Uudet numerot taas opeteltava

Uusi vuosi tuo yhä vieläkin mieleeni sen uuden vuoden, jolloin ensimmäisen kerran aloin ymmärtää käsitteen Uusi Vuosi. Silloin kirjoitettiin vuosi 1961. Muistan elävästi, miten äiti käski kirjoittaa luvun paperille ja sen jälkeen kehotti kääntämään paperin toisin päin: Ihme! Kumminkin päin oli sama luku!

Sain tänä vuonna pitkästä pitkästä aikaa uudenvuodenkortinkin. Ei taida olla enää kovin suosittua lähetellä niitä. Toisaalta uudenvuodenkorteista tulee aina mieleen epämiellyttävä tunne. Korttejahan läheteltiin ennen usein sellaisille, joille ei jouluna ollut muistettu lähettää korttia, mutta joilta oli itselle tullut kortti.

Uudenvuoden korteissa oli tavallisesti onnea tuovia asioita, kuten hevosenkenkiä tai sikoja kirmailemassa tonttujen kanssa. Sika ei kai ole suomalaisille kuitenkaan ainakaan laajemmin merkinnyt onnea tuottavaa eläintä, mutta saksalaisille se sen sijaan tuo onnea. Saksalaisethan sanovat: "Du hast Schwein gehabt", kun tarkoittavat, että "Olipas sulla onnea!"

**************************
Mitä vuosi tullessaan tuo,
kurkistaa ikkunaan sinne
meidän koskaan ei suo.
Vuotta uutta kukaan ei tunne.
**************************

Tällaisen tekstin kera sain tuon kuvan ja uuden vuoden toivotukset ja toivotan kaikille lukijoilleni samoin antoisaa Uutta Vuotta 2010.

Ei logiikan häivää

Aamulla kun heräsin, oli tukassani ja jopa takapuolessani höyheniä. Oliko minut siis höyhennetty yöllä? Eli joku yrittänyt kierittää minut höyhenissä, että olisin ihan höyhenien peitossa? Vai oliko joku yrittänyt nyhtää minusta loputkin höyhenet, koska oli vain muutama enää jäljellä?

Tuota pohtiessani huomasin kielessä ihmeellisen epäloogisuuden. Jos tie hiekoitetaan tai asfaltoidaan, vene tervataan, rinne lumetetaan, renkaat nastoitetaan, hevonen kengitetään jne, tuodaan kohteeseen jotain lisää, jopa peitetään kyseisellä aineella.

Saman logiikan mukaanhan höyhentäminen olisi höyhenien lisäämistä, mutta eipä vain. Kanan höyhentäminen on höyhenien pois ottamista, samoin perunat kuoritaan, puut oksitaan, kissat ja koirat madotetaan jne. Kohteesta otetaankin jotain pois!

Minua on aina ihmetyttänyt myös sana suomettuminen (Finnlandisierung). Minusta sanan merkitys on aina ollut jotenkin järkeenkäymätön. Sanan loogisen merkityksen mukaanhan suomalaisuutta lisätään ja siten omaa päätäntävaltaa maassa, mutta sen merkityshän oli päinvastainen. Saksalaiset väittivät suomettumisesta puhuessaan, että suomalaisten oma päätäntävalta oli kovin vähissä ja maata johdettiin Neuvostoliitosta käsin.

Suomettumista pitää pohtia sanan alkuperäisen syntymisen kannalta 1960-luvulla. Sen merkitys oli tulla Suomen kaltaiseksi. Silloisen Länsi-Saksan politiikka oli kritisoijien mielestä liian neuvostovaikutteinen kuten suomalaisilla. Tästä lähtökohdasta käsin merkitys on ymmärrettävä, mutta että suomalaiset itse puhuvat omasta maastaan suomettumisena, on harhaanjohtavaa.

Minäkö muka lainannut

Minusta on käsittämätöntä, miten jotkut asiat voivat hävitä muistista jälkiä jättämättä. Tai sitten muistan sellaista, mitä ei ole tapahtunutkaan. Ennen joulua eräs ystävä meillä käydessään alkoi vaatia takaisin kirjaansa, jonka olin kuulemma häneltä lainannut jo vuosi sitten! Minäkö muka lainannut? En varmana! Ja minkähänlainen se kirja sitten oli?

Kun noin silmämääräisesti olimme silmäilleet kaikki neljä kirjahyllyämme ja olin penkonut laatikot ja kaapitkin, joihin aina hätäpäissäni työnnän kaiken näkyvillä olevan vieraiden silmiltä parempia siivousaikoja odottelemaan, ei jälkeäkään minulle kuulumattomasta kirjasta. Seuraavaksi aloin vedellä kirjahyllyjen kirjoja ulos. Olen nimittäin paremman tilan puutteessa alkanut laitella erittäin harvoin tarvitsemiani kirjoja hyllyyn kirjarivin taakse jääneeseen tyhjätilaan.

Se etu tuosta etsimisestä oli, että sieltä löytyi eräs toinen kirja, jota olin etsinyt jo puolitoista vuotta ja syytellyt erästä toista henkilöä palauttamattomasta kirjasta. Ja tämä puolestaan oli syytellyt minua, etten ollut lainannutkaan kirjaa hänelle, vaikka olin luvannut!!

Ei löytynyt etsimäämme. Ystäväni alkoi jo todella vihaiseen sävyyn vaatia kirjaansa. No mistä minä sellaisen otan, kun ei kerran missään ole! Ystävä jäi yöksi, kuten oli jo aiemmin sovittu, ja oli illalla vielä epätoivoissaan tutkinut vintinkin kirjahyllyjen taustat. Ei mitään.

Aamulla vasta kuin väläyksenä muistin, että hiljattain olin palauttanut kaksi kirjaa eräälle kolmannelle ystävälle. Jospa se toinen kirja olikin tämän epätoivon partaalla olevan omaisuutta. Aamutuimaan soitin tuolle kolmannelle. Tämä kävi tutkimassa hyllynsä ja - trallalaa! Siellä oli kaivattu opus.

Lucia-testi välipäiviksi

Monena vuonna olemme Lucia-juhlassa kertoneet yleisölle Lucia-perinteestä. Tänä vuonna sen ohjelmanumeron tilalla oli Lucia-kysymyksiä. Tarkoitus ei ollut testata ihmisiä, vaan tavallaan saada ohjelmaan interaktiivinen osuus. Jos oli sitä mieltä, että a-vaihtoehto on oikein, piti nostaa oikea käsi ylös. Mikäli b tuntui oikealta, nostettiin vasen käsi. Yleisöllä tuntui olevan Lucia-tietämys hyvin hallussa.
Tällä tavalla muuten käyn usein läpi myös oppilaiden kanssa kuunteluiden tai tekstinymmärtämisen oikeita vaihtoehtoja. Näin saan paremman yleiskäsityksen oppilaiden tietämyksestä.

Julkaisen nuo kysymykset tässä, jos jollain sattuu olemaan välipäivinä luppoaikaa ja sattuisi tarvitsemaan pienoisen ajantappotehtävän. Vastaukset kysymysten lopussa.

1. Suomen Pohjola-Norden on perustettu pohjoismaisen yhteistyön edistämiseksi
a. 1924
b. 1954

2. Lucia tarkoittaa samaa kuin
a. valo
b. lumivalkoinen

3. Lucian seuralaisina kulkevat tytöt ovat nimeltään tärnoja. Mistä tuo sana tulee?
a. ruotsin sanasta tähti, stjärna
b. ruotsin sanasta tyttö/palvelustyttö/kamarineito, muinaisruotsin thärna.

4. Mistä Lucia-perinne on tullut Suomeen?
a. Saksasta
b. suomenruotsalaisten kautta

5. Lucia on ihan alun perin
a. Italiasta
b.Kreikasta

6. Lucia on
a. sokeiden suojelupyhimys
b. ei mitään tekemistä sairaiden kautta

7. Suomessa nykytyyppinen Lucian-päivän vietto yleistyi
a. 1910-luvulta lähtien
b. 1949 lähtien

8. Lucia-tyttö on elänyt Italiassa
a. 1300-luvulla
b. 300-luvulla

9. Lucia-laulu on alun perin
a. ruotsalainen joululaulu, joka tuo toivoa sairaille
b. italialainen kansanlaulu, joka ylistää Napolinlahden kauneutta

10. Lucian-päivä on oikeasti
a. 6.12
b. 13.12

11. Lucian-päivänä tarjottavat lussepullat (lussekatter) ovat muistona siitä, että
a. Lucia sotkettiin Luciferiin, jolla oli seuranaan paholaiskissa
b. Lucia on ollut myös kissojen suojelupyhimys

12. Lussepullien mausteena käytetään
a. sahramia
b. vaniljaa

Vastaukset:
1a, 2a, 3b, 4b, 5a, 6a, 7b, 8b, 9b, 10b, 11a, 12a

sanoi Vanhanenkin kun jalkoja leikattiin

Minulta on leikattu lapsena umpilisäke ja ystävältä on leikattu syöpä. Hyvä kun ovat poistaneet ne kokonaan. Mutta miten on, olisiko Matti Vanhanen tarvinnut vielä jalkoja? Minua ainakin hieman epäilytti, kun ennen joulua kuultiin televisiouutisissa, että Vanhanen eroaa puoluejohtajan tehtävistä, koska "häneltä leikataan jalat". No, saattaahan sitä varmaan ilman jalkojakin elää ja pääministerin työkin voi sujua jalattomana. Eri asia olisi ollut, jos häneltä olisi leikattu pää. Olisi tullut ehkä päättömiä päätöksiä.

"Aika aikaansa kutakin", sanoi pässikin kun päätä leikattiin. Jos olisi leikattu pää, ei olisi sekään sanonut enää mitään.

Valokuvauskin käy työstä

Ajo halki Suomen voi olla puuduttavaa, mutta se voi olla myös yhtä luonnon ihastelua. Otamme matkat aina ihastelun kannalta, oli mikä vuodenaika tahansa. Nytkin aaton ja joulupäivän ajot olivat ihan kuolettavan ihania. Sadunvalkoiset maisemat, kymmensenttiset lumikerrokset puissa.

Mukavahan lumimaisemaa on ihailla turvallisen lämpimässä autossa. Aloin mielessäni kuvitella kulkevani lumipuiden keskellä kamera kädessä kuvaamassa. Tätä ääneen pohtiessani mies vielä lisäsi muistavansa 50- tai 60-luvulta erään Metsäradion ohjelman, jossa Sylvi Kekkonen puhui metsureille radiossa. Tarkoitus oli hyvä, mutta puhe kääntyi tahattomasti itseään vastaan: "Kyllä metsureilla on hauskaa, kun he saavat mennä lumiseen kauniiseen metsään!" Mahtoi todella olla hauskaa, kun ensimmäiseksi piti kopistella lumet puusta. Lumi tippui niskaan, suli ja valui kauluksesta selkää pitkin. Saattoi olla ihanaa huhkia 20 asteen pakkasessa selkä ja sarkapusero märkinä aamusta iltaan ja hyvässä lykyssä vielä kengänvarsista sisään mennyt lumi oli kastellut jalkarätitkin.

Kamera muistui mieleen myös, kun vastaan tuli valtava lumiaura heittäen komeassa kaaressa lumet metsään. Nytpä saan hyvän kuvan toiseen blogiini, jossa yritän informoida ulkomaalaisia ystäviäni ja tuttaviani suomalaisista oloista: tällaista meillä. Mutta kun olin näpsäissyt mieleiseni kuvan, ilmoitti kamera, että muistikortti puuttuu!! Ei voi olla totta! Ja tarkistus todisti: olin unohtanut muistikortin tietokoneeseen, mutta sitä ei voinut enää kääntyä hakemaan. Miten minä nyt saan minkäänlaisia joulukuvia lapsenlapsestakaan. Hyvä ettei itku päässyt. Ja mies vielä innoissaan käänsi veistä haavassa. Koko loppumatkan oli hänen mielestään vaikka mitä tilanteita, joista "olisi saanut tosi hyvän kuvan".

Tyttärellä oli jossain laatikon pohjalla hänen kameransa mukana tullut muistikortti. Siihen ei kuitenkaan mahtunut kuin kymmenisen kuvaa. Ja kun minun kuvani ovat aina hämäriä tai ylivalottuneita tai heilahtaneita ja tärähtäneitä tai kukkakuvausasetuksin otettuja, ei niistä häävejä tullut. Tai jos pitäisi olla elukka- ja lapsikuvaus päällä, asetuksissa onkin vuoren kuva tai muuta vastaavaa.

Mutta ei toisella mummolla tainnut onnistua valokuvaaminen yhtään paremmin. Hänellä on vielä vanhanaikainen filmikamera, joka "sekin temppuilee". Yhtäkkiä pukin jakaessa lahjoja, Aatu-poika (4 v), joka on kovin hiljaisena ja vaitonaisena ujostellut pukkia vaarin kyljessä, hihkaisee mummolle: "Heitä hitolle tuo vanha kamera ja osta digikamera!" Repliikki oli muun porukan hiljentävä ja hämmentävä. Mitenkähän tuollaiset lauseet aina kuulostavatkin niin koomisilta lasten suusta, vaikka selvästi oli isänsä joskus lausuma. Itsekseni naureskelin, ja varmaan pukkikin, joka taisteli partansa kanssa, se kun tuppasi menemään suuhun, ja puhe kuulosti lampaan villan sisältä puhutulta.

Muuten joulu oli kiva ja tunnelmallinen kuten aina. Kotiin palattua oli lunta tullut viisi senttiä lisää ja muuten neitseellinen lumi oli tallattu aivan kokonaan. Arvaatteko kuka tai ketkä?
Lähistöllä majaileva kaurislauma oli riemastellut pihassamme oikein kunnolla. Saa nähdä, onko keväällä enää yhtään puuta jäljellä puutarhassa.

Joulu tullut on

Elleivät kaikki vielä ole tutustuneet Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen, Kotuksen, sivuihin, voi joulunpyhinä vaikkapa katsoa, mitä siellä on, ja voi tästä linkistä tutkiskella jouluun liittyviä sanoja.

Tänä jouluna emme vietäkään aattoa kotona, vaan menemme Keski-Suomeen päin toisen tyttären perheen luo, sinne tulee oikein joulupukkikin. Meidän on vain tultava erinäisistä syistä jo seuraavana päivänä takaisin. Kauhistuttaa jo etukäteen tuo valtava lumimyräkkä, joka tälläkin hetkellä riehuu ulkona. Tosi huonoa keliä on luvattu vielä pariksi päiväksi.

Hyvää joulua kaikille.

Joululoma alkoi

Kaikki loppuu onneksi aikanaan. Odotettu joululoma alkoi. Eiliset oppilaiden parituntiset esitykset olivat mukavia, jokainen luokka oli valmistanut jonkinlaista ohjelmaa, joka oli oikein monipuolista ja mukavaa. Oppilaat olivat paneutuneet hyvin asiaan. Jollain luokalla oli jopa kaksi eri ohjelmaa.

Tänään sitten oli vuorossa joulukirkko. Meillä on seurakunnassa uusi, vain vähän aikaa ollut pappi, naispuolinen. Jumalanpalvelus oli tällä kertaa erilainen. Ei ole ennen tapahtunut, että pappi hakee mariskoolin, näyttää sitä ja alkaa kysellä kuulijoilta asioita. Tai tuo seimen ihan näkösälle ja ottaa sieltä lapsen (=nukke). Oikein huomasin, miten oppilaat höristivät kerrankin korviaan.

Nyt meillä ei sitten ole rehtoria, hänellä oli tänään viimeinen työpäivä, lähtee muualle sivistystoimen johtajaksi. Tilanne muistuttaa parin vuoden takaista kevättalvea, jolloin tapahtui sama juttu, kevätpuoli meni ilman varsinaista johtajaa. Nyt vain on tilanne toinen sikäli, että tilanne todella on ennen koetun tuntuinen, ja tehtäviä on jaettu riviopettajien harteille siihen saakka, kunnes saadaan uusi henkilö tilalle.

Valokuvassa oleva rintakoru on Muino-koru, jollaisia paikkakunnan kultaseppä tekee. Nimi tarkoittaa muikun ja norpan risteytystä, paikkakunnan erikoisuus. Tilasimme rehtorille läksiäislahjaksi solmioneulan, jossa on samanlainen Muino. Uudessa työpaikassa sivistystoimen johtajana varmaan on tarvetta useillekin solmioille ja solmioneuloille.

Mur mur yövalvonta

Tässä odottelen kouluun menoa. Tänään sattuu minulla olemaan vain yksi tunti opetusta, minkä jälkeen iltapäivällä on viimeisillä tunneilla joulujuhla. Jokainen luokka on valmistautunut esittämään omaa ohjelmaansa. Varmaan pari tuntia kestää, ja mielenkiintoisia ohjelmia luvassa. Huomenaamuksi jää jumalanpalvelus kirkossa ja perinteinen joulupuuro ja yläastelaiset saavat todistukset. Lukiolaisethan eivät saa todistuksia, he ovat juuri viikko sitten saaneet jaksotodistuksensa.

Olen onnellinen, että tänä vuonna ei ole iltajuhlaa. Jos jotain vihaan, niin yövalvomista. Aamunvirkkuja ja illantorkkuja ei oteta koskaan huomioon. Enkä minä näe yöjuhlassa muutenkaan mitään hyvää. Varsinkin jos joulujuhla sattuu perjantai-illaksi, pyöriskelee myös kaikenlaista muuta porukkaa koulun ympärillä odotelleen oppilaitamme jatkoille.

Sitä paitsi joku oppilas on jo etukäteen saattanut maistella muutakin kuin mehua. Kerrankin istuttiin illalla yhdentoista maissa kirkossa ja edessäni olevan penkkirivin yksi lukiolainen oksensi ensin syliinsä ja sitten lattialle. (Aikaa on asiasta kulunut jo sen verran, että kai siitä voi jo kirjoittaa). Mistäs siihen hätiin mitään muovipusseja löytämään, tai rättejä. Nenäliinojakaan ei sattunut olemaan kuin pieniä paperinpalasia. Saatiin ne roiskeet pyyhityksi suurimmaksi osaksi, kun muutaman penkkirivin kaikki oppilaat rekrytoitiin laukkujaan kaivelemaan. Kummallisinta minusta, että vieressäni istunut toinen ope ei ollut huomannut koko välikohtausta, vaikka säpinää oli enemmän kuin tarpeeksi. Ope on ilmeisesti tottunut kaikenlaiseen pyörinään ja hyörinään kirkossa, ettei kiinnitä siihen enää mitään huomiota.

Ja sitten on tavallisesti ollut niin, että ensin päivällä koulua kuusi tai seitsemän tuntia, kiireellä kotiin ja illalla kahdeksaksi taas joulujuhlaan. Pari tuntia ohjelmaa, puuronsyönti, ja aina jonkinlaista luppoaikaa (vähintään puoli tuntia, mitä vihaan myös!), jolloin aikaa pitää kuluttaa, että päästään kirkkoon, että saadaan lain kirjain täytetyksi. Jos menee yli kahdentoista yöllä, ei tarvitse seuraavana aamuna enää tulla, saadaan kuin ylimääräinen vapaapäivä.

Minä kun olen hölmö, en ymmärrä, millä lailla tuossa säästetään aikaa. Minusta siinä tulee vähintään kolme koulupäivää melkein saman vuorokauden puolella. Ja maratonpituinen joulujuhla: 4-5 tuntia!! Mutta eihän sitä kukaan huomaa, kun on yöllä niiin mukava hillua. Eikä se seuraavan päivän vapaa ole mitään ajansäästöä. Pitkän valvomisen takia on sitten nukuttavakin pitempään ja sinne meni se aamun hyödyllinen sininen hetki. Aina jos minä olen ollut joulujuhlan järjestelyporukassa, on vietetty juhla aamupäivällä viimeisenä koulupäivänä. Onneksi ryhmän muut jäsenet ovat olleet samaa mieltä.

Ihmisten elämä alkaa valua illoiksi ja öiksi. Minusta meidän täällä pimeässä pohjolassa pitäisi käyttää vähäinen valoisa aika hyödyksi, eikä silloin nukkua. Ja minusta on väärin opettaa jo lapsetkin siihen, että kaikki hauska ja kiva tapahtuu vain öisin. Sitten ihmetellään, miten meillä on niin paljon ihmisiä, joiden unirytmit ovat ihan sekaisin.

Pakkorunoko

Olen tullut erittäin allergiseksi pakkoruotsikeskustelulle. Oli sitten kyseessä positiivinen tai negatiivinen mielipide kyseessä, alkaa kynsiä syyhytä. Satuin kuitenkin Reanblogiin, jossa oli kirjoitettu aiheesta runo, ja ihan positiivinen minun kannaltani, joten pakkohan minun oli se sieltä noukkia. Rean sivuilla on muitakin kivoja runoja, vilkaiskaa vaikka.

Jag tycker svenska är bra att kunna
Eikö vois muillekin kunskapen unna
Bättre med många language att prata
Så kan man monen kanssa tjata!

Bättre att vara lite rikare
Än bittert på andra kolla med kikare!
Vai olisko bättre olla kieliköyhä
Och verbalt aika löyhä?

Man kan prata många kieltä
och visa andra mitä mieltä
olisi siinä ettei kan språka
silloin alkaa med andra bråka!

Ja kannattaa ruotsia osata myös ymmärtääkseen tätä iki-ihanaa O helga natt -laulua. (Oi jouluyö).

Ruotsalainen arviointi

Ruotsalaisilla on ongelma: pitäisikö oppilaille antaa todistuksia ja millaisia. Pitäisikö todistuksia antaa nuorempina kuin nykyään vai ei ollenkaan. Nykyäänhän peruskoululaiset saavat todistukset vasta kahdeksannella vuosikurssilla (årskurs, åk). Sitä ennen oppilaille annetaan opiskelusta palautetta pari kertaa vuodessa kehityskeskusteluissa, joissa on vanhemmatkin mukana. Nyt on tehty esitys, että kaikki saisivat todistukset jo kuudennen luokan jälkeen.

Eilen ilmestyneen Opettaja-lehden mukaan on Ruotsissa mielipiteitä laidasta laitaan. Kuten asioissa yleensä, on tässäkin kaksi puolta. Todistusten puolestapuhujat ovat sitä mieltä, että vanhempien on hyvä tietää lapsen menestyksestä hieman aiemmin kuin vasta kahdeksannella luokalla, sillä noin myöhän on vaikea enää korjata puutteita. Toinen ääripää poistaisi arvioinnit lukiostakin, sillä arviointi luo epätasa-arvoa. Eri kouluissa kun annetaan arvosana eri perustein.

Arviointikeskustelu on Ruotsissa käynyt kiivaana niin kauan kuin muistan. Vuosia sitten Suomessa kävi tiedustelujoukkoja tarkkailemassa, miten käytösnumeron ottaminen mukaan arviointiin vaikuttaisi oppilaan psyykeen. Ilmeisesti ei kovin hyvin, koska ei käyttäytymistäkään hevin uskalleta arvioida. Mutta ei taida kovin hyvin mennä Ruotsin koululaitoksella muutenkaan, sillä vähän väliä näkyy lehdissä kirjoituksia siitä, miten kouluissa oppilaat hilluvat miten sattuu. Siihen nähden kummallista, että meillä ollaan vieläkin menossa Ruotsin suuntaan, kun ruotsalaiset jo puolestaan haikailevat meidän hyvää järjestelmäämme!

Vuosia sitten eräs oppilaani sai stipendin tutustuakseen Ruotsin koulujärjestelmään, taisi olla kuukauden ajaksi. Palattuaan oppilas oli aivan pöyristynyt. Hän oli valinnut aineikseen mm. saksan, jota opiskeli täälläkin. Koko kuukauden aikana ei ollut tehty mitään muuta kuin jotain projektia, jonka tekoa oppilas kritisoi ankarasti. Koko aikana kukaan ei ollut oppinut mitään uutta asiaa. Projektia tehtiin, mikäli joku jaksoi eväänsä liikauttaa. No, tämä ei tietysti anna kokonaiskuvaa koululaitoksesta, mutta onpahan yksi yksittäinen ääritapaus. Projekteista en minäkään ole saanut positiivista kuvaa. Projektimainen opiskelu sopii ehkä joillekin, joilla on tarpeeksi kova itsekuri ja halu oppia, mutta suurelle osalle se ei tuota mitään oppimistulosta.

Ruotsalaiset lapset eivät saa todistukseen numeroita, vaan kirjaimia. IG (icke godkänt =hylätty), G (godkänt = hyväksytty), VG (väl godkänt = hyvä), MVG (mycket väl godkänt = erinomainen). Internetistä löysin hyvän todistusmallin. Tässä muutenkin hyvä linkki ruotsia opiskeleville.

Onkohan tämä tila pysyvää

Mitenkähän ihmeessä kaikki laitteet näyttävät nykyään samanlaisilta kuin lentokoneen ohjaamo. Nappulaa ja näppylää on jos jonkinlaista, joten niiden käytöstä ei selviä ilman pilotin koulutusta. Ja juuri kun oppii käyttämään yhden luokan vehkeitä, on toisessa luokassa siirretty napin paikkaa, jottei liian helppoa olisi.

Olin koko syksyn etäopetusluokassa ja osasin käyttää kaikkia viittätoista vempelettä suvereenisti :D Nyt sitten kun saamme etsiä joka tunnin alussa jotain opiskelupaikkaa, menimme viereiseen äidinkielenluokkaan. Ei tietenkään ollut CD-soitinta, oppilas hakemaan etäopetusluokasta.
Lopputunnista otin esiin videon saksalaisesta joulusta. Videolaitteen piti toimia hienosti - ainakin ennen se toimi. Mutta ääntä ei saatu millään kovemmaksi. Otin kaikki kolme kaukosäädintä ja juoksin opehuoneeseen ja viskasin ne äidinkielenopen syliin. - Ope tulee luokkaan ja painaa yhtä nappia ja kas, ääni pärähtää päälle! Se on, kun gurut ovat asialla...

Ja kaiken tämän jälkeen kaksoistunnin loputtua nauhuria takaisin viedessämme huomaamme, että se etäopetusluokka olisi ollutkin vapaana! Opetus on sieltä siirretty muualle minun tietämättäni.

Seuraavalla tunnilla minulla oli siellä tunti automaattisesti. Onnistuin sotkemaan videon ja etälaitteet sielläkin jotenkin totaalisesti. Eikä asiaa auttanut, että luokasta tuli hyviä neuvoja, jokainen neuvo kun vain oli erilainen!

Mutta saatiin tämäkin päivä päätökseen. Maanantaina on enää yksi opetustunti minulla, aion silloinkin näyttää videota. Sen jälkeen on vain joulujuhlat ja lomaaaa. Väittääkö joku, ettei se olisi tarpeen!

Ai niin, jäi vielä mainitsematta, että noita äskeisiä tunteja ennen oli tunti kemianluokassa. Siellä oli tietysti nauhuri, kun kerran olin sen sinne joskus raahannut. Mutta pitihän tietysti tänään jotain vastusta olla sielläkin: kun avasin CD-kotelon, ei siellä ollutkaan levyä! Olin sen unohtanut eiliseen luokkaan, ja taas oppilas asialle sitä hakemaan. Nyt minä vain odotan, milloin minulle laitetaan lopullisesti kengänkuva takapuoleen. Elleivät sitten työnnä nenäni eteen valmiiksi täytettyä allekirjoitusta vaille olevaa lappua, jotta älyäisin itse siirtyä vähemmän vaativiin hommiin.

Tuli taas yllättäen

Uutta jaksoa on koulussa käyty jo kolme viikkoa, ja minä olen ehtinyt ryhmien kanssa vasta kaksi kappaletta kustakin kurssikirjasta. Vaikka jo vanhastaan tiedän, että tämä jakso, johon sisältyy joulu ja penkkarit, jää tyngäksi oppimisen kannalta, minulle käy vähän joka vuosi samoin kuin muille suomalaisille lumen kanssa: joka vuosi se pääsee yllättämään.

Mutta enhän minä mitenkään voi arvata etukäteen, että kuoroharjoituksiin viedään oppilaat tunneilta joka vuosi useammin ja aiemmin, yrityskurssilaiset lähtevät päiväksi Jyväskylään, abit lähtevät johonkin kouluun tutustumaan, liikunnanope keksii pitää kokonaisen sählyiltapäivän koko koululle, ja vielä muutama muu tapahtuma. Ja ensi viikolla olisi vielä kaksi päivää koulua, mutta normaali tunninpito lopetetaan maanantainakin jo kello 13, minkä jälkeen on joulujuhla. Tiistaiaamuna kirkko ja puuronsyönti.

Minua ihan kauhistuttaa, että abien kirjassakin on kahdeksan kappaletta, jotka oli meininki lukea, mutta jos jakso on jo puolivälissä ja vasta kaksi kappaletta luettu, ei hyvältä näytä. Minä jos meinaan hieman hermostua tilanteeseen, ovat ihmiset sitä mieltä, että minä vain olen turhan niuho, ihmisen elämässä kuuleman mukaan pitää olla muutakin kuin koulua.

Voi herra paratkoon, on niillä oppilailla varmaan muuta elämää ollut ihan tarpeeksi, ainakin oppimisen määrästä päätellen. Tänäänkin joku alkoi ihmetellä, miten ihmeessä voi tietää, onko jokin sana en- vai ett-sukuinen. Esitin, että eihän sitä voi ulkomaalaisena automaattisesti tietääkään, ne täytyy vain opetella. Tähän eräs: -Mitä, olisko ne artikkelitkin pitänyt opetella?

Tai kun kokonainen kappale käsittelee lapintiiraa (silvertärna), joka esiintyy melkein joka lauseessa, hämmästelee joku, miten kummallisia sanoja tehtäviin on tungettu. -Miten näin outoa sanaa voi tietää, kiukuttelee joku kirjaa selaten. Minä en sanonut enkä neuvonut, mitäs kuorsasi tekstinkäsittelyn aikana!

Outoa on sekin, että jos tekstissä on jokin suhuäänne, stjärna (tähti), ääntävät kaikki sen aina kuten kirjoitetaan. Mutta kun oli tämä silvertärna, väänsivät kaikki siihen järjestään suhuäännettä. Näkevät sellaista, mitä minä en näe! Tämä tärna eli tiira on muuten sama sana kuin ne Lucia-kulkueessa laulavat tytöt. Tärna on alunperin tarkoittanut palvelustyttöä (sama kuin saksan Dirne). Tiernapojat sen sijaan ovat niitä tähtipoikia, jotka ovat tiernoja just siksi, että suomalaiset ovat stjärnan aina ääntäneet väärin.

Joten kyllä ne oppilaat tarvitsisivat minua ja jokaisen mahdollisen tunnin. Eivät ole vielä ylioppineita. Mutta olen onnellinen, jos edes pari kappaletta vielä ehditään ennen kuin potkiaiset ja penkkarit painavat päälle. Mutta liekö kukaan muu huolissaan mistään, onko murhetta kenelläkään muulla kuin minulla.

Aikaa tyrmään vievää

Kirjoitin pari viikkoa sitten sata vuotta vanhasta matkakirjasta. Kirjassa on sisällön lisäksi kielellisestikin niin hulvattoman hauskoja ja huvittavia kohtia, että on ihan pakko kirjoittaa muutama sana niistäkin. Eivät varmaan sata vuotta sitten olleet kummallisia, mutta nykylukijan suupielet vetäytyvät hymyyn väkisinkin.

Arkipäivän yliseksuaalisuusko tekee sen, että vuoden 1907 tavallinen teksti alkaa nykylukijan mielestä kuulostaa jopa härskiltä, jos puhutaan vaikkapa rautatieasemien ruokapaikoista: "Kieliä taitamattominkin henkilö voi siellä tyydyttää itseään missä ja milloin tahansa aina seuraavassa virkistelypaikassa". Tai: "Luulenpa ettei löydy miestä ei naista, joka ei tuntisi kiihottumisen väreilyn väräjävän ruumiissaan astuessaan pikku höyrypurteen".

Kirja on käännetty englannin kielestä, ja hyvin monissa kohdin näkyy englannin rakenne suomen kielen läpi. Mutta on monia paikkoja, joissa eivät kaikkien sanojen merkitykset ole eriytyneet. Takalistolla olen yleensä käsittänyt vain ihmisen takapuolta, esimerkiksi selkäsaunaa varten paljastettiin takalisto, mutta kirjassa puhutaan myös erämaan takalistosta, joka on vielä karhujen ja susien. Listo kai tarkoittaa jonkinlaista aluetta, seutua. (Vrt. sukunimi: Hakalisto). Omituiselta kuulostaa sekin, että jylinä on tyrmään vievää, vaikka se on nykyään vain tyrmäävää.

Monia muitakin sanoja käsitettäisiin nykyään eri tavalla. Muutamia esimerkkejä:
-menin vierastelemaan linnaan... (=käydä/vierailla/ kyläillä)
-pääkatu oli kivitetty kivillä.. (=kivetty)
-Hattulan kirkko on katoolisen ajan jätteitä... (=jäänne).
-saapua sinne (=Monrepoon puistoon) Viipurista päin ei ole erityisemmin huvittavaa... (=kiinnostavaa/mielenkiintoista). Sanaa muuten käytetään kirjassa sekä kiinnostavasta että huvittavasta, vrt. viron huvittav= mielenkiintoinen.
-johtaja oli minun persoonallinen ystäväni... (=henkilökohtainen).
-ilma oli niin maukas (=raikas).
-Aavasaksan...huipulta voi saada maailman kuuluisan näön... (=näkymä/näköala).
-Hän tuli minulle viimeinkin esitetyksi... (=esitellyksi).
-Hautausmaan portit oli laadittu... (=suunniteltu).
-Äskeinen sade oli valotellut karpaloitaan villikukkien päälle... (=valutellut). Tämä voi kyllä olla painovirhekin.
-Luonto tulee kuin halvatuksi... (=halvaantuu). Halvattu käsitettäisiin nykyään kai jotenkin samoin kuin kirotuksi.
-miespolvi eli kaksi takaperin... (=tai)
-taidetekoisia valaistuksia (=taiteellisia).
-...porsliiniastioita jokapäiväisessä käytännössä... (=käytössä).

Paljon on kirjassa myös sanoja, jotka ovat nykyään vanhanaikaisia, ylätyylisiä, kokonaan kielestä pois jääneitä tai murteellisia ja ehkä siten kuulostavat yleiskielen puhujasta vanhanaikaisilta: venevalkama, rajasuutari (vrt. kenkäraja), verkalleen, kutrit, muinaismuistokauppa (=antikvariaatti), lyödä leikkiä tai lyödä kättä. Miltä kuulostaa erään kaupungin ruokatarjonta: "Ruoka-aineista tuoksahti väljehtyneempi ilma kuin eilisen päivän aterioista..."

Vielä muutama esimerkki:
-Kiellän kenenkään tuntemasta ällipäisyyttä saapuessaan ensi kerran Helsingin satamaan...
-..maailman ylöllisimmin vartioituun kaupunkiin.
-Ilmalaivat voivat hiipotella halki taivaita...
-on kadonnut anhittomiin... (täysin, kokonaan; tavallinen ilmaus myös mm. Päätalon kirjoissa).
-Palvelijat juoksivat kiireen kynttä...
-vaan kun kirjeen käärii kivosen (=pieni kivi) ympärille voi sen viskata vastaiselle törmänteelle. (=on kyse valtavasta Imatrankoskesta).
-järven äyrämälle oli rakennettu pieni venehuone...
-kun me hyryytimme ulos satamasta (vrt. hyrysysy, jota ehdotettiin itsestään liikkuvan menopelin nimeksi ennen kuin sana auto tuli käyttöön).
-kaiken epävoinnin, mitä ruumis on voinut periä..

Huomiota kiinnittää myös se, että monista verbeistä käytetään muotoa, joka nykyään käsitetään huolimattomaksi tai toistuvaksi tekemiseksi. Joidenkin huolimattomuutta ja vähäpätöisyyttä ilmaisevien verbien käyttö tietyissä yhteyksissä saisi ainakin nykylukijan loukkaantumaan:
-toiset kärryt meneskelivät hieman verran edellä...
-vilkas pyydystely on valaat anhittomiin lopettanut..
-arkkitehti, joka sen piirusti...

Yksittäisenä erikoisuutena ilmaus ropirohkea, jota en ole ennen kuullut. Samanlainen vahvistus kuin vaikkapa supisuomalainen tai täpötäysi.
Vielä nykykorvissa erikoinen verbimuoto:
-Laivojen täytyy satamoitua...
-polkutien, joka juontautuu metsäpuiden varjojen lomitse...
-kun ulkonimme metsästä avonaisen taivaan alle...

Paljon on kieli sadassakin vuodessa muuttunut, mitä sitten viidessäsadassa. Ja minkähänlaista kieltä tulevaisuuden suomalaiset puhuvat sadan vuoden kuluttua?

Tämä on nyt taas niin sitä

Oli tässä eräänä päivänä ruotsin harjoituksissa tehtävä, jossa kunkin oppilaan piti valita jokin ammatti ja kertoilla siitä. Tehtävään liittyi myös kysymys: -Milloin aiot jäädä eläkkeelle? Otin puheeksi, että tuo kysymyshän on itse asiassa turha, koska eläkkeellejäämistä ei voi noin vain itse valita, enhän minäkään voi tästä nyt yhtäkkiä päättää, että minäpäs jäänkin eläkkeelle!
Tähän eräs oppilas: -Eikö muka voi valita, vaikka on jo eläkeläisen näköinen? Siitäpä minä riemastuin, että olenko minä hänestä eläkeläisen näköinen, kiitosta vaan kovasti! Oppilas kiireesti korjaamaan, että hän tarkoitti tietysti, että eläkeläisen ikäinen, ja että hän tarkoitti yleisellä tasolla!
Joopa joo.

Mutta ei mikään ihme, jos oppilaista välillä tuntuisi, että tuo joutaa pois näistä hommista. Tuli sitten toisen luokan tunti, jossa käsiteltiin puolestaan Islantiin liittyvää kappaletta. Eräs oppilas kysyi yhtä lausetta suomeksi. Lukematta muuta lauseyhteyttä käänsin: "maalarit maalasivat aitaa pelkillä käsillä". Luokka meni ihan hiljaiseksi ja hämmästyneeksi. Päässäni alkoi raksuttaa: "jokin meni vikaan, jokin meni vikaan..." Se raksutti edelleen, kun joku kysyi jo seuraavaa lausetta, jota en kuullut, havahduin vasta, kun kolmas älähti, että hänen vuoronsa oli kysyä, hänellä oli jo käsi pystyssäkin!

Onneksi aivoni alkoivat toimia ja älysin, että ei nyt ollut kyse taidemaalareista, joita oli käsitelty saksantunnilla ja sentään jo muutama viikko sitten, vaan tässä islantilaiset maalariraukat maalasivat lammasaitojaan paljain käsin.
Hyvä hyvä.

Onko kumma, jos opettajaraukkakin sotkeentuu ihan kokonaan. Rehtorimme, joka muuten on sanoutunut irti vuodenvaihteesta lähtien, on unohtanut laittaa minulle minkäänlaisia luokkatiloja tässä jaksossa. Jos katson opehuoneen seinältä, että jokin luokka pitäisi olla vapaana, siellä istuukin jo joku muu tyytyväisenä. Jos onnistun saamaan porukan johonkin luokkaan, on varmasti kaksoistunnista viimeistään toisella tunnilla lähdettävä jostain syystä livohkaan. (Voiko tästä päätellä, että jonkun mielestä hänen on tärkeämpää päästä hyvään luokkaan kuin minun :( Eihän se muuten haittaisi, mutta kun kielissä on aina oltava CD- tai kasettisoitin saatavilla tai piirtoheitin tai dokumenttikamera. Ja aina ulottuvilla on juuri se, mitä ei tarvittaisi! Niitä painavia vehkeitä kun sitten kantelee kellarista yläkertaan tai päinvastoin, on henki loppumaisillaan, ja oppilaat pelkäävät, että tuolle pitää ruveta tekohengitystä antamaan.

Eräänäkin päivänä juuri tämän Islanti-kappaletta lukevan luokan kanssa jouduimme kemianluokkaan. Vehjettä oli jos jonkinlaista, muttei minun tarkoituksiini sopivaa. Ei edes piirtoheittimen johto yltänyt mihinkään näkyvillä olevaan pistorasiaa, eikä ollut mikään vapaanakaan. Siinä seisoin pistoke kädessä ja ihmettelin, mihin sen työntäisin. Onneksi luokasta tuli hyvä neuvo: -Siinä koneessahan lukee, että ota virta opettajanpöydästä!
Kappas vain!

Hoota sekaan

Mikähän ihme kompleksi suomalaisilla on? Kohteliaisuusfraasit ovat vielä nykyäänkin aivan kateissa. Kun eilen menin kouluun ja sanoin huomenta, vastasi oppilas: "Hmyy". Ymmärsin, että hän ei tarkoittanut olla epäkohtelias tai ylimielinen, mutta olisi vaatinut liikaa voimia oikein avata suu ja sanoa "huomenta" tai edes "hei".

Mutta kummallisempaa on minusta, että aikuisetkin ihmiset vastaavat joskus minusta perin oudosti. Vastaani tulee aamuisin aina sama koirankuljettaja. Tervehdimme, joskus vaihdamme ehkä sanan, pari. Kerran tämä tuli taas vastaan pyörällä, ja kun sanoin tervehdyksen, henkilö vastasi: "joo!" Hämmästyneenä mietiskelin pitkään tuotakin. Miten "joo" oli helpompaa henkäistä kuin sanoa "hei"? Kun oikein asiaa analysoin, tulin siihen tulokseen, että henkilö oli niin ajatuksissaan, ja ajatukset juuri työllistetty pyöräilyyn, ettei joutanut edes tervehtiä. Hän oli nimittäin juuri pyöräilemässä mättäistä oikopolkua pitkin ja pääsemässä varsinaiselle tielle. Huomio oli kiinnittyneenä ajamiseen, mutta "joo" ilmaisi: "Kyllä, olen noteerannut sinut, vaikkei nyt joudakaan tervehtiä".

Outo tapa oli ennen vanhaan paapallanikin tervehtiä. Hän tuli meille ja laukaisi ovelta: "Hoo!" Tähän äiti vastasi: "Hoo sekhan!" Tätä olen usein miettinyt. Mihin tuollainen perustuu? Ei ainakaan vielä tuolloin amerikkalaista hapatusta, amerikkalaisen joulupukin "houhousta" ei tiedetty mitään. En keksi parempaa selitystä kuin sen, että suomalaisilla on aina ollut kohteliaisuusfraaseja käyttäessään jotenkin tunne, että ne ovat liian makeilevia. Onhan tuo "hoo" jo kuitenkin "hienostuneempi" muoto sosiaalisessa kanssakäymisessä kuin pelkkä puhumattomuus. Muistan vielä 50-luvulla tapahtuneen sellaistakin, että naapuri astui ovesta sisään, istuutui lähimmälle istuimelle ja alkoi muitta mutkitta tupakoida. Vasta kun sai tupakan hampaisiinsa, saattoi ensi sanoikseen mainita jotain säästä!

Mutta mikä ilmiö on se, että joku vastaa tervehdykseen: "Aha!" Sellaistakin sattuu vielä. Ja varsinkin puhelimessa nykyisin. Kun olen sanonut: "Terve, täällä K", sanoo eräs aina: "Aha!" Eikö tuohonkin pitäisi vastata tervehtimällä?

Puhelinkäyttäytyminen on minusta mennyt alas päin huimaa vauhtia muutenkin. Ennen sentään vastattiin sukunimellä, nykyään pelkällä etunimellä. Tai usein joku alkaa pelkällä: "Joo!" tai "Joo, Sirpa!" Mistä sitä tietää, kuka tärkeä siellä soittaa, mutta soittaa lainatulla puhelimella.

Seutuyhteistyötä

Tänään oli taas erikoinen päivä koulussa. Haukivuoren kaikki lukiolaiset olivat meillä, samoin Ristiinasta oli joitakin oppilaita ja opettajia. Oppilaille on tosi tärkeää tavata yleensä vain ruudulla näkyvät luokkakaverinsa edes joskus livenä. Oppilaat ottivat luokkakaverit huostaansa ja järjestivät yhteistä ohjelmaa, meillä opettajilla oli omaa ohjelmaa.

Lyhyeksi kävi tapaaminen, sillä asiaa oli paljon. Että yhteistyö sujuisi, on tuntien alkamis- ja loppumisajankohdat oltava samat, samoin ruokailu, samat oppikirjat, sama kurssitarjonta ja kurssit samoissa kohdin oppilaan lukioaikana. Koeviikot yhteisine käytäntöineen, uusintakuulustelut, ja niin edelleen pitää myös olla edes suunnilleen samansuuntaiset. Tähän saakka ongelmia on tuottanut myös se, että kaikki loma-ajat eivät olekaan samoina päivinä ja samoilla viikoilla. Myös kunkin koulun paikalliset tapahtumat saavat opettajat repimään hiuksiaan. Milloin on kuoroharjoituksia, Lucia-juhlaa tai jotain erikoiskurssia, kuten melontaretkeä tai yrittäjyyskurssia, joilloin oppilaat eivät ole koko päivänä paikalla.

Jo kymmeniä kursseja tulee etänä tai annetaan meiltä päin muualle videoneuvottelulaitteilla. Tähän saakka on tarvittu suurta joustoa puolin ja toisin, mutta kun ensi vuonna etäopetus tulee vain lisääntymään, on pakko yrittää pitää jonkinlaisia yhteisiä pelisääntöjä.

Kaiken A ja O olisi tiedon kulku, mutta jos se kangertelee yhden koulun sisälläkin, on vaikeaa saada tietoa toiselle paikkakunnalle. Nykyäänhän on internetissä monenlaisia alustoja, johin saisi äkkiä syötetyksi tiedot kaikille. Mutta ongelma on aina se, että yksi on käyttänyt pedanettiä, toinen moodlea, kolmas jotain muuta joku ei tunne näistä mitään. Ninä ehdotin blogialustaa. Tällaiselle alustalle jokaisen on helppo kirjoittaa kaikenlaista tietoa, eikä tarvita välttämättä kuin yksi tunnus, joka annetaan kaikille tarvitseville tiedoksi. Sitä paitsi blogi voi olla myös sillä tavalla salasanan takana, että vain asianosaiset näkevät sen, ei tarvitse olla kaikille julkinen.

Mutta blogiehdotukseni ei mennyt läpi. Minusta tuntuu, että koska se on vieläkin suurimmalle osalle ihmisiä tuntematon, se mielletään vain himphampuksi, ja luullaan, että blogiin ei voi kirjoittaa kuin henkilökohtaisia päiväkirjanomaisia merkintöjä. Yhteiseksi foorumiksi tuli pedanet.

Tarvitaanko onnellisuuteen status?

Oppilaiden kanssa keskustelunaiheena oli jälleen kerran aihe: Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Vastauksia on tietysti niin monta kuin on vastaajiakin. Yksi ihmisen onnelliseksi tekemä asia on "asiantuntijoiden" mielestä korkea status, eli jos ihminen muiden tai omasta mielestään "on jotain", on hän myös onnellinen. Mitä sitten kuuluu siihen, että "on jotain"? Köpstoppsbloggen listaa asioita, jotka antavat ihmiselle korkean statuksen. (Luettelo kirjasta: Marie Söderquist Tralau: Status - vägen till lycka).

Korkeaan statukseen kuuluu, että
1. on yleissivistynyt
2. on hyvä ja taitava työssään
3. on omalla työllä ansaittu omaisuus
4. on osallistuva ja kunnon vanhempi lapsilleen
5. osaa puhua sujuvasti monta kieltä
6. laittaa aikaa ja rahaa tarvitsevien avustamiseen
7. voi itse päättää työajoistaan
8. on selkeä elämänkatsomus
9. on mahdollisuus pitempään, yhtäjaksoiseen vapaaseen
10. on viihdyttävä ja hauska
11. on pitkä ja vakaa avioliitto
12. on taitava puhuja
13. on oma tyyli
14. on päästötodistus huippuyliopistosta
15. on paljon ystäviä

Tällaiselle listalle oppilaat hieman vain tuhahtelivat. Ehkä eivät kaikkea listalta edes sisäistäneet. He kertoivat eräästä blogia pitävästä julkkiksesta, joka kirjoittaa esim. käyvänsä syksyisin sienimetsässä ja marjassa. Heti perään kyseinen henkilö mainitsee pelkäävänsä, että ihmiset nyt luulevat, ettei hänellä muuta elämää olekaan. Siis tuon henkilön mielestä ei maalla yksinkertaisten ja tavallisten asioiden parissa viihtyvä ole korkealle noteerattu.

Kyseinen bloginpitäjä pitää kynsin hampain kiinni korkeasta statuksesta eli kaikesta, mitä tuossa listassa on ja vielä paljosta muustakin. Henkilö muun muassa mainitsee, että jos on vuorokausia, ettei ehdi nukkua eikä syödä, on hyvä juoda energiajuomia ja napsaista vain jokin välipalapatukka!

Sopii vain odotella, milloin kyseinen henkilö on burnouttinen tai jossain laitoksessa, ja saamme lehdistä lukea sen tavallisen: "Vasta nyt olen oppinut, mikä elämässä on todella tärkeää, ja mikä oikeasti tekee ihmisen onnelliseksi".

Opettajatkin TETtiin

Tänään oli taas koulun jälkeen VESO-päivän puolikas. Oli kaksi luennoitsijaa. Eräs teatteriohjaaja kertoi luovuudesta, ja erään yhtenäiskoulun opettaja kertoi, miten hänen koulussaan opettajat ovat ottaneet osaa TET-harjoitteluun. Tämä viime mainittu tarkoittaa sitä, että opettajillakin on nykyään mahdollisuus tutustua työelämään.

Tuossa kyseisessä koulussa tuntuivat melkein kaikki opettajat käyneen päivän tai kaksi tutustumassa itseään kiinnostavaan työpaikkaan, jotkut olivat olleet jo toista kertaa. Monet olivat käyneet tutustumassa alaan, joka oli ollut toisena haaveena opettajan ammatin ohella. Opetushallitus myöntää varoja tällaiseen, ja sen tarkoituksena on, että opettajillakin olisi jonkinlainen realistinen kuva muunkinlaisesta työstä kuin koulusta ja että muutkin opettajat kuin opinto-ohjaaja pystyisivät kertomaan oppilaille työelämästä ja sen tarpeista. Näin opinto-ohjaajalle jäisi enemmän aikaa yksilöohjaukseen.

Meidän koulussamme on jo pari opettajaa käynyt työelämään tutustumassa. Itsekin olisin ollut kiinnostunut menemään kirjastoon pariksi päiväksi juuri sen takia, että minut on laitettu koulukirjaston hoitajaksi. Mutta varoja saa käyttää vain peruskoulun opettajien hyväksi, joten se haave nyt toistaiseksi ainakin minun osaltani jäi. Saatan mennä kevätpuolella omin neuvoineni sitten, kun minulla on jokin opetukseton päivä. (Minähän olen 30%:sti osa-aikaeläkkeellä).

Luentojen jälkeen oli järjestetty paikalliseen ravintolaan hieno päivällinen, joka toi iloa synkkään syksyyn. Ainut paha puoli, että tuli syödyksi liikaa, tuntee itsensä tiineeksi sammakoksi. Mutta ei tällaisia aina tarjota, joten kärsitään pois!

Suomen korkea koulusivistys

Suomalaista koululaitosta on kehuttu jo ennen kuin meillä on kunnon koululaitosta edes ollut! Sain taas käsiini mielenkiintoisen kirjan, jossa eräs englantilainen kertoo Suomen-matkastaan vuonna 1907. Kirjoittajaa tuntuu hämmästyttävän suomalaisten korkea koulutus ja kasvatus: "suomalaiset, todellakin, ovat kummastuttavan hyvin kasvatettuja".

Kirjoittajan mukaan johtokunnat Suomessa ovat mallikelpoisia. Mutta heti perään saamme lukea miten hän ihmettelee "mitä kaikkea mahtaa kohtalainen talonpoikaislapsi tehdä sillä tietomäärällä joka hänen aivoihinsa ahdetaan". Kirjassa kuvataan myös sitä, miten "lasten tulee oppia kahta maan kieltä rinnattain: suomea ja ruotsia. Joitain vuosia sitten oli venäjän kieli myös pakollinen, vaan ei enää. Ylemmissä sosiaalisissa piireissä ei viiden ja kuuden kielen hallintakaan ole mikään suuri asia".

Ihmettelyä aiheuttaa suomalaislasten kolmen kuukauden kesäloma. "...tavallaan kadehdittavaa, mutta se vapautensa täytyy heidän korvata erityisen kovalla koulutyöllä jälellä olevien yhdeksän kuun kuluessa". Minusta saisi olla vielä nykyäänkin niin, sillä meidän olosuhteemme ovat ihan toiset kuin keskieurooppalaisten. Marraskuun pimeät kuukaudet joutaa kyllä käydä koulua, kun ei ole muuta tekemistä, mutta elokuu olisi vielä hyvää aikaa olla luonnossakin. Toisaalta kaupunkilaisille on ilmeisesti nykyään sama, ovatko koulussa kesällä vai talvella, sisätiloissa viettävät aikaa kuitenkin.

Eniten minut yllätti lause, joka oli kirjan ainut lihavalla painettu: "Äskeisissä kansainvälisissä kilpailuissa Suomi helposti voitti halutun tunnustuksen korkeimman koulukasvatuskelpoisuuden omaamisesta maailmassa, voittaen yksin Amerikankin". Jopas jotakin. PISA-tutkimuksia on tehty siis kautta aikain, ja Suomi ollut niissä huipulla. Sadan vuoden takaisia hyviä tuloksia vain ei ole meille koskaan tuotu julki. Aina on painotettu, miten olemme muusta maailmasta jäljessä joka asiassa.

Kirjoittajallekin suomalaisten koulumenestys näyttää olevan yllätys, sillä hän tuntuu pitävän Suomea kuitenkin takapajuisena: "Itse asiassa Suomi on mitä merkillisin sekoitus edistyksellisyyttä ja taka-aikaisuutta. Minun täytyy lukeutua syylliseksi siitä, että ihailen enimmän viimemainittua lajia".

Kirja: Paul Waineman, Kesämatkailu Suomessa. Pohjan Tähden kirjapaino. Fitchburg, Mass 1909.

Kirjassa minua viehättää vielä mm. naisten aseman kuvaus senaikaisessa Suomessa ja kielenkäyttö itsessään. Eri sanojen merkitykset eivät ole vielä eriytyneet, mutta kielen tekee kummalliseksi myös suomentajan useissa kohdissa turhan tarkka alkukielessä pitäytyminen.