Jopas jotakin

Viime viikonloppuna olisi minun oikeastaan pitänyt mennä Espooseen Hanasaareen ruotsinopettajien seminaariin, olin ilmoittautunutkin, mutta tuli esteitä. Lapsenlapsi tuli viikoksi, ja hän menee nykyään arvojärjestyksessä kaiken edelle. On tuota tullut käydyksi kaiken maailman kokouksissa ja koulutuksissa aivan tarpeeksi vuosien mittaan muutenkin.

Olin suunnitellut mennä etelänreissulla samalla kylään erään tuttavapariskunnan luo Helsinkiin. Mutta sekin siis peruuntui. Oikeastaan en olisi sitten loppujen lopuksi varmaan uskaltanutkaan mennä heille kylään. Tuo samainen pariskunta oli nimittäin meillä kesällä yötä, ja ennen joulua sain heiltä tietää, että meillä kummittelee! Joku talon entisen asukkaan sukulainen kuulemma asuu täällä ja häiritsee yövieraita! Luettuani sähköpostin karvat nousivat pystyyn ja kauhistuin kuollakseni. Mitähän tästäkin pitäisi oikein ajatella. Olemme asuneet täällä 20 vuotta, ja sukulaisia ja tuttavia ja ulkomaalaisia on ollut usein yövieraina, eikä kukaan ole vielä ennen maininnut, että heitä olisi joku häirinnyt, ei itseämmekään. Pohjalaiset sukulaiset kyllä ovat niin jääräpäisiä, ettei heitä kukaan uskaltaisi häiritäkään.

Toisaalta muistin yhtäkkiä joskus aiemminkin kirjoittaneeni hieman samanlaisesta asiasta.
Kunhan tästä urkenen ja niskakarvavat hieman laantuvat, aion matkustaa Helsinkiin ja kysellä kyseiseltä pariskunnalta hieman tarkemmin asiasta. Jospa heillä olisi vaikka tiedossa jokin keino tuollaisten otuksien karkottamiseenkin.

Kuinka pestään jänishousut

 

Ihmiset lähettelevät toisilleen kaikenlaisia tekstiviestejä ja sähköposteja, ns. kiertiksiä. Niissä on usein tosi hyviä oivalluksia, kukahan se keksiikin aina kaikenlaista. Minua vain huolestuttaa, jääkö näiden sähköisten viestimien välittämistä hienoista oivalluksista mitään jälkipolville, sillä aina keksitään jokin uusi laite, joka ei lue eikä talleta mitään vanhaa. Pitäisiköhän alkaa kerätä näitä oikein paperiversioina.

Viimeksi olen saanut tällaisen tekstiviestin:

Pitääkö maksaa ALV, jos tekee vispilänkauppaa naapurin kanssa? Miten laitetaan kielikello talviaikaan? Kuinka pestään jänishousut? Onko seinähullulla kattofobia? Onko likaisella nuohoojalla tuhkamunat? Tässäpä mietittävää loppuvuodeksi. Hyvää loppuvuotta.

P.S. Näyttää kuvan perusteella olevan tuota lunta ja jäätä Helsingissäkin.

Kaikkea aina sattuu

Olemme saksan etäopetusryhmän kanssa perustaneet blogin, jonne oppilaat kirjoittavat kaikki tuotokset, mitä kurssin aikana tehdään. Meillä on kaikilla samat tunnukset sisäänkirjautumiseen, ja käyn aina välillä vilkaisemassa, onko joku kirjoittanut jotain. Sen jälkeen korjailen ainakin suurimmat virheet ja julkaisen jutun.

Toissapäivänä kävi vain niin, että kun olin korjaillut virheitä, mieleeni tuli yhtäkkiä, että voihan olla, että oppilas ei ole vielä kirjoittanutkaan juttuaan valmiiksi eikä laittanut kuvaa, joten en vielä julkaissut sitä. Kun eilen kurkistin blogiin, havaitsin sinne tulleen kuvan ja mitä kummaa! Oppilas oli vielä ennen tekstistä luopumistaan huolellisesti tarkistanut oman paperille kirjoittamansa alkuperäisversion mukaan ja korjannut takaisin vääriksi ne minun korjaamani kohdat! Voi ei, kaksinkertaista työtä.

Ruotsinryhmälle aioin näyttää eilen videota. Ei ole enää kuin yksi luokkahuone, jossa videot toimivat. Niitä harvoin kukaan enää käyttää, joten ei ole korjautettu vanhoja eikä hankittu uusia laitteita. Menimme siis siihen luokkaan, jossa laite vielä toimii, mutta kun se oli etäopetusluokka, pitä painaa kahta kaukosäädintä ja ainakin 15 nappia ennen kuin saa kuvan näkyviin. Ja missään ei näkynyt sitä toista kaukosäädintä. Viimein joku oppilas tuli viereeni, otti muina miehinä sen "kadonneen" säätimen ja alkoi painella nappeja. Oppilaat kai näkivät koko ajan säätimen, se oli tietokoneläppärin kannen takana, niin ettei osunut minun silmiin, mutta heille kyllä näkyi. Olisivat kyllä ihan hyvin voineet mainita, missä säädin on!

Mutta nyt lähden kaupunkiin ja taidan ostaa samalla jonkun vehkeen, jolla saa siirretyksi ohjelmia videolta tietokoneelle. Joitakin hyväksi havaittuja ohjelmia voi siirtää. Koulussa näytettävistä on kuitenkin paras jättää vuosiluvut pois. Niin kauan menee hyvin, kun oppilaat luulevat, että ohjelma on ihan viimeistä huutoa. Mutta jos vain näkyy vuosiluku, ei olekaan enää kiinnostavaa, vaikka samaa kieltä ne siellä puhuvat kuin tänä päivänäkin. Paitsi että eilisestä ei kukaan saanut mitään selvää, kun puhuivat ohjelmassa Skånen murretta Malmössä. Siksi luimmekin ensin käsikirjoituksen, jotta saivat paremmin selvää juonesta.

Välipalaksi taas muutama ruotsin kieleen liittyvä asia.
Pieni tietokilpailukysymys: Mitkä suomalaiset naisten nimet (ainakin kolme) ovat samalla ruotsin kielen verbejä? Jotta jokainen saa miettiä itsekseen ensin, paljastan vastauksen vasta tämän jutun lopussa.

Monet koulussa ruotsia opiskelleet muistavat monenlaisia hokemia ja muistisääntöjä, kun on opeteltu jotain tiettyä asiaa. I allmänhet ja i synnerhet (yleensä ja varsinkin) -sanojen opetteluun on ollut seuraavanlainen yleinen hokema, vaikka ihmettelen, miksi minun ruotsinopettajani eivät olleet sitä koskaan käyttäneet. Vasta joltain kollegalta aikoinani kuulin: Jag älskar kvinnor i allmänhet, och allmänna kvinnor i synnerhet. Suomeksi tässä ei ole mitään vitsiä, mutta laitanpa suomennoksen silti opiksi nuorille: rakastan naisia yleensä ja yleisiä naisia varsinkin.

Eikä välty puujalkavitseiltä tämäkään postaus. Varsinkin Pohjanmaalla aikoinaan oli monenlaisia halventavia hokemia liittyen jotenkin suomenruotsalaisiin tai henkilöihin, jotka olivat käyneet Ruotsissa tai jotka yrittivät jotenkin briljailla kielenosaamisella. Tai henkilöistä, jotka luulivat osaavansa vierasta kieltä.

 "Kello oli klocka kun mä kotoani läksin, mutta nyt se on vaikka huru många", sanottiin henkilöstä, joka oli käynyt Ruotsissa. Ilmeisesti ensin jostain yksittäisestä tietystä henkilöstä, sitten kaikista, jotka Ruotsissa olivat käyneet.
Tai eräs toinen: "Minä puhu hoono soomi, minä olla yksi päivä Haparanda".
Tai johonkin sopivaan tilanteeseen väläytettiin tällaista vitsiä: Eräskin mies seilasi yhtenä kesänä kaksi vuotta Turun ja Åbon väliä.

En tiedä, onko tämäntyyppisiä lausahduksia enää nykyään käytössä. Tällaiset sanonnathan ovat syntyneet lähinnä sellaisen kansan keskuudessa, joka ei itse ollut päässyt matkustamaan tai ei itse osannut kieliä. Huomasin, että olen aiemminkin kirjoittanut samantyyppisistä lausahduksista täällä.
**********************
Ja nyt tuo vastaus aluksi esittämääni kysymykseen: Seija, Titta, Riitta (säga, titta, rita).

Katsaus entiseen

Kun oppilaat joskus valittavat jostain vain viisi vuotta vanhasta oppikirjasta, että heillä tällaisia aataminaikuisia huonoja kirjoja, sanon heille, että näkisittepä minun vanhat oppikirjani. Oppilaita kiinnostaa kovasti tietääkin, millaisia ne ovat olleet, ja olen usein vienyt niitä heille näytille.
 
Tässä ensimmäisessä kuvassa ensimmäisestä ruotsin kirjasta yksi sivu summissa, näyttää olevan ensimmäisen vuoden oppikirjasta, eli kirjasta jota alettiin lukea keskikoulun ekaluokalla 11-vuotiaana. Ei pahemmin kuvia, ja jos on, ne ovat piirrettyjä, ja minä olen näemmä värittänyt joka kuvan kauniisti - huom, en ole sotkenut mitään! (Jacobson Fröberg, Ruotsin kielen alkeiskirja). Painovuotta ei ole tiedossa, sillä kirjan alkusivuihin on iskenyt inflaatio. Lieneekö  luettu ahkerasti, vai oppilaaniko joskus kähveltäneet, alkavat joka tapauksessa muutkin sivut irtoilla.



Jos ruotsin kielen kirjassa ei ole kuvia, ei niitä ole juuri senkään vertaa ensimmäisessä saksan kirjassa. (Palasto-Jatkola: Saksan kirja keskikouluille, painettu 1961). Saksa tuli opiskeluun mukaan keskikoulun tokaluokalla 12-vuotiaana. Ensimmäinen kuva kirjassa on vasta sivulla 20 kappaleessa 15 ja sekin vain hyvin pieni kello. Kyllä erittäin kuivaa luettavaa.

Kun kirjoista on opittu hieman alkeissanastoa, opiskellaan uutta sanastoa sen jälkeen pääasiassa satujen ja tarujen mukaan. Oppilaan jokapäiväiseen elämään liittyviä ilmiöitä ei juuri käsitellä. Tuolloin ei ole vielä tullut yleiseen tietoisuuteen ajatus, että kaikki ihmiset eivät tarvitse kaikkia sanoja ja että ihminen ei koskaan voi oppia vierasta kieltä täydellisesti omassa maassa asuessaan.

Ruotsin kirjan melko alkukappaleissa muistan vuodatetun kyyneleitä, kun sellaiset sanat kuin neliskulmainen (fyrkantig), sormustin (fingerborg), suurennuslasi (förstoringsglas), ja tietysti kaikki kotieläimet ja niiden ääntämiset piti opetella. Tietääköhän muuten kukaan laudaturinkaan kirjoittanut nuori nykyaikana, että kon råmar, grisen grymtar, hästen gnäggar tai fåret bräker? Näitä minä itku silmässä olen vääntänyt enkä ikinä sen jälkeen tarvinnut. Ei ollut kovasti käyttöä Ruotsiin mennessä ja tietä kysyessä.

Englannin kirjat kiinnostavat nykynuoria ehkä kuitenkin enemmän. Minä olen sitä sukupolvea, joka on alkanut englannin opiskelun vasta lukiossa, tässä pari sivua summissa kirjasta Friends across the sea (Anna-Liisa Sohlberg). Kirja on painettu 1967 eli minä olen saanut aivan ihka uuden kirjasarjankin luettavakseni. Tietenkään ei ole värikuvia, mutta muuten kirja tuntuu erittäin uudelta ja edistykselliseltä noiden muiden kielten kirjojen rinnalla.

Kun vertaan nyt tuota lukiossa alkaneen englannin kirjaa nykyisiin lukiossa alkavien kielten kirjoihin, on ero aivan päätähuimaava. Kuten olen usein kirjoittanutkin, ei tässä kirjassa ollut tekniikan, luonnontieteen ja muiden nykyilmiöiden sanastoa yhtään. Miten olisi voinut ollakaan, kun ei sellaisia monia ilmiöitä kerta kaikkiaan ollut olemassakaan. Kotiini saatiin televisio joskus 1967-68 tienoilla ja tuo englannin kirja on painettu 1967. Ei ollut edes televisio-sanaa, puhumattakaan kaukosäätimistä ja muista vempaimista. Entäs saastumiset ja muut nykyilmiöt? Nykykirjoissahan on erittäin laajat osiot tekniikan ja tieteen sanaston oppimiseen.

Omituista, että aina kun oppilaiden kanssa tulee puhetta entisistä ajoista, he ovat sitä mieltä, että ne ajat olivat huonot ja kaikki mitä ennen tehtiin, oli huonoa. En sanoisi, että kirjat olivat huonoja, ne olivat vain erilaisia. Ne oli tehty senhetkiselle sukupolvelle ja senhetkisten resurssien sekä senaikaisten oppimiskäsitysten mukaan. Jos minä tekisin oppikirjan, ottaisin joitain ideoita näistä vanhoista ja yhdistäisin ne uusiin.

Tämäkin näyttää nyt niin vanhanaikaiselta, mutta oli silloin modernia.

Joskus kuultua

Joskus kuultua:
1. Kyl se Kasane on sitte mitätö opettaja. Oppilaat ko kyssyit mikä on hangon piikki, nii ei tiennä opettaja.Tuollasii epäpätevii meillä tiällä.
2. Mie sitte vihhoon noita ryssiä. Ne on kaik järestää epärehellissii ja mafian käskyläisii. Ja uimahalliloissa männööt saunaa uimapuku piällää ja sit viel kussoot altaasee!
3. Tänne en neekerlöitä haluva. Miltä se näyttää neekerin musta piä valkosta lumtaustoo vasten!
4.  Miehä en tänne kampaajaa mää, mie mään kaupunkii. Miun kustannuksel ei pääse kukkaa täkäläine rikastummaa, eikä ne ossookkaa  miun tukkoo ies laittoo.
5. Sie ko ossoot tuota saksoo täyvellisesti nii sanoha mikä on lypsykonneen nännikumi saksaks.
6. Ehei se hammasliäkärkää oo käynä millokaa millää jatkokurssiloil. En uskokkaa. Vanhal viisii se hampaita korjoo ja miten korjoo.

Nysäporukkaa

Loman jälkeen kaivoin koululaukkuani ja huomasin, että siellähän on valtaisat kasat kaikenlaisia aineita ja jopa uusintakuulustelutuotoksia. Niissähän sitä vierähtikin taas tovi hyvää loppiaispäivää. Kaivoin esiin koulukirjatkin. Hieman vaikea orientoitua, sillä ainakin kuukausi on mennyt, etten ole nähnyt oppilaitani. En nähnyt keskiviikkonakaan, vaikka koulu alkoi silloin, sillä 80% lukiolaisista on Pietarissa venäjänopen kanssa. Ja koska mukaan on lähtenyt monta opeakin, piti tällaisten rannallejääneiden pitää matkailijoiden tunteja. Minulle sattui vaihteeksi ysiluokan ruotsia, ja minusta oli niin mukava ryhmä että! Tämä Pietarin-matka on itse asiassa oppilaille yksi kurssi. Oppilaat tekevät netissä valtavan määrän tehtäviä venäjän kieleen ja kulttuuriin liittyen ja päälle päätteeksi on Pietariin matka, joka kuuluu kiinteänä osana kurssiin. Itse olen ollut tällaisella myös mukana ja kirjoittanutkin siitä täällä ja myös Pietarin outouksista. Erittäin hyviä ja suositeltavia ja antoisia matkoja.

Mutta noille 20%:lle kouluun jääneille oppilaille on tehty ihan erilainen lukujärjestys kahdeksi päiväksi. Minun kontolle sattuu etäopetusta, sillä etäoppilaat ovat sentään paikalla. Ja taitaa minulle tulla yksi oppilas ruotsiakin opiskelemaan. Huomasin vain, että tähän jaksoon on sattunut päivä, jolloin käytiin tapaamassa etäoppilaita, minun sairaus, sählyturnaukset, ja nyt tämä Pietarin-matka ja mitähän vielä tuleekaan. Jakso on jo puolivälissä ja olen kerennyt ryhmien kanssa käydä vasta yhden kappaleen kokonaisuudessaan, itse ovat räpeltäneet mitä ovat ja sitten sijaisen kanssa menneet toivottavasti eteen päin, en vain tiedä vielä mitä. Joten hihhuliheijaa taas. Odotan tosi innolla jo ensi viikon maanantaita, jos silloin sentään näkisin välillä oppilaitakin!

Onko minulla tällaistakin

Sattuneesta syystä jouduin siivoamaan pari kirjahyllyä tänään, ja kirjojen takaa perimmäisestä nurkasta löytyi kaikenlaista mielenkiintoista. Minullahan ei olekaan muuta kuin mielenkiintoista tavaraa, mutta huomasin, että kaikki minun tavarani ovat aina tähdänneet ja tähtäävät jotenkin kieliin ja opetukseen. Tämä on siis ihmisellä elämäntapa, kuten joskus kauan sitten joku saksalainenkin sanoi minulle ihmetellessään, että aina olin häntäkin kuulemma tenttaamassa ja opettamassa jostain asiasta.

Mutta yksi noista löytyneistä kivoista asioista oli oppilaiden minulle joskus abipäivänä tekemät muistikortit. Kaikista kyseisen luokan oppilaista oli kuva ja sitten oli myös toinen kortti, jossa oli oppilaan nimi. Oppilaiden ajatus oli, että saan pelata muistipeliä heidän kuvillaan. Nyt kokeilinkin pelata, vieläkö muistan kaikkien kasvot, välillä meinasi tulla tenkkapoo, mutta nyt luulen yhdistäneeni oikean kuvan ja oikean nimen. Tällainen muistipeli pitäisi olla kaikista luokista! Kiva idea.

Löytyi myös kirja Bra sagt, jossa on kaikenlaisia ruotsalaisia aforismeja, mm. Tove Jansson on sanonut: Det är ingen konst att vara modig om man inte är rädd. Eli: Ei ole mikään konsti olla rohkea ellei pelkää.

Ruotsin kieleen liittyvät myös tulitikkulaatikon kokoiset minisanakirjat, jotka ovat olleet minulla 60-luvulla käytössä. Olen joskus ennenkin kirjoittanut tällaisten minisanakirjojen sanavalikoimasta. Ja hämmästys on todella suuri siksi, että ei ole ymmärretty ottaa vain keskeistä sanastoa minikirjaan, vaan äkkiä selaamalla löytyy mm. tällaisia sanoja: raksi (stropp), valakka (valack), vieremä (skred), huovi (knekt), eittää (bestrida) ja mäsk (mäsk). Totta totisesti, en muista ikinä tarvinneeni edes entisaikoina tällaisia sanoja, saati sitten nykyaikana ja ruotsiksi.

Saksaan liittyvää oli mm. Wilhelm Buschin runoja. Eihän niissä muuten mitään ihmeellistä ole,  mutta ne ovat myös minikirjasessa, tulitikkuaskin kokoisessa. Ja kirjasen olen ostanut pari vuotta sitten Leipzigissa käydessäni. Wilhelm Busch on muuten se henkilö, joka on kirjoittanut Max ja Moritz -runotkin, joita ainakin vanhempi väki muistaa ehkä lukeneensa lapsena suomeksikin.
 Toinen kirjanen saksaksi oli Heinrich Hoffmannin Jöröjukka eli Struwwelpeter. Näitä muistan luetun ainakin kansakoulussa kauan sitten.


Ja sitten hajuvesipullo 4711, Kölninvettä Eau de Cologne, jonka olen saanut jo kauan sitten joltain kölniläiseltä saksalaiselta. Talo, jossa hajuvettä valmistettiin, oli numeroltaan 4711, ja siksi vesi sai tuon nimen. Ennen kun ei itsensä peseminen ollut niin tavallsita, tarvittiin voimakashajuista parfyymia peittämään epämiellyttävät hajut. Kölnisch Wasser on käytetty myös haavojen parantamiseen ja on kai sitä joku juonutkin. Maailmankuulua, mutta minusta ei häävin tuoksuista.
Pitäisiköhän siivota muitakin hyllyjä, jos taas ilmestyisi jotain kivaa :)