Tuli taas yllättäen

Uutta jaksoa on koulussa käyty jo kolme viikkoa, ja minä olen ehtinyt ryhmien kanssa vasta kaksi kappaletta kustakin kurssikirjasta. Vaikka jo vanhastaan tiedän, että tämä jakso, johon sisältyy joulu ja penkkarit, jää tyngäksi oppimisen kannalta, minulle käy vähän joka vuosi samoin kuin muille suomalaisille lumen kanssa: joka vuosi se pääsee yllättämään.

Mutta enhän minä mitenkään voi arvata etukäteen, että kuoroharjoituksiin viedään oppilaat tunneilta joka vuosi useammin ja aiemmin, yrityskurssilaiset lähtevät päiväksi Jyväskylään, abit lähtevät johonkin kouluun tutustumaan, liikunnanope keksii pitää kokonaisen sählyiltapäivän koko koululle, ja vielä muutama muu tapahtuma. Ja ensi viikolla olisi vielä kaksi päivää koulua, mutta normaali tunninpito lopetetaan maanantainakin jo kello 13, minkä jälkeen on joulujuhla. Tiistaiaamuna kirkko ja puuronsyönti.

Minua ihan kauhistuttaa, että abien kirjassakin on kahdeksan kappaletta, jotka oli meininki lukea, mutta jos jakso on jo puolivälissä ja vasta kaksi kappaletta luettu, ei hyvältä näytä. Minä jos meinaan hieman hermostua tilanteeseen, ovat ihmiset sitä mieltä, että minä vain olen turhan niuho, ihmisen elämässä kuuleman mukaan pitää olla muutakin kuin koulua.

Voi herra paratkoon, on niillä oppilailla varmaan muuta elämää ollut ihan tarpeeksi, ainakin oppimisen määrästä päätellen. Tänäänkin joku alkoi ihmetellä, miten ihmeessä voi tietää, onko jokin sana en- vai ett-sukuinen. Esitin, että eihän sitä voi ulkomaalaisena automaattisesti tietääkään, ne täytyy vain opetella. Tähän eräs: -Mitä, olisko ne artikkelitkin pitänyt opetella?

Tai kun kokonainen kappale käsittelee lapintiiraa (silvertärna), joka esiintyy melkein joka lauseessa, hämmästelee joku, miten kummallisia sanoja tehtäviin on tungettu. -Miten näin outoa sanaa voi tietää, kiukuttelee joku kirjaa selaten. Minä en sanonut enkä neuvonut, mitäs kuorsasi tekstinkäsittelyn aikana!

Outoa on sekin, että jos tekstissä on jokin suhuäänne, stjärna (tähti), ääntävät kaikki sen aina kuten kirjoitetaan. Mutta kun oli tämä silvertärna, väänsivät kaikki siihen järjestään suhuäännettä. Näkevät sellaista, mitä minä en näe! Tämä tärna eli tiira on muuten sama sana kuin ne Lucia-kulkueessa laulavat tytöt. Tärna on alunperin tarkoittanut palvelustyttöä (sama kuin saksan Dirne). Tiernapojat sen sijaan ovat niitä tähtipoikia, jotka ovat tiernoja just siksi, että suomalaiset ovat stjärnan aina ääntäneet väärin.

Joten kyllä ne oppilaat tarvitsisivat minua ja jokaisen mahdollisen tunnin. Eivät ole vielä ylioppineita. Mutta olen onnellinen, jos edes pari kappaletta vielä ehditään ennen kuin potkiaiset ja penkkarit painavat päälle. Mutta liekö kukaan muu huolissaan mistään, onko murhetta kenelläkään muulla kuin minulla.

Aikaa tyrmään vievää

Kirjoitin pari viikkoa sitten sata vuotta vanhasta matkakirjasta. Kirjassa on sisällön lisäksi kielellisestikin niin hulvattoman hauskoja ja huvittavia kohtia, että on ihan pakko kirjoittaa muutama sana niistäkin. Eivät varmaan sata vuotta sitten olleet kummallisia, mutta nykylukijan suupielet vetäytyvät hymyyn väkisinkin.

Arkipäivän yliseksuaalisuusko tekee sen, että vuoden 1907 tavallinen teksti alkaa nykylukijan mielestä kuulostaa jopa härskiltä, jos puhutaan vaikkapa rautatieasemien ruokapaikoista: "Kieliä taitamattominkin henkilö voi siellä tyydyttää itseään missä ja milloin tahansa aina seuraavassa virkistelypaikassa". Tai: "Luulenpa ettei löydy miestä ei naista, joka ei tuntisi kiihottumisen väreilyn väräjävän ruumiissaan astuessaan pikku höyrypurteen".

Kirja on käännetty englannin kielestä, ja hyvin monissa kohdin näkyy englannin rakenne suomen kielen läpi. Mutta on monia paikkoja, joissa eivät kaikkien sanojen merkitykset ole eriytyneet. Takalistolla olen yleensä käsittänyt vain ihmisen takapuolta, esimerkiksi selkäsaunaa varten paljastettiin takalisto, mutta kirjassa puhutaan myös erämaan takalistosta, joka on vielä karhujen ja susien. Listo kai tarkoittaa jonkinlaista aluetta, seutua. (Vrt. sukunimi: Hakalisto). Omituiselta kuulostaa sekin, että jylinä on tyrmään vievää, vaikka se on nykyään vain tyrmäävää.

Monia muitakin sanoja käsitettäisiin nykyään eri tavalla. Muutamia esimerkkejä:
-menin vierastelemaan linnaan... (=käydä/vierailla/ kyläillä)
-pääkatu oli kivitetty kivillä.. (=kivetty)
-Hattulan kirkko on katoolisen ajan jätteitä... (=jäänne).
-saapua sinne (=Monrepoon puistoon) Viipurista päin ei ole erityisemmin huvittavaa... (=kiinnostavaa/mielenkiintoista). Sanaa muuten käytetään kirjassa sekä kiinnostavasta että huvittavasta, vrt. viron huvittav= mielenkiintoinen.
-johtaja oli minun persoonallinen ystäväni... (=henkilökohtainen).
-ilma oli niin maukas (=raikas).
-Aavasaksan...huipulta voi saada maailman kuuluisan näön... (=näkymä/näköala).
-Hän tuli minulle viimeinkin esitetyksi... (=esitellyksi).
-Hautausmaan portit oli laadittu... (=suunniteltu).
-Äskeinen sade oli valotellut karpaloitaan villikukkien päälle... (=valutellut). Tämä voi kyllä olla painovirhekin.
-Luonto tulee kuin halvatuksi... (=halvaantuu). Halvattu käsitettäisiin nykyään kai jotenkin samoin kuin kirotuksi.
-miespolvi eli kaksi takaperin... (=tai)
-taidetekoisia valaistuksia (=taiteellisia).
-...porsliiniastioita jokapäiväisessä käytännössä... (=käytössä).

Paljon on kirjassa myös sanoja, jotka ovat nykyään vanhanaikaisia, ylätyylisiä, kokonaan kielestä pois jääneitä tai murteellisia ja ehkä siten kuulostavat yleiskielen puhujasta vanhanaikaisilta: venevalkama, rajasuutari (vrt. kenkäraja), verkalleen, kutrit, muinaismuistokauppa (=antikvariaatti), lyödä leikkiä tai lyödä kättä. Miltä kuulostaa erään kaupungin ruokatarjonta: "Ruoka-aineista tuoksahti väljehtyneempi ilma kuin eilisen päivän aterioista..."

Vielä muutama esimerkki:
-Kiellän kenenkään tuntemasta ällipäisyyttä saapuessaan ensi kerran Helsingin satamaan...
-..maailman ylöllisimmin vartioituun kaupunkiin.
-Ilmalaivat voivat hiipotella halki taivaita...
-on kadonnut anhittomiin... (täysin, kokonaan; tavallinen ilmaus myös mm. Päätalon kirjoissa).
-Palvelijat juoksivat kiireen kynttä...
-vaan kun kirjeen käärii kivosen (=pieni kivi) ympärille voi sen viskata vastaiselle törmänteelle. (=on kyse valtavasta Imatrankoskesta).
-järven äyrämälle oli rakennettu pieni venehuone...
-kun me hyryytimme ulos satamasta (vrt. hyrysysy, jota ehdotettiin itsestään liikkuvan menopelin nimeksi ennen kuin sana auto tuli käyttöön).
-kaiken epävoinnin, mitä ruumis on voinut periä..

Huomiota kiinnittää myös se, että monista verbeistä käytetään muotoa, joka nykyään käsitetään huolimattomaksi tai toistuvaksi tekemiseksi. Joidenkin huolimattomuutta ja vähäpätöisyyttä ilmaisevien verbien käyttö tietyissä yhteyksissä saisi ainakin nykylukijan loukkaantumaan:
-toiset kärryt meneskelivät hieman verran edellä...
-vilkas pyydystely on valaat anhittomiin lopettanut..
-arkkitehti, joka sen piirusti...

Yksittäisenä erikoisuutena ilmaus ropirohkea, jota en ole ennen kuullut. Samanlainen vahvistus kuin vaikkapa supisuomalainen tai täpötäysi.
Vielä nykykorvissa erikoinen verbimuoto:
-Laivojen täytyy satamoitua...
-polkutien, joka juontautuu metsäpuiden varjojen lomitse...
-kun ulkonimme metsästä avonaisen taivaan alle...

Paljon on kieli sadassakin vuodessa muuttunut, mitä sitten viidessäsadassa. Ja minkähänlaista kieltä tulevaisuuden suomalaiset puhuvat sadan vuoden kuluttua?

Tämä on nyt taas niin sitä

Oli tässä eräänä päivänä ruotsin harjoituksissa tehtävä, jossa kunkin oppilaan piti valita jokin ammatti ja kertoilla siitä. Tehtävään liittyi myös kysymys: -Milloin aiot jäädä eläkkeelle? Otin puheeksi, että tuo kysymyshän on itse asiassa turha, koska eläkkeellejäämistä ei voi noin vain itse valita, enhän minäkään voi tästä nyt yhtäkkiä päättää, että minäpäs jäänkin eläkkeelle!
Tähän eräs oppilas: -Eikö muka voi valita, vaikka on jo eläkeläisen näköinen? Siitäpä minä riemastuin, että olenko minä hänestä eläkeläisen näköinen, kiitosta vaan kovasti! Oppilas kiireesti korjaamaan, että hän tarkoitti tietysti, että eläkeläisen ikäinen, ja että hän tarkoitti yleisellä tasolla!
Joopa joo.

Mutta ei mikään ihme, jos oppilaista välillä tuntuisi, että tuo joutaa pois näistä hommista. Tuli sitten toisen luokan tunti, jossa käsiteltiin puolestaan Islantiin liittyvää kappaletta. Eräs oppilas kysyi yhtä lausetta suomeksi. Lukematta muuta lauseyhteyttä käänsin: "maalarit maalasivat aitaa pelkillä käsillä". Luokka meni ihan hiljaiseksi ja hämmästyneeksi. Päässäni alkoi raksuttaa: "jokin meni vikaan, jokin meni vikaan..." Se raksutti edelleen, kun joku kysyi jo seuraavaa lausetta, jota en kuullut, havahduin vasta, kun kolmas älähti, että hänen vuoronsa oli kysyä, hänellä oli jo käsi pystyssäkin!

Onneksi aivoni alkoivat toimia ja älysin, että ei nyt ollut kyse taidemaalareista, joita oli käsitelty saksantunnilla ja sentään jo muutama viikko sitten, vaan tässä islantilaiset maalariraukat maalasivat lammasaitojaan paljain käsin.
Hyvä hyvä.

Onko kumma, jos opettajaraukkakin sotkeentuu ihan kokonaan. Rehtorimme, joka muuten on sanoutunut irti vuodenvaihteesta lähtien, on unohtanut laittaa minulle minkäänlaisia luokkatiloja tässä jaksossa. Jos katson opehuoneen seinältä, että jokin luokka pitäisi olla vapaana, siellä istuukin jo joku muu tyytyväisenä. Jos onnistun saamaan porukan johonkin luokkaan, on varmasti kaksoistunnista viimeistään toisella tunnilla lähdettävä jostain syystä livohkaan. (Voiko tästä päätellä, että jonkun mielestä hänen on tärkeämpää päästä hyvään luokkaan kuin minun :( Eihän se muuten haittaisi, mutta kun kielissä on aina oltava CD- tai kasettisoitin saatavilla tai piirtoheitin tai dokumenttikamera. Ja aina ulottuvilla on juuri se, mitä ei tarvittaisi! Niitä painavia vehkeitä kun sitten kantelee kellarista yläkertaan tai päinvastoin, on henki loppumaisillaan, ja oppilaat pelkäävät, että tuolle pitää ruveta tekohengitystä antamaan.

Eräänäkin päivänä juuri tämän Islanti-kappaletta lukevan luokan kanssa jouduimme kemianluokkaan. Vehjettä oli jos jonkinlaista, muttei minun tarkoituksiini sopivaa. Ei edes piirtoheittimen johto yltänyt mihinkään näkyvillä olevaan pistorasiaa, eikä ollut mikään vapaanakaan. Siinä seisoin pistoke kädessä ja ihmettelin, mihin sen työntäisin. Onneksi luokasta tuli hyvä neuvo: -Siinä koneessahan lukee, että ota virta opettajanpöydästä!
Kappas vain!

Hoota sekaan

Mikähän ihme kompleksi suomalaisilla on? Kohteliaisuusfraasit ovat vielä nykyäänkin aivan kateissa. Kun eilen menin kouluun ja sanoin huomenta, vastasi oppilas: "Hmyy". Ymmärsin, että hän ei tarkoittanut olla epäkohtelias tai ylimielinen, mutta olisi vaatinut liikaa voimia oikein avata suu ja sanoa "huomenta" tai edes "hei".

Mutta kummallisempaa on minusta, että aikuisetkin ihmiset vastaavat joskus minusta perin oudosti. Vastaani tulee aamuisin aina sama koirankuljettaja. Tervehdimme, joskus vaihdamme ehkä sanan, pari. Kerran tämä tuli taas vastaan pyörällä, ja kun sanoin tervehdyksen, henkilö vastasi: "joo!" Hämmästyneenä mietiskelin pitkään tuotakin. Miten "joo" oli helpompaa henkäistä kuin sanoa "hei"? Kun oikein asiaa analysoin, tulin siihen tulokseen, että henkilö oli niin ajatuksissaan, ja ajatukset juuri työllistetty pyöräilyyn, ettei joutanut edes tervehtiä. Hän oli nimittäin juuri pyöräilemässä mättäistä oikopolkua pitkin ja pääsemässä varsinaiselle tielle. Huomio oli kiinnittyneenä ajamiseen, mutta "joo" ilmaisi: "Kyllä, olen noteerannut sinut, vaikkei nyt joudakaan tervehtiä".

Outo tapa oli ennen vanhaan paapallanikin tervehtiä. Hän tuli meille ja laukaisi ovelta: "Hoo!" Tähän äiti vastasi: "Hoo sekhan!" Tätä olen usein miettinyt. Mihin tuollainen perustuu? Ei ainakaan vielä tuolloin amerikkalaista hapatusta, amerikkalaisen joulupukin "houhousta" ei tiedetty mitään. En keksi parempaa selitystä kuin sen, että suomalaisilla on aina ollut kohteliaisuusfraaseja käyttäessään jotenkin tunne, että ne ovat liian makeilevia. Onhan tuo "hoo" jo kuitenkin "hienostuneempi" muoto sosiaalisessa kanssakäymisessä kuin pelkkä puhumattomuus. Muistan vielä 50-luvulla tapahtuneen sellaistakin, että naapuri astui ovesta sisään, istuutui lähimmälle istuimelle ja alkoi muitta mutkitta tupakoida. Vasta kun sai tupakan hampaisiinsa, saattoi ensi sanoikseen mainita jotain säästä!

Mutta mikä ilmiö on se, että joku vastaa tervehdykseen: "Aha!" Sellaistakin sattuu vielä. Ja varsinkin puhelimessa nykyisin. Kun olen sanonut: "Terve, täällä K", sanoo eräs aina: "Aha!" Eikö tuohonkin pitäisi vastata tervehtimällä?

Puhelinkäyttäytyminen on minusta mennyt alas päin huimaa vauhtia muutenkin. Ennen sentään vastattiin sukunimellä, nykyään pelkällä etunimellä. Tai usein joku alkaa pelkällä: "Joo!" tai "Joo, Sirpa!" Mistä sitä tietää, kuka tärkeä siellä soittaa, mutta soittaa lainatulla puhelimella.

Seutuyhteistyötä

Tänään oli taas erikoinen päivä koulussa. Haukivuoren kaikki lukiolaiset olivat meillä, samoin Ristiinasta oli joitakin oppilaita ja opettajia. Oppilaille on tosi tärkeää tavata yleensä vain ruudulla näkyvät luokkakaverinsa edes joskus livenä. Oppilaat ottivat luokkakaverit huostaansa ja järjestivät yhteistä ohjelmaa, meillä opettajilla oli omaa ohjelmaa.

Lyhyeksi kävi tapaaminen, sillä asiaa oli paljon. Että yhteistyö sujuisi, on tuntien alkamis- ja loppumisajankohdat oltava samat, samoin ruokailu, samat oppikirjat, sama kurssitarjonta ja kurssit samoissa kohdin oppilaan lukioaikana. Koeviikot yhteisine käytäntöineen, uusintakuulustelut, ja niin edelleen pitää myös olla edes suunnilleen samansuuntaiset. Tähän saakka ongelmia on tuottanut myös se, että kaikki loma-ajat eivät olekaan samoina päivinä ja samoilla viikoilla. Myös kunkin koulun paikalliset tapahtumat saavat opettajat repimään hiuksiaan. Milloin on kuoroharjoituksia, Lucia-juhlaa tai jotain erikoiskurssia, kuten melontaretkeä tai yrittäjyyskurssia, joilloin oppilaat eivät ole koko päivänä paikalla.

Jo kymmeniä kursseja tulee etänä tai annetaan meiltä päin muualle videoneuvottelulaitteilla. Tähän saakka on tarvittu suurta joustoa puolin ja toisin, mutta kun ensi vuonna etäopetus tulee vain lisääntymään, on pakko yrittää pitää jonkinlaisia yhteisiä pelisääntöjä.

Kaiken A ja O olisi tiedon kulku, mutta jos se kangertelee yhden koulun sisälläkin, on vaikeaa saada tietoa toiselle paikkakunnalle. Nykyäänhän on internetissä monenlaisia alustoja, johin saisi äkkiä syötetyksi tiedot kaikille. Mutta ongelma on aina se, että yksi on käyttänyt pedanettiä, toinen moodlea, kolmas jotain muuta joku ei tunne näistä mitään. Ninä ehdotin blogialustaa. Tällaiselle alustalle jokaisen on helppo kirjoittaa kaikenlaista tietoa, eikä tarvita välttämättä kuin yksi tunnus, joka annetaan kaikille tarvitseville tiedoksi. Sitä paitsi blogi voi olla myös sillä tavalla salasanan takana, että vain asianosaiset näkevät sen, ei tarvitse olla kaikille julkinen.

Mutta blogiehdotukseni ei mennyt läpi. Minusta tuntuu, että koska se on vieläkin suurimmalle osalle ihmisiä tuntematon, se mielletään vain himphampuksi, ja luullaan, että blogiin ei voi kirjoittaa kuin henkilökohtaisia päiväkirjanomaisia merkintöjä. Yhteiseksi foorumiksi tuli pedanet.

Tarvitaanko onnellisuuteen status?

Oppilaiden kanssa keskustelunaiheena oli jälleen kerran aihe: Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Vastauksia on tietysti niin monta kuin on vastaajiakin. Yksi ihmisen onnelliseksi tekemä asia on "asiantuntijoiden" mielestä korkea status, eli jos ihminen muiden tai omasta mielestään "on jotain", on hän myös onnellinen. Mitä sitten kuuluu siihen, että "on jotain"? Köpstoppsbloggen listaa asioita, jotka antavat ihmiselle korkean statuksen. (Luettelo kirjasta: Marie Söderquist Tralau: Status - vägen till lycka).

Korkeaan statukseen kuuluu, että
1. on yleissivistynyt
2. on hyvä ja taitava työssään
3. on omalla työllä ansaittu omaisuus
4. on osallistuva ja kunnon vanhempi lapsilleen
5. osaa puhua sujuvasti monta kieltä
6. laittaa aikaa ja rahaa tarvitsevien avustamiseen
7. voi itse päättää työajoistaan
8. on selkeä elämänkatsomus
9. on mahdollisuus pitempään, yhtäjaksoiseen vapaaseen
10. on viihdyttävä ja hauska
11. on pitkä ja vakaa avioliitto
12. on taitava puhuja
13. on oma tyyli
14. on päästötodistus huippuyliopistosta
15. on paljon ystäviä

Tällaiselle listalle oppilaat hieman vain tuhahtelivat. Ehkä eivät kaikkea listalta edes sisäistäneet. He kertoivat eräästä blogia pitävästä julkkiksesta, joka kirjoittaa esim. käyvänsä syksyisin sienimetsässä ja marjassa. Heti perään kyseinen henkilö mainitsee pelkäävänsä, että ihmiset nyt luulevat, ettei hänellä muuta elämää olekaan. Siis tuon henkilön mielestä ei maalla yksinkertaisten ja tavallisten asioiden parissa viihtyvä ole korkealle noteerattu.

Kyseinen bloginpitäjä pitää kynsin hampain kiinni korkeasta statuksesta eli kaikesta, mitä tuossa listassa on ja vielä paljosta muustakin. Henkilö muun muassa mainitsee, että jos on vuorokausia, ettei ehdi nukkua eikä syödä, on hyvä juoda energiajuomia ja napsaista vain jokin välipalapatukka!

Sopii vain odotella, milloin kyseinen henkilö on burnouttinen tai jossain laitoksessa, ja saamme lehdistä lukea sen tavallisen: "Vasta nyt olen oppinut, mikä elämässä on todella tärkeää, ja mikä oikeasti tekee ihmisen onnelliseksi".

Opettajatkin TETtiin

Tänään oli taas koulun jälkeen VESO-päivän puolikas. Oli kaksi luennoitsijaa. Eräs teatteriohjaaja kertoi luovuudesta, ja erään yhtenäiskoulun opettaja kertoi, miten hänen koulussaan opettajat ovat ottaneet osaa TET-harjoitteluun. Tämä viime mainittu tarkoittaa sitä, että opettajillakin on nykyään mahdollisuus tutustua työelämään.

Tuossa kyseisessä koulussa tuntuivat melkein kaikki opettajat käyneen päivän tai kaksi tutustumassa itseään kiinnostavaan työpaikkaan, jotkut olivat olleet jo toista kertaa. Monet olivat käyneet tutustumassa alaan, joka oli ollut toisena haaveena opettajan ammatin ohella. Opetushallitus myöntää varoja tällaiseen, ja sen tarkoituksena on, että opettajillakin olisi jonkinlainen realistinen kuva muunkinlaisesta työstä kuin koulusta ja että muutkin opettajat kuin opinto-ohjaaja pystyisivät kertomaan oppilaille työelämästä ja sen tarpeista. Näin opinto-ohjaajalle jäisi enemmän aikaa yksilöohjaukseen.

Meidän koulussamme on jo pari opettajaa käynyt työelämään tutustumassa. Itsekin olisin ollut kiinnostunut menemään kirjastoon pariksi päiväksi juuri sen takia, että minut on laitettu koulukirjaston hoitajaksi. Mutta varoja saa käyttää vain peruskoulun opettajien hyväksi, joten se haave nyt toistaiseksi ainakin minun osaltani jäi. Saatan mennä kevätpuolella omin neuvoineni sitten, kun minulla on jokin opetukseton päivä. (Minähän olen 30%:sti osa-aikaeläkkeellä).

Luentojen jälkeen oli järjestetty paikalliseen ravintolaan hieno päivällinen, joka toi iloa synkkään syksyyn. Ainut paha puoli, että tuli syödyksi liikaa, tuntee itsensä tiineeksi sammakoksi. Mutta ei tällaisia aina tarjota, joten kärsitään pois!

Suomen korkea koulusivistys

Suomalaista koululaitosta on kehuttu jo ennen kuin meillä on kunnon koululaitosta edes ollut! Sain taas käsiini mielenkiintoisen kirjan, jossa eräs englantilainen kertoo Suomen-matkastaan vuonna 1907. Kirjoittajaa tuntuu hämmästyttävän suomalaisten korkea koulutus ja kasvatus: "suomalaiset, todellakin, ovat kummastuttavan hyvin kasvatettuja".

Kirjoittajan mukaan johtokunnat Suomessa ovat mallikelpoisia. Mutta heti perään saamme lukea miten hän ihmettelee "mitä kaikkea mahtaa kohtalainen talonpoikaislapsi tehdä sillä tietomäärällä joka hänen aivoihinsa ahdetaan". Kirjassa kuvataan myös sitä, miten "lasten tulee oppia kahta maan kieltä rinnattain: suomea ja ruotsia. Joitain vuosia sitten oli venäjän kieli myös pakollinen, vaan ei enää. Ylemmissä sosiaalisissa piireissä ei viiden ja kuuden kielen hallintakaan ole mikään suuri asia".

Ihmettelyä aiheuttaa suomalaislasten kolmen kuukauden kesäloma. "...tavallaan kadehdittavaa, mutta se vapautensa täytyy heidän korvata erityisen kovalla koulutyöllä jälellä olevien yhdeksän kuun kuluessa". Minusta saisi olla vielä nykyäänkin niin, sillä meidän olosuhteemme ovat ihan toiset kuin keskieurooppalaisten. Marraskuun pimeät kuukaudet joutaa kyllä käydä koulua, kun ei ole muuta tekemistä, mutta elokuu olisi vielä hyvää aikaa olla luonnossakin. Toisaalta kaupunkilaisille on ilmeisesti nykyään sama, ovatko koulussa kesällä vai talvella, sisätiloissa viettävät aikaa kuitenkin.

Eniten minut yllätti lause, joka oli kirjan ainut lihavalla painettu: "Äskeisissä kansainvälisissä kilpailuissa Suomi helposti voitti halutun tunnustuksen korkeimman koulukasvatuskelpoisuuden omaamisesta maailmassa, voittaen yksin Amerikankin". Jopas jotakin. PISA-tutkimuksia on tehty siis kautta aikain, ja Suomi ollut niissä huipulla. Sadan vuoden takaisia hyviä tuloksia vain ei ole meille koskaan tuotu julki. Aina on painotettu, miten olemme muusta maailmasta jäljessä joka asiassa.

Kirjoittajallekin suomalaisten koulumenestys näyttää olevan yllätys, sillä hän tuntuu pitävän Suomea kuitenkin takapajuisena: "Itse asiassa Suomi on mitä merkillisin sekoitus edistyksellisyyttä ja taka-aikaisuutta. Minun täytyy lukeutua syylliseksi siitä, että ihailen enimmän viimemainittua lajia".

Kirja: Paul Waineman, Kesämatkailu Suomessa. Pohjan Tähden kirjapaino. Fitchburg, Mass 1909.

Kirjassa minua viehättää vielä mm. naisten aseman kuvaus senaikaisessa Suomessa ja kielenkäyttö itsessään. Eri sanojen merkitykset eivät ole vielä eriytyneet, mutta kielen tekee kummalliseksi myös suomentajan useissa kohdissa turhan tarkka alkukielessä pitäytyminen.