Lahjoja kuin jouluna

 Äiti tuli meille muutamaksi päiväksi tyttären mukana ja toi tullessaan paketteja. Jokainen sai paketin, parhaimmat kaksikin, vaikka mies oli ainut, jolla oli oikein syntymäpäiväkin. Ja mitä niissä paketeissa oli? Pohjalaista tavaraa, ettei meiltä totuus unohtuisi! Yllä kuvassa pohjalainen pariskunta. Ihan ovat henkilöt sennäköisiä kuin lapsuudestani muistan vanhojen ihmisten olleenkin: nutturapäisiä ja huivi hartioilla tai päässä ja vaatteet tietysti mustat.

Tuosta pariskunnasta tuli mieleen 50-luvulta eräskin nainen, joka oli etsinyt juhannuksesta lähtien alushamettaan ja väitti sitä varastetuksi. Vasta jouluna saunaan mennessä löysi sen päältään! Oikaisi illalla itsensä sängylle samoissa vaatteissa kuin missä oli päivällä tehnyt töitäkin. En tiedä, onko tuollainen ollut yleistäkin, mutta tällainen legenda kulkee kyseisestä henkilöstä.

 

Yhdestä paketista tuli yllä oleva tulitikkurasioiden pidike. Sisälle mahtuu viisi tulitikkulaatikkoa, ja kun tämä on naulattu uunin viereen, ei koskaan ole meillä enää tulitikut kateissa. Ja koska nämä kerran on Etelä-Pohjanmaalta ostettuja, on joka askin päällä pohojalaanen sananlaskukin. Yhdessäkin lukee: "Moon aina ollu sellaanen, jotta ku mua kehuu, niin mä oikeen tykkään". Tai toisessa: "Niin kiaro miäs, notta pipokin pitää kruuvata päähän".

Korttia ei tarvitse tästä lähtien pelata enää luontokorteilla. Nyt alkaa peluu pohjalaisilla korteilla, joissa jokaisessa on parikin sanontaa. Jos luontokorteilla pelatessa oli pelaaminen hidasta kuvien piirtäjää arvostellessa tai eläimiä ja kasveja opetellessa, ei näillä peluu varmaan ole yhtään nopeampaa. Aina uuden kortin saatuaan kun täytyy lukea sanonnat.

Ja ilmeistyipä paketista myös vitsikirja. Tietenkin murteella. Osa näyttää olevan vanhoja eteläpohjalaisia sanontoja ja huulia, mutta suuri osa oli myös muuten tuttuja vitsejä, jotka oli vain muutettu murteelle.
Tässä yksi malliksi:
Isokokoonen opettaja kysyy ekaluokkalaaselta Maijalta:
-Mitä sinä aiot teherä Maija, kun susta tuloo yhtä isoo ku minä?
-Laihruttaa.

Ensi viikko on hiihtoloma, joten lähden viemään äidin takaisin Pohjanmaalle. Matkan varrelta otamme Aatun mukaan, joten pääsee lapsenlapsikin välillä oikeaan kielikylpyyn.

Kiva kun on kännyköitä

Lueskelin erästä lehteä, jossa oli joltain opettajien kurssilta yleisökuva. Kuva oli otettu takaa päin ja huomioni kiinnittyi siihen, että melkein jokainen näpräsi kännykkäänsä, jollain näytti olevan kaksikin! Yhdellä ei siis enää kerkeä! Onneksi taisi olla kuitenkin taukohetki, mutta en ihmettelisi, vaikka nykyään luennon aikanakin kännykkä olisi tärkeämpi kuin se, mitä luennoitsija puhuu.

Miten ihmeessä tähän on tultu? Eikä siitä ole kauaakaan, kun suurin osa ihmisistä naureskeli niille, joilla piti olla tuo tärkeän ihmisen merkki joka paikassa. Sellaisenhan omistivat vain ne, jotka "olivat jotain" tai joilla oli varaa. Ruotsalaisetkin nimittivät sitä aluksi juppinalleksi.

Muistan, kun 90-luvulla koulumme rehtori jäi eläkkeelle. Hänelle päätettiin ostaa kännykkä, joka siihen aikaan oli muuten melkein tiiliskiven kokoinen. Ja kyllä oli kallis kapine. Rahaa kerättiin ja kerättiin ja aika sievoisen summan sai jokainen pulittaa, että tuo vekotin saatiin ostetuksi. Oman lisänsä lahjan antamiseen toi vielä sekin, että kun kännykkä ojennettiin juhlassa, oli sovittu, että joku juuri sillä hetkellä soittaa siihen. Ja nykyään sillä samalla rahamäärällä saisi kymmeniä kännyköitä.

Eikä ole kuin kaksitoista vuotta siitä, kun saksalaiset nauroivat meille suomalaisille ihan hörönaurua, kun kaikilla oli kännykkä korvalla. Tämän muistan hyvin siksi, että olin juuri tuolloin Saksassa kurssilla, ja meitä oli iso porukka jossain Biergartenissa istumassa. Koska siellä tietysti oli paljon muitakin ihmisiä, ei kukaan halunnut huutaa puhelimeen pöydän ääressä yhtaikaa. Puhuja lähti aina pöydästä sivummalle seisomaan ja puhumaan, ja kerrankin seinän vierellä seisoi peräti viisi kännykkään puhujaa. Voi että saksalaisilla oli kaula pitkänä! Ja sitä hihitystä ja vilkuilua!

Itselläni ei tuolloin ollut vielä kännykkää, ja tästäpä muistan, miten juuri tuolle kolmen viikon kurssille lähtiessä kävi. Oli hirvittävän kova helle, ja mies jäi ulkokattoa maalaamaan lähtiessäni. Pelkäsin itsekseni, että hän pyörtyy tai muuten putoaa helteiseltä katolta, joten soitin Saksasta kotiin, tietysti puhelinkopista. Ei vastausta! Kun olin kolme päivää yrittänyt aina puhelinkopin nähtyäni turhalla menestyksellä soittaa, soitin vihdoin eräälle tuttavallemme, että tämä kävisi kurkkaamassa, onko mies pudonnut katolta ja koira kuollut nälkään. Ei muuten ollut - lankapuhelin oli vain huonosti seinällä telineessään.
Kyllä kännykkä vain on hyvä keksintö.

Miule peuhattii liäkäraikoo

Olin saanut viikolla kutsun työterveystarkastukseen. Sinne on aina hauska mennä, sillä terveydenhoitaja on aito, toisen asiaa todella kuunteleva. Mutta oman lisänsä tuo myös se, että hän puhuu oikeaa kunnon murretta, mitä eivät monet tuollaisessa asemassa olevat enää oikein käytäkään. Oikein olisi pitänyt ottaa kynä ja paperi esille ja kirjata muistiin kaikki kivat lausahdukset, koska ne hävisivät mielestä saman tien, kun pääsin ovesta ulos.

Minua hihitytti vähän väliä, ja olisin kuunnellut puhetta pitempäänkin. "Otetaa nyt se verenpaine enneku aletaa peuhoomaan siule sitä liäkäraikoo". Tässä kohtaa hörähdin oikein ääneeni, ja terveydenhoitaja ihmetteli, mikä minua vaivaa. Mutta minä olin vain niin riemuissani, kun ei tällaista puhetta näissä merkeissä juuri enää kuule. Sehän siitä tekeekin niin hupaisan. Ihan samoin kuin mille tahansa murteelle käännetty raamatunteksti. Huumori on tahatonta.

Ja sitten minä huomasin seinällä murteella kirjoitetut niskojennotkistamisohjeet. Onneksi on aina kamera nykyään mukana. Se vain ei ole tätä eteläsavolaista murretta, siinä on sellaisia piirteitä, jotka viittaavat pohjoiskarjalaiseen puheenparteen, kuten "rantteitas" tai "vuorroin". Pohjoiskarjalainen murre muuten katsotaan kielitieteessä myös savolaisiin murteisiin. Juuri luin jostain murretutkielmasta, että pohjoiskarjalaiset eivät itsekään sitä tiedä, koska heidän identiteettinsä muuten on karjalainen.

Melko rauhallisesti meni

 Penkkaripäivä meni perinteisesti. Abit olivat sotkeneet koulun, kuten aina ennenkin. Mutta olivat nähneet vaivaa ja tehneet jokaisesta opettajasta jonkin muumihahmon. Minä tuossa ensimmäisenä. En edes tunne muumihahmoja, joten en oikein onneksi tiedä onko tuollainen hahmo hyvä vai huono asia, pitäisikö siitä olla onnellinen vai loukkaantunut. Mutta sellainen se kuitenkin oli.

Abiradio oli hyvin riisuttu versio. Joka vuosi se on lyhempi ja lyhempi, nyt vain puoli tuntia. Joskus on ollut kaksikin tuntia. Mutta eihän kaikkea ehdi, sillä olivat tehneet videon, jossa esittivät ja matkivat opettajien tunninpitoa. Oli myös kaikenlaisia leikkejäkin sekä perinteiset diplomit. Karkkia eivät tänä vuonna malttaneet paljon heittää. Onneksi on mennyt perille, että lattioille ei heitetä periaatteesta ruokaa, kuten makaronia tai riisiä. Joskus ovat kuitenkin heittäneet koiranruokaa. Aina keksivät kiertää tuota sääntöä, nyt oli lattioilla auringonkukansiemeniä. Onhan sekin jonkun ruokaa, linnut olisivat syöneet ne mielellään :)

Abiajelu alkoi puolilta päivin ja sen jälkeen ykköset siivosivat jäljet. Taas on palattu jo melkein normaaliin päiväjärjestykseen. Huomisen tanssit kun vielä katsotaan, sen jälkeen onkin harmaa arki taas alkanut.

Taas on päästy potkiaisiin asti

Tänä iltana ovat abien potkiaiset. Monena vuonna oppilaat ovat kutsuneet opettajiakin mukaan, mutta kun osanotto opettajien taholta on viime vuosina ollut laimeahkoa, eivät tuoneet yleistä kutsua. Tai sitten en vain ole nähnyt, kun en itse ajatellut mennä.

Potkiaisiakin on vuosien varrella ollut monenlaisia. Ihan omista lukioaikaisista potkiaisistani on jäänyt tosi kivat ja hyvät muistot. Sekä opettajat että oppilaat olivat juhlasalissa, kakkoset olivat tehneet jokaiselle potkittavalle abille jonkin kivan hatun. He olivat tehneet myös jokaiselle oman laulun, jota korvat punaisina kuunneltiin. Mukana oli myös kaikenlaisia kivoja leikkejä.

Kun tulin tänne opettajaksi, oli lukio niin nuori, että vasta kahdet ylioppilaat olivat valmistuneet täältä. Ei ollut vielä ehtinyt tulla juuri perinteitäkään. Ihmettelin kovasti, kun oppilaat viettivät potkiaisia jonkun kesämökillä jossain korvessa keskenään. Kunnes sitten yhtäkkiä 80-luvun puolivälissä yksi luokka keksi, että se haluaa pitää koko koulun kivat yhteiset potkiaiset, sellaiset jollaiset haluaisivat itselleenkin pidettävän. Tyyliltään ne olivat yhtä kivat ja lämminhenkiset kuin omani aikoinaan. 

Sellaisia olikin sitten monena vuonna. Oppilaat keksivät usein luokanvalvojalleenkin jotain erikoista. Muistan kerrankin, kun minut luokanvalvojana laitettiin juhlasaliin sängylle makaamaan koko tilaisuuden ajaksi, eikä koko aikana saanut nousta ylös. Arvatkaa oliko hauska makoilla sängyllä koko ilta!

Jossain vaiheessa tuli luokka, joka ei kovin viitsinyt panostaa ohjelmaan. Siitä lähtien potkiaiset ovat olleet vähän laimeita, leikit vähän pikkulasten silmille sopimattomia tai muuten tylsähköjä. Opettajat eivät olleet enää kovin innostuneita menemään niihin. Varsinkin, kun oli jo vuosikausia nähnyt potkiaisia ja toiseksi halusi viettää vapaaillan perheensä parissa. Yksi perinne, joka on säilynyt kauan, on valtava järkälemäinen patja, joka raahataan koululle urheiluhallille, ja abit heitetään sille potku takamuksissaan.

Saa nähdä, ovatko laitosmiehet saaneet koulun portaat puhtaiksi jäästä. Kun lunta tuli valtavat määrät, ei sitä kukaan harjannut pois, vaan lumi tallaantui kovaksi portaille. Jo kaksi viikkoa sitten miehet yrittivät jollain sulatusaineella sulattaa portaiden jäätä, ja sulihan se, mutta jäätyi saman tien entistä kovemmaksi ja muhkuraisemmaksi. Portailla on nyt ainakin 10 cm paksu jää. Suojakelillä olisi lumet ollut helppo lapioida ja harjata pois, mutta ei näkynyt ketään sitä työtä tekemässä. Heittivät vain vähän hiekkaa pinnalle.

Kaksi viikkoa on pääportailla ollut kieltotaulut ja -nauhat, ettei saa kulkea. On kuljettu sivuovista. Miehillä on ollut ukaasi, että portaat on saatava kulkukuntoon huomiseksi, kun on penkkarit. Vähän joka päivä siellä on joku käynyt hakun kanssa hakkaamassa, mutta kaiketi ilman mainittavaa tulosta. Eilenkin näytti kaksi miestä siellä olevan, ainakin tupakoivat ihan pääoven edessä. Oikein piti rehtorin käydä mainitsemassa, ettei koulun alueella saa tupakoida. Taisivat miehet siitä suuttua ja lähtivät lopullisesti pois. Mitenkähän portaiden käy?

Ihan vetää flaatiksi

Melkoinen kuilu on päässyt tulemaan Suomessa nuorten ja ikääntyneiden välille.  Paitsi että nuorison kielestä ja ääntämisestä ei kukaan saa selvää, ei selvää tunnu saavan vanhempienkaan selityksistä ja tarkoituksesta.  Äiti (81 v) on joutunut tutkimuksiin terveyskeskukseen, ja olen soittanut hänelle nyt päivittäin. Suupieliä meinaa vetää hymyyn keskustelumme, vaikka äiti on ihan selväjärkinen, eikä ole yhtään dementiavikaakaan. Silti hän ei aina osaa ottaa huomioon, että kuulija ei näe toisen pään sisälle eikä tiedä, mitä siellä liikkuu. Kuilu on myös ruokakulttuurissa, enkä yhtään ihmettele, kun muistaa entisajan läskisoosikulttuurin. Ja onko tuo murreskaan aina niin ymmärrettävää!

 Tässä yksi keskustelunpätkä eiliseltä päivältä:

-Millaista ruokaa siellä on annettu?

-No toissa päivänä tuatihin sellaanen joku flätkährös. Hyvän makuunen se oli, ei sen pualehen.

-Mitä ihmettä se oli?

-No joku sellaanen, joss´oli lihaa sisällä ja s´oli kääritty johonkin. Ja jäläkiruaaksi oli jotaki, emminä tiärä mikä  s´oli, mutta sanoovat jotta ne mariat siälä sisällä oli mustikoota. Ei ne kyllä kenenkään miälestä mitää mustikoota ollu. Emminä sen onalehen nimiä tiärä.

-No mitäs te sitten tänään saitte?

-No aamupäivällä tuatihin joku fletares.

-Mitä???

-No soli joku pihivi, oikee sitte pehemoonen ja hyvä kylläki. Ja ny iltapäivällä annettihin jotaki vihiriää velliä joss´oli pualikas kananmuna. En tiärä mitä soli mutta kyllä seki oli ihan hyväm makuune.

-Oliskohan se ollut pinaattivelliä?

-No joo, joksiki sellaaseksi mä sen arvelin. Ja jäläkiruuaksi oli kiisseliä. Tual´on kauempana ruakasali, johka sais mennä ruaan aiaksi, mutta minen sinne viitti mennä, siäl on vaan vanahoja ja pöyröjä. Niiren kans voi oikee mitää toimittaakkaa.

-Onko teidän huoneessa montakin ihmistä?

-Meit´on täs nelijä. Kaikki on sellaasia melekee kuuroja ja rullatualipotilahia. Ykski on ihan rementootunu. Min´oon kaikkeen virkeen ja ainut joka pääsöö kulukemahan omin jaloon.

-Onko tutkimuksissa tullut mitään uutta?

-Ei oo syrämmes mitää vikaa. Soli vain se kauhia flunssa, joka laukaasi nua vanahat viat mahas. Lenkiltä tulleski oli ihan fletkoonnuksis ja vei lopulta iha flaatiksi, jottei saanu enää takkiakaa pois päältä, iha hämärän rajamailla.

-Vieläkö on nuhaa?

-Kyllä se alakaa olla ohi ja tulehruski on jo laannu, mutta nenä vuataa viäläki ku lääsmannin saappahasta. Soli aiva kauhiaa se nenän vuatamine. Lenkillä käyres nenäliina oli aiva märkä ja tiätäähän sen, miten se pakkaases kovettuu ihan koppuraaseksi. Miten siihen sitte nenää pyyhit!

Kaunis teemapäivä

Hyvää ystävänpäivää! Tämä päivä alkoi ihanissa ja kauniissa merkeissä, eikä pelkästään loistavan auringonpaisteen ansiosta. Opettajainhuoneen pöytä oli koristeltu kauniisti taas teeman mukaisesti. Jokaiselle oli arvottu ystävä, jota muistaa jotenkin tänä päivänä. Ideana on se, että kohde ei saa tietää, kuka hänen ystävänsä on. Joskus joku on juoksuttanut ystäväänsä koko päivän ympäri taloa etsimässä vihjeiden mukaan lahjaansa. Aina kun ystävä luulee ajojahdin loppuvan, löytyykin uusi vihje, missä lahja voisi olla. Tai ystävälle voi järjestää muuta mukavaa.

Itse vedin arvontalappuni viime viikolla pois, kun luulin, etten tänään mene ollenkaan kouluun, kun minulle sattuu tässä jaksossa eläkepäivä maanantaiksi. Mutta olihan minulla ylioppilaskuuntelun valvonta heti aamusta. Ja piti korjata vielä yksi koekin ja piti huolehtia viime jakson numerot koneelle ja laittaa koetulokset menemään etäpaikkakunnalle. Jos olisin arvannut, että minulla luttaantuu työpaikalla aikaa kuitenkin puolille päivin, olisin ihan hyvin voinut osallistua ystävänpäivätempaukseen.

Oli minun paikalleni laitettu jo aamulla laatikko suklaapusuja! En vain tiedä keneltä, enkä varmaan saa tietääkään. Olen saanut ystävänpäiväkorttejakin, vaikka en tapani ja periaatteitteni mukaan itse laita koskaan ystäväpäiväkortteja. Mutta alan lämmetä pikkuhiljaa asialle. Mukavaahan tämä loppujen lopuksi on. Ystävänpäivänä on hauskan näköistä, kun ihmiset saattavat löytää kortteja tai lahjan yllättävistä paikoista.

Aamulla oli hauska katsoa, kun suuri osa oppilaista kulki iso pahvisydän kaulasta roikkuen. He keräsivät halauksia. Aina kun olivat halanneet jotakuta, halattu kirjoitti nimensä sydämeen. Kiva idea sekin.

Nämäkin sanat kuolevat

Eiliseen kirjoitukseeni viitaten tuli haastattelussa vielä esiin  minulle uusi tuntematon sana sapilaat. Vaikka olen maatalosta kotoisin, olen kuitenkin sen verran uutta sukupolvea, että en tuota sanaa tuntenut. Sapilaat ovat kantoväline, jolla kannettiin ennen, ainakin vielä ennen sotiakin, heiniä pellolta latoon. Maahan asetettiin kaksi riukua lähekkäin, niiden päälle heinäkasa, ja kantamiseen tarvittiin riukujen molempiin päihin kantaja, samoin kuin Hugo Simbergin maalauksessa Haavoittunut enkeli.

Samalla tavallahan nykyään kannetaan paareilla loukkaantuneita ambulanssiin. Kumma, että on otettu tähän tarkoitukseen vierasperäinen sana, vaikka kielessä on ollut jo vanhastaan sana sapilaat. Vaikkeivät välineet ihan identtiset ole, olisi silti voitu sana ottaa käyttöön tässäkin yhteydessä, onhan tietokoneen hiirikin hiiri, vaikkei se mikään hiiri ole.

Mieheni tunsi sapilaatkin, vaikkei itse ole nähnyt niitä koskaan käytettävän. Hän tunsi myös sanan takkavitsa. Sillä tarkoitetaan nuoresta koivusta väännettyä vitsaa, jolla kiepaistiin heinäkasa kokoon ja selässä kannettiin kasa latoon. Tätä käytettiin silloin, kun työskenneltiin yksin. Tarkemmin ajatellen ilman muuta tämä on ollut ainut kätevä tapa naisten kerätessä heiniä lehmille tienpientareilta. Ei ole ollut maito- tai kottikärryjä tähän tarkoitukseen, kuten edesmenneellä anopillani, joka on joskus myös kertonut keränneensä heinää vähän sieltä täältä.

Näin häviävät ja kuolevat sanat, joita ei enää tarvita. Näitä pohtiessani tuli mieleeni, että eivät omat lapsenikaan tiedä enää, että luoko on kaadettu heinä. Omasta lapsuudestani 50-luvulta muistan, että kun heinä oli kaadettu luo´olle, meidän lasten tehtävänä oli käydä haravoimassa saran (=heinäsarka, suorakulmainen alue, pelto) reunat puhtaiksi heinistä, että kun haravakoneella ajettiin pelto sen jälkeen karhelle, tulivat ojanpientareen heinätkin mukaan.  Karhet olivat pitkiä kasoja, joista heinät laitettiin seipäille kuivumaan. (Kuva vuodelta 2007 Karkiasta).