Ottelua robotin kanssa

Vaikka olen jo kauan sitten päättänyt pyhästi, että en missään tapauksessa enää lankea puhelinmyyjien operaattorinvaihtoehdotuksiin enkä muihinkaan houkutuksiin, jostain käsittämättömästä syystä kuitenkin päädyin vaihtamaan internetoperaattoria. Entinen toimi ihan hyvin, ja ongelmissa on aina saanut erinomaista apuakin, mutta heräsin kerran huomaamaan, että minulla on kallis liittymä muiden ihmisten edullisiin yhteyksiin. Niinpä sitten Soneran puhelinmyyjän taas soitettua kuuntelin kerrankin miehen puheet alusta loppuun.

Ja vaikka ärsyttikin miehen niin sanottu tuttavallinen Amerikasta Suomeen lanseerattu puhetyyli "kuule K, eiköhän me K laiteta tämä sulle", huomasin eräässää vaiheessa, että olin jo sanomassa että juu, tänne vaan. Mies kun vielä osasi esittää halvemmaksi hinnankin ja väitti, että minun itse ei tarvitse tehdä yhtikäs mitään, tuskin edes paria sekuntia huomaan koneessa katkosta, kun operaattori vaihdetaan.

Mutta olisihan minun pitänyt jo tällä kokemuksella uskoa, että mikään ei toimi kuin elokuvissa. Ensinnäkin, koskaan ei tullut sähköpostiin mitään sopimusta hinnasta, tuli vain yleiset sopimusehdot, joilla ei ole tämän sopimuksen kanssa mitään tekemistä. Ja vielä alkoi tulla tekstiviestejä, että minun pitäisi itse sanoa irti edellinen operaattori ja ilmoittaa Soneralle irtisanomispäivämäärä.

Tein työtä käskettyä, mutta soittaessani palvelunumeroon siellä robotti alkoi vängätä kanssani. Kun kaikki toimi puheella, piti esittää asia erittäin selvästi. Robotti väitti, että ei saa selvää ja alkoi esittää minulle eri vaihtoehtoja, joista valita. Tunsin itseni tenttiä suorittavaksi abiksi.  Ja niin huono tulos tuli, että lopulta robotti sanoi, ettei voi auttaa, vaan yhdistää asiantuntijalle. Olisi heti yhdistänyt, niin olisi päästy vähemmällä. Asiantuntija sitten hätäpäissään lupasi minulle uuden modeeminkin, jonka ilmeisesti unohti laittaa postiin, koska sitä ei minulle koskaan tullut. Kun valitin, että puhelinmyyjä lupaili vähän ylimalkaisia juttuja, pahoitteli kovasti (vaikka itsekseen tietysti motkotti minun tyhmyyttäni).

Kun tuli päivä, jolloin yhteys piti olla muuttunut, ei se lähtenytkään pelittämään. Minä taas robotin kanssa ottelemaan. Se tarkisti kanssani johdoista lähtien ja tarkisti yhteyden toimivuuden ja sanoi aina välillä soittavansa minulle musiikkia. Lopulta sanoi, että laittaa minulle soittopyynnön. Soittoa vain ei koskaan tullut.

Parin päivän kuluttua soitin robotille taas, ja se alkoi taas tarkistaa niitä samoja juttuja, ja uhkaili välillä minulle, että jos joudutaan lähettämään kotiin teknikko, maksaa satasen. Kaikkeen tähän meni varttitunti. Lopulta robotti tuli siihen tulokseen, että yhdistää minut asiantuntijalle. Ja eihän sinne heti päässyt. Tietysti jouduin jonoon, jossa musiikki soi ja aina välillä joku käski lopettaa odottelun ja soittamaan joskus toiste uudelleen. Ajattelin, että robotin kanssa en kyllä ala kolmatta kertaa samoja juttuja, joten ajattelin olla jonossa, vaikka menisi kaksi tuntia odotteluun. Ja menihän siihen peräti 45 minuuttia.

Lopulta sainkin oikean ihmisen langanpäähän. Hän oli tietysti ystävällinen ja auttavainen ja lupasi peräti laittaa modeeminkin postiin. Kun valitin robotista, myönteli että joo kurjaa se sellainen on (vaikka tietysti kiroili itsekseen, että kaikenlaisia pöljiä asiakkaita, mitäs tänne soittelet). Mutta ei ruvennut minua auttamaan vaan käski soittaa toiseen numeroon.

Sinne toiseen sitten soitinkin, ja sain taas kuunnella musiikkia ja joku käski odotella vaan kaikessa rauhassa. Viimein sitten selvisi sekin, että joo, vanha modeemi ei tunnista Soneran asetuksia. Jos lähetetään joku kotikäynnille asetuksia muuttamaan, maksaa 105 euroa (vaikka robotti oli väittänyt 99,80 euroa). Kun hän kuuli, että minulle oli luvattu uusi modeemi, sanoikin, että sen kun työntää paikalleen, toimii ihan automaattisesti. Käski olla tiukkana modeemin luvanneen kanssa, jos pakettia ei ala kuulua.

Ja sitten jo toivoni menettäneenä parin päivän kuluttua posti toi paketin kotiovelle, ja sydän pamppaillen laitoin piuhat paikoilleen. Kah, hienosti välähtivät kaikki valot palamaan, ja yhteys toimii jopa paremmin kuin ennen. Melkein olisin valmis antamaan anteeksi kaiken hässäkän, mutta en kai nyt sentään.

Mikä tässä kaikessa suututti?
-Nimenomaan se, että puhelinmyyjät eivät minusta ole aina tehtäviensä tasalla. Minusta heidät pitäisi kouluttaa paremmin, etteivät puhu asioista vastoin parempaa tietoaan, eivätkä lupaa sellaista, mikä on mahdotonta. Heillä tuntuu olevan vain kiire saada asiakas lankaan. Viis siitä, mitä tuli luvatuksi ja sanotuksi. Pari sekuntia piti olla mukamas lupauksien mukaan ilman nettiyhteyttä, mikä oikeasti venyi viideksi päiväksi.

-Eri henkilöt muutenkin puhuivat esimerkiksi hinnoista ihan eri tavalla. Käytännöt pitäisi olla yhtenäiset. Jos olisi vaikkapa heti sanottu, että pitää laittaa uusi modeemi, jotta onnistuu, olisin vain kaikessa rauhassa odotellut sitä, eikä olisi tarvinnut repiä pelihousujaan.
-Jos firmalla on jo nyt liikaa asiakkaita, ettei kukaan ehdi palvella ketään muuten kuin robotteja käyttämällä, miksi sitten pitää hamuta lisää asiakkaita ympäri Suomea. Onko firmalle todellakaan eduksi, että asiakas suuttuu niin, että varmasti sanoo sopimuksensa irti tilaisuuden tullen ja vielä haukkuu firman kaikille vastaantuleville.
-Ja mitähän tämä kaikki robottikeskustelulysti maksaa. Jännityksellä odottelen mammuttimaista puhelinlaskua. Olisiko sittenkin pitänyt pitäytyä vanhassa.

Valmistakin on jo tullut

 Tällaiset kaksi laukkua olen saanut tehdyksi klipsikurssilla. Leukakukkaro on jo kokonaan valmis, isommasta puuttuu vielä vuori ja vetoketju sekä ketju. Kurjuus, että enää yksi kerta on jäljellä, sillä malleja ja tekniikoita olisi jäljellä vielä vaikka kuinka paljon.

 Aion vielä opetella kullanvärisen pikkukukkaron teon. Ongelmana vain on, että kullanvärisiä klipsejä on niin vähän löydettävissä. Luulin kurssille mennessäni, että minulla on paljon klipsejä, kun niitä oli yli 800. Mutta siellä oli joku toinen, joka kehaisi, että hänelläpä on pari tuhatta! Mutta en muistanutkaan, että hän on viinakaupassa töissä. 

Yksi ongelmaa tuottava on lisäksi, että klipsejä on ainakin kahdeksaa erilaista. Samaan työhön ei mielellään laiteta erilaisia. Tuohon isompaan vaaleaan laukkuun on mennyt laskujeni mukaan 196 klipsiä, ja se on vähäisimmästä päästä.
On olemassa värillisiäkin klipsejä: punaisia, vihreitä, sinisiä. Niitä kun vain tulee niin tosi vähän mistään.

 Heliseviä voivat olla vaikkapa klipsihameet, joita tekevät mm. Brasiliassa karnevaalihameiksi. Brasiliasta klipsien hyväksikäyttö käsitöissä on lähtenyt liikkeellekin.
Joku teki kurssilla minunkin himoitseman kullanvärisen kukkaron, ja kukkaron puolikkaat näyttivät ihan rintaliivien kupeilta. Jos olisimme lämpimässä maassa, voisi sellaisia liivejä pitää tietysti vaikka karnevaaleissa. Ah ja voih, joku teki oikein tyylikkään kirjekuorilaukunkin. Voi voi, kyllä on mentävä ensi syksynäkin kurssille. Tai kyllähän nyt voi soveltaa jo itsekin kaikenlaista, kun on päässyt vähän kärryille tekniikoista.

Onnen hetkiä

 Sirkan blogista olen saanut Hyvänmielenhaasteen. Pitäisi mainita kymmenen asiaa, jotka saavat hyvälle mielelle.

Sattuipa sopivasti tämä haaste, sillä muistan, miten pari viikkoa sitten keskiviikkona koin erityisen onnentunteen. Minulla oli silloinkin tavallista pitempi koulupäivä: aamukahdeksalta kaksoistunti etäopetusta,  neljä yo-valvontaa ja illalla vielä espanjaa. Yo-valvontojen välissä oli vapaatunti, jolloin kävin tunnin kävelyllä huikaisevan kauniissa ja kirkkaassa auringonpaisteessa. Päivän päätteeksi vielä samaisessa auringossa kotiin kävellessäni oikein analysoin, miksi tunsin itseni niin tyytyväiseksi.
-minulle on tärkeää saada aikaan jotain hyödyllistä. Ja nyt oli koko päivä valjastettu tähän tarkoitukseen.
-ihminen tarvitsee valoa, ja nyt oli kerrankin tilaisuus päästä siitä myös nauttimaan.
-myös liikunta antaa ihmiselle energiaa, ja valon myötä tuntui liikuntakin tepsivän kaksinverroin.
-minulle on tärkeää nähdä edes joskus työn tuloksia. Koulun jälkeen virkkasin klipsilaukkua, joka alkoi näyttää jo ihan oikealta laukulta. (Kuvia klipsilaukuista tulossa joskus).
-kansalaisopiston tunnit ovat kuin harrastus, vaikka se onkin työtä. Siellä tapaa muitakin kuin koulumaailman ihmisiä ja saa askaroida rakkaitten kielten parissa.
-Olin erittäin tietoinen myös siitä, että tämän täyteläisen päivän jälkeen seuraa neljän päivän vapaa ja siihen liittyvät ohjelmat, mikä toi kai suurimman tyydytyksen.

-Hyvän mielen tuovat myös tietysti läheiset ihmiset: perhe, omaiset, ystävät, kaverit, työkaverit, oppilaat, opiskelijat,blogikaverit.Tuskin aina ymmärrämmekään, miten tärkeitä muut ihmiset ovat, he kun ovat aina siinä lähettyvillä. Onneksi ovat.
- Hyvän mielen voi tuoda mikä vain pieni asia. Juuri viimeksi olin onnellinen eilen, kun sain käsiini Katja Ketun kirjan Kätilö. Tähänkin liittyy jotenkin hyödyn tunne: vaikka olen ollut jo neljättä päivää uppokumossa viltin alla, sain luetuksi kirjan, sain sivistetyksi itseäni. Ja jopa vielä niin, ettei se vienyt aikaa muulta hyödylliseltä :) Oli muuten hyvä kirja, huomattavasti parempi kuin Rosa Liksomin Hytti no 6, josta en tykännyt.
-ja iloita voin vaikka siitä, että tänä aamuna kuvasin mustarastaan pihastamme. Siitä minulla ei vielä ollutkaan itse otettua kuvaa.

Tähän pitäisi haastaa viisi bloggaajaa jatkamaan ja kertomaan omista hyvän mielen tuovista asioista. Osa aikomistani haastettavista oli jo haasteeseen vastannut, joku oli blogitauolla. Minun mielestäni tällaiseen positiiviseen asiaan pitäisi kaikkien ottaa osaa, mutta mainitsenpa nyt vaikkapa seuraavat: kaisajoupinblogi, allun blogi, tuulan turinat, vihreät niityt, aikatherine.

Valvontaa ja ripaskaa

Keskiviikkona oli taas ylioppilasreaalin valvontaa. Sitä oli laitettu minulle tällä kertaa oikein urakalla, peräti neljä tuntia. Yritin saada aikaani kulumaan tehtävävihkoja selailemalla. Mutta masennuin siitä, että en osaisi enää vastata minkään aineen mihinkään kysymykseen. En edes biologiaan, vaikka se oli koulussa lempiaineitani ja numerot olivat kiitettäviä. Jopa biologian risteytystehtävä oli saatu niin hämäävän monimutkaiseksi, ettei siitä ottaisi selvää kuin biologian sanakirjan kanssa.

Psykologiassa sen sijaan oli kivoja aiheita: "Vertaa ryhmätyöskentelyä ja yksilöllisiä työmuotoja kouluopetuksessa". Tähän olisin itsekin osannut kantaa korteni kekoon, mutta eniten minua kiinnostaisi tietää, mitä oppilaat vastaavat. Sitä minä vain en tule koskaan tietämään.  Minua innosti myös yksi toinen tehtävä: "Laadi tutkimussuunnitelma omaelämäkerrallisen muistin tukemiseksi". Tämä siitä syystä, että olen ollut joskus jopa jollain kirjoituskurssilla, jossa käsiteltiin juuri omaelämäkerrallista kirjoittamista.

Psykologiassa oli muitakin ajankohtaisia ja mielenkiintoisia aiheita. Käsiteltiin seksuaalisen suuntautumisen vaihtelua, ihmisen synnynnäistä valmiutta auttaa muita ja pessimismiin vaikuttavia psykologisia tekijöitä. Tämä viime mainittukin kiinnostaa kovasti, sillä on niin paljon ihmisiä, jotka ajattelevat kaikki asiat pelkästään negatiiviselta kannalta.

Filosofiassa olivat  eutanasia ja suvaitsevaisuus tällaisen alaa opiskelemattoman kannalta mielenkiintoisimmat. Ja sitten historian kysymyksiin. Voi että, sielläkin oli niitä kaikkia tuttuja aiheita ihan antiikin Rooman ajoilta saakka aina Ranskan vallankumoukseen ja Kuuban ja Berliinin kriisiin saakka. Mutta kun ei muista mitään, mikäli on päässä koskaan niistä mitään ollutkaan. Muistan vain sen, miten lukion historian tentissä abikeväällä jokaiselle arvottiin kysymyksiä. Minä en kaverini kanssa osannut vastata yhteenkään kysymykseen, ja opettajan lauseen muistan iäti: "Millähän ihmeen lihaksilla tekin olette saaneet kasit numeroiksi!"

Loppuivathan ne valvonnatkin vihdoin. Erityisen tuskalliseksi sen teki se, että tunsin tulevani sairaaksi. Hytisin joka tunti yhä enemmän ja kauhistelin, miten jaksan illan espanjan kurssin. Sain senkin viedyksi läpi, mutta sen jälkeen kaaduinkin sänkyyn. Minulla näyttää olevan iänkaikkinen kumma taipumus saada taudit aina silloin kun ei ole opetusta. Eilen ja tänään oli opetukseton päivä. Tietysti hyvä niin, ei tule turhaa paperisotaa eikä hämminkiä, mutta näin tässä meni kaksi hyvää päivää ihmiseltä ihan sivu suun.  Aamulla minun oli mentävä kuitenkin koululle lähettämään kuuntelun koetehtäviä etäpaikkakunnalle. Ei sellaista päivää, ettei siihen laitokseen aina olisi jotain pakollista menoa, oli tunteja tai ei ja oli sairas tai ei.

En tiedä, mistä tämä kauhea tauti taas tuli, jo ties kuinka mones tänä talvena. Tiistai-iltana olimme katsomassa Mikkelissä Venäjän armeijan kuoron esitystä. Aivan mahdottoman hieno esitys. Ja sitä tanssia olisi katsonut vaikka viikon syömättä ja nukkumatta. Salissa varmaan kuitenkin veti tuuletus niin, että aiheutti taudin. Ainakin sukat pyörivät jaloissa, vai pyörivätkö ne niiden ripaskaa tanssivien miesten takia.

Jokakeväistä jännitystä

Seuraavat pari kuukautta ovat vuoden jännittävimmät. Niiden kuluessa kuluessa vasta saamme taas tietää, riittääkö töitä ensi vuodeksi vai jääkö tuntimäärä vajaaksi. Toisaalta näyttää hyvältä: yksi kieltenopettaja on jäänyt joululta eläkkeelle, joten on taas yksi ope vähemmän taistelemassa vähistä tunneista. Toiseksi yhteishaun tulokset ovat selvillä ja lukion ekalle on tulossa ensi syksynä hyvin oppilaita. Tämä on viimeinen ikäluokka, joka saa aloittaa omalla paikkakunnalla lukion.  Kahden vuoden kuluttua näiden oppilaiden on kuitenkin siirryttävä viimeiseksi vuodeksi muualle. Silloin tämä periferiassa oleva sivutoimipiste lakkautuu.

Minun leipäni kannalta on paljon epävarmuustekijöitä: yläkoulun puolella ei ole enää ensi vuonna rinnakkaisluokkia, mikä vähentää kieltenkin tuntimääriä. Sen lisäksi viimeiset saksanlukijat olivat tämän vuoden abeja. Alkavan luokan valinnaisaineet eivät ole vielä selvillä, joten toivoa sopii, että joku aloittaisi saksanopiskelunkin. Lukion kaikki ruotsit riittäisivät minulle osa-aikaiselle, mutta ei ole ollenkaan varmaa, saanko minä niitä pitää. Myös etäpaikkakunnalla on tuntien kärkkyjiä, ja saattaa olla, että jokunen tunti annetaankin meidän oppilaille muualta etänä.

Tätä kaikkea silmällä pitäen olen jo yrittänyt varmistaa selustaani. Minulle on jo luvattu kansalaisopistosta, että saan jatkaa aloittamaani epanjankurssia ja lisäksi saisin aloittaa uuden alkeisryhmänkin. Noiden lisäksi syksyllä on suomen intensiivikurssi ulkomaalaisille.  Kansalaisopisto vain on aika epävarma juttu. Aina ei synny ryhmiä tai opiskelijat lopettavat kesken kaiken. Kuvittelen kuitenkin, että töitä riittäisi ainakin ensi vuodelle.
Sen jälkeen kun vielä kahdeksi vuodeksi löytyisi jotain tekemistä, hyvä olisi. Aika jännittäväksi käy, mutta ei murehdita etukäteen.

Ei aineksia katastrofiin

Sireenit ulvoen kiisi paloauto ohitsemme, kohta toinenkin. Katsoin kuistin ikkunasta, että valtavan paksu savu nousi jossain parinsadan metrin päässä. Minähän en tietystikään ole utelias, enhän nyt toki, mutta vedin heti lenkkeilyvaatteet niskaan ja varustauduin visusti kameran kanssa päivälenkille. Minähän lähden vain lenkille, minkä minä sille voin, jos jonkun kämppä sattuu kärventymään minun reittini varrella!

Paloautoja oli paikalla kaksikin ja jokunen utelias autoilija, mutta osoittautui, että palava talo oli vanha asumaton rötiskö, jonka kattokin on romahtanut jo muutama vuosi sitten. Uteliaat sivulliset kääntyilivät jo paluumatkalle. Ihan olin sieluni silmin näkevinäni, että lähtivät häntä koipien välissä, kun ei ollutkaan kenenkään asunto eikä ollut mitään katastrofiaineksia saatavissa.

Paloautotkin palailivat pois päin jo minua vastaan. Minua ihmetyttää, että jos omistaja oli itse tuikannut kämpän tuleen, eikö hän ollut ilmoittanut palokunnalle mitään, koska oikein kaksittain tuli paloautoja ulvoen ja myöhemmin vielä poliisiauto. Palomiehet jättivät palon vartioinnin omistajalle, mutta myöhemmin näkyi paloauto menevän vielä loppusammutukseen.
Vai olisiko sittenkin joku ulkopuolinen sytyttänyt tulen piruuttaan, mitä vähän kuitenkin epäilen. Mistä täällä sellaisia ulkopuolisiakaan nyt yhtäkkiä olisi.

Pohjalaisia pelejä

Ny on menny melekeen kolome viikkua jott on ollu meillä ihimisiä ja elukoota ja ittekki olin viikonloppuna Seinäjoella viemäs äireen takaasi. Notta ihan väkisi tuloo taas kaikki viarahalla kiälellä. Mutta koittakaa kestää, ei tätä kauaa kestä, tämon väliaikaasta.

Pohojalaaset on kovia trossaamaha ja teköhön kaikenlaasta myytävää omalla kiälellänsä. Molin joskus aikaaste ostanu Alias-pelin murtehella, mutten mä oikeen tykänny siitä, kyseltäviä sanoja ei ollut ajateltu ihan loppuhu asti. Siinoli tiätysti hyviä kohtia, joista oppii murresanoja, niinku ny vaikka kurkoonen eli joku koppakuariaanen tai muu ötökkä. Mutta sitte siinon palijo sanoja, jokkon iha yleespuhekiälisiä tai arkikiälen sanoja ympäri maata. Eikö vaikkapa aura (maan kääntämiseen tarkoitettu laite) oo ihan oikia suamenkiälinen sana eikä millääl lailla murressana, sehän on fältti murtehes, muttei siitä puhuttu mitää. 

Tällääsiä epälookisia pualihualimattomasti tehtyjä juttuja ku on palijo, menöö vähä into pelata lauran kans. Mutta on pelistä muutoon ollu ihan kiitettävästi riamua, ku on vaan iliman pelilautaa kyselty nuaremmalta sukupolovelta niiren tiatoja. Täskin vaan havaattoo sen tosiasian, että jos pelaajia on kaikenikääsiä, selevästi huamaa, että sanojen osaamisen määrä vähenöö sitä mukaa, ku porukka nuarenoo. Jokaanen sukupolovensa erustaja tiätää vähemmän murteellisia sanoja ku ittiänsä vähääkää vanhempi polovi.

Äitee toi meille ny sitte toisenki pelin, Etelä-Pohojanmaan tähären. Siinon sama periaate ku Afrikan tähäreskin, eli viärähän löyretty timantti Lappajärvelle. Täs vaan on kaikenlaasia kysymyksiäkin pohojalaasista tai välillä joutuu Vaasan vankilahan tai joutuu leikkuuttamahan tukkahansa körttikampauksen. On sanontojakin, joista pelivuaros olevan pitää tiätää lihavootu kohta, niin ku ny vaikkapa: Lapualla on kaks raitista miästä, sankaripattas ja vaivaaspoika. Tämä peli  on musta mukavampi ku tua Alias, mutta jos ny kritisoonti sallitahan, nii mum miälestä joissaki sanonnoos on lihavootu ihan väärä sana. Ei oo oikee ajateltu ihan loppuhu asti asiaa. Mutta mitäs piänistä, pääasia on notta aika kuluu ja hauskaa on.

Joskus on saatu lahajaksi muistipelikin pohojalaasittain tai korttipakka. Korttipakka on näistä kaikkeen parahin, siinei välttämättä tartte osata murresta. Mullon nimittään vähä sellaanen tunto, jotta nämä pelit on kiältä osaamattomalle raskahia. Mutta pohojalaaset voi tiätysti pelata keskenänsä ja hykerrellä itteksensä.

Loman jälkeen

 Hiihtoloma meni että hujahti. Ei tullut aika pitkäksi, kun oli menoa ja tuloa ja kaikkea siltä väliltä ja muuta ohjelmaa. Nyt alkoi arki. Minusta tuntuu, että olin kaikkein virkein koko koululaitoksessa, mikä sekin on outoa. Oppilaat nyt tietysti nukkuivat, eikä kukaan muistanut ensimmäistäkään sanaa. Mutta opetkin olivat jotenkin masentuneen oloisia. Liekö osasyynä se, että moniin on iskenyt flunssakin.

Tänä iltana pitäisi mennä OAY:n kokoukseen, ja mitä nyt kuulostelin ihmisiltä, pelkään että minä olen ainoa sinne menijä. Joudun siis yksin syömään sinne varatut ruuatkin! En muuten välittäisi mennäkään, mutta kun olen joutunut jotenkin hallitukseen, enkä ollut viimeisessä hallituksen kokouksessakaan. Ihmettelin, koska sellainenkin on pidetty, kun en muista sellaisessa olleeni. Oli kuulemma ollut yhtenäiskoulun kokouksen yhteydessä. Minun kun ei tarvitse niissä kokouksissa olla, jäin paitsi. (Heh, hyvä kun jäin).

Samaan aikaan alkaa kansalaisopiston klipsikurssikin, jonne saan mennä nyt ihan luvan perästä, vaikka kurssi koneen mukaan oli täynnä. Ovat lisänneet sinne paikkoja. Minun on siis pakko mennä nyt ainakin näyttämään itseäni, kun kerran olin valittanut, etten pääse mukaan.
Kylläpä nyt sattuu kaikkea askaretta taas yhtaikaa, kun äitikin tulee meille viikoksi tänä iltana. Viikolla vain sattuu olemaan enemmän työasioitakin kuin edellisellä viikolla, kun abien tentit sattuvat tälle viikolle.

Ja pakko oli laittaa kuva kukista. Tämän riippuvan ja roikkuvan rontin olen siirtänyt kuistiin, sillä se alkoi rönsyillä joka puolelle. Ja kas kummaa: siihen on ilmestynyt kukkia, pieniä kuin mitkä. En ole tiennytkään sen osaavan kukkia, vaikka kasvi on ollut meillä jo kauan. Ylin kuva on saman kasvin yksi kukka lähikuvassa.