Ajatukset tiettyyn suuntaan

Kasiluokkalaisilla kun alkavat hormonit hyrrätä, ei heillä sitten mahdu ajatuksiin enää mitään muuta. Ei varsinkaan, kun nämä ovat ylivoimaisen poikavoittoisia luokkia. Elokuussa he olivatkin vielä niin kilttejä ja viattoman näköisiä, mutta jo parin kuukauden kuluttua alkoi ilmetä levottomuutta sillä tietyllä saralla. Kirjassa kun on kuunteluna jatkokertomus tytön ja pojan suhteen kehittymisestä, olivat pojat muka niin halveksivinaan sitä, miten kuuntelun henkilöt haikailivat toistensa perään. Siinä samassa ilmeni, että parilla pojalla luokassa jo onkin ihan oikeasti vakituinen tyttökaveri.

Erään kerran säpisi poikaporukka kovasti tunnin alussa ja sitten kysyivät muina miehinä: "Mitä tarkoittaa fitta?" Joku ysiluokkalainen oli sellaisen sanan kuulemma päästänyt suustaan käytävällä. En sanonut tietäväni, mutta tietysti tiesivät pojat sanan tarkoittavan jotain, mistä ei hevin tunnilla kerrota ja hakivat sanakirjan kaapista. Siellä ei sitten vissiin ollut sanaa, koska jankkasivat samaa vielä seuraavanakin päivänä. En piruuttani sanonut merkitystä, sillä joskus olen erehtynyt kertomaan, ja kylillä on sitten kulkenut juttua, että K se aina ensimmäisenä opettaa rumat sanat!

Meillä oli kerran tehtävänä taivuttaa adjektiiveja. Mukana oli myös sana kul, joka tarkoittaa kivaa. Oli puhetta, että sana ei taivu. Joku pojista kuiskasi toiselle jotain, ja toinen heti minulle, että "ope, toi sanoi, että kulli ei taivu!" Minä innostuin, että juu, siitähän sen muistaakin aina hyvin. Ja niin pojat olivat tyytyväisiä, ja sillä kertaa sen asian tiimoilta puhe loppui.

Erään kerran kysyi joku, mitä kana on ruotsiksi. Mainitsin, että elävä kana on höna ja syötävä eli se mikä pannaan suihin, on kyckling. Ja heti kun tuon viimeisen lauseen olin lausahtanut, huomasin mokani. Että pitikin sellaista mennä suustaan päästelemään! Mistä sellainen mieleen muljahtikin, ihan kuulosti äidin puheelta, kun lapsena en olisi jotain halunnut syödä, äiti kehotti, että paa suihis vaan!
Olin kuitenkin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, mutta huomasin, että muutama poika alkoi hihitellä itsekseen, joku oli jopa kuolla nauruun. Osa luokasta ei huomannut onneksi mitään ihmeellistä. Kyllä on kurjaa, kun kaikilla sanoilla alkaa nykyään olla monia merkityksiä. Ei kohta uskalla mitään enää sanoa. Ei kai se muuten haittaisi, mutta jos luokan ajatukset lähtevät kulkemaan tiettyyn suuuntaan, voi siltä päivältä sanoakin, että adjö svenska språket!