Jotkut ovat superihmisiä

"Ja kun tarkasti elin, palkastani jäi vähän oppilaittenikin tarpeisiin". Näin kirjoittaa Laura Lehtola muistelmissaan Viimeinen katekeetta. Tuo lause jäi oikein soimaan aivoihini. Kuinka moni meistä olisi nykyään valmis antamaan omasta palkastaan oppilailleen? Ostamaan heille kirjoja tai kyniä, ostamaan kangasta ja ompelemaan oppilaille tämän kipeästi tarvitsemaa mekkoa? Tai järjestäisi oppilaille uudet kengät? Epäilen, että noin pyyteettömät voisi nykyään laskea yhden käden sormin.

Mutta kaikkea tuotapa teki Laura Lehtola (synt. 1902), Inarin Lapissa elämäntyönsä kiertävänä opettajana työskennelleenä. 16-vuotiaasta lähtien (paljas)jalkaisin, suksilla, porolla, veneellä 40 vuotta ja kymmeniä kilometrejä uuteen paikkaan vaeltaen erämaissa, tiettömien taipaleitten takana. Hän asui aina jossain perheessä, sai pitää koulua samassa huoneessa missä nukkuikin. Isännät olivat yleensä porojen mukana, joten emännän vastuulla oli koko talouden muu pyöritys: lehmät ja muu navettatyö, puiden hakkuu ja lämmitys, ison lapsilauman hoitaminen. Ja tietysti Laura joutui tähän kaikkeen päätä pahkaa mukaan.

Eikä Laura ollut mikään eilisen teeren poika missään asiassa. Hänen taitoihinsa luotettiin, jos tarvittiin eläinlääkäriä, hän avusti synnytyksissä, oli tarvittaessa lääkärinä, korjasi aitoja, lypsi lehmät ja hoiti muut navettatyöt.... Lista tuntuu loputtomalta ja uskomattomalta! Ellei minun hyvä tuttavani olisi itse tavannut Laura Lehtolaa, en uskoisi, että tällainen olisi edes mahdollista. Mutta tällaisia superihmisiä aina joskus siis on todella olemassa.

Tuntuu siltä, että Lapissa asuvat virkamiehetkään eivät aina ymmärtäneet, millaisissa oloissa todella syrjäkylillä jotkut elivät. Laura sai asiaa näille usein valaista. Eräskin kirkkoherra tarkastusmatkallaan lausahti: "Jos minä joutuisin tänne viikoksi, niin hulluksi tulisin!"

Minua viehätti kirjassa monikin asia: Lapin olojen ja maisemien kuvaaminen, entisaikojen elämän kuvaaminen, uskomattoman vaikeitten tilanteiden neuvokas selvittäminen. Opettajan ammatin valaiseminen 1900-luvun alussa oli myös mielenkiintoista, samoin kieliolot Lapissa. Tuohon aikaanhan eivät kaikki suinkaan puhuneet pelkkää suomea. Laura joutui opettelemaan saamen kieltä ja harmitteli itsekseen, että ei ollut suostunut sitä jo valmiiksi opiskelemaan, silloin kun isä hänen kotona asuessaan olisi sitä opettanut.

Ja viehätti minua myös valtava lapinsanojen määrä. Monia en ymmärtänyt, mutta kirjan takana oli sanasto, joten tuli selväksi, että jos poron jalka sopsaa, se tarkoittaa, että jalka on saanut tiestä pitävän otteen. Taajominenkin eli lasten kanssa leikkiminen oli kiellettyä. Laura sai ankarat nuhteet, kun erehtyi nuorena, itsekin vielä oikeastaan lapsena leikkimään vapaa-ajalla lasten kanssa. Eikä pollo ole mitään kanaa kuten espanjalaisilla vaan pahkakuppi.
Laura Lehtola: Viimeinen katekeetta. WSOY. Juva 1984.