Vihdoin kotona hautajaisista. Joku kysyi minulta nyt jälkeen päin, miten itse koin läheisen hautajaiset. Siitä sain aiheen eritellä ajatuksiani vähän julkisestikin.Isän vakavan sairastumisen myötä minulle valkeni sairastamisen merkitys ennen kuolemaa. Sairastaminen antaa sairaalle sekä omaisille aikaa valmistautua väistämättömään. Toivoa vain sopii aina, että vakavankaan sairauden aika ei olisi pitkä eikä kivulloinen.
Huomasin myös, että kahden viikon kuluttua kuolemasta olisi sopiva aika hautajaisille. Kahdessa viikossa ehtii järjestää välttämättömiä asioita. Nyt oli aikaa kolme viikkoa, mikä on ehkä turhan pitkä aika. Juuri kun on pääsemäisillään kiinni normaaliin elämään, ja suru alkaa hellittää, alkaa ruljanssi uudelleen. On tunne kuin arpia alettaisiin repiä taas auki.
Itse olen asunut jo 40 vuotta poissa kotoa ja kaukana vanhemmistani, joten minulla on helpompaa, mutta äidillä ja lähellä asuvilla sisaruksilla on ehkä toisin.
Hautajaiset sujuivat hyvin eikä mitään mokia sattunut, kaikki oli hyvin suunniteltu. Itseäni eivät pikku sattumuksetkaan olisi haitanneet, mutta tiedän, että äiti olisi murehtinut ja harmitellut niitä itsekseen viikkokaupalla. Vanhemmille ihmisille ovat tietyt rutiinit, tavat ja tottumukset hyvin tärkeitä: kaiken pitää sujua niin kuin kuuluukin.
Vaikka hautajaiset ovatkin aina raskas tilaisuus, huomasin yllätyksekseni, että rankempaa on kuitenkin läheisen sairastamisen myötäeläminen ja tietoisuus tulevasta kuin itse hautajaiset.
Nenäliinoja kului kuitenkin yhdellä jos toisellakin, mutta toisaalta oli mielessä tietynlainen kiitollisuus, että isä sai elää pitkän, hyvän elämän ja sai ansaitun levon.Yllä kuva Lakeuden Rististä, jossa omaiset seuraavana sunnuntaina kävivät "kiitostamassa", kuten tapana ainakin Pohjanmaalla on.
Kun viikko sitten Aatu lähti meiltä ja sanoin, että tapaamme viikon kuluttua isopaapan hautajaisissa, tuumasi poika: "Joo, sitten minäkin näen sen luurangon". Ei nähnyt poika kuitenkaan luurankoa eikä ruumistakaan, vain arkun. Kun arkku oli laskettu hautaan ja kukat asetettu haudalle, sanoi joku, että siellä se isopaappa nyt makaa kukkien alla. Aatu siihen, että eihän se missään kukkien alla ole, vaan mullan alla. Lapset ottavat tällaisetkin asiat hyvin asiallisesti ja luonnollisesti.Aatulle oli selitetty, että pappi siunaa ruumiin. Poika oli miettinyt asioita kotimatkalla ja ihmetellyt, miten sitten menetellään, jos vaikka krokotiili syö ihmisen. Eihän silloin voi ruumista siunata. Lopuksi oli päädytty ratkaisuun, että krokotiili jättää kuitenkin luut syömättä, joten siunataan pelkkä luuranko.
Tekstit
8 kommenttia:
Täällä Saksassa pidetään hautajaiset kamalan nopeasti ja on todella vähän aikaa suunnitella niitä.Viikko on täällä jo pitkä aika. Voi sitä söpöä Aatua, on siinä lapselle miettimistä.
On varmasti noin kuin sanoit, että sairaus valmentaa lopulliseen eroon. Mun isä oli sairaalassa 2,5 vuotta. Ensin toipumistoivo oli suuri, mutta kun sitä ei tapahtunut, joskus uskalsi hiljaa toivoa, että kärsimys loppuisi. Kommunikointi oli hankalaa, kun isältä meni puhekyky halvaantumisen yhteydessä. Olen samaa mieltä, että parissa viikossa ehtii hautajaisjärjestelyt hoitaa. Pitempi aika pitkittää surutyön alkamista. Tervetuloa markkinoille!
Allu: kun venäläiset suomenopiskelijani kuulivat tusota kolmesta viikosta, ihmettelivät hirveästi. Heillä kuulemma haudataan kolmen päivän sisällä.
Mansikki: kuulostaa kamalan pitkältä tuo isäsi sairaalassaoloaika. Itse olen onnellinen, että isäni ei kovin kauaa tarvinnut olla sairaalassa. Vaikka ei ollut kyllä hääviä katseltavaa sekään, että hän kotona kolme viimeistä kuukautta ei pystynyt muuta kuin huohottaen ja läähättäen kävelemään juuri ja juuri sängyn, vessan ja ruokapöydän väliä. Ruokapöytäänkin raahautui, vaikkei kyennyt mitään muuta suuhunsa ottamaan kuin vähän mustikkasoppaa.
Olisi kiva tutustua markkinoilla. Itse en tunne sinua, mutta sinä varmaan löydät kojun, jossa myydään kaikenlaista mahdollista: neulottuja liinoja, lasitöitä, tauluja, kasvivärjättyjä lankoja jne.
Jos voisin, pyyhkisin kokonaan pois isän viikot sairaalassa. Siitä jäi paha mieli kaikille. Oli kesä kuten nyt, ainakin niin oli meren rannalla. Koko ajan helle. Kahden viikon aikana kaksi amputaatiota ja isän yksityislääkärin loman aikana joku sijainen vileä söhräsi yhden jutun. Pelkkää painajaista. Isäni oli aina iloinen ja muita ensin ajatteleva eikä koskaan tehnyt pahaa kärpäsellekään ja parhaiden loppu on suurin tuska. Torstaina on 10 vuotta siitä kun hän pääsi pois. Ennen sairaalaa ja outojen asioiden sumaa, hän oli jo sairas, joten me omaisetkaan emme olisi tarvinneet viimeisten viikkojen kärsimyskokemusta ja vielä vähemmän rakas isäni. Näiden tapausten valossa olen järjestänyt kaiken valmiiksi omaa lähtöäni ajatellen. Samoin teki myös äitini. Helpompi lähtö, olisi kauniimpi muisto ja suru saisi tehdä rauhaisammin työtään ilman harmistuttavia jossitteluja.
Nyt isä on taivaani kirkkain tähti!
Leena Lumi:
Tuo on totta. Mahdollisimman helppo lähtö. Mutta vaikka olen aina kuvitellut, että paras tapa lähteä olisi esim. nopea sydänkohtaus, jossa ihminen kuolisi kerralla ja heti, ymmärsin nyt, että se olisi ollut suurempi järkytys kuin hieman pitempi sairaus.
Kuitenkin isänkin kohdalla sairaus olisi voinut olla lyhyempi, turhan kauan hän sai odotella loppua. Odottelun aikana äidinkin voimat olivat loppumaisillaan.
Sydän kohtaus on todellakin monelle jälkeen jäävälle hirveä sokki. Tarkoitinkin juuri sitä rajaa saada lähteä, jossa lähtevälle se vielä on helppoa ja kaunista ja omaisille jotain muuta kuin jäytävä muisto rakkaimman tuskista.
Mekin uuvuimme äidin kanssa, mutta emme hoitamiseen, sillä pahin tapahtui kaikki sairaalassa, vaan siitä, miten paljon pitää kärsiä päästäkseen pois.
Se on nyt kuitenkin ohitse ja niin sinulla kuin minulla on nyt oma, rakas tähti, joka loistaa vain meille!
Osanottoni!
Lapset tosiaan ottavat tällaisetkin asiat asiallisesti ja luonnollisesti, vaikka varmaan monta kertaa tulee mieleen kysymyksiä, joita on hyvä kuunnella ja selittää lapselle parhaalla mahdollisella tavalla.
Kun mieheni kuoli 10 vuotta sitten saivat lapset käydä katsomassa arkussa nukkuvaa rakasta. Nelonen oli silloin neljän ikäinen. Hän oli ollut mieheni "tyttöystävä" ja heillä oli määrä mennä naimisiinkin (muistellessa tulee mieleen paljon hauskoja asioita). Neloselle oli selitetty, että J on nyt enkelinä pilven reunalla ja katselee ja suojelee meitä sieltä. Myöhemmin hautajaisten jälkeen Nelonen sanoi, että hän oli hieman pettynyt, kun J:llä ei ollutkaan siipiä.
Leena Lumi: samanlaiset tuntemukset.
Vallaton: Kiitos osanotosta.
Mitä tuohon ruumiin katsomiseen tulee, ei nyt hautajaispäivänä ollut mitään mahdollisuutta sen näkemiseen. Arkku oli jo valmiina kappelissa paikallaan.
Minua vähän harmitti toisaalta, sillä olin jo etukäteen päättänyt, että jos nyt tarjotaan tilaisuutta, katson arkkuun. Nimittäin kun 34 vuotta sitten mummoni kuoli, en silloin kurkistanut arkkuun, vaikka kaikki muut tekivät sen, jieman olen harmitellut. En ole koskaan nähnyt kuollutta.
Isän ruumiin näkemiseen oli tilaisuus silloin, kun se haettiin sairaalasta säilytykseen. Itse en ollut paikkakunnalla, joten mahdollisuus meni sivu suun. Mutta arkku oli ollut auki varoittamatta, ja kuulemani mukaan äiti ja yksi toinen läsnäolijoista olivat järkyttyneet niin, että tarvitsivat tuolin alleen.
Lähetä kommentti