Vielä vähän on kerrottava matkasta. Yllä oleva kuva ei ole Azoreiden Sao Miguelin saari, jolla olimme, ja joka on yhdeksästä saaresta suurin, vaan Terceira, jolle jouduimme menomatkalla laskeutumaan. Azoreilla oli ollut juuri edellisenä yönä ja vielä sinä päivänäkin valtava myrsky, joka oli katkonut sähköjä ja puita, ja lentokenttä laskeutumiskelvoton.
Terceiran saarelle oli puolen tunnin lento, vaikka se oli lähimpiä saaria. Mutta siellä ei tarvinnut olla kuin tunti, kun jo pääsimme lähtemään omalle saarelle. Saman koneen piti viedä toinen ryhmä takaisin Suomeen, mutta nämä joutuivat yöpymään saarella vielä yhden yön ja vasta seuraavana aamuna alkoi heidän paluumatkansa.
Minua ihmetyttää aina kaikkein eniten, miten maailmassa on niin ajattelemattomia ihmisiä. Taas oli kuulemma ollut mukana koneessa joku, joka oli alkanut valittaa ja kiukutella. Ikään kuin luonnonvoimille jotain mahtaisi. Onneksi en itse kuullut valituksia, ja olin pitkään tyytyväinen luullessani, että kyllä suomalaiset osaavat ottaa vastoinkäymiset rauhallisesti. Mutta tämäkin vastus kääntyi lopulta parhain päin: olemme niitä harvoja suomalaisia, jotka ovat päässeet näkemään jonkin muunkin Azorien saaren kuin Sao Miguelin.
Mutta meidän vastuksemme olivat pieniä siihen verrattuna, mitä saarelaiset itse joutuivat kokemaan. Monin paikoin oli ollut maanvyörymiä. Muun muassa koulubussi oli jäänyt juuri mutavyöryn alle ja kaksi oppilasta oli kuollut. Ajoimme saman paikan ohi. Ylläolevan kollaasin keskellä alhaalla on tyypillinen näkymä paikasta, jossa on ollut maanvyöry tai ainakin piakkoin sellainen on tapahtuva. Paikoin oli myös taloja aivan reunan partaalla, melkein osa jo tyhjän päällä. Vasemmalla ylhäällä paikka, jossa piti olla valtava putous retkinähtävyytenä, mutta mutavyöryn takia oli veden suuntaa jouduttu muuttamaan ja meille oli näytillä vain pieni puronen.
Maanvyöryn takia oli ainakin kerran meidän muutettava jollain retkellä kulkusuuntaa ja ajettava kiertotietä maanviljelijoiden käyttämiä sivuteitä pitkin. Osoittautui taaskin vain meidän onneksemme tämä suunnitelmien muutos. Tie mutkitteli valtavien peltoaukeamien halki kuin labyrintti. Tie oli vain yksikaistainen ja kapea ja jostain kumman syystä joka kohdasta ainakin metrin matalammalla kuin tien vieressä olevat pellot. Erikoista sekin.
Eroosiota ja siten mutavyöryjä edesauttaa myös puiden hakkuu. Japanin seetri olisi hyvä rinnepuu, sillä sen juuret ulottuvat syvälle, ja näin metsä sitoo maata hyvin, mutta paikoin näkyi kohtia, joissa koko rinne oli hakattu paljaaksi. Olisi kiireellä istutettava uusia puita eroosion estämiseksi. Kaatuneet puut ovat yleensä akaasioita, Japanin seetri ei niinkään pääse kaatumaan.
Eroosiota edistää myös kuvassa yllä oikealla ja alhaalla vasemmalla oleva tuoksuinkivääri. Se on meidän mielestämme kaunis puutarhakasvi, mutta syrjäyttää levitessään kaikki muut, aivan kuin meillä lupiini. Sitä on myös erittäin vaikea kitkeä poiskaan. Tuoksuinkivääri kuohkeuttaa maan ja siten edistää osaltaan eroosiota. Oikealla alhaalla nuppitatar, niin ikään vihattu rikkaruoho.
Läntinen saarikierros oli monen matkalaisen mielestä katastrofi. Pienen aavistuksen näkymistä saa vasemmalla ylhäällä olevasta kuvasta. Sumu oli niin paksua, että paikoin kuski ei juuri tietä nähnyt. Näköalapaikoilla eivät ihmiset aina suostuneet tulemaan bussista ulos, ei ollut mitään nähtävää. Mutta joku huomasi sentään, että tie kulki paikoin ihan rotkon reunalla, ja oli ikionnellinen, ettei sumulta rotkoa nähnyt. Ei tarvinnut pelätä.
Tuollakin reissulla oli jälleen parikin, jotka paapattivat ja kiukuttelivat. En ymmärrä, miksi tulivatkaan mukaan. Ikään kuin matkatoimisto pystyisi säätelemään ilmoja ihmisten mielen mukaan. Eihän se reissu paljon antanut maisemien kannalta, mutta kokemuksena erikoinen. Onhan noita maisemia jo nähty. Opas yritti rauhoitella, että meillä on nyt erinomainen tilaisuus päästä näkemään tältäkin kannalta tuota veden kiertokulkua.
Alhaalla vasemmalla azorilainen erikoisuus: romeros-kulkue eli pyhiinvaeltajia. Jokainen mies pitää kunnia-asianaan ainakin kerran elämässään tehdä tällaisen viikon kestävän pyhiinvaellusmatkan. Näimme ainakin viisi eri kulkuetta eri puolilla saarta. Miehillä on jotkin viltintapaiset loimet päällä ja keppi kädessä, kulkiessaan he laulavat. Näin paastonaikaan ennen pääsiäistä näitä on mahdollisuus nähdä.
Satuimme juuri tuona sumuisena päivänä Sete Cidades -kylään, kun yksi pyhiinvaeltajaporukka oli päättänyt vaelluksensa. Kuvassa olevassa kirkossa heillä oli loppuseremoniat. Näin mm. miehen, jolla oli käsi paketissa, toisella oli jalka poikki. Kuulimme, että heillä oli ollut todella epäonnea matkalla. Mutkan takaa oli tullut auto, ei ollut ehtinyt jarruttaa ja oli ajanut suoraan kulkuetta päin. Seitsemän miestä oli loukkaantunut ja joutunut sairaalaan.
Kaikki saaren kirkot ovat muuten tuon kirkon näköisiä.
Oikeanpuoleinen kuva on samaisesta kylästä. Sen verran sumu oli sentään häventynyt, että edes tämän kylän näimme.
Ja kerronpa vielä yhden epäonnisen tapauksen, jonka kuulin. Eräs turisti oli vuokrannut auton, mutta hotellin pihassa oli autosta yöllä kähvelletty kaikki pyörät. Joku oli tarvinnut! Ja niin kun joka paikassa oli etukäteen kehuttu, että azorilaiset ovat rehellistä kansaa. Mistähän ne saaren vankilan 200 paikkaa ovat täyttyneet? - No joo, tavalliset ihmiset kai ovat periaatteessa rehellisiä, mutta suurin osa noista vangeista on huumerikollisia.
keskiviikko 10. maaliskuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
On sinulla ihana matkakertomus ja -kuvat!
Saan matkustaa ikäänkuin siivellä tälläisiin erikoisiin paikkoihin, kiitokset, Kirlah!
Kiitos Rosina, matkakertomusten lukeminenhan on huomattavasti vaivattomampaa:
ei kipeenny selkä ja olkapäät matkalaukkujen raahaamisesta, ei tarvitse kärvistellä liian vähissä vaatteissa joka säässä, ei tarvitse hermoilla lentokentillä odottelussa ... ;D
Moi, mukavaa lukea Azoreista, jossa olen itsekin käynyt muutaman kerran. Yksi detalji: joka paikassa puhutaan japaninseetristä, mutta se Japanista Azoreille tuotu havupuu ei oikeastaan kuulu sentteihin. Sen oikea nimi on sugi :)
Lähetä kommentti