Kanarialla 2

Nyt seuraa toinen osa Kanariansaarten matkakertomuksesta, tällä kertaa kulttuuripuoli.
Kanariansaarten nimi tulee oppaan mukaan latinan sanoista canis (=koira) ja area (=alue). Eli siis koirien alue. Siksi Veguetan alueella on Santa Anan katedraalin edustalla koirapatsaita.

Koska matka oli seurakunnan järjestämä, oli myös kirkollista ohjelmaa. Oli mielenkiintoista käydä tuossa mainitussa kirkossa katolisessa messussa, joka kesti noin 45 minuuttia. Messuun kuului myös ehtoollinen, johon me luterilaiset emme osallistuneet. Matkajohtajana olleen pastorimme mukaan katolisilla ja luterilaisilla ei ole ehtoollisyhteyttä. Messussa ei laulettu, mikä tuntui meistä virsiin tottuneista oudolta. Vielä oudompaa oli, kun pappi ehtoollisen jälkeen joi viinit yksin suihinsa. Vaikka tilanne muuten oli harras, pakkasi tuo suomalaisia huvittamaan, ei voinut mitään.

Seurakuntamme pappi on Las Palmasissa puolisen vuotta turistipappina, joten siksi seurakuntaretki suuntautui Kanarialle. Kävimme myös pappimme pitämässä suomalaisessa messussa. Muutenkin pappimme järjesteli meille monia asioita, mikä teki matkasta entistä monipuolisemman ja mielenkiintoisen.
Kun nykyään ei ehtoollisella anneta viiniä, leipä vain kastetaan viiniin (ainakin täällä), pappi kehotti meitä menemään paikalliseen ravintolaan viinille. Ensin saapuneet ottivatkin kehotuksen tosissaan ;) ja tilasivat viiniä. Minä ja muut myöhemmin tulleet tilasimme mojiton (mintunlehtiä, jäämurskaa, sokeria, rommia, soodavettä). Hienon vihreän juoman nähtyään jotkut alkoivat katua omaa valintaansa.

Ehdottomasti kannattaa mennä retkillekin. Saarikierroksella oli yksi parhaista kohteista Ingenion kylän Museo de Piedra. Siellä oli valtavasti käsitöitä ja muuta mukavaa sekä pääkohde Belen: Kokonaisen asunnon kokoinen alue oli tehty Raamatunaikaiseksi pienoiskaupungiksi, jossa ihmiset suorittavat jokapäiväisiä askareitaan. Raamatun tapahtumia kuvattiin hyvin yksityiskohtaisesti. Beleniä on alettu rakentaa vuonna 1964 ja sitä tehtiin monta vuosikymmentä. Paljosta olisi jäänyt paitsi, jos tätä ei olisi nähnyt. Yllä pieni yksityiskohta.

Museoista mainittakoon vielä Kolumbuksen museo, jossa mm. pienoismallit kaikista Kolumbuksen laivoista. Yllä muistaakseni La Pinta. Seinillä isot kartat eri retkistä Amerikkaan. Mielenkiintoista oli myös seurata, miten karttoihin oli reittien varrelle merkitty mm. missä kohtaa oli valtavat sardiiniparvet, missä levää jne.

Kävimme myös Museo de Canariossa, jossa oli muumioita ym. museoon kuuluvaa. Parhaiten mieleen jäi yksi huone, joka oli aivan täynnä pääkalloja. Kaikki seinät täynnä hyllyjä pääkalloineen! Eikö vähempi olisi riittänyt.

Saarikierrosretkellä tutustuimme myös erään vanhan rouvan luola-asuntoon.  Yllä oleva ei ole se, vaan viereinen luola-asunto, joka oli myytävänä. Siitä olisi saanut kivan kesäasunnon! Polku jatkui korkealle vuorenrinnettä ja polun varrella näytti olevan useita samanlaisia asumuksia. Hieman alempana olikin muuten luolakappeli.

Kun katsoin vastakkaiselle vuorelle, näin jotain kummallista vuorenrinteellä. Kuvasin ja kotona tietokoneella suurennettuna näkyi, että se oli taas näitä hahmoja, joissa naisen sukupuolielimet olivat pääosassa. Sellaisia oli näytillä mm. jossain noista museoista. Kuvan hahmolla pullistuneet hauislihakset.

Yhtenä päivänä olimme Pueblo Canariossa katsomassa parituntista kansantanssiesitystä ja laulua. Minua kiinnostavat kansanmusiikki ja -tanssi kovasti, sillä olen nuorena tanssinut paikallisessa tanhuryhmässä. Myös puvut olivat komeita, huomaa miesten villasäärystimet!

Jotkut kävivät myös Suomi-seuran karaokeillassa, itse arvelin, että suomalaista kulttuuria näkee Suomessakin, joten käytin senkin ajan paikalliseen kulttuuriin tutustumiseen.

Eivät kansanlaulu ja karaoke jääneet ainoaksi musiikkitarjonnaksi. Puolet porukasta kävi kuulemassa yllä näkyvässä auditorio Alfred Kraus -talossa Mozart-konserttia.  Ihmisiä oli talo tupaten täynnä eli 1600. Olimme saaneet ihan viimeiseltä riviltä korkealta hattuhyllyltä vihoviimeiset paikat. Hiki tuli jo ennen konsertin alkua. Tosi hyvin soittivat ja akustiikka hyvä. Talokin oli sisältä hieno ja moderni, vaikka se ulkoa päin näyttää vanhalta linnalta. Joten kannatti hikoilla.
P.S. Matkakertomus saattaa  jatkua vielä seuraavassa postauksessa.

Kanarialla 1

 Gran Canarian -matkalta on palattu ja kotona olin kolmelta viime yönä. Kuten aina, matka oli monipuolinen ja hieno, tämä aivan ylivertaisen hyvin järjestetty. Mutta ne jotka halveksivat Kanarian-matkoja pelkkinä rantalomina ovat väärässä. Meillä oli kaikkea kaikille ja jokaiselle jotakin. Vaikka aloitan matkakertomuksen merestä, rannasta ja hiekasta, ei se ollut kuin kymmenesosa matkan annista. Asuimme Las Palmasissa.
Jos lumesta voi tehdä lumiveistoksia, voi veistoksia tehdä myös hiekasta. Yllä jonkun Kiviset ja Soraset -näkemys. Tosin kuvauksesta oli maksettava.

Rannalle oli alettu rakentaa myös Beetlehemin seimeä. Valitettavasti se ei tullut valmiiksi vielä meidän siellä ollessa. Siitä on tulossa valtavan komea luomus.
Eräänä päivänä oli jotkut hiekkaveistoskilpailutkin, jossa eri kansallisuuksia edustavat joukkueet kilpailivat parhaan veistoksen tekemisestä. Muistaakseni suomalaiset peräti voittivat. Ei vain ole tullut kuvaa.

 Kalastusveneitä.

 Sää oli suomalaiselle just sopiva, sellainen kesäkuun tavallinen kesäpäivä. Kävelimme aika pitkän matkan paljain jaloin hiekassa antaen meriveden huuhdella jalkoja. Mutta itselleni se ei ollutkaan loppumatkasta nautinto. Jalat kylmettyivät täysin ja toinen jalka rasittui niin, että koko viikon sain laahata sitä perässäni ja se paisuikin illaksi isoksi limpuksi. Mutta muuten oli kiva.

 Kerran yritimme mennä uimaankin, mutta aallot olivat niin korkeita, että itse en uskaltanut mennä kuin vyötäröön asti veteen. kaveri meni pitemmälle, mutta valtava aalto huitaisi hänen ylitseen, toinen uimakenkä luiskahti jalasta ja makaa nyt Atlantin pohjassa.
Eräänä toisena päivänä kun teki vaellusretken jälkeen mieli uimaan, menimme hotellin uima-altaalle. Vesi oli niin kylmää, että ei Saimaassakaan sellaista, mutta karistipa väsymyksen taivaan tuuliin.

Rannalla havaitsimme oudonnäköiset jalanjäljet. Isovarvas oli monien eri ihmisten jäljissä huomattavasti pitempi kuin muut varpaat! En ole ennen tällaista nähnyt. Alan vähitellen ymmärtää, miksi naisten kengät ovat usein piikkikärkisiä, kyllähän niihin nyt yksi ukkovarvas mahtuu, mutta yritäpä tunkea kaikki viis yhtaikaa, saat ikuisen vaivan. 

Johonkin rannan kolkkaan oli kasautunut parinkymmenen sentin paksuinen leväkasa. Aivan ihanan tuntuista sotkea siinäki paljain jaloin.

Simpukoita ei rannalla näkynyt. Mutta mikä estää keräämästä simpukankuoret paellansyönnin jälkeen talteen.

Meren katseluun ei väsy koskaan. Se ei ollut tyyni silloinkaan, kun ei iholla tuntunut tuulenvirettä. 

Vaikka koko ranta on rakennettu täyteen turistien hotelleja, oli rantakatua silti kiva kävellä. Täällä oli sentään liikettä ja elämisen meininki päin vastoin kuin meidän taantuvassa kotikylässämme Suomessa.

Hyvinhän ennen elettiin

Mitenkähän me ihmiset aina luulemme, että "ennen vanhaan" tarkoittaa samaa kuin ehkä 20-30 vuotta takaperin. Ja sehän kuulostaa jo kovin aataminaikuiselta ja kivikautiselta. Otin asiakseni ja soitin äidille (84 v), mitä silloin tehtiin iltaisin, kun ei ollut sähköä ja oli pimeää. Äiti vastasi heti, että tehtiin vaikkapa käsitöitä tai luettiin! Häh, minä hämmästelin. Miten sitä lukea näki, kun oli vain öljylamppuja eikä sähköä!

Minä sain pienoisen luennon siitä, että 100 vuotta tästä taakse päin ei ole ollut niin kivikautista kuin minäkin mielessäni kuvittelen.Vaikka äiti on muuttanut lapsena usein paikasta toiseen, hän on kuitenkin asunut aina rintamailla, mikä ei ole ollut mitenkään takapajuista.  Ennen naimisiinmenoa äiti muisteli aina olleen sähköt, joten valoa askareisiin on ollut. Hänen isänsä on ollut suutari ja tuvan nurkassa korjannut ihmisten rikkinäisiä kenkiä niin kauan kuin vain ikinä on jaksanut. Kyllä minäkin muistan tuon mummolasta! Paappa istui aamusta iltaan tuvan nurkassa ihmisten vanhojen kenkien ympäröimänä ja paukutti vasaralla nauloja pohjiin tai pikesi ompelulankaa. En muista hänen muuten koskaan istuneen missään muualla kuin siinä suutarintuolillaan työtä tehden iltamyöhälle asti!

Vasta kun äiti sodan jälkeen meni naimisiin ja joutui aloittamaan kaiken ihan tyhjästä, ei sähköä ollut. Mutta joka huoneessa oli öljylamppu, joka valaisi niin hyvin, että näki tehdä kaikenlaista. Itse asiassa öljylamppu oli parempi valonlähde kuin ensimmäinen sähkölamppu. Heidän talonsa oli muuntajasta lähtien viimeinen talo, eikä virtaa riittänyt aina perille asti. Kun tienvarren taloissa laitettiin kaikki mahdollinen päälle, himmeni valo viimmeisessä talossa kokonaan. Tuon minäkin muistan hämärästi.

Yhä selvemmin olen tietoinen siitä, että ihmiset ennen sähkön ylivaltaa ovat tulleet hyvin toimeen. Kaikkea ei ole laitettu yhden kortin varaan. Ihmiset osasivat tehdä kaikenlaista, he olivat monitaitoisia. Ei ole konsti eikä mikään saattaa nykyaikana ihmiset kivikauteen kertaheitolla. Siksi minusta olisi tärkeää osata kaikenlaisia vanhoja työtapoja.

P.S. Kun eilen menin töihin, kuulin, että parillakin työkaverilla oli vielä sähköt poissa myrskyn jäljiltä sunnuntaista lähtien. Mutta maalla pärjääkin paremmin sähköttä kuin kaupungeissa. Heillä oli kummallakin pieni agregaatti, josta riitti vähän ihan välttämättömimpään kuten jääkaappiin. Varaava takka ja puuhella oli varustuksena kummallakin myös. Oli jopa lukemiseen ja käsitöihin kyetty otsalampun valossa.  Mutta ongelmaa oli alkanut tulla jo siitä, ettei pyykkiä saanut pestyksi. Otsalamppua en ole muuten itse keksinytkään, pitänee heti hankkia sellaiset pahan päivän varalle.

Sähkön orjia

Uskomatonta, miten olemme tulleet riippuvaisiksi sähköstä. Luulin, että minua ei sähkön puuttuminen haittaisi, muistan nimittäin vielä lapsuudesta ajan, jolloin sellaista ihmettä ei ollut.
Monta viimeaikaista myrskyä olemme henkilökohtaisesti säästyneet pitkiltä sähkökatkoilta, pisimmät ovat olleet pari tuntia. Mutta tänään olimme juuri aikeissa alkaa ruoanteko, kun tuo elintärkeä asia meiltä vietiin.

Ei hätää, meillä on puuhella tällaisia tilanteita varten, joten ei kuin tuli hellaan ja pannut liedelle.
Oli onneksi päivänvaloa, joten näki ilman keinovaloa sulatella ruokaa kirjan parissa.
Mutta kun parin tunnin kuluttua tulimme päivälenkiltä, alkoi jo sisätiloissa hämärtää. Otimme vettä talteen, jos vesilaitokselta menee myös sähköt ja vedentulo loppuu. Ei vieläkään hätää. Kahvitkin saatiin puuhellalla, onneksi on oltu kaukaaviisaita ja säästetty vanha suodatin juuri tällaisia tilanteita varten.

Mutta kun ei nähnyt enää lukea eikä ratkoa ristikoita ikkunankaan ääressä, kehotti mies minua laittamaan valot, ei vain muistanut, ettei sähköä ole. Otin taskulampun ja menin vintin peränurkasta penkomaan joululaatikosta kynttilöitä. Taskulamppu sammui, tietysti virta loppui. Käsikopelolla tulin portaat alas, ja laitoin taskulampun pistorasiaan latautumaan! Pöljä, turha luullakaan, että sinne virtaa menisi.
Muistimme, että meillä on oikein hyvä iso valaisin, sellainen, joka valaisee melkein kuin huoneessa olisi valot. Innoissani lähdin taas vintille, mutta siitäkin loppui virta, eihän sitä ole vähään aikaan tarvittu. Mies etsi laturin - jaa eihän sitä voinutkaan laittaa latautumaan.

Otin tablettitietokoneen ajankulukseni, mutta se ilmoitti alkajaisiksi, että on kytkettävä kone pistorasiaan, virta loppuu kohtsillään. Ja muutenkin se oli jo eilisillasta lähtien temppuillut, ei päästänyt nettiin. En tiedä vielä, onko palvelinlinkissä vika vai minun koneeni mitätön. Mies ihmetteli, miksen mene tietokoneelle. Ei raukka muistanut taaskaan, ettei se ole mahdollista - sellainen pikkuasia kuin sähkö puuttuu. Ainut asia, mikä oli hiljattain ladattu, oli kännykkä.

Onneksi meillä alakerta lämpiää pääasiassa puilla, joten ei kylmä tullut, mutta vessa ja eteinen alkoivat jo viiletä sähkön puutteessa, samoin vintin huoneet. Ruokia vietiin nyt ulkoeteiseen, sillä se oli kylmempi kuin jääkaappi. Ei sitten voinut katsoa televisiotakaan, kylläpä se nyt olisi ollut tärkeä, vaikkemme siitä muuten niin kauheasti perusta. Olemme aina luulleet, ettei televisio ole meille tärkeä. Laitoimme pöydän täyteen kynttilöitä ja yritimme lukea kirjaa.

Ja sitten yhtäkkiä ne sähköt vain tulivat. Voi maailma, miten olomme muuttui onnelliseksi. Aamullinen pyykkikin oli lionnut koneessa päivän, ja kone rumpsahti käyntiin innoissaan. Heti aloimme katsoa televisiotakin, olkoon ohjelmassa mitä on. Oikein ihmettelen itseäni, miten minustakin on tullut mukavuudenhaluinen. En olisi arvannutkaan. Ja tämä ei sentään ollut mikään pitkä katkos. Näkemättä jäi, miten me olisimme illan viettäneet pimeydessä ilman nykyvempaimia. Olisimmekohan tälläkin hetkellä jo sängyssä unten mailla.
Nyt ei jouda enää kirjoittaa, täytyy mennä katsomaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa :)

Erinäisiä sanoja vain peräkkäin

Vaikka kaikenlaista pientä possakkaa on ollut tässä meneillään, tuntuu ettei ole enää mitään kirjoitettavaa. Minulta ovat sanat loppuneet.  Mutta sanojen määrähän kielessä on rajallinen, joten ei ihme, että tuntuu toistolta. Vaikea enää keksiä, mihin uuteen järjestykseen käytettävissämme olevat sanat laittaisi, että tuntuisi lukijasta tuoreelta.

Sama ideoiden kanssa. Joskus minulla on ollut - ja on ehkä salaa vieläkin - haaveena kirjoittaa yksi kirja eläissäni. On muka ollut jokin hieno aihekin ja sanomistakin, mutta ei ole koskaan mennyt kauaakaan, kun jossain kirjassa on ollut sama idea. Ja pahinta vielä: huomattavasti fiksummin ja paremmin toteutettuna kuin itse koskaan osaisin toteuttaa. Kaikki on jo keksitty. Jos päähän pälähtää joskus itselle uusi oivallus ja sanoo sen jollekin ääneen, nyrpistää toinen vain nenäänsä: vanha juttu!

Sanojen loppumisen lisäksi toinen syy pitkiin kirjoitustaukoihin on ollut kaiken muun askaroinnin lisääntyminen. Aika kumma juttu sekin, että takavuosina kun aloin blogien pidon, jotkut tuhahtelivat halveksivasti, että "jonninjoutavaa ajanhaaskausta, ei minulla vain ole sellaiseen aikaa!" Mutta eihän se ole kuin priorisointikysymys. Jos en olisi taas vaihteeksi alkanut tehdä enemmän käsitöitä, lukenut enemmän kirjoja, käynyt erinäisissä harrastuspiireissä, olisin varmaan kirjoittanut enemmän höpinää blogeihin. Eikö lukeminenkin ole loppujen lopuksi yhtä "jonninjoutavaa" kuin joidenkin mielestä kirjoittaminen.

Syksy on kyllä vilahtanut kauheata vauhtia jo melkein jouluun, sillä olen koko syksyn ravannut toisella paikkakunnalla hammaslääkärillä ja kaupungissa opettamassa. Näihin matkoihin olen liittänyt useimmiten jonkin tuttavatapaamisen tai muun asian perässä juoksemisen, joten ei ihme, että aika on suorastaan lentänyt. En ole joutanut ihmetellä syksyn pimeyttäkään, mikä sekin on minusta sivumennen sanoen turhaa vatvomista, kun sille ei kerran voi mitään. 

Ja pimeydestä puheen ollen, viikon kuluttua lähden sitä karkuun Kanariansaarille. Ehkä sieltä palattua on taas vaikka intoa kirjoittaakin.

Ilmainen vai maksullinen tukiopetus

Pari päivää sitten kerrottiin Aamu-TV:ssä, että oppilaiden maksullisten yksityistuntien ottaminen on lisääntynyt. Eiköhän jo heti seuraavana päivänä ammattijärjestö älähtänyt, että tasa-arvo kärsii, ei hyvä ollenkaan, kyllä kunta on velvollinen kustantamaan tukiopetuksen.

En minä ymmärrä, miten tasa-arvo kärsii, jos joku haluaa opiskella lisää ja haluaa vielä vaikka maksaakin siitä. Saahan ilmaistakin tukiopetusta vielä nykyäänkin niin paljon kuin vain sielu sietää, ei sitä ole mitenkään kielletty, päin vastoin. Tukiopetusta tyrkyttämällä tyrkytetään heikosti mukana pysyville, mutta eihän kannettu vesi kaivossa pysy.

Tukiopetusta tarvitsevia on monentyyppisiä. Puhun nyt vain lukion kannalta, peruskoulu taas on oma luku sinänsä. Jotkut eivät tule tunneille, eivät osta kirjaa, eivät opiskele ollenkaan. Vielä ylioppilaskirjoituksissa käynnin jälkeenkin on joitain kursseja suorittamatta. Näillekin on yritetty antaa ja tyrkyttää tukiopetusta, mutta kun ei välttämättä kelpaa. On vain mukavampi jäädä koisimaan aamulla sänkyyn hauskojen iltapippaloiden jälkeen. Tarvitsisiko tällaisille ilmaista opetusta antaakaan?

Eri asia on tietysti, jos sairauden tai muun pakottavan asian takia on jäänyt jälkeen, tai ei nopean etenemistahdin takia ole ehtinyt omaksua asioita.  Näissä tapauksissa mielestäni ilmainen opetus puoltaa paikkansa.

On myös sellaisia, joilla on jokin aikaavievä harrastus, esim. huippu-urheilun parissa, jolloin joutuu olemaan paljon poissa  tunneilta. Ei kai silloin ole väärin, jos opiskelija haluaa pysyä kärryillä ja vaikka ostaakin opetusta sieltä mistä saa. En tiedä, miten paljon kunnissa yleensä on karsittu tukiopetusrahoja, mutta ainakin meillä on tällaisissa tapauksissa saanut ilmaista opetusta. Ja minusta se on ihan paikallaan.

Entäs se ryhmä, joka hipoo kiitettävää, mutta haluaa vielä parempia tuloksia? Ketä se haittaa jos he haluavat oppia lisää? Miksi tasa-arvo mielletään usein siten, että kaikkien pitäisi olla yhtä heikkoja ja huonoja kuin ryhmän heikoin jäsen? Eikö tasa-arvo ole sitä, että jokainen saa tehdä ja opiskella kykyjensä mukaan. Jos on olemassa kuntia, joissa tukiopetusrahoja on karsittu, pitäisikö sellaisen, jolla on mahdollisuus yksityistunteihin, olla ottamatta niitä, kun eivät jotkut toisetkaan voi ottaa?

Kaikenlaisia oppilaita nähneenä olisin vähän sitä mieltä, että jos tarkkaan kuuntelee tunneilla, tekee aina läksynsä, ottaa osaa tunnin kulkuun, ei mitään tukiopetusta tarvitsekaan. Ei se opetuksen maksullisuus tee siitä välttämättä parempaa. Itsekin voi opiskella nykyään vaikka kuinka paljon ylimääräistä, ja se on minusta tehokkaampaakin. Kieltenkin kirjoissa on nykyään niin paljon ylimääräisiä tekstejä, joita ei tunneilla ehditä käydä, että ne tankkaamalla pääsee varmasti hyviin tuloksiin. Oppiminen tapahtuu yhä edelleenkin omien korvien välissä, olosuhteilla on vähemmän merkitystä.

Kiva että kortteja lähettävät

Eilen illalla voimistelussa parikin henkilöä kyseli, kuinka en ole lähtenyt matkoille, vaikka on loma. Mihin sitä nyt ihmisen pitäisi aina kotoaan lähteä! 

Mutta moni muu on sen sijaan lähtenyt, postikortteja ulkomailtakin on tipahdellut postilaatikkoon jo parikin tällä viikolla. 

Juuri tänään tuli yksi kortti Sloveniasta. Ja hyvin tuntuu siellä aika kuluvan ja paljon on kuulemma nähtävää, selvähän se. Ja mikä mukavinta, kaveri oli laittanut minulle muutaman sloveeninkielisen sanankin. Mistä lie nekin oppinut. Hauskimpia sanoja ovat ne, jotka ovat ihan suomalaisen sanan näköisiä, mutta merkitys ihan eri. Niin kuin nyt vaikka juha, joka tarkoittaa keittoa, jama luolaa ja lahko on sama kuin meidän voida.  Mitenkähän suomalainen tyttö suhtautuisi, jos slovenialainen poikakaveri laulaisi hänelle, että "lutka pieni mun"? Lutka oli nimittäin yksi tuon saamani listan sanoista, ja merkitsee nukkea.

Vielä muutama käyttökelpoinen sana: pivo=olut, kava=kahvi, Čai=tee ja sendviČ=voileipä. Kun näitä kaikkia on saanut eteensä kahvilassa, tulee tietysti kiittää: hvala.

Ai niin tietysti, kuuluihan minun tietää sekin, että koulu on  šola.

 Sloveeni on slaavilaisia kieliä, ja kuuluu siten venäjän kanssa samaan kieliryhmään. Kun katsoo sloveeninkielistä tekstiä, saattaa siitä jonkin verran ymmärtääkin venäjän perusteella sekä arvaillen ja omiaan lisäillen.

Tuli täyspyöreä päivä kuitenkin

Maanantaiksi oli keksitty laittaa koko kunnan työntekijöille työyhteisökoulutusta puoli päivää. Koulutuksen sisällössä ei ollut oikeastaan mitään uutta: kaikista asioista pitää yrittää kaivaa etusijalle positiiviset puolet.  Ei pitäisi levittää kurjaa mielialaa muihinkin ihmisiin. Selvähän se! On koettu jo monta kertaa käytännössä toimivaksi. Toisekseen: kaikkia olosuhteita ei voi muuttaa, mutta erittäin paljon kuitenkin. Ne asiat, mitä ei voi muuttaa, on vain annettava olla ja sivuutettava. Onneksi sentään annettiin lupa joskus purkaa huonoa tuultaan ja päästää höyryt pois sisältään. Aina ei tarvitse yrittää väkisin vääntää plussan puolelle.

Niin kuin nyt vaikkapa sää. Se nyt kerta kaikkiaan on sellainen kuin on, eikä sille voi mitään. Parasta olla kiinnittämättä siihen mitään huomiota. Olen usein huvittuneena kuunnellut ihmisten puhetta vaikkapa jonkin vuoden menneestä säästä. Jonkun mielestä on ollut tosi kurja ja kylmä sää, jossain toisessa yhteydessä joku toinen on ilolla todennut, miten aurinkoisia ja hyviä ulkoiluilmoja on ollut paljonkin.

Voisin itse yrittää harjoitella positiivista asennetta vaikkapa eilisestä päivästäni. Lukujärjestykseen minulle on merkitty keskiviikoksi vain kaksi pidettävää oppituntia, iltapäivän viimeisiksi tunneiksi. Kuinka ollakaan, eiliseksi oli minulle laitettu myös päivänavaus. Otin lenkkeilyn ja ulkoilun kannalta pyöräillen aamulla koululle ja heti takaisin. Kello kaksitoista oli mentävä uudestaan koululle, sillä oli koulukuvauspäivä ja henkilökunta kuvattiin tuolloin. Mutta menin tietenkin pyörällä, että sain sitä liikuntaa. Eipä tarvinnut lähteä erikseen lenkille katuja tallustamaan.

Kuvauksen jälkeen ei sitten tuntiin ollutkaan muuta kuin odottelua, että saisi alkamaan omat pidettävät tunnit. On sekin otettava pelkkänä plussana, sai höpistä vapaatuntilaisen työkaverin kanssa. Mutta oppituntien jälkeen poljin äkkiä kotiin, että ehdin takaisin parin tunnin kuluttua alkaville kansalaisopiston tunneille, joita kesti iltakahdeksaan. Nyt sentään menin autolla, joku raja sentään ulkoilussakin!

Täytyy myöntää, että vaikka on paljon positiivista tuollaisissa päivissä, on minulla silti suuria vaikeuksia ajatella aina myönteisesti. Jos osa-aikaeläkkeen tarkoitus on edistää työntekijän jaksamista, käy joskus kuitenkin tosi raskaaksi henkisesti, kun pitää olla varpaillaan koko päivän parin vaivaisen tunnin takia. Työjaksot ja vapaajaksot pitäisi minusta olla yhtenäisempiä. Mihinkään kauaskantoiseen asiaan ei voi ryhtyä, kun on vain 1-2 tuntia aikaa, minnekään ei voi lähteä.

Olen minä silti ollut niin härski, että olen ilmoittautunut seurakunnan järjestämälle Kanarian-matkalle marraskuussa. Sattuu vahingossa olemaan niin hyvä tuuri, että on koeviikko lukiolla, joten ei mene tunteja oppilailta sivu suun. Mutta menee siinä silti kuitenkin kaupungin ja kansalaisopiston opetustunnit.