Kyllä nyt nolottaa

Eilen minulle kävi kalpaten. Lähdin hiihtämään, ja ensin kotipihasta moottorikelkkareitille ja sieltä ladulle päästäkseni minun täytyy hiihtää 20 metriä maantietä pitkin. Tiellä kulki joku koirantaluttaja ja heitä katsoessani lensin nurin liukkaalla tiellä, jalat taivasta kohti. Tietysti koira ja ulkoiluttaja jäivät toljottamaan, miten minun oikein käykään.

Luulin pääseväni sieltä ylös kuten aina ennenkin, mutta eihän se niin vain käynytkään. Kun yritin saada tukea sauvoilla, luistivat sukset aina altani ja liu´uin vain eteen päin. Sitten siihen tuli jo auratraktorikin ja pysähtyi. Voi taivas miten nolottavaa. Minä yritän ja yritän sivuttain ja vaikka miten päin, mutta ei tulosta. Sitten tulee jo autokin. Mistä niitä ihmisiä nyt oikein riittää, kun muulloin ei kulje kuin yksi auto tai ihminen tunnissa!

Traktorimies (tietysti tuttu, kaikkihan täällä ovat tuttuja) nousee ratin takaa ja tulee jo auttaakseen. Mutta sitten ymmärrän, että minä en pääse sieltä ylös koskaan, ellen avaa siteitä. Ja onneksi edes sitten. Ellen olisi sittenkään päässyt, enhän minä voisi yksin ladulle lähteä. Miten minä voisin siellä tyhjässä metsässä makailla lopun päivää ja odotella pystyyn nostajaa, jos sattuisin kaatumaan. Nolottaa vieläkin tätä kirjoittaessani :(

Vielä kissaa jälellä

Televisiosta tuli muutama päivä sitten ohjelma Lauri Tähkästä. Tästä oli puhetta kaverin kanssa, ja itäsuomalainen kaverini iloitsi kovasti Tähkän puhetyylistä, Tähkähän on pohjalainen. Vaikutuksen oli tehnyt mm. Tähkän sanominen, että "aamupäivällä sujuu työ parhaiten, kun on pienes näljäs." Tästä on nyt kuulemma kaverin perheeseen tullut vakituinen sanonta, siellä kuljetaan vähän väliä pienes näljäs. Itse en ollut tuohon kiinnittänyt huomiota, meillä kun kuljetaan aina näljäs.

Mutta ei sitä länsisuomalaisena aina muista, kuinka kuuluu puhua, että pidettäisiin oikeana ihmisenä. Olen itse kova säikkymään, enkä aina muista, että kuuluu sanoa: "kylläpä mie säikähin" vaan tulee peljästyksissään sanoneeksi: "kylläpä mä ihan pelijästyyn". Tästä saavat jotkut kollegat riemastuksen aihetta alkaa siteerata Raamattua: "Älkää peljätkö, sillä minä ilmoitan teille suuren ilon".

Raamattu tulee mieleen joillakin myös silloin, kun joku on leiponut pullaa, ja minä iloitsen, että nisua on tarjolla. Alkaa taas valtaisa raamatullinen paatos: "..ja he lähtivät nisuja puimaan.." Minä riemuitsin puolestani kovasti kerran Virossa käydessäni, kun huomasin siellä kaupassa vehnäjauhopussin kyljessä tekstin: nisujahu. Kovin raamatullista pullaa tekevät Virossakin.

Mutta vuoroin vieraissa. On minullakin joskus aihetta iloita itäsuomalaisten puheesta. Tässä eräänä päivänä mies katseli televisiosta hiihtokisoja. Minä tein joitain omia juttujana, mutta havahduin yhtäkkiä, kun itäsuomalainen hiihtäjä sanoi haastattelijalle: "...täällä on vielä kissaa jälellä". -Häh! ovatko ne ottaneet sinne kissojakin mukaan? ihmettelin. Mies selvensi, että puhuvat kisasta.
Joopa joo. Meillä on vielä joululta jäljellä kinkkua, joillakin on kissaa...

Hyvää uutta vuotta

Oikein hyvää uutta vuotta 2011 toivotan kaikille tämän saman kuvan myötä kuin minullekin toivotettiin. Mitä tuleman pitää, sitä emme vielä tiedä. - Onneksi.

Kiukuttava harrastus

Olen keksinyt itselleni uuden harrastuksen - ja suututtavan sellaisen. Ajattelin, että minun täytyy ruveta harjoittelemaan ristikoiden tekoa jo sitä silmälläpitäen, että eläkkeelläkin on jotain tekemistä. Minulla kun kuitenkin on vanhana jalat muusina, selkä mitätön ja aivot pehmenneet, on hyvä olla jokin uusi ja helppo (!?) harrastus päivien ratoksi.

En ole koskaan tehnyt ristikoita ja nyt otin esiin yhden, jossa oli vain yksi pallukka helpon ristikon merkiksi. Ajattelin, että minäpä täytän sen tuosta noin vain. Mutta kuinkas kävikään! Ensinnäkin ristikko oli täynnä kaikenlaisia äijien ja eukkojen nimiä, joista en ollut ikinä kuullutkaan. Minulle ei kerta kaikkiaan ollut mitään merkitystä vaikkapa sanoilla Ladd, Drei, Aas ja Posse, Kay ja Quant, Henry, Sharon. Mistä minä voisin tietää niiden etunimiä tai puolison tai kolmannen lapsen nimeä! Onpa todella kehittävää ja sivistävää tietoa. Mitä järkeä tällaisessa ristikossa edes on, jossa puolet sanoista perustuu kaiken maailman ukkojen nimiin.

Mutta minähän en anna periksi helpolla. Mies alkoi täyttää minulle valmiiksi ristikoiden ihmisten nimet ja minä yritin opetella niitä kuin vierasta kieltä ikään, jotta seuraavassa ristikossa olisi jo helpompaa. Ne vain eivät oikein tahdo pysyä kaalissa, dementiaako pukannee.

Mutta eivät ongelmat tähän loppuneet. Toinen ristikoille tyypillinen ominaisuus näyttää olevan sanat, joiden merkitystä kukaan ei muuten tietäisi tai käyttäisi kuin vain ristikoissa. Jos on piirretty suksi, ei se ole koskaan suksi, vaan siihen kuuluu laittaa olas. Jos on piirretty tuki, joka näyttää tuelta, se ei ole sitä, eikä edes silta tai riippusilta tai muutakaan järkevää, vaan ristikossa kuuluu kirjoittaa ansas. Samoin iltti tai ansari on opeteltava erikseen, ruotsikin on helpompaa kuin tämä! Ja jos puhekuplassa joku sanoo: Et tule! älä yritäkään ängetä ruutuihin sanaa kielto tai kieltää tai muuta vastaavaa negatiivista. Ne eivät kumminkaan sovi. Vaan sinun on tiedettävä, että ristikossa kuuluu aina kirjoittaa: epuu. Epuu! Voi elämän kevät, kuka sellaistakaan sanaa muualla käyttää!

Ja juuri kun olet vähän oppinut monen kiukuttelun ja tukanrepimisen jälkeen täyttämään uudesta ristikosta edes puolet ihan yksiksesi ilman apulaista, tulee seuraavantyyppinen vihje: violat miehiksi. Mitä hiivattia? Mitä taivaan alla sellainen voi tarkoittaa? -Ookko sä pöllö? kysyy perheenjäsen. -Ei, kun homo, ja vielä sapiens sellainen, mutta kun viisaasta ihmisestä ei näytä olevan nyt tietoakaan. -Eli violat on sana, jonka kirjaimet on sekoitettu, ja kun sekoitat ne uudelleen, saat Olavit, eli nehän ovat juuri ne kysytyt miehet.

Jos nämä olivat vasta yhden tähden ristikoita eli helpoimmat, odotan jo kauhulla, millaisia ongelmia tulee kahden ja kolmen tähden ristikoissa. Pääsenköhän minä ikinä niihin asti.

TOP 10 vuonna 2010

Jossain blogissa näin TOP 10 -listan vuodelta 2010, eli mitä kaikkea on tapahtunutkaan menneenä vuonna ja mikä kaikki on ollut tärkeää kyseisen henkilön elämässä. Keräsinpä minäkin sitten eri kuvakansioista kuluneen vuoden tapahtumia, joista jonkinlainen yhteenveto.

Yllä oleva kuva on Seinäjoen lentokentältä. Symboloikoon sitä, että jouduin eri syistä käymään Seinäjoella kuluneena vuonna tosi monta kertaa: mm. isän sairaus, luokkakokous, hautajaiset, Isonkyrön markkinat...
Olkoon tuo kuva tuossa myös siksi, että minua suututtaa aina, että poikki Suomen ei voi lentää! Vain pohjois-eteläsuunnassa se on mahdollista. Miten mukava olisikaan lentää hujauttaa pitkien välimatkojen maassa 5-6 tunnin autossa istumisen sijaan.

Järvikuva olkoon muistona kaikista ihanan kuumista kesäpäivistä, jolloin sai vain uida, meloa, käydä kesämökeillä. Muistona myös kesävieraista ja heidän kanssaan vietetyistä mukavista kesäisistä päivistä.

Tämä kuva Helsingistä muistuttakoon kaikista kivoista retkistä eri paikkakunnille, tuttavien tapaamisista, uusista nähtävyyksistä jne.

Yksi vuoden kohokohta oli myös hiihtolomalla matka Azoreille.

 

Ja syyslomalla Lissabonissa.

Ja ennen juhannusta Suomen ja Norjan Lapissa.

Tämä kuva on muistona kotipihan kukkaloistosta ja kaikesta muustakin luonnon kauneudesta vuoden mittaan: uskomattoman hienot lumimaisemat alkuvuoden talvella, kuuman kesän kauniit kukat, syksyn ihanat ruskat.
Muistuttakoon myös kaikesta muusta luonnon tarjoamasta viihdykkeestä: sienten ja marjojen keruu, kasvivärjäys, puutarhanhoito, metsässä lenkkeily jne.

Ja ettei totuus vallan unhoitu, on kuva myös koulun pihalta urheiluhallille päin. Suuri osa ihmisen ajasta on kulunut kuitenkin näissä maisemissa joko oppilaitten kanssa koulussa otellessa tai tuossa hallissa ruumiinkuntoa ylläpitäen.

Parasta mitä olla voi on puuhailu lapsenlapsen kanssa. Onneksi siihenkin on ollut tilaisuuksia vuoden mittaan.

Yksi harrastuksistani on edelleenkin erilaiset käsityöt. Olkoon tämä puikoilla neulottu ikkunakappa tässä siksi, että sain sen kesällä vihdoin valmiiksi monen vuoden uurastuksen jälkeen.

Millaisia muistoja sinulla on kuluneelta vuodelta?

Lahjakirja luettu

Joulupukki oli käynyt Tukholmassa ennen joulua ja saanut ostetuksi minulle lahjaksi yllä olevan kirjan: Den motvillige monarken Carl XVI Gustaf. Kirjastahan kohistiin etukäteen kovastikin, se lupasi paljastuksia kuninkaan naissuhteesta ja muutenkin kuninkaan ja lähipiirin juhlinnasta.

Ja niinhän kirja paljastaakin. Kirjan koko toinen osa on omistettu sille, että on kohulehtien tapaan etsimällä etsitty kaikkia tilaisuuksia ja tapauksia, joissa kuninkaan mukana olo ja juhliminen saatetaan epäedulliseen valoon. Toisaalta kuningas esitetään useasti vain passiivisena mukanaolijana, toisaalta taas voidaan kysyä, onko oikein, että näin korkeassa asemassa oleva henkilö ja kansan esikuva juhlii mukana kaiken maailman seksiorgioissa. Saako näin näkyvässä asemassa oleva henkilö elää kuten haluaa. Toisaalta taas lukijan sympatiat välillä kääntyvät kuninkaankin puolelle, kun on lukenut kirjan alkuosan, joka keskittyy kuvaamaan monarkin erittäin rajoitettua ja suojattua lapsuutta.

Kirja teoksena ei minusta ole millään lailla onnistunut tai edes hyvä. Sen alkuosa kuvaa kuninkaan lapsuuden ja nuoruuden sekä kuninkaaksi tulon aina Silvian mukaan tuloon saakka ihan siististi ja asiallisesti. Yksi iso luku omistetaan kuninkaan äidinisän natsiyhteyksien kuvaamiseen, mikä tuntuu irralliselta osalta kokonaisuuden kannalta. Mutta kuninkaan työstä (? onko sellaista), perheestä, Silviasta, lapsista ei mainita häiden jälkeen enää sanaakaan. Ihan kuin hänellä ei sellaisia olisi ikinä ollut olemassakaan.

Kun on saatu kuningas naimisiin, alkaakin sitten kirjan toinen osa, joka keskittyy pelkkiin päivällisiin, metsästysretkiin ja juhlimiseen. Kuvaus ja tyyli on hyvin juorulehtityyppinen. Välillä saa sellaisenkin käsityksen, että  kuningas ei itse asiassa ollutkaan mukana, on vain kuvattu joitakin juhlia yleisesti. Ja toisaalta tulee mieleen, että mitä sitten, vaikka olikin mukana. Ei kai hän ole ensimmäinen monarkki, joka juhlii rankasti ja sekaantuu välillä vieraisiin naisiinkin. Itse asiassa ihme, jos kaikki olisi aina niin loisteliasta ja hienoa ja onnellista, kuten kuningasperhettä on aina kuvattu.

Niin kuin nyt tässä viimeisessä ostamassani lehdessäkin. Pelkkää hymyä ja onnea. Näinhän Silviaa ja Carl Gustafiakin kuvattiin kymmeniä vuosia.

Kyllä se joulu tulee hössöttämättäkin

Minkähän takia ennen joulua alkaa aina valtaisa valitus joulusta? Moni lähtee mukamas joulua pakoon ulkomaille ja ottaa kuitenkin lanttulaatikot, läskisoosit ja mämmit mukaansa. Ja minkä takia joku väittää, että joulu stressaa, vaikka on ihan itsestä kiinni kuinka paljon se stressaa.

Minusta joululoma on paras loma, koska se on ainut loma, kun ei tarvitse oikeasti tehdä lomalla mitään juuri lomiksi rästiin jätettyjä töitä. Talohan on juuri siivottu jouluksi, pyykit pesty, ruokia on valmiina moneksi päiväksi pakkasessa, mihinkään ei voi eikä tarvitse mennä, koska mikään paikka ei ole moneen päivään aukikaan. Kylään ei voi eikä tarvitse mennä, koska ihmiset viettävät joulua kuitenkin omissa oloissaan. Ei tarvitse kuin pötköttää selällään sohvalla ja kääntää toisella kädellä lahjaksi saadun kirjan sivuja ja toisella kädellä hamuilla pöydältä lahjaksi saadun suklaarasian sisältöä. Ja jos suklaa loppuu, vääntäytyy sen verran ylös, että noutaa kaapista sen suklaarasian, jonka oli ostanut varuilta, jos ei pukki vaikka muistakaan tuoda suklaata tänä jouluna. Tai jos kirja loppuu, hakee hyllystä sen kirjastosta varuilta tuodun kirjan, jos vaikka pukki ei tänä vuonna muistakaan tuoda kirjaa.

Joku väittää, että tuo kaikki vaatii valtaisat järjestelyt ja hössötykset ennen joulua, että voisi sitten lomalla ottaa rennosti. Tuskin!
Itse olin melkein kaksi viikkoa ihan reporankana sairaana juuri ennen joulua, ei todellakaan tarvinnut eikä voinut tehdä mitään. Pari päivää ennen joulua virkistyin sen verran, että teimme tavallisen viikkosiivouksen, ei todellakaan enempää kuin normaaliksi viikonlopuksikaan. Lahjat olin jostain syystä ostanut jo marraskuun lopussa, kun kävimme kaverin kanssa hurvittelemassa kaupungissa, ei siis niistäkään huolta. Ainut, mistä oli vähän joustettava, oli sauna. Aattona ei mitenkään olisi ehtinyt enää sinne, joten oli luovuttava monen vuosikymmenen perinteestä.

Aiemmin oli sovittu menevämme toisen tyttären luo jouluksi, joten ei tarvinnut varata juuri ruokiakaan muuta kuin mitä nyt normaalistikin söisimme. Tyttäret eivät liioin joutaneet mitään erityisiä ruokia laitella, sillä kumpikin oli töissä vielä aattonakin pitkälle iltapäivään. Silti meillä oli syömistä niin paljon, että vaikka kokonaisen armeijan olisi syöttänyt. Ja leipomuksia oli vähennetty huomattavasti, vain yksi kakku, ja sitäkään ei jaksanut monikaan edes maistaa. Joulukuusi oli jokaisella lyöty olohuoneen nurkkaan ja pallukat ja kiiltonauhat roikkuivat oksilla kuten pitääkin. Ja posti oli tuonut jääkaapin ovet täyteen joulukortteja, joista äänestettiin joulun kaunein kortti kuten aina ennenkin.

Ja vaikka ei mitään hössötettykään, tuli pukki niin kuin ennenkin ja toi tavaraa enemmän kuin laki sallii. Ja aamulla herätessä oli juuri se joulun tunnelma kuin aina ennenkin: monta muovipussillista lahjapapereita ja lahjat kasoissa ympäri huushollia, kuusessa loistivat kynttilät ja lapset leikkivät uusilla leluillaan.
Kyllä olisi kurjaa, jos olisi koko pitkä talvi vain samanlaista harmaata ja ankeata kuin marraskuussakin.

Helppo koulupäivä

Tuntui kovin oudolta lähteä koululle tänään viikon sairastamisen jälkeen, ihan kuin en olisi ollut tästä maailmastakaan. Mutta turhaahan minä sinne menin. Koko iltapäivä oli varattu luokkien välisille sählyturnauksille. Olin ilmoittanut, että haluan pitää omat tuntini, mutta oppilaat olivat puolestaan ilmoittaneet, että jos sinne hallin pukuhuoneeseen tulen, niin sitten saan pitää tuntia. Hah, en minä nyt niiiin innokas sentään ole. Vähän aikaa tutkailin kirjoja, mitä ovat poissaollessani tehneet ja lähdin takaisin kotiin. Jos ei kerran kaivata, niin ei väkisin. Ja ihan mukavastihan tuo päivä tuntui kuluvan sohvalla selällään ja televisiota katsellen ilman oppilaitakin. Tällaiseen mukavaan elämäänhän voisi vaikka tottua!

Pari kollegaa olivat ainoat ihmiset, jotka tänään näin, oppilaita en ensimmäistäkään. En tukkinut itseäni halliinkaan, osaavat ne siellä pelata ilman minuakin. Oli kuulemma opettajistakin saatu joukkue. Lienevätkö tänä vuonna laittaneet villahousut kylmettymisen ehkäisemiseksi :) Takavuosina nimittäin yksi opettaja hikoili vietävästi pelatessaan, oli laittanut villahousut jalkaan, ettei tule kylmä salissa seisoksiessa! Oli arvellut, ettei hän kuitenkaan jaksa pallon perässä juosta!

Mutta en minä ihan terve ole kai vieläkään, ainakin siitä päätellen, että opehuoneessa oli suklaata ja karkkia jos jonkinmoista tarjolla, mutta ei oikein innostanut eikä huvittanut ajatus niiden syömisestä. Sellainenhan ei voi olla tervettä!  Kunpa tällainen karkin yököttäminen jatkuisi joulunpyhien ajankin!