Pieni omenavihje

En minä mitään ruokablogia aio alkaa pitää, mutta nyt poikkeuksellisesti laitan tähän omenamarmeladeja. Tai miksi niitä nyt sanotaankaan. Meillä kun tulee joka ikinen syksy tuhottomasti omenoita, kuulin yhden käyttövihjeen.

Tein ensin tavallisen omenahillon. Sen jälkeen kaadoin hillon uunipellille leivinpaperin päälle ja laitoin uunin päälle kuivumaan. Tuloksena kuin itsetehtyjä omenamarmeladikarkkeja. Olisi ne voinut tietysti leikata kauniimminkin, mutta kuvasin silti. Hillo saa olla suhteellisen paksua, ettei ole niin paljoa haihduttamista. Ihan syötäviä tuli.

Yhdenlainen jakso päättyy

Joka vuosi olemme tavanneet etäoppilaita ja -opettajia vuoron perään jonkun  yhteistyöpaikkakunnan koululla. Kun nyt yhden etäopetuspaikkakunnan lukio lakkaa ensi keväänä lopullisesti, päätimmekin tavata erilaisissa merkeissä Mikkelissä. Tapaaminenhan oli helpohko järjestää, kun toisella paikkakunnalla oli enää yksitoista abia, meillä abit ja tokaluokka yhteensä kymmenen oppilasta! Ajatella, kahden eri koulun  ja kolmen luokan oppilaita yhteensä vähemmän kuin monien koulujen yksi luokallinen.

Joskus on oppilaiden tapaaminen ollut mitä lämpimin, mutta nyt heillä ei ollut kovin paljon yhteistä. Sehän on ymmärrettävää, sillä meillä on vain kaksi abia, jotka siis ovat nähneet vuosikausia vastapuolen oppilaita tv-ruudussa. Meidän tokaluokkalaisille ei ole ollut enää yhteistyöluokkaa toisella paikkakunnalla kuin ehkä ihan satunnaisia tunteja, joten eivät he voineetkaan tuntea toisiaan. Me opettajat alamme olla jo oikein hyviä tuttuja keskenämme. Harmi että yhteistyö loppuu juuri kun ollaan päästy melkein kavereiksi.

Ensin kävimme yhdessä syömässä ja sen jälkeen menimme katsomaan Ismo Leikolan stand up -esitystä Mikaeliin. Taisi olla kaikille eka kerta sitä plaatua kulttuuria livenä. Olin ensin vähän epäluuloinen ja varautunut, mutta Leikola olikin livenä parempi kuin televisiossa. Televisiossa hän ei pääse oikein oikeuksiinsa, maneerit häiritsevät enemmän siellä.

Ensin ajattelin, ettei minua kumminkaan naurata, mutta hörötinkin koko ensimmäisen tunnin yhtä paljon kuin muutkin. Leikolalla oli hyviä huomioita ajan ilmiöistä ja kielellisiäkin yllätyksiä. Ihan mukava, että vaihteeksi oppilaat vietiin tällaiseen esitykseen. Seurasin oppilaitten ilmeitä esityksen aikana, ja yllätyksekseni suurin osa oli aika viilipyttymäisiä. Vain kaikkein mehevimmissä jutuissa oppilaiden suut vetäytyivät hymyyn. Mutta minusta se ei tarkoita, etteivät he olisi tykänneet. Suomalaiset nyt vain yksinkertaisesti ovat sellaisia, että he ovat vakavan näköisiä, vaikka sisäisesti riemuitsisivat. Kuuluu meidän luonteeseemme.

Itse näin nuo etäoppilaat nyt kaikin puolin viimeistä kertaa. Ensimmäinen jakso koulussa on päättynyt, kokeet pidetty ja etäopetusta minulla ei enää koko lukuvuonna. Saa nähdä, onko etäopetusta ensi vuonna ehkä johonkin muuhun kouluun.

Hajanaista höpinää

En voi mitenkään uskoa, että viikko on jo kohta taas selällään. Kun kansalaisopiston tunnit  alkoivat  tällä viikolla, rupesivat päivät suorastaan lentämään. Olenkohan kumminkin haalinut itselleni liikaa hommaa, kun ei kerkeä muuta kuin lennossa käydä kotona vaihtamassa uudenlaisen kassin ja taas menoksi. Mutta enhän ole ilmoittautunut kuin kahtena iltana johonkin liikuntaryhmään ja yhtenä on klipsikurssi ja yhtenä iltana on minulla kansalaisopistossa opetusta.

Kalliiksi käy tuo kaupungissa opettaminenkin. Tiistaina jo aamusta piti lähteä hammaslääkäriin, sitten välissä oli muutaman tunnin odotusta ennen iltapäivätuntien alkua. Vietin aikaani ostoskeskuksessa, jossa tuli ostetuksi pitkiähousujakin niin paljon, ettei varmaan enää koko urani aikana tarvitse housuja ostaa. Kun tulin autolle, olin saanut sakotkin. Vissiin sillä kadulla olisi sitten pitänyt maksaa parkkimaksukin, vaikken nähnyt missään automaattiakaan. Olin katsovinani, että muidenkin autoissa oli vain parkkikiekko.

Eilen illalla alkoi espanjanopetuskin kahdelle ryhmälle kansalaisopistossa. Vaikka illalla on neljä oppituntia opetusta,  tuntuu se vain harrastukselta, kun opiskelijat ovat niin mukavia ja innokkaita. Vaikka ei minulla ole valittamista muistakaan ryhmistä, sattuu olemaan nyt mukavat opiskelijat kaikissa ryhmissä. Paitsi että etäryhmässä oli eilen vain muutama oppilas paikalla, vaikkeivät olleetkaan ylioppilaskirjoituksissa. Luulivat tietysti, että minä luulen heidän olevan kirjoittamassa jotain fysiikkaa. Mutta olen päässyt siihen vaiheeseen, että en aio nyt ottaa suurta pulttia siitäkään asiasta (vaikka vähän korpeekin). Toisaalta, jäljellejääneiden kanssa meillä oli sitäkin mukavampaa.

Kunhan saadaan ylioppilaskirjoitukset pois päiväjärjestyksestä, voi vähän huokaista - ennen kuin taas alkaa keväällä sama ruljanssi alusta. Joskus kun täällä vielä oli paljon oppilaita, kuvittelin, että "kyllä helpottaa, kun on vain vähän oppilaita". Tosi on, että oppilaita on vähän, mutta kaikki on jotenkin paljon hajanaisempaa. Nytkin minulle tulee yo-korjattavaa lähioppilailta, kaupunkioppilailta ja etäoppilailta. Ja joku kirjoittaa pitkää ruotsia, joku lyhyempää.
Mutta kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen.

P.S. kuva muistaakseni jostain Espoosta päin. Olisikohan ollut jonkin työmaan suoja-aita.

Idylliä ja ruumiita

Viikonloppu hurahti Etelä-Suomessa. Olimme taas tehneet valtavat suunnitelmat. Sen kerran kun etelässä pääsee käymään, pitää joka minuutti käyttää hyväkseen. Tyttären luona vierailun lisäksi yksi pääkohteita oli Heurekan Body worlds -näyttely. Vaikka olimme paikalla jo vähän yli kymmenen aamulla ja melkein ovenkahvassa kiinni näyttelyn avauduttua, saimme silti jonottaa lippuja puoli tuntia. Sisällä nimittäin kiemurteli jo vielä nopeampien jono. Onneksi olimme niinkin ajoissa, sillä pois tultuamme ulottui jono ihan yli koko pihan. Laskeskelin jonon pituudesta, että kyllä ainakin kaksi tuntia saavat jonottaa sisäänpääsyä. Ihanhan tämä vaikuttaa jo kuin ulkomailla olisi.

Kauhea haloo on pidetty tästäkin ruumisnäyttelystä. Siis näytillä oli kuolleitten ihmisten oikeita ruumiita, jotka on plastinoitu ja jotka soittavat kitaraa tai pelaavat jalkapalloa ja jopa rakastelevat. Hyvän kuvan saa tietysti ihmisen sisäelimistä ja lihaksista, jänteistä, suonista jne. Mutta  sinänsähän näyttely ei tuonut mitään uutta. Kaikkeahan on nykyään nähty kuvista ja muovista tehtynä. Ainut, mikä oli uutta, oli se että kaikki on todellakin ollut joskus elävää. Minua ei mitenkään hätkäyttänyt, mutta joku piti jopa perverssinä ihmistä, joka on ruumiita käyttänyt tällaiseen - tiedä sitten.

  Porvoon-retki oli toinen jo kauan suunnittelemamme päämäärä. Olen käynyt Porvoossa joskus ennenkin, mutta on siitä kyllä tainnut vierähtää jo useampi vuosikymmen. Kertakaikkisen ihana idyllinen kaupunki vanhoine puutaloineen, viljamakasiineineen ja

minusta kiva, että on rakennettu uusia taloja viljamakasiinien tyyliin sopivasti.

Ja ostoskadulla kulkiessa tulee tunne kuin kulkisi ulkomailla. Tässä kaupungissa voisi vaikka asua. Ja turistinakin viihtyisi vaikka kuinka pitkään. Kiva, että olivat vielä paikatkin auki, vaikka on jo syyskuu pitkällä. Kiireettömältä tuntuva, suuren maailman ilmapiiri ihan stressiä puhkuvan Helsingin kupeessa. Jos pitäisi valita paratiisia, se olisi varmaan täällä.

Kun olen  joskus kuvaillut kiertoliittymien "taideteoksia", tässä yksi sellainen jostain muistaakseni Tuusulan liepeiltä. Mitä kuvannee, jäi minulle epäselväksi.

Kaksi ja puoli päivää matkatessamme ehdimme käydä myös monessa eteen osuneessa lintutornissa tai muussa luontopaikassa pitkin etelärannikkoa. Arabianranta Helsingissä on myös kiva paikka. Kosken yli kulkevalla sillalla on niin ikään tunne kuin ulkomailla, ihan kuin Pietarin silloilla nämä rakastavaisten ikuista rakkautta symboloivat lukot.
Mutta minne olivat kadonneet valkoposkihanhet, joista on televisiossakin ollut oikein ohjelma. Vain neljä lintua näin, vaikka koko valtava nurmikko oli aivan täynnä lintujen jätöksiä. Vähän jäi harmittamaan suuren lauman näkemättömyys.

Vaakakupissa miinukselle

 Tänään alkoivat tunnit vasta ruokailun jälkeen, mutta menin koululle jo ruokatunnille. Opehuone oli pimeänä ja lukossa, mutta niinhän se yleensäkin on, jos kaikki opet ovat tunnilla. Menin ruokasaliin jo ennen edellisten tuntien loppumista, että ehdin ottaa ruoan ennen oppilasruuhkaa. Vasta siellä havaitsin, että kouluhan oli tavallista hiljaisempi, eikä linjastolla ollut ruokaakaan. Voi kauhea, onkohan tänään koulua ollenkaan, jospa onkin lauantai! Hiippailin hämilläni pois. Löysin sentään opo:n huoneestaan ja sain vasta nyt tietää, että koko yhtenäiskoulu oli jossain missä lie eikä tulisi edes syömäänkään.

Olen ollut kolme päivää kuumeessa ja eilinen oli kaupunkiopetuspäivä, joten olin ihan ulalla tapahtumista. Olihan siellä meille parille lukion opelle ja kymmenelle oppilaalle ruokaakin, mutta se tuotiin vasta kellon soitua esille. Turhaan ehdin jo hätäillä.

Minulla piti olla kakkosluokkalaisille ruotsia, ja olikin, mutta en tiedä, olisiko kannattanut mennä koko kouluun. Alkajaisiksi oppilaat ilmoittivat, että meillä on sitten vain yksi tunti, toisella tunnilla on oppilaskunnan kokous. Luulin minua vedettävän nenästä ja sahattavan silmään ja vietävän valon taakse (föra bakom ljuset), kuten ruotsalaiset sanovat, mutta totta se oli. Olisi ehken ollut mukava tietysti, jos jossain olisi ollut mainintaa asiasta muuallakin. 

En saanut sitäkään tuntia sitten pidetyksi kumminkaan niin kuin halusin, sillä dokumenttikamera jumettui kertakaikkisesti. Ei lähtenyt käyntiin enää millään. En voinut näyttää oppilaille mitään seinälle. Mitenkähän huomenna etäopetuksessa. Enpä taida murehtia etukäteen. Tulin tunnin jälkeen niine hyvineni kotiin odottelemaan, että pääsisin sinne takaisin. Alkaa opekokous kolmen tunnin kuluttua. Minun päiväni ovat tällaista yhtä odottelemista nykyään. Mihinkään pitempään projektiin ei voi ryhtyä, kun päiväni ovat paloitellut pieniksi palasiksi.

Pienen kuuntelunkin ehdimme sentään ottaa, ja teille piristykseksi yksi hauska juttu ennen seuraavia negatiivisia asioita:
Kuuntelutekstissä kerrottiin, että Tove Jansson asui i lusthuset,  josta myöhemmin tuli Muumitalo. Eräs oppilas kysyi että mitä ihmettä, asuiko Tove Jansson ilotalossa.
No ei sentään. Lusthus on huvimaja ja ilotalo on glädjehus. Tähän oppilas vähän ironisesti, että onhan se hyvä tietää tuokin ero. Niin oli minustakin. Hyvä erottaa sanat, jos aikoo mennä ilotaloon, niin ei joudu vahingossa mihinkään sireenimajaan. Tähän taas keksi joku toinen, että eihän se haittaa, jos se on seireenimaja.

Eivät ole positiiviset asiat saaneet minussa vähään aikaan kirjoitusinspiraatiota blogiin, mutta nyt on pakko kirjoittaa, kun kaikki kääntyy miinusmerkkisten asioiden puolelle. Muutamana viime päivänä ovat useat muutkin asiat "vastustaneet ko Puumalan ukkoo" kuten savolaiset sanovat. Pohjalaiset puolestaan kiukuttelevat hiiltyneinä vastuksista, että "kyllä taas niin tihkaasoo" tai "takkuaa" tai "kivestää".

Eilen meni minulla koko aamupäivä, kun yritin päästä Sanomapron sivuille oppilaille tarkoitettuun materiaaliin käsiksi. Olin saanut rehtorilta rekisteröintikoodin, mutta en keksinyt sillekään loppupeleissä mitään käyttöä.

Ennen oli niin helppoa, kun oppilas sai opettajalta avainkoodin, jonka sitten syötti avaimen kohtaan, ja materiaali aukesi simsalabim. Nyt jouduin soittamaan asiakasneuvontaan, jossa nuoren kuuloinen henkilö tuntui äänestä päätellen kyllästyneensä selvittämään monille asiakkaille ja lupasi laittaa sähköpostia. Tulihan sieltä ohjeet, ja sain luoduksi "työhuoneen" ja sain viereen ilmestymään uuden avainkoodinkin, mutta kun kokeilin avaimen toimivuutta oppilaana, ei sillä pääse mihinkään. Minun pitäisi muka luoda vielä oppilaille rekisteröintitunnuksetkin, mutta missään ei sanota mihin ja miten.

Tulin kolmen tunnin tappelun jälkeen siihen tulokseen, että pärjätkööt oppilaat ilman lisämateriaaleja. Ellei kustantamo saa sivujaan helpompikäyttöisiksi, antaa olla. Nyt olen nimittäin kuullut, että kaikki muutkin ovat taistelleet samojen asioiden kanssa. Ei kukaan muukaan ole onnistunut. Sitä paitsi netti ja muut välineet pursuavat niin paljon lisämateriaalia opiskeluun, että ei se elämä ole tuosta yhdestä sivustosta kiinni.

Eilen kivesti muutenkin. Oli kaupunkipetuspäivä, ja nyt mies lähti mukaan ostamaan kännykkää. Ei toiminut illalla kännykkä. Tänään operaattorillesoiton jälkeen ilmeni, että myyjä oli unohtanut aktivoida sim-kortin. Mutta ei toiminut puhelin ennen kuin oli soitettu toinenkin kerta operaattorille. Siellä kännykkäkaupassa muuten oli ihmistä kuin meren mutaa, ja jo ovella piti ottaa  jonotusnumero. Ei ihme, että myyjälläkin jää asiat puoleen tiehen, varsinkin kun joku toinen asiakas tunki väliin omaa asiaansa ja sitten yksi eukko työnsi päänsä meidän kainalosta vahtaamaan, minkälaista puhelinta ollaan ostamassa. Varmaan myyjä luuli mummoa meidän omaksi mummoksi.
Kauppakeskuksessa erään toisen operaattorin puodissa kolme ukkoa odotteli tyhjänpanttina asiakkaita. Ei olisi tarvittu jonotusnumeroita eikä kainalon alta kurkkivia mummoja. Mutta ovat näköjään muutkin suuttuneet kyseiseen firmaan niin kuin minäkin.

Eivät vastukset tähän loppuneet, hui hai. Eilen aamupäivällä jo kävin yrittämässä lunastaa paikallisesta R-kioskista lippua tanssiesitykseen. Lunastuksella oli jo kiirekin, sillä tänään viimeistään se piti lunastaa. Ei onnistunut, ei kuulemma tunnistanut kone paikallista R-kioskia. Onneksi olin lähdössä kaupunkiin, menin siellä lippupisteeseen, ja lunastin liput. Sitten muistin, että voinhan maksaa jo yhdet varaamani konserttiliputkin, vaikka lunastus on vasta 1.10. Mutta siihen kone kuulemma ilmoitti, että varaus on peruuntunut ja joku on jo varannut meidän paikkamme! Mitä?! En mitenkään voi ymmärtää asiaa. Katsoimme, olisiko muita vapaita paikkoja, ja jostain parvekkeelta mahdollisimman kaukaa vielä sai pari paikkaa. Pakko oli ottaa ne, vaikka en käsitä tuota tapahtunutta. Mihinkään ei voi luottaa, ei varsinkaan koneisiin, eikä ihmisiin nyt ainakaan.

 Ai niin, vielä yksi juttu sieltä kaupungista. Koska ensi maanantaina on jo ruotsin yo-kuuntelu, otimme kuuntelutehtäviä heti tunnin alkajaisiksi. Ja en muista, onko minun tunnilla ennen tapahtunut, mutta nyt kävi niin, että yksi oppilas nukahti kesken kaiken. Minun kannaltani tämä on otettava siltä kannalta, että tulipahan sellainenkin koetuksi.

En kyllä yhtään ihmettele, että oppilaat ovat väsyneitä. Heillä on ollut koko päivän teoriaopetusta, ja ruotsi alkaa vasta vähän ennen kahta iltapäivällä ja sitä on kolme oppituntia yhteen menoon! Toisekseen, yo-kuuntelut ovat tosi yksitoikkoisia ja monotonisia, vaikka otinkin vain puoli tuntia, enkä koko neljääkymmentäviittä minuuttia minkä ne kestävät. Toisaalta ajattelen, että olisi luullut olevan oppilaalla suurempi motivaatio juuri ennen varsinaista yo-koetta harjoitella.

Nyt on aikaa kulunut jo niin paljon, että minun on lähdettävä sinne opekokoukseen. Olisi ollut vielä positiivisia juttuja, mutta ei kerkeä eikä ehdi eikä jouda.

Raportin tapaista

Kyllä täytyy sanoa, että olen päässyt vihdoin siihen pisteeseen, että työ ei tunnu enää työltä vaan harrastukselta. Itse asiassa on virkistävää käydä pitämässä muutama tunti ja sen jälkeen on adrenaliinitaso jo korkealla ja jaksaa siirtyä muihin harrastuksiin loppupäivästä.

Minulla on ollut jo lähiopetusta ja etäopetusta sekä olen käynyt opettamassa kaupungissakin. Kaupunkiopetus nyt ei poikennut yhtään siitä, mitä täällä maalla. Oppilaat olivat yhtä mukavia kuin täälläkin, oppikirja sama kuin täälläkin. Itse asiassa aika hullua, että on menossa sama kurssi kaupungissa kuin meilläkin. Niinpä pääsen yksillä valmisteluilla.

Kaupungissakäynti on vain piristävää, oikein odotan niitä päiviä. Ainakin nyt tänä vuonna, kun ei tarvitse käydä siellä kuin yhtenä päivänä viikossa. Ja etenkin kun on vielä alkusyksystä hyvä keli ajaa. Viimeksikin yksi kaveri lähti samalla kyydillä kaupunkiin. Minä pidin kolme tuntia, hän palloili sillaikaa kaupungilla. Minun tuntieni jälkeen meillä hurahti jotenkin vielä kolme-neljä tuntia ylimääräistä kekkulointia kaupungilla. Lieneekö uutuudenviehätystä, mutta mitä se haittaa. Jos olisin ennen älynnyt, että vaihtelu virkistää näin paljon, olisin vaihdellut työpaikkaa useamminkin. Nyt vielä huomasin, että kaupungin alueella on neljä eri lintutorniakin. Minähän voin alkaa käydä niissäkin vuoron perään aina ennen tai jälkeen tuntien.

Tulevalla viikolla mies lähtee vuorostaan mukaan, sillä hänen on ostettava uusi kännykkä, joka oli hävinnyt, eikä löydy mistään. Perjantaina koulusta tultua jouduin kiertämään hänen kanssaan pitkän kävelylenkin hänen aiemmin päivällä kiertämiään jälkiä pitkin ja soittamaan vähän väliä hänen puhelimeensa, jos se olisi pudonnut jonnekin pientareelle. Ei kuulunut puhelimen vastausta. 
Mieheltä muuten näyttää katoavan kaikki muukin. Tänään hän etsi eilistä ruoanloppua, mutta sitä ei ole löytynyt mistään. Miten voi olla mahdollista, että hän laittaa ruoantähteen rasiaan syödäkseen sen huomenna, ja tänään ei koko purkkia löydy mistään. Kukaan ei tunnusta  nähneensä saati syöneensä sitä.
***

Viikko sitten oli taas kansalaisopiston opettajien risteily Saimaalla. Tällä kertaa meidät vietiin sepän pajaan katsomaan taontanäytöstä. Seppä kertoi entisajan tulenteostakin, iski tuluksilla kipinöitä ja sai tulen syttymäänkin. Sen jälkeen näimme, miten hän takoi kipinäniskentävälineen. Yhtään en muista, oliko iskentävälineellä jokin oma nimikin. Saimme kokeilla kipinän ja tulen tekoa itsekin, mutta hämmästyttävän vaikeaa se oli. Minä en saanut edes kipinää syntymään. Monet saivat kipinän, mutta eivät saaneet sitä tarttumaan kääpään, josta kytevä kipinä pitäisi saada syttymään esim. kuiviin heiniin. Voi niitä entisajan ihmisiä, jotka joutuivat hiilloksen sammuttua alkamaan kaiken alusta.

Tällaista raporttia tällä kertaa.

Koulupäivän pituinen rupeama

Taas jälleen kerran on saatu lukuvuosi alkamaan. Ei eilen edes jännittänyt yhtään, mitäs sitä, kun samanlaista asiaa käytiin suunnittelupäivänä läpi kuten aina ennenkin. Enemmän minua jännitti loppupäivän hammaslääkärille meno. Tai ei itse asiassa se hammaslääkäri vaan se, ehdinkö ajoissa paikalle ja löydänkö oikean talon. Se kun oli naapurikunnassa.

Löytyihän se talo heti. Ja hammaskin tuli paikatuksi. Olin lääkärille lähtiessä hangannut hammaslangalla hampaanväleistä enimpiä lihanpaloja pois. Yksi väli oli niin tiukka, että oikein piti kiskaista langasta, ja samassa pirahti paikkakin pellolle. Onneksi sattui juuri nyt, sillä nyt sain siihenkin väliaikaispaikan, ja peräti jo kuukauden päästä uuden ajan.
Edellinen potilas oli muuten omalta paikkakunnalta, joten hän pääsi minun kyydissäni pois, ei tarvinnut paria tuntia odotella linja-autoa. Hyvin meni.

Hienosti meni tänäänkin. Koska nyt oli mammografiakuvaus kaupungissa, olin sopinut, että menen samalla tutustumiskäynnille siihen kouluun, jossa minulla on ensi viikolla opetusta. Ja hyvä että menin. Eihän minun suunnistustaidoilla olisi löydetty oikeaa luokkahuonettakaan millään. Talo oli niin sokkeloinen, että ramppasin yhdetkin portaat kolmeen kertaan ennen kuin löysin rehtorin.

Rehtori näytti minulle luokkatilan. Jossain ullakon vihoviimeisessä loukossa jokin harmaa murju. Olen aina kuvitellut, tai oikeastaan minun on annettu ymmärtää, että elämme täällä maalla kurjassa periferiassa alkeellisissa oloissa liitu ja leuka -systeemein. Mutta asia on aivan päin vastoin. Vaikka olen joskus vahingossa tullut haukkuneeksi tekniikan toimivuutta, on se kuitenkin parempaa kuin tuo tänään kohtaamani.

Tuossa kaupungin koulussa on ollut koko kesän remontti, minkä jäljiltä kaikki laitteet ovat missä ovat, johdot kateissa, katossa oleva projektori sökö. Mennessämme tutustumaan luokkatilaan siellä oli joku juuri laittamassa vempaimia paikoilleen, jostain nurkasta hän löysi ihmeellisen näköisen häkkyrän rikkinäisen projektorin tilalle. Se oli kyllä tosi oudon näköinen vehje, näytti enemmänkin jättiläismäiseltä lankapuolalta, mutta sai se mies jonkinlaisen kuvan seinälle. Saa nähdä, miten minun käy ensi viikolla, mikäli enää löydän koko luokkaa.

Mutta muuten kaikki meni paremmin kuin hyvin. Mammografiassa taas kävi niin kuin aina ennenkin. Mennen tullen tutut oman paikkakunnan ihmiset ovat ajaneet jonossa kaupunkiin varttitunnin kuvausta varten. Sitten taas sama jono takaisin päin. Minä olin tehnyt pitkän listan, jota seuraten toimittelin muitakin asioita. Muun muassa vein ompelukoneen huoltoon. Ja kävin huonekaluliikkeesä ilmoittamassa, että tuovat jonkinlaisen patjankin meille samalla kun ensi viikolla tuovat jo aiemmin ostamamme uudet sohvat. Olin silloin näet kokonaan  unohtanut, että piti ostaa uusi patjakin vierassänkyyn.

Kun kaiken tämän tein ja toimittelin, oli aikaa matkoineen kulunut tasan kuusi tuntia. Voihan sen työpäivän näinkin viettää.

Jokin mitätöi aina työni

Jokin ihmeellinen voima mitätöi aina minun työni. Ja mitä vaivalloisempi ja inhottavampi työ, sitä varmemmin jokin sen aina pilaa. Huomasinpahan tänäänkin taas imuroidessani, että mattoja ei kannattaisi pestä alkukesästä. Kesän aikana kun käydään marjassa ja muutenkin kuljetaan edes takaisin puutarhan ja sisätilojen väliä, saattaa marjoja tipahtaa lattiallekin ja tietysti matolle. Niin nytkin. Yksi mustikka oli jäänyt havaitsematta maton tummassa kohdassa ja siihen se oli liiskaantunut. Pitäisikö nyt taas lähteä matonpesuun rantaan.

Kesäloman alettua olen yleensä siivonnut kirjahyllyt (ainakin kolme isoa hyllykköä). Mutta kuinka ollakaan. Mänty pölläyttää kohta siitepölynsä ilmaan, ja avonaisesta ikkunasta leviää hieno pölykerros taas ympäri huushollia.
Eikä ikkunoita kannattaisi pestä alkukesästä. Juuri kun saan kaikki kolminkertaiset  ikkunat pestyksi, heittää mänty siitepölynsä ja kaikki on taas entistä harmaampaa. Mutta jos jätät vähän myöhemmäksi, kutoo hämähäkki seittejä jo heti seuraavana päivänä putipuhtaisiin ikkunoihin ja kaikki näyttää siltä kuin satavuotinen seitistö lepäisi kaiken yllä.

Ei ole muiden töiden suhteen yhtään helpompaa. Jos kerrankin innostun pesemään oikein seinät ja katotkin ja vaihtamaan ikkunaverhot, niin eiköhän mies keksi polttaa uunissa kesän aikana kertyneet paperiroskat. Kesän jäljiltä uuni savuttaa sisälle - ja sinne meni riemu puhtoisesta huushollista. Savun haju leijuu kämpässä seuraavaan kesään, ikään kuin asuisimme savupirtissä. Ja yleensäkin on niin, että jos oikein on lattiatkin pesty, keksii toinen heti samana päivänä tyhjentää uuneista tuhkat - ja tietysti tämä tulee ajatukseen vasta siivouksen jälkeen.

Entäs saunan pesu! Aivan takuuvarmasti tapahtuu niin, että se kesän ainut vihta pitää tehdä juuri sinä päivänä, kun on sauna pesty! Lehtiä ja roskaa on koko sauna täynnä, vaikka kuinka huuhtoisi. Mites vessan siivous? Parranajo tulee mieleen just silloin, kun olen saanut huuhdelluksi viimeiset WC-ankat pytystä. Ja sitten on parranpaloja ympäri vessaa. Ja ihmiset katsovat, että tuossa huushollissa ei sitten siivota koskaan.

Ja tämä tällainen turha työnteko on jatkunut ainakin jo opiskeluajoista lähtien. Kerrankin olin kesätöissä mielisairaalassa juuri siivonnut suurella vaivalla kaikki potilasvessat. Heti kohta joku potilas meni vessaan, sotki verellä ja muulla jätöksellä seiniä myöden kaikki paikat. Ja hoitajat ojensivat minua,  että "vois noita vessojakin joskus välillä pestä!"

Niin että olisiko itse asiassa parempi jättää kaikki tekemättä, kun ympäristö näyttää kumminkin samanlaiselta oli siivottu eli ei :( :(