Vielä vähän matkasta

Matkoilla tarvitsee pysähtyäkin. Kuvassa Pyhäjärveltä Vaskikello-niminen erikoinen pysähdyspaikka. Kahvilan kaikki ikkunat, seinät ja pöydät ovat aivan täynnä erilaisia kelloja, pihalla isoja metrinkorkuisia kelloja, viereisessä rakennuksessa kellomyymälä. Koristekellot talonväki on kerännyt tai saanut lahjoituksina eri puolilta maailmaa. Tällainen paikka on kivaa vaihtelua ABCiden samanlaiseen formaattiin nähden.

Matkoilla sattuu aina kaikenlaisia kommelluksiakin tai jotain muuta ihmeellistä. Lapin-matkallamme ajoimme Torniosta Ruotsin puolelle. Heti sillan jälkeen oli edessä valtava Ikean tavaratalo. Kiersimme sen läpi, mutta jouduimme kiertämään muutakin. Tavaratalolta lähdettyämme edessämme oli valtava liikenneympyrä. Ei näkynyt missään tienviittaa Övertorneån suuntaan, joten piti tehdä toinen kierros ympyrässä, eikä vieläkään tiedetty, mihin mennä. Summissa poistuimme jotain tietä pitkin, mutta se olikin vain toinen vieläkin isompi ympyrä, ja tulipa tehtyä pari kierrosta siinäkin. Ja kaveri ainakin väittää, että käväisimme lopulta vielä toisenkin kerran ensimmäisessä ympyrässä, ennen kun sattumalta valitsimme jonkin poistumistien, joka oli kuin ihmeen kaupalla pohjoiseen osoittava tie.

Ruotsin puoleinen Lappi on autioitunut. Muistan kaukaisilta ajoilta nuoruudesta, jolloin mieheni kanssa ajoimme Ruotsin puolta Övertorneålle ja kävimme myös korkealla vuorella Luppiobergetillä, joka oli erittäin vilkas turistikohde. Siellä ostimme silloin elämämme ensimmäiset voileivät, joissa oli suolalohta. Jännitimme, millaista mahtaa tuo kuuluisa herkku olla, ja meille se oli pettymys. Emme ole vieläkään oikein oppineet syömään suolalohta, vaikka sitä nykyään saisi vaikka joka päivä.

Mutta nyt tuo Luppioberget oli ihan rapistunut, jyrkälle huipulle johti vain kauhean kiharainen ja klumppuinen kulunut asfalttitie ja jyrkällä sileällä kalliolla ei monin paikoin ollut asfalttia enää ollenkaan. Perillä vain rapistuneet rakennukset, ei ihmisiä missään. Palasimme Suomen puolelle, emmekä vilkaisseetkaan enää Ruotsiin päin, vaikka tarkoitus oli ajaa Ruotsin kautta Norjaan.

Ylitorniossa oli kivaa väkeä ja ihmiset puhuivat mukavaa murretta. Sieltä ostethin myös lankoja ja laitethin authon odottamhan aikoja, jolloin teemmä net vaatheiksi.
Olivat ihmiset kivoja ja ystävällisiä joka paikassa muuallakin. Karasjoella pyysimme kahvia ja maitoa ruotsiksi, mutta myyjäpoika puhuikin suomea. Pöydissä ihmiset kuuluivat juttelevan saameksi. Karasjoki on pääosin saamenkielinen paikkakunta.

Ainoan kerran, kun tapasimme hieman myrtsinoloisia ihmisiä, oli eräällä paikkakunnalla itäisessä Lapissa Suomen puolella. Ostimme lounasta ja kun myyjä ei kuullut, mitä sanoin, kysyi myyjä selvällä suomella: "Häh!!" Ja oli niin myrtyneen näköinen, että ihan kauhistutti alkaa syömään. Samaisella paikkakunnalla ostimme ässäarvat R-kioskista, mutta varmaan myyjä tiesi, millä arvalla saa rahaa, kun ei olisi mielellään myynyt meille. Ei ainakaan siitä päätellen, että suupielet osoittivat kohti lattiaa. (Toisessa arvassa oli 20 euron voitto!)

Eräänä aamuna Norjan puolella herätessämme oli ikkunan edustamme täynnä moottoripyöriä. Ei ihme, jos koiratkin hermostuvat. Parissa paikassa koira hyökkäsi pihasta melkein auton eteen, ja kovasta jarrutuksesta huolimatta olisi jäänyt alle, ellei se olisi jäänyt vain renkaan viereen.

Tuossa samaisessa majapaikassa satuimme olemaan juuri sinä iltana, kun ihmiset seurasivat prinsessa Viktorian häitä. Ihme säkää sekin, että siihen asti oli ollut meillä aina kämpässä televisiokin, mutta nyt ei ollut. Meillä oli muuta ohjelmaa: keskelle piha-aluetta oli ranskalaispariskunta parkkeerannut asuntoautonsa ja alkoi tehdä suursiivousta ennen sänkyjen levittämistä. He levittivät keskelle pihaa kaiken mahdollisen autosta, ja heidän järjestelmällisten toimiensa seuraamisessa kuluikin ilta ihan mukavasti.
Tällaisen kruunun olisi Suomen kuninkaaksi valittu Hessenin prinssi Friedrich Karl saanut, jos Suomesta olisi tullut kuningaskunta. Kruunu on Kemin jalokivimuseossa, taikka siis itse asiassa kopio oikeasta kruunusta.