Valvontaa ja ripaskaa

Keskiviikkona oli taas ylioppilasreaalin valvontaa. Sitä oli laitettu minulle tällä kertaa oikein urakalla, peräti neljä tuntia. Yritin saada aikaani kulumaan tehtävävihkoja selailemalla. Mutta masennuin siitä, että en osaisi enää vastata minkään aineen mihinkään kysymykseen. En edes biologiaan, vaikka se oli koulussa lempiaineitani ja numerot olivat kiitettäviä. Jopa biologian risteytystehtävä oli saatu niin hämäävän monimutkaiseksi, ettei siitä ottaisi selvää kuin biologian sanakirjan kanssa.

Psykologiassa sen sijaan oli kivoja aiheita: "Vertaa ryhmätyöskentelyä ja yksilöllisiä työmuotoja kouluopetuksessa". Tähän olisin itsekin osannut kantaa korteni kekoon, mutta eniten minua kiinnostaisi tietää, mitä oppilaat vastaavat. Sitä minä vain en tule koskaan tietämään.  Minua innosti myös yksi toinen tehtävä: "Laadi tutkimussuunnitelma omaelämäkerrallisen muistin tukemiseksi". Tämä siitä syystä, että olen ollut joskus jopa jollain kirjoituskurssilla, jossa käsiteltiin juuri omaelämäkerrallista kirjoittamista.

Psykologiassa oli muitakin ajankohtaisia ja mielenkiintoisia aiheita. Käsiteltiin seksuaalisen suuntautumisen vaihtelua, ihmisen synnynnäistä valmiutta auttaa muita ja pessimismiin vaikuttavia psykologisia tekijöitä. Tämä viime mainittukin kiinnostaa kovasti, sillä on niin paljon ihmisiä, jotka ajattelevat kaikki asiat pelkästään negatiiviselta kannalta.

Filosofiassa olivat  eutanasia ja suvaitsevaisuus tällaisen alaa opiskelemattoman kannalta mielenkiintoisimmat. Ja sitten historian kysymyksiin. Voi että, sielläkin oli niitä kaikkia tuttuja aiheita ihan antiikin Rooman ajoilta saakka aina Ranskan vallankumoukseen ja Kuuban ja Berliinin kriisiin saakka. Mutta kun ei muista mitään, mikäli on päässä koskaan niistä mitään ollutkaan. Muistan vain sen, miten lukion historian tentissä abikeväällä jokaiselle arvottiin kysymyksiä. Minä en kaverini kanssa osannut vastata yhteenkään kysymykseen, ja opettajan lauseen muistan iäti: "Millähän ihmeen lihaksilla tekin olette saaneet kasit numeroiksi!"

Loppuivathan ne valvonnatkin vihdoin. Erityisen tuskalliseksi sen teki se, että tunsin tulevani sairaaksi. Hytisin joka tunti yhä enemmän ja kauhistelin, miten jaksan illan espanjan kurssin. Sain senkin viedyksi läpi, mutta sen jälkeen kaaduinkin sänkyyn. Minulla näyttää olevan iänkaikkinen kumma taipumus saada taudit aina silloin kun ei ole opetusta. Eilen ja tänään oli opetukseton päivä. Tietysti hyvä niin, ei tule turhaa paperisotaa eikä hämminkiä, mutta näin tässä meni kaksi hyvää päivää ihmiseltä ihan sivu suun.  Aamulla minun oli mentävä kuitenkin koululle lähettämään kuuntelun koetehtäviä etäpaikkakunnalle. Ei sellaista päivää, ettei siihen laitokseen aina olisi jotain pakollista menoa, oli tunteja tai ei ja oli sairas tai ei.

En tiedä, mistä tämä kauhea tauti taas tuli, jo ties kuinka mones tänä talvena. Tiistai-iltana olimme katsomassa Mikkelissä Venäjän armeijan kuoron esitystä. Aivan mahdottoman hieno esitys. Ja sitä tanssia olisi katsonut vaikka viikon syömättä ja nukkumatta. Salissa varmaan kuitenkin veti tuuletus niin, että aiheutti taudin. Ainakin sukat pyörivät jaloissa, vai pyörivätkö ne niiden ripaskaa tanssivien miesten takia.