Sanotaan, että unohtava ihminen on onnellinne, mutta sillä ei taatusti tarkoiteta sitä kun unohtaa, minne on jonkun tärkeän paperin laittanut, tai missä ovat autonavaimet, lukulasit, kamera, luvun alla oleva kirja etc. Yksi päivä unohdin rakkaimpani eli Olgan pihalle ja tulin sisälle kaikessa rauhassa juomaan suklaakahviani (Robert's). Onneksi ei ollut pakkasta ja koiruuteni on vanha ja viisas, eikä mielellään etene minusta, ylimmästä hovipalvelijastaan kauaskaan...
Leena Lumi: unohtamisesta on näköjään tullut ihan kansantauti. Minusta nuoremmatkin ihmiset unohtelevat kaikenlaista, vai olisiko heidän kohdallaan kyse välinpitämättömyydestä?
En taida uskaltaa lainailla enää kirjoja, korkeintaan kirjastosta.
Lähetä kommentti