Pitkä vaellus päättynyt

Niin siinä sitten kävi, että isä menehtyi toissayönä. Vaellus maan päällä on loppu. Olen tyytyväinen, että ehdin vielä käydä häntä sairaalassa katsomassa. Ja olen onnellinen, että hänellä sattui olemaan virkeä kausi koko sen ajan, jonka olin Pohjanmaalla. Hän jaksoi puhuakin ja olla valveilla.

Sinä päivänä, kun minun piti lähteä takaisin kotiin, hänen kuntonsa oli romahtanut takaisin siihen, mitä se oli muutamaa päivää aiemminkin ollut, ellei vieläkin pahemmaksi, ja letkuja alkoi olla hänessä kiinni jo enemmän kuin minun tietokoneessani. Herätin isän, ja hänen kasvoilleen levisi iloinen hymy. Sanoin lähteväni kotiin ja käyväni matkalla Aatua (4v) katsomassa. -Sinullahan on jo uusi auto, isä sanoi. -Aatua, korjasin.
-Terveisiä Aatulle! olivat isäni viimeiset sanat, jotka minä olen kuullut. Eikä hän sen jälkeen ole kuulemma juuri muuta enää jaksanut sanoakaan.

Jotenkin arvasin, että isä ei enää elä montaa päivää, sillä olen hyvin monen kuullut sanovan, että vaikeasti sairaat virkistyvät muutama päivä ennen kuolemaansa, ja usein näyttää omaisista siltä, että sairas voi hyvinkin vielä parantua. Me tiesimme kuitenkin, että toivoa ei enää ollut, vaikka vasta lähtöpäivänäni saimme tietää, että kasvaimet olivat syöpää.

Viime syksynä äiti ja isä kumpikin näkivät täsmälleen samana yönä unen täsmälleen samasta ulkona roikkuvasta amppelikasvistaan. Isä näki, että kasvin lehdet hiljalleen kuihtuivat ja kuolivat, mutta kasvin runko jäi henkiin. Äidin unessa koko kasvi vähitellen kuihtui.