Nauttiminenko pahasta

 

Moni bloggaaja tuntuu olevan tyytyväinen,  kun Blogger oli käyttökatkolla, ei tullut roikutuksi jatkuvasti netissä ja sai tehdyksi välillä muutakin

Mutta onko blogissa pyöriminen sitten pahempi asia kuin jokin muu tekeminen. Kuka määrittelee, mikä ihmisen tekemisistä on arvostetumpaa, parempaa tai hyödyllisempää kuin jokin toinen. Yksi lukee romaaneja aamusta iltaan, toinen tekee käsitöitä jatkuvasti. Kolmas lukee lehtiä, joku istuu naapurissa juoruilemassa niistä, jotka juuri eivät satu olemaan paikalla. 

Jollekin on hölkkääminen tai muu liikunta tullut aivan pakkomielteeksi, tunnenpa sellaisenkin, jolle jatkuva siivoaminen oli niin tärkeää, että millekään muulle ei jäänyt enää aikaa. Jos joku tekee jatkuvasti intohimoisesti työtään, on sekin jo pahasta.

Kuka on määritellyt, mitä meidän tulee harrastaa ja tehdä töinämme tai vapaa-aikanamme? Miksi tunnemme huonoa omaatuntoa jostain harrastuksestamme? Vai onko meillä sisäänrakennettu kello, joka alkaa kilkattaa heti, kun alamme nauttia jostain? Eräs henkilö, nyt jo edesmennyt, oli kerran päässyt ensimmäistä kertaa eläissään kokeilemaan tikanheittoa. Hänestä se tuntui mukavalta harrastukselta, kunnes yhtäkkiä heitti tikat syrjään ja lausahti: "Nyt täytyy lopettaa, tähänhän tulee himo!"

Niin tai näin, joka tapauksessa Bloggerin kaatuminen laittoi ihmiset välillä miettimään elämän syntyjä syviä. Mikä on työn ja vapaa-ajan suhde, miten turvassa olemme netissä liikkuessamme ja kuinka riippuvaisia olemme nykyaikana toisistamme. Ja ylipäätään miten haavoittuvaisia olemme joka asiassa. Täällä hieman valaistusta Bloggerin kaatumiseen.

Toimii taas

Blogger on näköjään vihdoin toiminnassa. Ja viimeisimmät postauksetkin on palautettu, mutta kommentit ovat kateissa, samoin suuri osa edellisten postausten kommenteista on taivaan tuulissa. Joillakin on ollut kirjoitustensa perusteella suurempiakin murheita käyttökatkoksesta johtuen. Ihan sitä oli kuin kipiä kissi, kun ei päässyt käyttökatkon aikana blogiin muuta kuin lukemaan.

Nämähän ovat sentään pieniä ongelmia. Mutta miten sitten suu pannaan, kun eräänä päivänä heräämme ja meillä ei ole pankissa rahaa eikä velkaa. Kaikki tiedot ovat hävinneet. Kuinka kaikki ihmiset voivat olla niin luottavaisia tietotekniikan toimivuuteen. Kaikki tuntuvat luottavan siihen, että kyllä kaikki jatkuu ja menee hyvin nyt ja aina ja iankaikkisesti.
***********
Mutta minäpä olin eilen musiikinopettajakollegani eläkkeellejääntikahveilla. Meni aikansa, ennen kuin huomasin, että kas, en ole tuota ja tuotakaan henkilöä nähnyt pitkään aikaan. En ollenkaan huomannut, että eiväthän ne ihmiset kaikki kuuluneetkaan enää nykypäivän opehuoneeseen, vaan ovat jääneet eläkkeelle jo monta vuotta sitten. Oli vain niin tuttu ja kotoinen tunnelma, ihan kuin ennen vanhaan. Kymmeniä vuosiahan sitä istuttiin samassa opehuoneessa. Itse olin vuosikausia nuorin, nyt taidan olla vanhin, mutta silti moni tulee jämään eläkkeelle paljon ennen minua.

Kuorokin lauloi, ja ope alkoi vanhingossa johtaa ja ohjata laulua. Ei kai muistanut hänkään, että ei nyt ollakaan enää töissä. Joku sanoikin minulle jo varoittavasti: "Muista sitten, että kun sinun eläkekahveja juodaan,  jos minä pidän sinulle ruotsiksi puheen, niin et rupea korjailemaan virheitä!"

Toissapäivänä oli meillä vihdoin kieltenopettajien kokous, jossa jaettiin ensi vuoden tunnit.  Kyllä sieltä riitti töitä minullekin vielä taas ainakin vuodeksi. Etäopetustakaan ei ole minulla kuin kolmessa kurssissa. Oikein hyvä näin.

Heilahtaneita lintuja

 

Olen istunut kahtena päivänä terassilla ja yrittänyt alkaa uutta harrastusta, lintujen kuvausta. Mutta pah, sehän ei olekaan niin yksinkertaista kuin miltä muiden ottamista valmiista hienoista kuvista voisi päätellä. Linnut ovat niin nopeita, että kun yrität osoittaa kameralla sinne päin, ovat linnut jo kaukana. Jos lintu seisoo vähänkään pitempään paikallaan, ja saat etsimen juuri ja juuri tarkentamaan lintuun, ja nyt äkkiä painat napista, onkin tarkennuspiste juuri siinä vaiheessa etsiytynyt jonnekin puunrunkoon, josta tulee maan mainio terävä kuva, mutta lintua ei näy missään.Tai sitten on aina jokin oksankarahka edessä tai liikaa varjoa tai liikaa aurinkoa tai muuta vastaavaa. Näyttää siltä, että ei päivässä vielä opitakaan lintukuvaajaksi. :( Luontokuvaajilla täytyy olla suunnaton kärsivällisyys. Nostettakoon heille hattua.

Västäräkki osuu tähtäimeen, hih, onnistui paitsi että joku voisi väittää, ettei ihan terävä ole sekään. Kirjosieppo heiluu puussa kuin heinämies, joten ei tule terävää kuvaa. Peippopariskunta kisailee, mutta ei kai aloittelija nyt sellaisesta kuvaa saa, hyvä jos jonkinlaisen liian tumman edes maassa ruokailijasta. 

Punatulkku innostuu kiertämään syöttöpöntön reunaa ja syö niin valtavasti, että maha on kuin tynnyri ja posket kun ilmapallot. No seuraava lintu onnistui tarkentumaan mitä parhaiten, mutta häh! Eihän se ollutkaan mikään lintu vaan vaahteran silmu. Joku näyttää takapuoltaan, ihan olisi kiva nähdä, kuka se on. No eipä olisi kannattanut viherpeipon kääntää myrtsiä naamaansa, komeampi tuo takapuoli oli. Käypähän juomassa vettä, kun siemenpöntöllä näyttää olevan tappelu käynnissä. Siellä on kymmenen tappelijaa yhtaikaa, mutta kameraan on tarttunut vain harmaata sumua.

Sinitiainen yrittää olla kuin ei olisikaan, mutta varpaiden väliin on päässyt jotain olematonta. Välillä täytyy viedä pesäpöntölle karvaista pehmikettäkin. Pikkuvarpunen ei välitä muiden touhuista vaan se tykkää että omat leikit, parhaat leikit. Talitiainen on kadottanut jonnekin hienon sahalaitansa, mutta ei kai ihme, kun se ei enää osaa edes laulaakaan titityy kuten esi-isänsä, vaan jotain tittyt tai tittytit tai muuta vastaavaa. Vai liekö eri murrealueelta eksynyt.

Ja niin saapuu harakka, joka jo kaukaa ottaa juoksuvauhdin nähtyään muut linnut. Ja niin se pääsee kukkulan kuninkaaksi.

Oli siellä näiden lisäksi vielä ainakin vihervarpunen, rautiainen, varpunen ja punarintakin, mutta miten niistä oli tullut pelkkiä mustia möykkyjä.! Nämä nyt vain parin tunnin kyttäyksen tuloksena ja huom, vasta ekoina päivinä. Mitähän kaikkea vielä löytyykään ennen kuin vuosi on kulunut.

Suhteellisuus kateissa

Tytär oli mennyt käväisemään entisellä työpaikallaan vuoden tauon jälkeen, ja kun oli tullut jotain puhetta omista vanhemmista, oli entinen työkaveri kysynyt kovin hämmästyneenä: "Ai, sun vanhemmatko elää vielä?" Kun tytär oli maininnut, että eläähän hänen isovanhemmatkin vielä, oli puhuja ollut kauhean ihmettelevän näköinen.

Minua ihmetyttää aina ihmisten arkipäivän suhteellisuudentaju. Onko tuo käsitettävissä niin, että vuoden poissaolo tuntui työkaverista ikuisuudelta ja siten tyttärenikin tuntui jo kohta eläkeputkeen menevältä, jolloin vanhempien elossaolo tuntui yliluonnolliselta saavutukselta. Tai sitten puhujan omat vanhemmat olivat ehkä kuolleet kauan sitten, ja tyttäreni tilanne vertautui puhujan omaan tilanteeseen.

Ja harva se päivä saa kuulla samantyyppisiä sinänsä viattomia, mutta hämmästyttäviä kommentteja. Kysyihän minultakin nuorena opettajana ollessani eräs oppilas, millaista siellä sodassa oikein oli! Kääk, ja minä kun olen syntynyt paljon sotien jälkeen, joten ei ole tarkempaa tietoa. Tai minulta on kysytty, vieläkö mieheni elää tai enkö minä nyt vieläkään ole eläkkeellä. Saimme kouluun kerran uuden nuoren kollegan, joka vasta aloitteli työuraansa. Eräs toinen opettaja kysyi tältä kerran vanhingossa jossain vaiheessa, onko tällä jo kaikki ikälisät saatuna. (Viimeinen tulee 20 vuoden työssäolon jälkeen!).

Tavallista on myös se, että romaaneissa tai elokuvissa on aineksia, jotka eivät kuulu joko aihepiiriin tai aikakauteen tai ovat muuten mahdottomia. Eräässä tarinassa käsiteltiin 70-75-vuotiaan avioparin ja tämän kahden teini-ikäisen lapsen välisiä ongelmia. Eikö tullut missään vaiheessa mieleen, että tuon ikäisillä ei voi olla niin nuoria lapsia, matemaattisestikin mahdotonta. Tai jokin tapahtuma voidaan sijoittaa 90-luvulle, eikä huomata, että ei välttämättä ollutkaan digikameroita kaikilla (itse ostin vuonna 2006), eikä kännyköitäkään, kaikilla ei ollut tietokonettakaan, itse ostin muuten ensimmäisen vuonna 1995.Toisaalta taas voidaan olettaa jokin aikakausi alkeellisemmaksi kuin se olikaan. Väitetään, että 70-luvulla ei ollut hammaslääkäreitäkään! Näin ainakin oppilaat minua joskus informoivat. Levittelivät silmiään, kun kerroin, että jopa 50-luvulla oli peräti kouluhammashoitoa.

Ja kaikenlaiset ennakkoluulot ja olettamukset hallitsevat yli oikean tiedon. Isäni, joka oli siirtokarjalainen ja siirretty asumaan Pohjanmaalle, kertoi, miten joku pohjalainen oli häneltä kysynyt,  "miten ihmeessä te tulitte siellä Karjalassa toimeen, kun teillä ei ollut ruokaa ja venäläisiä oli joka paikassa?" Puhuja ei ollut ensinnäkään koskaan uskaltautunut rajan taakse käymään. Toisekseen oli kuullut, miten ränsistynyttä ja köyhää siellä oli. Tähän saakka siis voi ymmärtää lausuman. Mutta uskomatonta, että sekoitti nykyajan ja entisajan. Miten on käsitettävissä, että keski-ikäinen ihminen ei ajattele, että Karjalahan oli silloin samaa Suomea, jossa asui suomalaisia, ihan samoin kuin vaikkapa Pohjanmaa. Ja ihan samalla tavalla tulivat toimeen kuin pohjalaisetkin.

Ja sitten se miesmuisti. Sehän ulottuu tunnetusti vain parin päivän taakse, joskus jopa vain pari tuntia taakse päin. Ei tarvitse kuin tulla yksi kova pakkaspäivä talvella, "niin ei ole miesmuistiin ollut näin kylmää", vaikka tilastot voivat osoittaa päinvastaista.

Mutta näinhän se ihmisen muisti ja aikakäsitys toimii. Ilmeisesti sen sitten pitääkin toimia niin. Jos kuvittelen, että jostain asiasta on kulunut vain vuosi, siitä onkin todellisuudessa kulunut 10-20 vuotta. Tai toisin päin: Eräskin oppilaani lähti opiskelemaan saksaa samaan kaupunkiin, missä minäkin olin opiskellut. Ja sain kuulla, että yliopistossa oli hänellä vielä pari opettajaa, jotka olivat olleet minunkin opettajiani. Uskomatonta - ei aika ollutkaan kulunut niin vauhdilla kuin olin kuvitellut.

Kun näin ensi kerran...

Suuri osa nykyihmisistä on syntynyt aikana, jolloin kaikki uudet ilmiöt, tekniset välineet tai jopa uudet ruoka-aineet ovat aina olleet olemassa. Meillä ei ole enää mitään uutta ihmeteltävää ja hämmästeltävää. Ei uutta koettavaa. Vai onko?

Minua on aina viehättänyt Juhani Ahon kuvaukset siitä, miten Matti ja Liisa kokivat rautatien uskaltautuessaan ensimmäistä kertaa junaan. Tai kirjassa Kun isä lampun osti Aho kuvaa ensimmäisen öljylampun tuloa kylälle. Sen sytyttämistä odotellaan malttamattomana koko päivän.

Vaikka tuntuu, että kaikki vempaimet ovat meille nykyään itsestäänselvyys, varmaan silti jokaisella on mielessä jokin tapahtuma uuden asian ensi kertaa näkemisestä. Onhan niinkin, että vaikka jokin asia maailmanhistoriassa on vanha, se voi olla meille itsellemme ihan uutta. Kun aloin muistella, huomasin että melkein minkä tahansa vekottimen ensikohtaamisesta voisi kertoa jopa tarinan.

Monilla ainakin vanhemmilla ihmisillä on vielä muistissa myös uusien ruokalajien tulo Suomeen: pizzat, lasagnet, hampurilaiset, uudet mausteet, jopa grillaus ovat melko uusia tulokkaita. Ensimmäisen hampurilaisen sain 60-luvun lopulla. Tansseista saattelija osti grillin ohi kulkiessamme minulle sellaisen ja kyllä ihmettelin, miten ihmeessä nisun väliin on laitettu lihapulla ja outoa vihreää kokkareista makeahkoa marmeladia. Ja mitä ihmeen kellanruskeaa visvaa mahtaa tursuta nisun välistä.
Isäni puolestaan kertoi aina, miten hän näki lapsena ensimmäistä kertaa tomaatteja. Ja hänestä ne tuntuivat aivan kammottavan makuisilta. Hän ei oikeastaan koskaan oppinut tykkäämään niistä.

Mieleen muistuu vielä tapaus mikroaaltouunin alkutaipaleelta. Olin 70-luvulla Tampereella baarissa kesätöissä ja baariin oli ostettu mikroaaltouuni. Kyllä tuntui ihmeeltä, että laittoi uuniin mitä tahansa, se oli minuutissa tai jopa puolessa ihan kuuma. Eikä tarvinnut uunia edes etukäteen lämmittää puolta päivää! Kerran eräs asiakas osti kahvin kanssa karjalanpiirakan. Kysyin, lämmitetäänkö. Hieman hämmästyneenä asiakas toivoi lämmitettävän. Työnsin piirakan uuniin ja maksun otettuani laitoin piirakan lautasella tiskille muina miehinä. "Eikös se pitänyt lämmittää?" ihmetteli asiakas. Ei ottanut uskoakseen, vaikka vakuuttelin, että syötävä on jopa kuuma. Asiakas käski vain laittaa takaisin uuniin. Kun en totellut, asiakas tökkäsi sormensa piirakkaan ja hämmentyneenä ja päätään pyöritellen siirtyi pöytään.

Olisi hauska kuulla, millaisia ensikohtaamisia sinulla on uusien asioiden kanssa!

Joku kukkii joku ei

Iänikuista tautia potiessa on jäänyt ympäristökin havainnoimatta melkein kokonaan. Kaktus on näemmä alkanut kukkia. Sen jälkeen kun olen ymmärtänyt, että kaktukset eivät tykkää hoidosta, ne ovatkin kukkineet tosi kiitettävästi. Kun koko talven kärvistelee meillä kylmähkössä kuistissa, kannattaa sen eteen jo kukkiakin.

Olin saanut marraskuussa joltain tuliaisina uudenlaisen kaktuksen, mutta oliko raukka kärsinyt kylmää kuljetettaessa vai eikö tykännyt meistä, sillä se ei avannutkaan koskaan nuppujaan. Nuput kuolivat pois, ja heitin purkin kuistin ikkunalle. Siellä kasvi sinnitteli koko talven ilman juomaa ja ruokaa, ja voi valtava miten paljon siihen on tullut nuppuja ja kukkia. Ihan eri tyyppinen muuten kuin tuo ylempi kaktus.

 

Olen vuosikymmeniä odottanut, että koulu ei minua haittaisi juuri silloin kun luonto on kauneimmillaan toukokuussa. Ja juuri nyt kun se ei olisi haitannut, en olekaan taudin takia päässyt ulos puutarhaan mitään tekemään. Havaitsin yhden narsissinkin. Eipä ollut muita, eikä taida tullakaan. Mihinkähän hävinneet. Tällaista viherpeukalointia siis meillä!

 

Ja yhä muistamattomammaksi käy ihmisen elämä. Minulla on tapana vaihtaa kukkiin mullat hiihtolomalla helmikuun lopussa. Niin olin tehnyt nytkin. Pettymyksekseni vain huomasin, että mustanmerenruusu ei ollutkaan tehnyt yhtään uutta käpyä. Ei siis ollut mitään istutettavaa! Ja purkkejakin oli vain yksi, vaikka muistaakseni syksyllä leikkasin varret kahdesta purkista.

Nyt eräänä päivänä menin kuistin kaapille ja heti ensimmäisenä tuli vastaan kaksi mustanmerenruusun purkkia, jotka vain odottivat mullanvaihtoa! Hyvä ihme, nyt on jo toukokuu, mutta laiton nuo ylläolevat kävyt silti kahteen uuteen purkkiin. Saa nähdä ehtivätkö koko kesänä kukkimaan. Mutta minua vain ihmetyttää, oliko se helmikuussa löytämäni purkki vuodelta kivi ja kirves vai nakki ja peruna.

Tämä valkokäpyinen lajike saa lohenpunaiset kukat. Se on muutenkin hitaampi kuin se, jossa on vaaleanpunaiset kävyt ja lilat kukat.

Välillä valoa tunnelin päässä

Pariviikkoisen sairastelun jälkeen näkyi tunnelin päässä jo vähän valoa, kun eilen viimein uskaltauduimme kaupunkiin asioille, joita oli kertynyt jo joulupukin toivelistan pituinen luettelo. Mutta reissu kaatoi heti illalla takaisin sänkyyn, varmaan kylmetyin ja rasituin matkalla, sillä illalla iski aivan tuhottoman kova nuha. Alkaakohan kaikki taas alusta?

Mutta muuten reissusta ei ole kuin erinomaisia lopputuloksia. Olin saanut joululahjaksi navigaattorin, mutta kun talvella ei tarennut ulkona paljain käsin sitä näpelöidä eikä satelliitti osannut paikantaa sisälle huoneeseen, ei harjoittelusta tullut mitään. Sitä paitsi osasin minä koululle mennä ilman navigaattoriakin. Mutta nyt kokeilimme vehjettä, ja se toimi kuin enkeli. Tiesi just presiis, missä oltiin ja minne pitää mennä. Uskallamme siis luottaa siihen vieraassakin paikassa. Olen ollut aina vähän epäluuloinen navigaattoreiden suhteen. On tainnut parantua laatukin niissä takavuosista, jolloin eräskin henkilö, joka oli meille tulossa, ilmoitti, että ei tarvitse neuvoa, kyllä hänellä on navigaattori. Eikä mennyt kuin puoli tuntia kun hän soitti, että vekottimen mukaan ollaan perillä, mutta meidän taloa ei näy missään. Kone oli ohjannut kilometrin sivuun ja aivan väärälle tielle!

Toinen asia, josta olen onnellinen, on että löysin kevätjuhliin mekon 25 eurolla! En tiedä, miksi se niin edullinen oli, ei ainakaan malliltaan poikennut toista sataa maksavista mekoista. Ostin vielä sopivat kengätkin, eikä hinta tullut vieläkään kalliimpien mekkojen hintoihin. Kyllä minä olen tyytyväinen. Kyllä sillä mekolla yhdet kevätjuhlat saadaan käydyksi, ja on tullut jo kutsuja ylioppilasjuhliinkin, vaikkei tuloksista ole vielä tietoakaan.

En ole koskaan käynyt Savonlinnan oopperajuhlilla, mikä on tietysti synti ja häpeä. Mutta se kirkuminen (anteeksi kauhiasti) hiertää jotain aivojen hermo-osaa aivan hirveästi. Mutta olin aina ajatellut, että pitää sentään kerran eläissään kokemuksen ja elämyksen vuoksi käydä Olavinlinnan juhlilla, kun kerran lähellä asutaan. Ja nyt tarjoutui tilaisuus, ja saimme vielä liputkin. Emme tosin enää haluamaamme esitykseen, mutta johonkin toiseen. Sama kai se mikä esitys siellä on, varmaan komeaa katsottavaa kuitenkin ja hienoissa puitteissa.

Sain ostetuksi kauko-objektiivinkin kameraan, kunhan tästä urkenisi luontoon kuvailemaan. Myymässä sattui olemaan Idolsin semifinaaleihin päässyt Jusu Wirekoski, jolta pyysin  nimikirjoituksenkin.  Kylläpä minä olen vajonnut alas, mutta en ole koskaan ennen päässyt tv-tähtien kanssa puhe-etäisyydelle. Jos olisimme päivää aikaisemmin olleet Mikkelissä, olisimme nähneet finalistin Ali Elkharaminkin, joka oli esiintynyt tuolloin kauppakeskuksessa.

Vaikka olen minä tätä ennenkin  nähnyt kerran elävänä kuuluisuuksia. Jo vuosia sitten tullessani paikallisesta ravintolasta ulos, oven takana seisoi kaksi tuttua. Automaattisesti sanoin päivää. Vasta jälkeen päin havaitsin, että eiväthän he olleetkaan mitään paikallisia kunnanpäättäjiä, vaan Riitta ja Topi Uosukainen. Mutta ovat hekin varmaan tottuneet siihen, että ihmiset tervehtivät automaattisesti tutut kasvot nähdessään.

Onkohan ensi vuonna töitäkään

Raportin tapainen kertomus mieleenjuolahtavista asioista:
*Katsoessani aamulla tammessamme kipittäviä oravia, joilla nyt oli harmaat housut jalassa ja ruskea paita, muistui mieleen, miten saksalainen ope ihmetteli, että Suomessa oravat ovat harmaita. Väitti, että Saksassa olisi vain ruskeita oravia. Uskoisko tuota. Eivätköhän ne vaihdakaan väri vuodenaikojen mukaan Keski-Euroopassa? Mahtavat haista keskieurooppalaisten oravien vaatteet jo vuosien kuluttua, jos ei niitä välillä vaihda :)

*Ei taida tulla minusta enää elävää ihmisten ilmoille. Minusta ennen kuulumatonta, että  aina aamulla saatuaan ylipäätään hengen kulkemaan ankarasti kakomalla ja luultuaan noutajan tulleen, alkaa päivä suhteellisen virkeästi. Mutta vaikka kuinka tarkasti yrittää elää, nostaa illalla kuumeen.  Olen jo yrittänyt tehdä varasuunnitelmia senkin varalle, mitä sitten pitää tehdä, jos eräänä aamuna mies ei saakaan henkeään edes pihisemällä kulkemaan. Ja samanlaisen taudin kourissa ovat kaikki, jotka olivat alkuperäisen tartuttajan kanssa samassa huushollissa :(

*Ulkona ovat kaikenlaiset työt saaneet odottaa tekijäänsä. Onneksi on kuitenkin ollut kylmää :)

*Minua jo hieman alkaa huolestuttaa, saanko ensi vuodeksi tunteja, kun ei minkäänlaista tietoa ole vieläkään tuntijaosta, vaikka koulua on enää vajaa kuukausi. Eihän tietämättömyys haittaisi muuten, mutta kun ei ole mitenkään varmaa, että niitä tunteja riittää kaikille. Minä en paljoa osa-aikaisuuden takia tarvitse, mutta jos niitäkään vähiä ei ole saatavilla niin... Jos olisi hyvissä ajoin tiennyt tuntimäärän, olisin voinut kysyä taas kansalaisopistoista. Nyt kyllä on jo aika myöhäistä.

Vaikka rehtorikin on vakuutellut, että kaikille tunteja riittää, en silti olisi niinkään varma. Eka luokalle lukioon on nimittäin tulossa vain kaksi oppilasta!! Joku saattaa hämmästellä, miten on mahdollista, että lukio yleensä on enää olemassa. Yksi selitys on, että tämähän ei ole enää itsenäinen lukio, vaan kolmen pisteen etä- ja aikuislukio. Toinen syy, että ykkönen aloitetaan vähäisestä oppilasmäärästä huolimatta, on se, että kunta ei ole määritellyt alarajaa alkavalle luokalle, joten vaikka olisi vain yksi oppilas, uusi vuosikurssi on aloitettava. Kaikki kurssit tietysti etäopetuksena. Ei vain ole mitenkään varmaa, saanko esimerkiksi minä olla opetusta antavana. Muissa toimipisteissä opet tarvitsevat myös tunteja :(
Vasta ensi perjantaina kuulemma on rehtoreilla palaveri, missä aineissa opetus lähetetään mistäkin pisteestä.