Olisipa aina kesä ja juhannus

Ei ole enää tietoakaan hiljaisista ajoista täällä. Ihan kuin kylä ei olisi enää samakaan kuin talvella. Satamassa alkaa hulina jo heti kesäkuun alussa, se kiihtyy juhannusta kohti ja on huipussaan koko heinäkuun. Jos väkiluku kerran kolmin- tai nelinkertaistuu kesällä, täytyyhän sen jossain näkyäkin.

Ja näkyyhän se. Mutta ettei vain olisi turistimäärä täällä vähenemässä, kun autolle löytyi eilen juhannusaattonakin heti etsimättä parkkipaikka ja kaupassa oli vielä myytävänä tavaraakin, kaikkea mitä tarvittiinkin. Kaupan parkkipaikalla oli kuitenkin valtava verilammikko ja sen vieressä paperia. Lieneekö siinä kohtaa tapettu illalla grillivartaaseen joutuva elukka vai onko jonkun nenästä otettu senkka.

Sataman lettukahviossa emme kuitenkaan saaneet enää lettuja emmekä kahvia. Lettutaikinaa oli tehty kuulemma viisi ämpärillistä, mutta ei vain riittänyt enää meille. Täytyi tyytyä lörtsynmyyjän lörtsyihin ja keittää kotona omat kahvit. Onneksi oli jäätelökojussa pehmistä, jota nuoret kolmen hengen voimin myivät sen kuin kerkesivät.

Satamassa oli oikein mukava ja leppoisa kesätunnelma. Kahvilaterassi näytti olevan täynnä, ja siellä istuvilla riitti ohjelmaakin. Yhdestä pienveneestä lähti pelastusliivit uimaan itsekseen, onneksi omistajat saivat ne ongituksi veneelle tultuaan. Punainen luotsivene odotti juuri jotain laivaa, ja pian saapuikin valtava tankkeri, jonka kannelle luotsi nousi luotsatakseen tankkerin turvallisesti Lappeenrantaan asti.

Ja satuimmepa hyvään aikaan paikalle, sillä risteilyalus Kristiina Brahekin rantautui laituriin. Tuli jollekin pienveneelle kiire pois alta, tämä kun oli parkkeerannut itsensä laiturin kielletylle kohdalle, joka on varattu juuri näille suurille aluksille. Laivan uumenista alkoi lappaa innokkaita ostajia torimyyjien riemuksi. Saattoi vaihtaa useammatkin crocsit ja korut omistajaa.

Kesällä Suomi pyörii koululaisten varassa. Meni minne vain, on vastassa myyjinä entisiä tai nykyisiä oppilaita. Ja ne, jotka eivät ole töissä, luimistelevat jossain nurkan takana ja piilottelevat selkänsä takana tupakkaa, kun minut näkevät. Ja koko ajan tulee vastaan vieraita ihmisiä, jotka osoittautuvat sitten entisiksi paikkakuntalaisiksi ja minun joskus opettamikseni. Ovat sellaisia, joilla on crocsit jalassa ja joilla on koira toisella puolen ja pari lasta toisella ja jotka pitkän partansa takaa hymyilevät leveästi, että vieläkö tunnet. Ja puolisonsa seisoo vieressä vaivautuneen ja epätietoisen näköisenä, että kukahan tuokin on.

Voi kunpa olisi aina kesä!

Vielä vähän matkasta

Matkoilla tarvitsee pysähtyäkin. Kuvassa Pyhäjärveltä Vaskikello-niminen erikoinen pysähdyspaikka. Kahvilan kaikki ikkunat, seinät ja pöydät ovat aivan täynnä erilaisia kelloja, pihalla isoja metrinkorkuisia kelloja, viereisessä rakennuksessa kellomyymälä. Koristekellot talonväki on kerännyt tai saanut lahjoituksina eri puolilta maailmaa. Tällainen paikka on kivaa vaihtelua ABCiden samanlaiseen formaattiin nähden.

Matkoilla sattuu aina kaikenlaisia kommelluksiakin tai jotain muuta ihmeellistä. Lapin-matkallamme ajoimme Torniosta Ruotsin puolelle. Heti sillan jälkeen oli edessä valtava Ikean tavaratalo. Kiersimme sen läpi, mutta jouduimme kiertämään muutakin. Tavaratalolta lähdettyämme edessämme oli valtava liikenneympyrä. Ei näkynyt missään tienviittaa Övertorneån suuntaan, joten piti tehdä toinen kierros ympyrässä, eikä vieläkään tiedetty, mihin mennä. Summissa poistuimme jotain tietä pitkin, mutta se olikin vain toinen vieläkin isompi ympyrä, ja tulipa tehtyä pari kierrosta siinäkin. Ja kaveri ainakin väittää, että käväisimme lopulta vielä toisenkin kerran ensimmäisessä ympyrässä, ennen kun sattumalta valitsimme jonkin poistumistien, joka oli kuin ihmeen kaupalla pohjoiseen osoittava tie.

Ruotsin puoleinen Lappi on autioitunut. Muistan kaukaisilta ajoilta nuoruudesta, jolloin mieheni kanssa ajoimme Ruotsin puolta Övertorneålle ja kävimme myös korkealla vuorella Luppiobergetillä, joka oli erittäin vilkas turistikohde. Siellä ostimme silloin elämämme ensimmäiset voileivät, joissa oli suolalohta. Jännitimme, millaista mahtaa tuo kuuluisa herkku olla, ja meille se oli pettymys. Emme ole vieläkään oikein oppineet syömään suolalohta, vaikka sitä nykyään saisi vaikka joka päivä.

Mutta nyt tuo Luppioberget oli ihan rapistunut, jyrkälle huipulle johti vain kauhean kiharainen ja klumppuinen kulunut asfalttitie ja jyrkällä sileällä kalliolla ei monin paikoin ollut asfalttia enää ollenkaan. Perillä vain rapistuneet rakennukset, ei ihmisiä missään. Palasimme Suomen puolelle, emmekä vilkaisseetkaan enää Ruotsiin päin, vaikka tarkoitus oli ajaa Ruotsin kautta Norjaan.

Ylitorniossa oli kivaa väkeä ja ihmiset puhuivat mukavaa murretta. Sieltä ostethin myös lankoja ja laitethin authon odottamhan aikoja, jolloin teemmä net vaatheiksi.
Olivat ihmiset kivoja ja ystävällisiä joka paikassa muuallakin. Karasjoella pyysimme kahvia ja maitoa ruotsiksi, mutta myyjäpoika puhuikin suomea. Pöydissä ihmiset kuuluivat juttelevan saameksi. Karasjoki on pääosin saamenkielinen paikkakunta.

Ainoan kerran, kun tapasimme hieman myrtsinoloisia ihmisiä, oli eräällä paikkakunnalla itäisessä Lapissa Suomen puolella. Ostimme lounasta ja kun myyjä ei kuullut, mitä sanoin, kysyi myyjä selvällä suomella: "Häh!!" Ja oli niin myrtyneen näköinen, että ihan kauhistutti alkaa syömään. Samaisella paikkakunnalla ostimme ässäarvat R-kioskista, mutta varmaan myyjä tiesi, millä arvalla saa rahaa, kun ei olisi mielellään myynyt meille. Ei ainakaan siitä päätellen, että suupielet osoittivat kohti lattiaa. (Toisessa arvassa oli 20 euron voitto!)

Eräänä aamuna Norjan puolella herätessämme oli ikkunan edustamme täynnä moottoripyöriä. Ei ihme, jos koiratkin hermostuvat. Parissa paikassa koira hyökkäsi pihasta melkein auton eteen, ja kovasta jarrutuksesta huolimatta olisi jäänyt alle, ellei se olisi jäänyt vain renkaan viereen.

Tuossa samaisessa majapaikassa satuimme olemaan juuri sinä iltana, kun ihmiset seurasivat prinsessa Viktorian häitä. Ihme säkää sekin, että siihen asti oli ollut meillä aina kämpässä televisiokin, mutta nyt ei ollut. Meillä oli muuta ohjelmaa: keskelle piha-aluetta oli ranskalaispariskunta parkkeerannut asuntoautonsa ja alkoi tehdä suursiivousta ennen sänkyjen levittämistä. He levittivät keskelle pihaa kaiken mahdollisen autosta, ja heidän järjestelmällisten toimiensa seuraamisessa kuluikin ilta ihan mukavasti.
Tällaisen kruunun olisi Suomen kuninkaaksi valittu Hessenin prinssi Friedrich Karl saanut, jos Suomesta olisi tullut kuningaskunta. Kruunu on Kemin jalokivimuseossa, taikka siis itse asiassa kopio oikeasta kruunusta.

Monenmoista matkalla

Viikko vierähti Lapin-matkalla. Ja kuten arvata saattaa, yhdessä viikossa ehtii tapahtua vaikka mitä ja ehtii nähdä, ihastella tai kauhistella kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa. Otan kuitenkin vain muutaman otoksen sieltä täältä tähän.

Aavasaksa on niitä nähtävyyskohteita, joihin on jo kauan tehty matkoja. Enpä olisi uskonut, että siellä mitään erikoista onkaan. Mutta on siellä, kannattaa mennä. Korkealla harjulla kulkee pitkospuut, joita pitkin on helppo kävellä. Maisema on epätodellinen tai kuin jostain sadusta: valtavien kivilohkareiden seassa pitkospuita kulkiessa kelopuut ja "taivaanpainamat" puut kumartelevat kuin haamut puoleesi. Hyviä eripituisia reittejä vaellusmatkaa silmälläpitäen.

Tunturikoivuihin ja vaivaiskoivuihin olen ihastunut jo edellisellä Lapin-matkallani. Koivujen seassa voisin kävellä vaikka kuinka kauan. Tällä kertaa vain ei ollut varattu juuri vaelluksille aikaa. Ihastuin Norjan puolella Kautokeinossa tällaiseen vanhaan hautausmaahan, joka oli kuin hautalehto, luonnontilainen tunturi- ja vaivaiskoivujen keskellä, luonnonmukaisia polkuja.
Toista oli samaisen paikkakunnan uusi hautausmaa. Jokainen kivi täsmälleen samanlainen, erilaisuutta ei näköjään suvaita, ei liioin luonnonmukaisuutta. Sama vaikutelma tuli joistakin Suomen puolella olevista hautausmaista.



Norjan Altassa on kalliopiirrosmuseo, johon ehdottomasti kannattaa mennä. Museorakennuksen multimediaesitysten lisäksi on ehdottomasti kierrettävä pari kilometriä pitkä tällaisin pitkospuin varustettu reitti kalliomaalauksilta toiselle.
Ja kalliomaalauksia on valtavasti reitin varrella. Kuvattuina on lähinnä ihmisiä, poroja, lintuja, veneitä... Kertakaikkisen hieno käyntikohde.

Ja mitä pohjoisemmaksi menimme, sitä jylhemmiksi ja kauhistuttavammiksi maisemat kävivät. Kohteena oli Nordkapp, Euroopan pohjoisin kärki, jonne on tehty retkiä jo 1700-luvulta lähtien. Mutta lieneekö onni, etten tiennyt, miten pöyristyttävä ja karvojanostattava matka sinne on.
Alkumatka oli ollut monipuolinen ja maisemat erikoisia ja upeita. Mutta päästäksemme majapaikkaamme Honningsvågiin, joka sijaitsee jo sen saaren eteläkärjessä, jolla Norkappkin, piti kulkea usean tunnelin läpi. Ei se vielä mitään, mutta pisin eli 7 km pitkä tunneli kulkee meren alla ja kaveri oli joutua paniikkiin keskellä pimeyttä meren alla. Hän kun pelkää ahtaita paikkoja ja juuri silloin oli hänen ajovuoronsa.

Minä puolestani olin joutua paniikkiin yllä olevan kaltaisissa paikoissa. Tämä kuva ei ole vielä mitään, se on iisimmästä päästä, sillä pahimmissa paikoissa ei ole mahdollisuutta pysähtyä kuvailemaan. Mutta kuvittele tuo vuori vielä jyrkemmäksi ja korkeammaksi, tie vielä kapeammaksi ja ylös päin nousevaksi, kuvittele tie myös ilman kaiteita ja meri vierelläsi hurjan paljon alemmaksi ja ihan jyrkäksi. Herra paratkoon, jos täältä elävänä selviää, selviää vaikka mistä. Kun ajoin tietä ylös päin ja näin edessäni vain taivasta ja alhaalla ammottavan tyhjyyden, olin myös vähällä panikoitua. En tiedä, miten siinä tapauksessa olisi ollut mahdollista sieltä selvitä. Mutta me teimme sen!

Olen ihastunut myös poroihin, joita juoksenteli tien yli sekä Suomen että Norjan puolella. Tässä matkalla Nordkappiin.

Ja mitä siellä oli? No ei itse asiassa ainakaan maisemista aavistustakaan. Vahva sumu kohtasi meidät perillä. Jo loppumatkasta alkoi olla sumua, mikä oli omiaan nostattamaan kauhun tunnetta. Vai oliko onni, ettei kaikkia karmeimpia paikkoja nähnytkään, uskalsi paremmin ajaa. Ihmettelimme, miten jatkuvasti rahdattiin bussikaupalla turisteja huipulle ja sieltä pois. Mutta nythän olikin keskikesä ja ihmiset halajavat nähdä keskiyön auringon. Honningsvågissa oli parikin valtavaa risteilyalusta, joilta virtasi ihmisiä aivan mustanaan busseihin.

En tiedä, mitä ulkomaalaiset turistit ajattelivat, kun tulivat kaukaa eivätkä sitten nähneetkään sitä pääkohdetta. Mutta ei meitä ainakaan haitannut. Meistä tuo sumu itsessään ja matka sinne oli ehkä enemmän kokemisen arvoinen kuin pelkkä aava meri. Tunnelma oli kyllä aavemainen, kun perillä ei yhtään tiennyt, mihin pitää mennä ja mitä siellä on. Onneksi oli laitettu kiviä kuin helminauhaksi maahan. Niitä kun seurasi, en minäkään päässyt eksymään.
Olihan siellä valtava turistikauppakin, elokuvia maisemista, Thai-museo ja kaikenlaista muuta paikkaa, joissa monta kassaa takoi rahaa uumeniinsa. Itse emme ostaneet mitään, sillä kammoamme ihmistungoksia.
Laxelvistä 35 km pohjoiseen Trollholmssundissa oli meren muovaamia dolomiittipylväitä, norjalaisten peikoiksi kutsumia. Paikalle vie päätieltä poikkeava kiemurainen sivutie, jolla lampaita laumoittain, mutta ah, niin ihanan söpöjä karitsoja emoineen.
Autolta on noin puolen kilometrin kävelylenkki, joka kulkee tällaisten maisemien halki meren äärellä.

Tässä oli vain muutama otos mahtavasta ja antoisasta matkastamme. Mutta turistioppaista voivat kiinnostuneet lukea lisää.

Miten kääntäisin tunnelman

Vasta vähän aikaa sitten muistin, että olin saanut viikonloppuna hommakseni kääntää taas paikallisen taidenäyttelyn taulujen nimet saksaksi. Se oli tehtävä tänä iltana ennen huomenaamuista matkalle lähtöä, koska tulemme vasta juuri ennen juhannusta takaisin. Ja kuten tavallista, nimien kanssa saa aina pähkäillä. Onneksi esim. norppa, Saimaa, unikko, ruusu, suopursu, auringonnousu tai -lasku ja lumme ovat tavallisia aiheita, joiden saksalaiset nimet olen jo oppinut muistamaan. Yksinkertaisia käännettäviä ovat myös linnut, vaikka niitäkin saa aina etsiä uudestaan, sillä kun niitä ei koskaan muulloin tarvitse kuin näin kerran vuodessa näyttelyyn, pääsevät unohtumaan. Nytkin oli tiiraa, kuikkaa, meriharakkaa. Kuvassa muuten meriharakka, joka saksaksi on osterinkalastaja. Mutta annas olla, kun ensi vuonna taas tauluja käännetään, siellä onkin jokin tavi tai silkkiuikku, ellei peräti taivaanvuohi.

Mäntykukkakaan ei ole mänty+kukka saksaksi vaan kuusiparsa. Ja yhtä haileanvärisiähän ne ovatkin. Saksaksi oikeastaan osuvampi nimi. Ja sitten kun soitan tehtävänantajalle, ilmenee, että ei siellä kuulemma olekaan kuvattu mäntykukkaa vaan männyn kukka! Ei kun uusiksi kaikki. Eikä sellaista supisuomalaista asiaa olekaan, joka ei taiteilijoita inspiroisi: Väreilyä, Hetki ennen sinisyyttä, Aamuhämärissä, Taianomaisia aamuhetkiä... Asettaudu siinä sitten taiteilijan sielunelämään ja yritä saada samantunnelmainen nimi aikaan!

Paikalliset ilmaukset ovat niitä pahimpia käännettäviä: nuotanvetovene, venekuuri, sima... näitä kyllä riittää. Mitähän on kuvattu taulussa, jonka nimi on Sinitakit? Pitäisikö kääntää vaikkapa poliiseiksi vai onko siellä jonkin maan armeijasta kyse? Hah hah, arvasitteko, että ne olivatkin pingviinejä!

Onkohan kaikki pelkästään romantisoitua

Vasta tänä keväänä luin Lapin oloista kertovan Yrjö Kokon kirjan Neljän tuulen tie. Yrjö Kokkohan on kuuluisa Lapin elämän kuvaaja ennen sotia, osin myös sen jälkeen. Tulee itselle hieman romantisoitu olo aivan samoin kuin nuorena intiaanikirjoja lukiessa.

Yksi kirjan ansioita on myös lapinsanojen käyttö. Ihan vahingossa oppii, että jutaaminen on sitä, kun koko kylä lähtee kimpsuineen ja kampsuineen kesäksi tuntureille porojen perässä. Tai vaadin on naarasporo ja hirvas urosporo. Härkä ei olekaan lehmän mies vaan kuohittu urosporo, ajoporo. Sen voi saada nulkkaamaankin, jos kiire on. Porojen rykimäaika on kiima-aika, joka saa porot hulluiksi, mutta niin myös räkkä eli hyttysaika. Komsiossa nukutetaan vauvoja, nilissä säilytetään ruokaa pylvään päässä könöttävässä pienessä kopissa tai aitassa. Lasten leikkiminen on taajomista.

Kun Lappiin lähtee, on mukava tietää myös joidenkin paikannimien merkityksiä: lompolo on pieni lampi, pahta tarkoittaa jyrkkää kallioseinää. Paljakka on avoin tunturimaa, kaltio merkitsee lähdettä. Pitäisihän nämä kaikki tietää jo ennestään, mutta kun käytön puutteessa ovat useat sanat unohtuneet.

Olen pitkään haaveillut, että pääsisin näkemään Lapin kaikki vuodenajat. Sinne on vain niin hulvattoman pitkä matka, että ei ihan monta kertaa viitsi lähteä matkustamaan. Mutta nyt tässä ihan lähipäivinä pitäisi päästä lähtemään pienelle visiitille Lappiin. Onhan se kesäkin nyt sentään edes yksi vuodenaika.




Tällä videolla esitetään niin mahtavia kuvia, että ei voi kuin ihmetellä. Onkohan tuollaista edes oikeasti olemassa? Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa pääsen Lappiin ruska-aikana ja talvellakin. Jää nähtäväksi.


Tämä porokulttuuri on varmaan kohta taakse jäänyttä elämää. Nykyäänhän niitä kuljetetaan kuulemma moottorikelkkojen kyydissä tai jopa helikoptereilla. Mutta kyllä kunnon aidon poroerotuksen haluaisin kerran eläissäni sentään päästä näkemään, mikäli siellä yleensä mitään turisteja kaivataan kuuhailemaan ja jaloissa pyörimään.

Nyt odottelen tässä viikonloppuvieraita ja sen jälkeen on muuta ohjelmaa ja sitten pian alkaa ehkä tuo matka, joten saattaa hurahtaa aikaa seuraavaan postaukseen. Katsokaatten videoita sillaikaa.

Päivän retkellä

Eilen teimme kaverin kanssa pienen kotiseuturetken Kymenlaaksoon. Pääkohteena Kouvolan Elimäellä Mustilan Arboretum. Tämä Arboretum on 120 hehtaaria ja yli 200 eri puulajia käsittävä luonnontilainen puisto. (Arboretum tulee latinan sanasta arbor, puu). Vaikka sinne ei ole kuin 200 kilometriä, en ole siellä ennen käynyt.

Tällaisen ei-ammattilaisen kannattaa mennä sinne juuri tähän aikaan, kun valtavat rhododendron- ja atsaleapensaat kukkivat. Vaikuttavaa, sillä vaikka itselläni on alppiruusupensaita, eivät ne ole vuosien mittaan tulleet juuri puolta metriä suuremmiksi. Jos haluaa ostaa myös erikoisten puiden taimia, täällä se on mahdollista.

Kuusankoskella sattui tietysti matkan varrelle myös Pentikin tehtaanmyymälä. Näissähän on aina käytävä, vaikka vain ihmettelemässä. Sain pidetyksi rahoistani kiinni, varsinkin kun uusimpien astioiden ruutukuviointi ei oikein silmääni miellytä. Muut Pentikin tuotteet ovat ihan kivoja, en kuitenkaan itse ole niitä keräillyt.
Samassa yhteydessä oli myös Pentik-Galleria, jossa oli esillä Pentikin kahden ystävän Puuta ja lasia -näyttely. Minähän en tietysti mitään taiteesta ymmärrä, joten menköön se vain sivumaininnalla.

Näimme matkalla myös Kuusankosken valtavat paperitehtaat. Voi mahdoton sen kompleksin suuruutta. Vieläkin harmittaa, että en viitsinyt nousta autosta sen vertaa, että olisin kuvan ottanut. Olen pari kertaa käynyt Imatran Kaukopään tehtailla ulkomaisten vieraiden kanssa, mutta ei se muistaakseni minuun niin suurta vaikutusta tehnyt kuin tämä. Ja joka paikassa tehtaat kun vielä sijaitsevat kaikkein kauneimmilla paikoilla.

Kouvolassa onnistuimme löytämään vanhan Kaunisnurmen museo- ja käsityöläiskorttelin. Minusta kiva idea, että kokonaisen korttelin puutalot on säästetty ja lunastettu kaupungille ja niihin perustettu museoita ja käsityöläispajoja. Tällaiset erikoisuudet ovat kiehtovampia kuin suomalaisten kaupunkien keskustat, jotka kaikki ovat täsmälleen samanlaisia. Nytkään ei kauaa viitsinyt kiertää kaupunkia ihmettelemässä, kun vastaan tuli ne kaikki mitä joka ikisessä muussakin kaupungissa: Otto, Lindex, Rosso, Suomalainen kirjakauppa, K-kenkä... Tietysti hyviä silloin kun niitä tarvitsee, kuten mekin näitä kaikkia myös tällä kertaa, ja olisimme kiukustuneet, ellei niitä olisi heti löytynyt :), mutta jos haluaa nähdä jotain erikoista, niin...

niitä on oikein etsimällä etsittävä. Tällainen sikojen vessa oli koristeena yhden talon pihassa puutalokorttelissa. Usein tuntuu, että matkustaessa juuri vessat ovat ne parhaat elämyksiä antavat kohteet. Niissähän ei ole mikään koskaan samanlaista.

Jo vessan vetäminen on seikkailu. Jos on juuri oppinut, että vessoja pitää vetää narusta, ei se enää päde seuraavassa paikassa. Siellä pitääkin työntää, painaa, vetää tai kiertää tapista. Jos ei löydykään tappia, onkin se jonkinlainen rengas tai ketju tai nuppi tai laatta tai pieni piste tai jokin muu, mitä et ikinä etukäteen arvaa.

Mikäli turisti on jo oppinut löytämään ja arvaamaan, missä huuhtelupainike sijaitsee, keksitään piilottaa se eri paikkoihin. Jos se ei ole säiliön päällä, ala etsiä seiniltä, kokeile sokkona vähänkin seinästä erottuvia kohtia. Ellei onnistu, mene kontallesi pytyn alle ja kokeile painella vähän sieltä sun täältä. Vihdoin onnistut löytämään jonkin liikkuvan painikkeen ja kun painat, ponnahtaa roskiksen kansi silmillesi. Seuraavasta napista pyyhkäisee jäniksenkäpälä naamasi. Ei käy yksitoikkoiseksi matkustaminen.

Ei johtajan aina tarvitse määrätä

Toissapäivänä kokoonnuimme vielä vihoviimeiseen kokoukseen jakamaan kieltentunteja. Niitä on jaettu keskenämme jo kuukausikaupalla. Tuloksena on ollut, että kaikille riittää töitä, mutta kysymys onkin kuulunut: minkälaista? Aina kun on kukin lähtenyt kotiin tyytyväisenä, että leivän päälle riittää ensi talvena voitakin, onkin tullut jokin suuri kaiken mullistava muutos. Joku oppilas muuttanut paikkakuntaa tai jokin ryhmä saadaankin jakaa kahtia jne. Nyt pitäisi kuitenkin kaiken olla selvää.

Terveystietoa, uskontoa, maantietoa... siinä aineita, joita olisi ollut tarjolla. Joku niitä tyytyväisenä ottikin, sillä niitä on kuulemma huomattavasti helpompi opettaa kuin kieliä, joita saa varsinkin yläkoulussa jankkaamalla jankata. Kielissä kun pitäisi ensin saada oppilas käsittämään asia, ja lopulta se ei vielä riitä pitkällekään. Sanoja ei välttämättä muista, ellei oppilas tee itsekin asian eteen jotain.

Joltain taholta kuulin ihmeteltävän, miksei yksinkertaisesti anneta kenkää jollekin, jolloin jaettavaa olisi taasen reilusti. Ei asia ole niin yksinkertainen. Ei mielellään potkaista pois esim. ihmisiä, joilla on eläkkeeseen enää yksi tai kaksi vuotta, kun työtä kuitenkin on. Jonkunhan niitä muutamia yli jääneitä tuntejakin on pidettävä. Paikkakunnalla ei ole koulutuksen saanutta opetushenkilökuntaa reservissä. Tunnit jää sitten niille, jotka paikkakunnalla vielä suostuvat asumaan! Sekin siis vielä - ei tänne ole tunkua!

Joku ihmetteli myös, miksi me saamme keskenämme sopia, kuka mitäkin opettaa, miksei rehtori vain yksinkertaisesti määrää pottia tasan! Se nyt vasta huonoa johtamista olisikin, juuri sellaista, millaisesta johtamistyylistä monia johtajia Suomessa haukutaan! Ehkä tyyli sopii joillekin aloille, muttei ainakaan kouluun.

Jokaisella ihmisellähän on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Yksi opettaa mielellään alkeita, toinen mieluummin pitemmälle edenneitä. Kaikkein viisainta on antaa ihmisten ensin valita itselle mieluisimmat alansa ja vasta lopuksi se, mikä ei tahdo sopia kenenkään luonnolle luontaisesti, jaetaan yhdessä sopien. Näin saadaan kurjuutta kaikille tasan. Vasta sitten, jos jokin työalue ei tahdo kelvata kenellekään, puuttuu johtaja asiaan ja yksinkertaisesti määrää. Ja sellaisissa töissä kuten valvonnat yms. voi ihan hyvin vain määrätä.
Kaikki ei aina ole sellaista, miltä se asiaa tuntemattomasta näyttää.

Suupieliä nostattavaa

Lapsenlapsen kanssa ovat päivät vilahtaneet huomaamatta. Nyt vain on raukka niin kipeä, että ei tahdo mikään sujua eikä kiinnostaa. Mutta on hän osannut meille silti järjestää hauskuutta ja riemua, eikä vähiten hauskoilla lapsen kommenteillaan ja pettämättömällä logiikallaan.

Lueskellessamme tänään jotain kummituskirjaa, oli puhetta, että kummituksia ei ole olemassakaan. Aatu (4½) kertoi päiväkodissa olleen puhetta, että mitään kummituksia, näkymättömiä olentoja ja mörköjä ei olemassa. Mutta tähän Aatu kovin varmana ajatuksenaan esitti minulle: "Mutta mistä sen tietää, onko niitä näkymättömiä olemassa, jos niitä kerran ei näe!"

Olimme eräänä päivänä kaupungissa ja kävimme syömässä paikassa, jossa oli töissä erittäin tummaihoinen afrikkalaista alkuperää oleva nainen. Aatu tuijotti ja tuijotti ja oli lopulta ihan taittaa niskansa tuijotuksesta. Yritin neuvoa, että ei pitäisi ihmisiä tuijottaa, se on epäkohteliasta. Mutta naisen tullessa toisen kerran lähellemme astioita keräämään, tuijotus vain lisääntyi. Kotona Aatu sitten selitti puolustukseksi, että "oli ihan pakko vähän tuijottaa, kun en ennen ole noin tummaa ihmistä nähnyt. Oli niin erikoinen! "

Katsoimme sitten kirjaa, jossa oli kuvia erirotuisista ihmisistä. Eräässä kuvassa oli arabialaisia ihmisiä, joilla tietysti tavanomaiset kauhtanat päällään ja naisilla kasvot peitettyinä. Aatu tuumasi: "Hih, kato, nuo ovat pukeutuneet kummitusvaatteisiin! Meinaakohan ne lähteä pelottelemaan ihmisiä."

Kävimme kesäkioskilla juomassa kahvit ja Aatu sai jonkin oikein sokerisen ja suupielet töhrivän tikkarin. Oli käytävä myös pusikossa pissalla. Eihän meille tietenkään sattunut mitään paperia mukaan, joten käytimme saniaisen lehtiä. Palattuamme Aatu selitti suureen ääneen pöytien ääressä istuville turisteille: "Piti pyyhkiä pippeli ja naama lehteen!"

Vintillä on vielä tätinsä entinen huone täynnä kaikenlaista pikkukrääsää paikat väärällään, ja niitä käymme aina ihmettelemässä ja tavaroiden määrää voivottelemassa. Koska huone on etelään päin, pörrää ikkunoissa usein aurinkoisella säällä paljon kärpäsiä, joten olen laittanut läpinäkyvän kärpäspaperin ikkunaan. Paperiin oli tarttunut kärpäsiä koko paperi täyteen, ja nämä nähdessään Aatu voivotteli: "Ai ai sitä Jaanaa! Se on liimannut kärpäsiäkin ikkunaan!"

Vielä vähän pinnistellään

Vaikka joutuikin suvi suloinen, ei ole vielä koittanut armas aika. Vasta ensi lauantaina on koulujen päättäjäiset. Päättäjäispäivähän on lain mukaan aina viikon 22 lauantaina. Tänä vuonna se sattuukin myöhäisimpään mahdolliseen kesäkuun päivään. Ei ole kovin pitkä kesäloma, sillä koulu alkaa taas hyvin aikaisin elokuussa, jo paljon ennen kuun puolta väliä. Koulun alkamisesta laki sanoo vain sen, että koulu alkaa elokuussa. Jokainen kunta saa itse päättää alkamisajan, kunhan vain tietty määrä työpäiviä tulee täyteen.

Siivousvimma on taas iskenyt ihmisiin. Vähän pakko, sillä koulun kirjastoon tarvitaan tilaa, kun luokista siirretään kirjoja sinne. Tässä eräänä päivänä heitimme kirjastosta tavaraa pois ainakin pari kuutiota. Sinne meni vanhaa kellastunutta ja hiirenkorvalla olevaa lehteä, vuosilta kivi ja kirves, kuten nykyään kuuluu sanoa. Kilpailevilta kustantamoilta on vuosien mittaan tullut näytekirjoja, jotka ovat olleet vain hyllyntäytteenä. Niistä tuli iso pino.

Nyt vain aloin jo hieman katua, että heitin taas paljon menemään ruotsin ja saksankin oppikirjoja, joita ei meillä lueta. Sain nimittäin tietää, että ehkä minulla on mahdollisuus saada kaupungista kansalaisopistolta saksan keskusteluryhmä ja ehkä jokin muukin ryhmä. Vaikka sinne ehkä hankimmekin oppikirjan, pitää tällainen kurssi usein rakentaa pääosin itse. Kaikenlaiset vanhat oppikirjat kelpaavat silloin avuksi.

Niin ovat tunnit vähissä, että nyt pitää haalia kasaan tunteja, mistä vain ikinä saa. Kouluun tulee ensi vuonna taas vaihteeksi vaihto-oppilas, jolle saan pitää suomea. Kurssi kootaan kasaan yhdessä kansalaisopiston kanssa, joten sinne voi tulla mukaan muitakin paikkakunnalla olevia ulkomaalaisia. Ensi vuodesta on siis tulossa työn kannalta mielenkiintoinen ja vaihteleva.

Mutta tällä viikolla on vielä kokeita ja perjantaina koko koulu lähtee laivalla saareen retkelle. Toivottavasti on yhtä hyvä sää kuin tänäänkin. Muuten saattaa retkestä jäädä vain huono muisto. Huomenna tulee lapsenlapsi meille viikoksi, joten aion ottaa hänet lauantaina kevätjuhlaan mukaan, mikäli hän haluaa.
Joten kaikenlaista pientä possakkaa tässä ennen kuin kirmaistaan lopullisesti kesälaitumille.