Äiti ja isä ovat tutkineet sukujaan yli 30 vuotta. He ovat saaneet työnsä suunnilleen päätökseen, sikäli mikäli sellainen työ koskaan valmiiksi tulee. Minulla ei ole aiemmin ollut aikaa (onko ollut intoakaan?) perehtyä sukukirjoihin, mutta nyt aloin hieman selailla. Tutkailu vaatii hieman totuttelua, mutta kun pääsee sukutauluista jyvälle, alkaa seljetä, kuka on kenenkin lapsi ja millaisia seikkailuja elämässään kokenut.Löysin kopioituna kirjasta neljänpolven kuvankin, jota en muista ennen nähneenikään, kollaasissa vasemmalla ylhäällä, kuvassa on jopa mummani mumma. Äiti siinä on vielä lapsena. Oikealla ylhäällä minä nuorimmaisena, ripillepääsypäivänä. Vasemmalla alhaalla olen jo vauvan kanssa ja toiseksi nuorimpana. Sitten menikin ihan yli 30 vuotta, että oli hengissä vain kolmea sukupolvea, ennen kuin seuraava sukupolvi syntyi ja äitini on nyt kuvassa vanhimpana.
Lapsia sukukirjojen mukaan on perheissä ollut järjestään yli kymmenen. Tuolla mumman mummallakin oli 14 lasta, aina säännöllisesti parin vuoden välein syntyneitä. Kun yhtä on imetetty vuoden verran ja uusi vauva ilmoittanut tulostaan, on imijä viety "kikkiviaroolle" eli vieroitettu rinnasta vähän aikaa jossain toisessa perheessä.
Joitakin tapahtumiakin on laitettu muistiin. Eräskin sukulaismies oli 1800-luvun puolivälissä lähtenyt kaupunkiin vaihtamaan tervaa ikkunalaseihin. Mutta kuinka ollakaan, oli ostanut viinaakin samalla. Juovuksissa oli levittänyt ikkunat tielle ja ajaa päräyttänyt hevosella yli ja huutanut, että "harvoon sitä saa klasista tietä ajaa!"
Joku toinen taas oli kaverinsa kanssa hurjastellut hevosella ja riehunut ja heilunut juovuspäissään kärryillä. Hän oli pudonnut tielle ja taittanut niskansa. Murhattuja on useitakin, ei sentään murhaajia! Kuka se muuten väittää, että vain nykynuoriso hurjastelee? Hehän tuntuvat mamiksilta näihin verrattuna!
Amerikkaan lähtijöitä oli useitakin. Missään vain ei ole säilynyt tietoja kenenkään omakohtaisista kokemuksista siellä. Täytyy tyytyä vain yleisiin historiankirjoihin. Ainut, josta vähän tiedän, on mumman äiti Sanna, joka 17-vuotiaana (1902) lähti Amerikkaan piikomaan. Tuo kesä on kuulemma ollut erittäin sateinen ja kurja. Sanna oli ollut turnipsipellolla nilkkoja myöten ravassa, kun joku oli tuonut tiedon, että hän on saanut passin ja luvan lähteä. Sinne olivat jääneet saappaat mutapellolle siihen paikkaan, kun Sanna oli kiljaissut: "Nyt tämä flikka lähti Amerikkaan!" Sanna varmaan on vanhimpana joutunut hoitamaan kymmentä nuorempaansakin!
Sanna muuten tuli viiden vuoden kuluttua takaisin, meni naimisiin ja sai vauvan, minun mummani. Avioparin piti lähteä takaisin Amerikkaan, mies meni jo etukäteen ja lähetti matkaliputkin. Mutta ennen kuin Sanna ehti lapsen kanssa lähteä perässä, tuli tieto miehen kuolemasta, joten matka peruuntui.
Harmi, ettei silmien väriä ole koskaan merkitty kirkonkirjoihin :) Tuolla Sannan ensimmäisellä miehellä oli nimittäin tummanruskeat silmät, jotka ovat sitten periytyneet myös minulle ja sisarilleni ja yhä eteen päin. Minusta olisi hauska tietää, missä vaiheessa ne ruskeat silmät ovat sukuun tulleet.
Amerikassa käynyt Sanna on kollaasin kahdessa ylimmässä kuvassa. Ensin toiseksi vanhimpana, sitten vanhimpana.
Tekstit
16 kommenttia:
Sukututkimus on mielenkiintoista ja kun on kuviakin,muuttuu se vieläkin todellisemmaksi. Mukavaa,että löytyy kirjoitettuja tapahtumiakin!
Sukututkimus on kivaa, varsinkin kun löytää oikein tarinoitakin ja vanhoja kuvia. Minulle tuotti vaikeuksia unohtunut ruotsinkielen taito. Siinä se taas nähdään, miten sitäkin olisi tarvinnut, vanhat asiakirjat ovat melkein kaikki ruotsinkielisiä, vielä vanhaa ruotsia, niitä ei huteralla kielitaidolla pysty lukemaan.
Aika vähän ihmisestä loppujen lopuksi jää tietoja, pitäisi kirjata tarinoita ylös niiltä vanhuksilta jotka vielä ovat kanssamme. Isoäitinikin elämästä tiedän tosi vähän, kuoli kun en itse vielä ollut tarpeeksi vanha kyselläkseni, nyt olen yrittänyt omien vanhempieni tarinoita kirjata ylös. Omaansakin kai voisi jo ajatella...
Mielenkiintoista! Onko nuo huivit tuossa vanhimmassa kuvassa körttiläishuiveja?
ihanat kuvasarjat - ja upeaa, jos löytää tuollaisia tarinoita - juuri siksi en ole ollut kovin innostunut suvun tutkimisesta, kun usein suvusta löytää vain syntynyt kuollut jne.
Yaelian: minun ei tarvitse onneksi alkaa enää virastoissa juosta. Tai jos haluan, on helppo etsiä, kun tietää jo, ketä etsii.
Sirokko: olen yrittänyt olla viisas ja kysellä äidiltä ja isältä heidän omia elämäkertojaan niin paljon kuin suinkin. Olen kirjoittanut ne muistiinkin, ja hyvä että kirjoitin, olin yllättynyt kaikesta kuulemastani.
Mutta olen nyt huomannut, että olisi pitänyt kysellä vieläkin vanhempia asioita, niin kauan kuin se on mahdollista.
allu: eivät ole tietääkseni körttihuiveja, eivät olleet körttiläisiä. Mutta naisillahan oli aina tuonne 70-luvun puolelle asti huivit päässä. Itse asiassa mummollanikin, vaikka ihmettelen, että noissa kuvissa ei satu olemaan. Mumma oli toisaalta hyvin uudenaikainen. Hän kokeili aina ensimmäisenä kaikkea uutta. Hänellä oli televisiokin paljon ennen kuin monella muulla.
Mutta vielä huivista: Ihmettelen välillä nykykeskustelua ja taistelua muslimihuivista. Koska muistan 50-luvulta, miten kaikki vanhat ihmiset olivat tuon vanhimman kuvan ihmisten kaltaisia ja jotkut nuoremmatkin, ei minua hetkauta, jos joku musliminainen haluaa pitää huivia päässään.
Annikki: En minäkään juuri noiden pelkkien vuosilukujen takia ollut juuri äidin antamia sukukirjoja aiemmin avannut. Mutta vasta nyt huomasin, että hän oli kirjoittanut muistiin joitain tarinoitakin, ja ottanut valokuvista kirjaan kopioita.
Mielenkiintoista kyllä, mutta entä jos sieltä sitten löytyykin se murhaaja? Siitä kai sitten vaietaan, ja jos löytyy mikälie taituri, se nostetaan fanfaarien siivittämänä julkisuuteen.
Monet sanovat myös, että eletään tässä ja nyt, jätetään menneet omaan arvoonsa.Itse olen törmännyt jonkun suvun jäsenen tutkimuksiin, mutta oma aikani ei riitä näihin.
Ihanaa sukutietoutta. Kunpa minullakin olisi enemmän kuvia mummoistani ja paapoistani!
Kirlah, saat olla onnellinen, kun sinulla on vanhempiesi keräämää sukutietoa pitkältä ajalta.
Nauratti niin tuo ""harvoon sitä saa klasista tietä ajaa!"
Ja toinen toteamus ""Nyt tämä flikka lähti Amerikkaan!"
Voin sieluni silmillä kuvitella em tapahtumat...
pianistms: niin, en tiedä, onko murhaajia, jospa ovat niistä vaienneet ? ;) En tiedä, miksi tarvitsisi vaieta, en ainakaan itse aio ottaa vastuuta jonkun toisen tekemisistä.
Rosina: Kyllä minä nyt osaan arvostaa, mutta en muka joskus 30 vuotta sitten ymmärtänyt ja välittänyt niin kuunnella "niitä iänikuisia sukujuttuja", joita he olisivat mielellään kertoneet.
voi voi.
Joku viisas herttua on joskus kauan sitten sanonut, että "ei niin hyvää sukua, ettei siinä olisi huoria ja hirtettyjä".
Allu: Kun lukee historiankirjoja, ei tavallisesti tule ajatelleeksi, että ne ihmisethän ovat jonkun sukulaisia. Tavallaan historia jättää kylmäksi. Kaikki viinatrokarit, venäläisten vangiksi joutuneet, susien tappamat, mestatut, murhaajat ovat "vain joitain suomalaisia muinaisuudessa".
Vasta kun ne ovat omassa suvussa, vaikkapa jonkun isomummon aikoinaan tuntemia, asia konkretisoituu.
Australiassahan kaikki on nykyään ylpeitä, jos esivanhemmat on saapuneet sinne first fleet'issä eli niitä lammasvarkaita ja muita rikollisia, joita sinne lähetettiin.
Joskus voi olla hyötyäkin, kun tietää jotain - ainakin jos on tarpeeksi tarmokas.
Tuli mieleen juttu muutaman vuosikymmenen takaa. Joku oli omistanut kokonaisen pienen järven ja rahapulassa myynyt rantatontteja. Aikojen kuluessa maa oli noussut tai järvi vetäytynyt, miten sen nyt ottaa. Myyjän jälkeläinen oli keksinyt, että oli myyty vain silloiseen rantaan asti, jolloin nykyinen järven ja tontin välinen alue kuuluu myyjälle. Tämä meni oikeudessa läpi! jos kesämökkiläiset siis halusivat mennä järveen asti, heidän tuli joko lunastaa välissä ollut maa tai vuokrata se. Niin siinä joku rikastui mukavasti.
Kannattaa katsoa sillä silmällä, kun tekee sukututkimuksia!
Allu: ovat nuo varkaat tarpeeksi kuuluisia ja tarpeeksi kauan sitten eläneitä.
pianistms: noista vesijättömaistahan ne kuuluvat taistelevan nykyäänkin.
Hyvä sana tuo vesijättömaa! Se täytyy opettaa ulkomaalaisille Mieluiten muutamalla liitteellä, kuten vesijättömaallensakaankos...
Totta, niin totta, että vanhana vasta kiinnostuu entisajoista. Koulussa suorastaan inhosin historiaa ja vuosilukuja. No aika harvat vuosiluku nykyäänkään jää päähän. Nuorempana äidin jutut kiinnostivat, mutta sitten kun oli oman perheen aika, niin eipä niitä olisi aina jaksanut kuunnella, eikä kuunnellutkaan. Nyt harmittaa.
Olen huomannut, että lapset mielellään kuuntelevat entisajan juttuja. Siksipä olen alkanut kirjoitella blogiakin, että jotain jää, kun muisti menee.
Mielenkiintoista, että muidenkin vanhat kuvat ja kertomukset kiinnostavat, kun edes vähän tuntee kirjoittajaa :)
Mukavia tarinoita ja kivat kuvat sinulla. Lisää!
Lähetä kommentti