Mikä luterilainen työmoraali

Eivät suomalaiset ole niin työteliäitä ja työtärakastavia kuin mielellämme annamme itsellemme kertoa. Tämän sain karvaasti kokea minäkin eilen, kun piti saada virastosta ihmisiä kiinni. Kaupunki on luvannut minun ostaa itselleni merkkipäivän johdosta jotain konkreettista tietyn rahasumman edestä. Koska olen aikonut ostaa kameraani kauko-objektiivin, huomasin, että nyt on tilaisuuteni tullut. Objektiivi kuulemma maksaa huomattavasti enemmän kuin mitä kyseinen rahasumma olisi, joten minun oli saatava yhteys johonkin henkilöön, joka osaisi kertoa, miten minun on käytännössä meneteltävä.

Internetistä löytyy heti tietoa silloin kun se ei ole välttämätöntä, mutta jos nopeasti tarvitset jotain, on tieto kiven takana. Kaupungin työntekijöiden numeroita ei meinannut osua silmään mitenkään. Kun yhden löysin, ei sieltä pitkän ajankaan kuluttua vastattu. Seuraavasta numerosta vastasi keskus. Pyysin tietylle henkilölle, mutta tämä on kuulemma lomalla, seuraavakin tulee vasta 2.5, samoin kolmas. Neljäs oli sairaslomalla, viides oli jättänyt viestin, että tulee vasta 2.5.

Vasta kuudes henkilö vastasi, mutta ensi töikseen ehätti ilmoittamaan, ettei asia kuulu hänelle. Kun hieman kiivaaseen sävyyn aloin vaatia edes jollekin toiselle henkilölle yhdistämistä, tapahtui se. Seitsemäs henkilö oli ihme kyllä työpaikallaan, mutta ei osannut vastata kysymykseen. Mutta oli hämmästyttävän yhteistyökykyinen ja lupasi ottaa selvää heti ja soittaa minulle hetken kuluttua. Niin tapahtuikin, mutta hänen oli käsketty vastata, että jokaisella osastolla on oma toimintatapansa. Minulle annettiin uusi numero, josta hämmästyksekseni vastattiinkin heti. Sieltä sain jopa vastauksenkin.

Mitä tästä pitäisi päätellä? Onko meillä vieläkin liikaa työpaikoilla ihmisiä, kun kenenkään ei tarvitse olla töissä ja kukaan ei tiedä mitään? Selvennettäköön, että en syyllistä tuon kaupungin virastohenkilöstöä, vaan puhun yleisellä tasolla. Joka paikassa alkaa olla ongelmaa, että ihmisiä saa metsästää toden teolla. Jos ei olla koulutuksessa, niin sitten omalla lomalla muuten vain. Sairaslomapoissaolot tuntuvat vähäisiltä muuhun katoon verrattuna.

Mistä suomalaisille on päässyt syntymään käsitys, että meillä muka luterilainen työmoraali. Ei pidä paikkaansa enää meidän päivinämme. Toisaalta olen sitä mieltä, että eivät ihmiset ole koskaan ennenkään niin työtä rakastaneet, mutta työnteko on ollut välttämätön pakko. Enää parin päivän poissaolo ei taloutta kaada. Ja ammattiyhdistysket pitävät huolen, ettei töihin tulemattomia ainakaan pois voi potkia.

Jäin monesta paitsi

Minuun on tartutettu tauti. Tai ei siis kukaan tahallaan ole kai tartuttanut, vaan tauti itse on tarttunut. Molemmat olemme maanneet uppokumossa jo monta päivää, eikä loppua näy. Minua suututtaa monestakin syystä. Olin lupautunut menemään tänään koululle toimintapäivään neuvomaan kasi- ja ysiluokkalaisille Etiopia-vauvannuttujen tekoa, jollaisia itsekin tein talvella. Mutta en mitenkään voi mennä sinne kuumeisena enkä nuhaa pärskivänä, kun muutenkin näyttää tauti olevan kovin hanakasti ihmiseen tarrautuva ja tästä kiinni pitävä.

Olisi ollut kiva nähdä, mitä kaikkia ryhmiä toimintapäivänä on perustettu. Ainut toinen ryhmä, josta olen kuullut, on sellainen jossa tuunataan polkupyöriä. Oppilaat ovat tunnin yhdessä ryhmässä, vaihtavat sitten toiseen ryhmään. Paitsi nuttuja tehdään kaksi tuntia aina yhden ryhmän kanssa. Mitenkään oppilaat eivät olisi saaneet yhtä nuttua valmiiksi tunnissa.

Olisi ollut kiva nähdä myös, millaisen vapputeemapäivän opet ovat kehitelleet opehuoneeseenkin. Mutta on nyt vain tyydyttävä rannalla ruikuttamiseen ja mietittävä mitä kaikkea muuta hauskaa tällä viikolla olisi ollut mukava tehdä. Taitaa mennä vappukin samaan syssyyn vain kuumeen mittaamiseen. Jos tästäkin nyt jotain positiivista yrittää löytää, on se, että saa katsoa Englannin kuninkaallisten häitä, ja ihan hyvällä omallatunnolla, kun ei nyt muuhun kykene.

Entisajan kasvatusta

Sain kaverilta vanhan kirjan, jossa kerrotaan vanhankansan kasvatustavoista. Kasvatuksen alalle kuin alalle on olemassa myös sananlasku, jotta tavat pysyvät hyvin muistissa. Ensinnäkin tytöille ei ole annettu mitään arvoa, vain poika on merkinnyt jotain, lieneekö niin kovin vieras ajatus nykyäänkään! "Vuohi vaivaisen eläin, tyttölapsi onnettoman". Eräässäkin talossa emäntä oli synnyttänyt viidennen tyttölapsen, jolloin isäntä tokaisi: "Minä menen ja poltan saunan, kun sinä munit niitä tyttölöitä vaan".

Rinnasta vieroittamiseen on käytetty monenlaisia keinoja. Rintoja on voideltu pahanhajuisella voiteella, äiti puettu mörön näköiseksi tai lapsi lähetetty naapurin hoiviin "kikkivieroolle" tai "nisävierulle", myös "nännävierulle". Eri nimitykset tietysti eri puolilla Suomea. Maanittelua ja pelotteluakin on käytetty: "Syö leipeä ettet aina tissiä lolloa!"

Ellei lapsi ollut oppinut kävelemään vielä yli kaksivuotiaanakaan, hänet laitettiin seisomaan "reikätuoliin", tuoliin, jonka keskellä oli reikä. Tälläkin tuolilla on eri murteissa erilaisia nimityksiä: reikäjakku, -rahi, - tooli, aukkotuoli, krenkku ja kränkky sekä Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä laukkutuoli. Myöhemmin reikätuoli oli kätevä "lapsenvahti", kun lapsi laitettiin reiästä seisomaan, ei tämä päässyt minnekään äidin käydessä asioilla. Kun lapsi pääsi omin neuvoin hivuttautumaan pois reikätuolista, tuolia käytettiin lapsen pöytänä: lautanen reiän päälle, jolloin se ei päässyt kaatumaan. (Pakko mainita, että meillä ennen kotona Pohjanmaalla krenkku oli navetan seinustalla oleva teline, johon maitotonkat laitettiin kuivamaan ja tuulettumaan).

Eri äänteiden oppimiseen on käytetty monenlaisia loruja. Kaikkien tuntemien "Ärrän kierrän... tai Hattulan pappilan... lisäksi vaikkapa: "Ristorenki riihen perässä kärrin pyöriä tervoomassa" tai "Rotat repivät rovasti ruustina retonkise röijy rikki". R:n ja s:n lisäksi on opetettu myös äng-äännettä: "Kengät, länget, kangaspuut hangella seistä kängättää". Laihialla on opetettu jopa f-äännettä tällaisella sanayhtymällä: "flöijyn flaku". (flöijy=tuuliviiri, flaku=lippu).

Omien vanhempien sekä muiden vanhempien ihmisten sana on tietysti ollut aina laki. Omia vanhempia oli teititeltävä, muuten lapsen katsottiin olevan huonosti kasvatettu "päässilmäinen". Vielä minun oma mummoni teititteli omia vanhempiaan. "Koivuniemen herra" eli koivunoksa on seissyt oven raossa aina valmiina pientä rangastusta varten, useimmiten lapsen itsensä hakemana, "Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa".
"Sinun tahtosi on minun taskussa" on myös ollut käypä sanonta,  jopa niin myöhän kuin oman tyttäreni ollessa alaluokilla 1980-luvulla, tuolloin opettajan sanomana.

Mielenkiintoista minusta on, että kirjan mukaan joillakin paikkakunnilla ei ole vielä ollut olemassa tervehdystapoja juuri ollenkaan 1900-luvun alussa. Vieras vain tuli sisään ja istui muitta mutkitta lakki päässä penkille istumaan, samoin poistuttiin hyvästiä jättämättä. Jos muualta tullut tervehti, häntä katsottiin mitään sanomatta ihmetellen, kun ei tiedetty, mitä pitäisi sanoa.

Ja niin hiljan on Suomi tullut alas puusta, että vielä omasta lapsuudestanikin 1950-luvulta  muistan, kuinka joku naapuri saattoi tulla tupaan tervehtimättä, istuutui penkille ja alkoi muitta mutkitta tupakoida. Tai 1970-luvulla juuri muutettuamme tälle paikkakunnalle entisten asukkaitten tilalle, sisälle tuli kerran vanha mies, istuutui eteisen tuolille eikä sanonut mitään. Ihmettelimme kovasti, kuka mies oli ja miksi tuli meille, mutta odotimme miehen tekevän puhealoitteen. Hetken istuttuaan mies havahtui, nousi ylös ja lausui: "Minä taisinkin tulla väärään taloon!"

Tässä oli vain murto-osa kirjan annista. Kirjassa on rutkasti mielenkiintoisia asioita mm. työhön opettamisesta, siitä mistä lapset tulevat, mitä seuraa kiroilusta tai valehtelusta, ruuan syömättä jättämisestä ja niin edelleen. Lapset ovat olleet myös kovia kärttämään kirkkoon pääsyä, mikä nykynuorista kuulostaa vallan uskomattomalta. Mutta hiljaisella tapahtumaköyhällä maaseudulla asuessa eivät lapset ole kovin paljon saaneet uusia virikkeitä. Kirkkoonpääsy on ollut suuri tapahtuma, joka on antanut elämyksiä pitkäksi aikaa. Tätäkin intoa ovat vanhemmat käyttäneet omiin tarkoituksiinsa maanitellen: "Tuo nyt puita, pääset jouluna kirkkoon!"

Kirja:
Veikko Ruoppila: Kansa lastensa kasvattajana. Werner Söderström Osakeyhtiö. Porvoo 1954.

Lenkkeilyyn lisäintoa

Melkein kuin entisajan häissä. Kaksi viikkoa on yhtä soittoa ollut juhlaa ja pääsiäistä ja vieraita. Ja sehän tietää sitä, että se mikä ensin on ruokapäydässä, on seuraavassa hetkessä tiiviinä sileänä kerroksena ja pehmeänä löllönä vatsan seutuvilla. Mutta koska lenkkeily ja liikunta ei itsessään ole kivaa vaan yksitoikkoista läskin hävittämistä, on kiva että on keksitty valokuvaus, jolloin liikunta tulee kuin vahingossa.

Nyt innostuimme oikein urakalla lenkkeilemään ja kuvaamaan, jopa kolmekin kertaa päivässä ajoimme jonnekin ja kuljimme ihan läkähdyksiin  asti, sillä yhtäkkiä tullut 15-17 asteen lämpötila pakkasten tilalle tiristi ihmisestä loputkin mehut. Ja koska kuvattavia kohteita ei yleensä ole asfalttiteillä, on ajettava rospuuttoteille ravassa ja kurassa.

Eräänä päivänä huomasimme ryteikössä mielenkiintoista, pysäytin auton kapealle hiekkatielle niin reunaan kuin vain mahdollista. Reunaan jäi aika paljon vielä tietä, mutta kuitenkin heti renkaan vieressä ammotti roudan tekemä railo koko tien pituudelta. Ja vaikka yleensä autoja ei kulje kuin yksi tunnissa, piti sen yhden osua ohittamaan meidän autoa juuri kun olimme juuttuneina pajukkoon kumisaappaiden varsia myöden liejussa. Kuka sieltä ehtii autoa heti siirtämään. Ja niinhän siinä kävi, että ohittava auto väisti minun autoani liian reunaan ojaan ja pyörät upposivat auton pohjaa myöten liejuun. Sieltähän se ei omin voimin irti päässyt. Sattui vielä olemaan entinen oppilas, jota en kuitenkaan edes tuntenut ennen kuin jälkeen päin sain tietää. Ilmankos oli niin ymmärtäväisen näköinen :)

Tähän asti olen kuvannut melkein vain pelkkiä kasveja, sillä eläimet ovat vaikeita kohteita. Kunhan arki valkenee, minun on päästävä kaupunkiin ostamaan oikein kauko-objektiivi, jolla saa kaukanakin olevia lintuja vangituksi kameraan, vaikkei minusta koskaan mitään Juha Taskista tulekaan. Telkät temmelsivät lammella, mutta nehän kuulevat pienetkin rasahdukset hiljaisessa metsässä ja pakenevat.

Kurjet olivat päivittäin pellolla ja kerran näimme niiden tanssinkin. Mutta ennen kuin autollinen ihmisiä saadaan puretuksi ulos, ja ennen kuin jokainen saa kameransa valmiusasentoon, ovat linnut jo kaukana. Eli niidenkin kuvaaminen vaatii tuntikausien makaamisen hiljaa paikallaan. Mutta kunhan minä saan sen objektiivin ja kunhan minulla aikaa liikenee, saan minäkin ehkä jonkinlaisen linnunkuvan aikaan. Riittääpähän mielenkiintoa, kun ei kaikki tule kerralla hyvä.

 Valitettavasti alkaa Suomessa olla tämä näky tavallinen. Ei tarvitse mennä edes kirkonkylän ulkopuolelle, kun tällaisia rötisköitä löytyy pilvin pimein. Tämäkin on ihan tien vieressä, hyvä ettei auton kylki nurkkia viistä.

Kuuluuko tämäkin luontoon? Aina löytyy jotain outoakin ja vieläpä keskeltä metsää. Ylläolevanlaista mötikkää en ole ennen nähnyt. Näytti ison traktorin renkaalta, kooltaan parimetrinen ellei korkeampikin. Oletimme, että se on jokin kesämökkiläisten likavesien keruusäiliö tai muuta sen kaltaista.

 Joku oli pudottanut laatikollisen suklaanappeja metsään. Varmaan pääsiäispupulta pudonneita.

Aamuvarhaisella kirkonkylää taas jälleen kerran eri suunnalta katsottuna.

Pääsiäismunia

Tänään viettävät koulussa opehuoneessa munapäivää pääsiäisen kunniaksi. Jokaiselle on arvottu  kaveri, jolle hommaa täksi päiväksi jonkinlaisen munan oman näkemyksensä mukaan. Olisi kovasti tehnyt mieli ottaa osaa tai ainakin mennä katsomaan ja kuvata. Mutta kun muutenkin olen joutunut menemään koululle joka päivä, vaikkei minulla ole kahteen viikkoon ollut tunteja, yrittää mieskin minua pidätellä kaikin voimin sinne ryntäämästä. 

Toisaalta hyvä, etten mene sinne. Ehkä kumminkin olisivat hommanneet minulle raa´an kananmunan ja läiskänneet sen päähäni, sillä kollegat ihmettelevät joka päivä, että taasko sinä tänne tulet. Tai muut kaverit. Joku jo melkein alkoi laskea, montako tuntia "ylimääräistä" olen ulkomaalaisvieraidenkin takia tehnyt työtä. Mutta opettajanahan ei voi oikeastaan aina tehdä eroa, mikä on työtä, mikä vapaa-aikaa. Raja on jonkin verran häilyvä.

No onneksi on tulossa kohta vieraita, ettei tarvitse pohtia, mennäkö koululle vai ei. Ei minulla sinne mitään hinkua ole. Mutta eilenkin oli pakko mennä, kun olin unohtanut erään abeihin liittyvän tärkeän asian. Senkin toimittamisessa vierähti puoli tuntia. Ja oman pöydän siivoamisessa on tässä parin viikon aikana huvennut yksi jos toinenkin tunti. Lopulta en enää jaksanut erotella yksittäisiä papereita, vaan työnsin nipun sellaisenaan kaappiini. Siinähän sitten lajittelen kasaa ensi syksynä.

Mutta tänä aamuna heräsin hyvissä ajoin saattelemaan saksalaiset vieraat linja-autoon. Vielä muistui mieleen, että saksalaisope ihmetteli joka kerta sellaistakin asiaa kuin servettien erilaista laittamista kahvi- ja ruokapöytään. Minähän en osaa mitään monimutkaisuuksia, ihan vain kupin korvaan työnnän servetin viuhkana keskeltä. Tai sitten se tyypillinen, että servetti tuetaan lusikalla kupin taakse kauniiksi viuhkaksi. En ollut ymmärtänyt, että tällainenkin aiheuttaisi kovasti hämmästelyä. Sattuipa ope näkemään televisiossa jonkin suomalaisten poliitikkojen kahvitilaisuuden, ja hihkaisi, että katso, samalla tavalla laitettu servetit kuin sinullakin! No olipa ihmettä.

Kanat, tiput, munat kuuluvat suomalaiseen pääsiäiseen, miksei puputkin, mutta vähemmän. Saksalaiset oppilaat näkivät nyt päiväkodista lähtien useissa paikoissa kanojen ja tipujen askartelua. Joku mainitsikin, että heillä Saksassa on paremminkin koristeina pupuja, vähemmän kanoja. Ja saksalaiseen pääsiäiseenhän kuuluu suklaamunien piilottaminen puutarhassa. Joku ihmettelikin, miksei meillä ole tämä tapa laajemmin levinnyt. Heidän on varmaan vaikea kuvitella, että jos pääsiäinen sattuu olemaan jo maaliskuussa, ja meillä on vielä täys talvi silloin, ei ole kiva etsiskellä suklaita kyynärpäitä myöden lumihangesta.

Kummaa ajatustenjuoksua

Ihmisten ajatustenjuoksun ristiriitaisuus syntymäpäivienkin vieton suhteen ei aina sovi minun kaaliini. Jos haluaa ohittaa merkkipäivänsä hiljaisuudessa, luulisi  henkilön todella niin tekevän. Mutta ei. Joku laittaa lehteen oikein suurin kirjaimin "En juhli merkkipäivääni eikä kahvipannu ole kuumana 15. kesäkuuta kello 15." Mitä tarkempi ajankohta yms. saattaa tietenkin olla tietoisesti laadittu vitsikkääksi kutsuksi. Mutta eräskin tapaus oli, että henkilö oikein  suureen ääneen toitotti olevansa matkoilla eikä haluavansa muistettavan tapausta mitenkään. Jälkeen päin sitten vain kuului valituksia, että eipä kukaan muistanut urheiluseurastakaan, vaikka oli puheenjohtajana monta vuotta. Eikä Martatkaan edes korttia lähettäneet. Eikä se ja se suvainnut tulla käymään, vaikka oli kakkuakin varattu.

Pohjalaiset kun ovat jääräpäisiä, ainakaan heihin eivät vaikuta mitkään kiellot, jos kerran ovat syntymäpäiville päättäneet mennä. Äidille kävi kerran niin, että hän oli lähettänyt synttärisankarille lahjan ehdottomista kielloista huolimatta. Mutta kohtasipa äitikin kerrankin vertaisensa vastustajan. Parin päivän kuluttua hän oli saanut lähettämänsä lahjan avaamattomana takaisin. Eipä äiti hätkähtänyt, kääri paketin uudelleen postin vietäväksi, ja sankari sai jälleen vastaanottaa paketin. En ole kuullut, mitä lahjalle on sen jälkeen tapahtunut.

Kun tämän kaiken muistin, olin jo muutaman kuukauden aina välillä muistuttanut pohjalaisille sukulaisille, että itse en vietä merkkipäiviä. Ja olinpa vielä ankarasti kaikkia kieltänyt meille tulemasta sinä päivänä. Ei muuten olisi kieltoa tarvinnut, mutta kun minä onneton olin sopinut sen saksaslaisvierailun samanaikaisesti, ei meille olisi mahtunut mihinkään nukkumaan eikä minulla olisi ollut aikaa seurustella  kunnolla oikein kenenkään kanssa. Olisivatko astiatkaan riittäneet, olisi joku joutunut syömään vaikka kissankupista.

Mutta kerrankin on sana mennyt perille, ja äiti tulee toisen sisareni kanssa meille vasta nyt pääsiäiseksi. Minusta tämä on oikein hyvä ratkaisu. Kun huomenaamulla työnnetään ulkomaalaiset linja-autoon, on iltapäivällä odotettavissa sukulaisvierailu. Pääsiäisen vietto voi alkaa.

Ihmisen aistit vajavaiset

Ihmisen aistit ja aivot ovat vajavaiset, onhan se nyt monta kertaa havaittu ja todettu. Mutta joskus sellainen tuottaa huvittavia tilanteita. Olin kirjoittanut saksalaisopettajalle, että hänen täälläolonsa aikana meillä on tiedossa illanvietto, jonne tulee muitakin koulumme opettajia. Kun tuli tuo päivä, eräs opettaja päivällä erotessamme sanoi, että tavataan sitten illalla. Myöhemmin saksalainen kysyi minulta vaivihkaa, miksi ihmeessä ope sanoi tapaavansa meidät vielä illalla! Häneltä oli siis jäänyt rekisteröimättä tai käsittämättä kokonainen kappale sähköpostissa.

Tuli sitten tuo kyseinen ilta. Olin kutsunut opet meille sähköpostilla ja nimenomaan maininnut, että on tarjolla syötävääkin ja perässä vielä lause, että ei kotona tarvitse etukäteen syödä. Ja kuinka ollakaan. Yksi ope alkoi voivotella ruokaa nähdessään. Hän oli kotonaan juuri ahtanut vatsansa täyteen, ettei tarvitse kylässä nälissään istua! Väitti vielä, ettei kutsussa kyllä mitään ruuasta puhuttu.  :( No oli kyllä mainittu, muut todistivat.

Annettakoon anteeksi. Sattuuhan sitä kaikenlaista. Mutta voiko minulle antaa anteeksi, että minulta on kerran jäänyt näkemättä kokonainen lihaa ja verta oleva oppilas? Tuostakin tapauksesta on jo toistakymmentä vuotta aikaa. Olin saanut ykkösellä uuden luokan. Kysyin järjestyksessä kaikkien nimet ja yksi oppilas oli jäänyt kokonaan huomaamatta. Minä en yksinkertaisesti nähnyt häntä, vaikka hän istui luokassa kuten muutkin.

Tuon jälkeen olin pitänyt luokalle sitten jo ainakin kolme tuntia, kunnes yhtäkkiä hoksasin, että kas, kukas tuossa istuu. Aloin kysellä oliko oppilas ollut matkoilla, kun vasta nyt tulee kouluun. Väitti istuneensa siinä jo monta päivää. Oli varmaan niin, mutta mitä lie näkymättömyyspulveria syöneenä. Tätä tapausta olen aina ihmetellyt. Miten joku voi olla niin ujo, hiljainen ja kertakaikkisen näkymätön, että toinen ei edes näe häntä!

Saisivat tulla useamminkin

Aamulla kävi paikallislehden toimittaja haastattelemassa saksalaisia oppilaita, ja nyt saimme kuulla loputkin mielipiteet Suomesta. Me suomalaiset luulemme aina, että eihän kukaan järkevä ihminen voi tänne tulla vapaaehtoisesti eikä nyt ainakaan tykätä mistään täällä olevasta asiasta. Mutta kannattaisikohan meidän alkaa katsella ympärillemme hieman eri silmin. Kun ensi äimistelystä ja hämmingistä on selvitty, alkavat ulkomaalaiset kokemukseni mukaan aina viihtyä.

Ei ruoka ole niin pahaa kuin millaisena me sitä itse pidämme. Mämmiä oli jokainen saanut maistaa ja ihastui siihen. Eihän mämmin maku ole edes omituista. Sehän on vain makeaa, ja itse asiassa maistuu samanlaiselta kuin tumma olut. Ainakin vävypoikakin on kokeillut kaataa tummaa olutta mämmiin ja väitti, ettei  huomannut mitään eroa niiden välillä! Suomalaiset itse vertaavat aina mämmiäkin  "jo kerran syötyyn", mutta muisteltakoonpa vain minkä väristä ovat vaikkapa luumuhillo, verilätyt, mustamakkara, torvisienikastike.

Sauna oli huippukokemus, samoin pilkkiminen ja avantouinti. Pojat olivat käyneet saunasta jopa useaan kertaan avannossa. Kertoivat oloa hyväksi ja mahtavaksi uinnin jälkeen, ainut kurja puoli oli jalkoihin tarttuva lumi. Pitäisiköhän itsekin kokeilla avantouintia, ei ole tähän ikään mennessä tullut vielä kokeilluksi. Suomessa asuvana kun meillä on jo muutenkin ekstreemiä päivittäin, ei tarvitse enää tuollaista ekstraa välttämättä :)

Metsä ja maisema ovat upeita, ihmiset mukavia, rauha, hiljaisuus ja stressittömyys miellyttäviä ja sää hyvä. Siinä muutamia nuorten esiin tuomia asioita, itse asiassa jo kliseiksi muodostuneita, mutta ah niin totta. Huomioni kiinnittyi tuohon stressittömyyden ylistykseen. Jos meidän oppilaamme jo kärsivät stressistä, mitä se sitten onkaan Keski-Euroopassa. Meillä on ollut joskus sellainenkin saksalainen vaihto-oppilas, joka ei antanut mitään arvoa rauhalliselle elämänmenolle. Hänestä oli aivan käsittämätöntä, että täällä perheessä nuoretkin nousivat aamulla ihan kiireettömästi ja hyvin levänneinä ylös, söivät aamupalan rauhassa ja katselivat vielä Aamu-TV:tä ennen kouluunlähtöä. Tuon kyseisen pojan mielestä olisi pitänyt aina jo illalla tehdä minuutintarkka suunnitelma seuraavalle päivälle. Hän väitti saavansa Suomessa kauhean stressin, kun ei ollut valmista tarkkaa suunnitelmaa, mitä milloinkin tehdään.

Vielä pitänee mainita, että kun ensimmäisenä päivänä kävelimme saksalaisopettajan kanssa kylällä, ja paikallisesta kuppilasta työntyi tuulipukuisia miehiä, ihmetteli opettaja, että onpa täällä paljon kehonrakentajia! Ei oikein ottanut uskoakseen, kun sanoin, että eivät ole urheilijamiehiä. En sanonut ääneen, että ovat paremminkin keskikehon rakentajia. Ope yritti vielä selitystä, että jospa täällä sittenkin on jotkut juoksukilpailut, johon ovat menossa. Minä yritin selitellä, että tässä suomalaisessa säässä on kaikkein paras ja käytännöllisin asu tuulipuku, josta ei tuuli ja vesi mene läpi. Tässä säässä se on todella huippuasu. "Ai miten niin tässä säässä?" oli vastaus. Voi jukra, tämä ope on jo neljättä kertaa Suomessa ja onnistunut tulemaan aina säällä, joka on mitä parhain. Aurinko helotti nytkin siniseltä taivaalta ja lämmintä pitkälti yli 10 astetta. Saisivat muuten tulla useamminkin Suomeen, jos kerran aina noin hyvän sään tuovat.