Kielilehdessä laidasta laitaan

Ruotsissa ilmestyy kuusi kertaa vuodessa kielilehti Språktidningen. Kuulin ensimmäisen kerran lehdestä jo vuosi sitten jossain koulutuksessa. Luennoija mainitsi vielä, että lehti menee Etelä-Suomen kioskeista kuin kuumille kiville. Tietenkään ei tuollaista herkkua ole täällä päin saatavilla, mutta netin kautta tilasin jo syksyllä itselle kotiin.

Lehti kertoo ruotsin kielestä, mutta myös kaikenlaisista kieliasioista suurta yleisöä kiinnostavalla tavalla. En ole suomenkielistä versiota vielä tavannut, vaikka kaikenlaisia muita erikoisalan lehtiä on olemassa, jopa historiaa. Mutta jos joskus kuulen jonkun kielilehteä alkavan toimittaa, aion kyllä pyrkiä toimituskuntaan!

Kuvassa ovat tänä vuonna ilmestyneet kaksi lehteä. Aiheet ovat laidasta laitaan, vähän samoin kuin omassa kieliblogissani. Lehdistä selviää esim. että Ruotsisa rekisteröidään yli 5000 uutta hevosta, ja kaikilla on tietysti oltava nimi. Kävisikö Run Bitch Run? Salamislicebyslice? Thai Tanic? Ei mikään käy, sillä tällaiset nimet on jo jollain hevosella. Melkein mikä tahansa sopii siis hevosen nimeksi, paitsi kirosanoja, väkivaltaa ilmaisevia tai pornografisia nimiä ei hyväksytä. Kerran oli kuitenkin hyväksytty nimeksi La Pija, joka myöhemmin osoittautuikin olevan espanjan kielellä penis.

Niille jotka jaksavat hämmästellä suomenruotsalaisten erilaista ääntämistä, olisi tarjolla artikkeli englannin standardikielestä. Englannissa puhuttua kieltähän on pidetty jonkinlaisena standardina, mutta se alkaa olla pieni vähemmistö englantia puhuvien ihmisten joukossa. Amerikassa puhutaan tietysti englantia monin eri variantein, mutta myös vaikkapa Filippiineillä puhuu 90 miljoonaa ihmistä englantia, joka on yksi maan virallisista kielistä. Eikä useimmat puhu suinkaan sellaista englantia mitä olemme tottuneet kuulemaan. Maassa on ikivanha kieli tagalog, joka on sekoittunut englannin kanssa ja jota kutsutaan nimellä taglish. Tai Singaporessa puhutaan singlish-nimistä uutta kieltä.

Oppilaani ovat joskus ihmetelleet, miksi ruotsissa voileipä on smörgås eli itse asiassa
voihanhi. Lehdestä löytyy selitys tähänkin. Det går vita gäss på havet (merellä on valkoisia hanhia) on vanha sanonta, ja tarkoittaa, että tuulee niin voimakkasti, että aallonharjat muodostavat valkoista vaahtoa. Mielikuvitusta käyttäen ne näyttävät hanhilta. Ruotsin kielen vanhassa kielenkäytössä on sitten ollut tapana sanoa gås (hanhi) sellaisesta, joka on uiskennellut ympäriinsä pinnalla. Esimerkiksi kun voi valmistettiin ennen kotona, voinokareet kelluivat maidon pinnalla ja niitä verrattiin hanhiin. Smörgås tarkoitti siis samaa kuin smörklump (voinokare). Myöhemmin merkitys laajeni käsittämään sekä leivän että sen päällä olevan voin.

Ja pyrkimys sukupuolineutraaliin kieleenhän on nykyään kestoaihe julkaisussa kuin julkaisussa. Mutta tiesikö monikaan, että ruotsissa han/hon-sanojen tilalle on suomen mallin mukaan yritetty lanseerata neutraalia hen-sanaa? Tämä lienee laajemmin käytössä kuin englannin vastaavat yritykset. Siellä on yritetty tuoda käyttöön mm. sukupuolineutraaleja pronomineja heesh, hir, hizer, na, po, thon. Näillä ei ole kuitenkaan ollut menestystä.

Kielen uusia sanojakin lehdessä esitellään. Monet nuoret miehet kuolevat autosurfailuun /bilsurfa. Eikä ole kyse pelkällä autolla ajosta, vaan henkilö tasapainottelee liikkuvan auton katolla, konepellillä tai tavarasäilön päällä.

Kesän alku on kaiken loppu

Kesä on tulossa, ainakin siitä päätellen, että kansalaisopiston piirit päättyvät. Illalla oli viimeinen kokoontuminen kirjallisuusryhmässä. Olen talven mittaan käynyt kahdessa jumpparyhmässä, elokuvakerhossa ja kirjallisuuspiirissä, kaikki on nyt taas loppu tältä erää. Täytyy ruveta kulkemaan piiriä ulkona!

Kirjallisuuspiirissä meillä on ollut talven mittaan joskus sama kirja luettavana, mutta se on hankalaa, sillä kirjastosta ei löydy kaikille samaa kirjaa. Useimmiten jokainen on lukenut valitsemansa kirjan ja esitellyt sen muille, minkä jälkeen kirjan herättämistä ajatuksista on keskusteltu. Se hyöty kokoontumisesta on ollut, että on tullut luetuksi enemmän kirjoja kuin yleensä, tavallaan on asettanut siinäkin itselleen päämääriä, vaikkei mikään pakollista olekaan. Ei siellä katsota pahalla, vaikka joku ei olisi ehtinyt kirjoja lukeakaan.

Ensi talvena ajattelimme ilman muuta jatkaa. Keksimme, että joka kerta olisi eri teema: jokin maa. Esim. jos teemailtana on kyseessä vaikkapa Irlanti, jokainen lukisi irlantilaisen kirjailijan teoksen tai jonkun muunmaalaisen kirjailijan Irlannista kertovan kirjan. Mukaan voisi tuoda myös kyseisestä maasta kertovaa rekvisiittaa, esim. syötävää, esineitä jne. Idean keksimme siitä, että juuri on radiossa kuulemma hiljattain ollut ohjelma kirjallisuuspiireistä, joissa on ollut erilaisia teemoja. Ja syöminen ja juominenhan nyt aina lähentää ihmisiä, joten sellaista tietysti pitää olla mukana.

Vasta vanhana kiinnostuu entisajoista

Äiti ja isä ovat tutkineet sukujaan yli 30 vuotta. He ovat saaneet työnsä suunnilleen päätökseen, sikäli mikäli sellainen työ koskaan valmiiksi tulee. Minulla ei ole aiemmin ollut aikaa (onko ollut intoakaan?) perehtyä sukukirjoihin, mutta nyt aloin hieman selailla. Tutkailu vaatii hieman totuttelua, mutta kun pääsee sukutauluista jyvälle, alkaa seljetä, kuka on kenenkin lapsi ja millaisia seikkailuja elämässään kokenut.

Löysin kopioituna kirjasta neljänpolven kuvankin, jota en muista ennen nähneenikään, kollaasissa vasemmalla ylhäällä, kuvassa on jopa mummani mumma. Äiti siinä on vielä lapsena. Oikealla ylhäällä minä nuorimmaisena, ripillepääsypäivänä. Vasemmalla alhaalla olen jo vauvan kanssa ja toiseksi nuorimpana. Sitten menikin ihan yli 30 vuotta, että oli hengissä vain kolmea sukupolvea, ennen kuin seuraava sukupolvi syntyi ja äitini on nyt kuvassa vanhimpana.

Lapsia sukukirjojen mukaan on perheissä ollut järjestään yli kymmenen. Tuolla mumman mummallakin oli 14 lasta, aina säännöllisesti parin vuoden välein syntyneitä. Kun yhtä on imetetty vuoden verran ja uusi vauva ilmoittanut tulostaan, on imijä viety "kikkiviaroolle" eli vieroitettu rinnasta vähän aikaa jossain toisessa perheessä.

Joitakin tapahtumiakin on laitettu muistiin. Eräskin sukulaismies oli 1800-luvun puolivälissä lähtenyt kaupunkiin vaihtamaan tervaa ikkunalaseihin. Mutta kuinka ollakaan, oli ostanut viinaakin samalla. Juovuksissa oli levittänyt ikkunat tielle ja ajaa päräyttänyt hevosella yli ja huutanut, että "harvoon sitä saa klasista tietä ajaa!"

Joku toinen taas oli kaverinsa kanssa hurjastellut hevosella ja riehunut ja heilunut juovuspäissään kärryillä. Hän oli pudonnut tielle ja taittanut niskansa. Murhattuja on useitakin, ei sentään murhaajia! Kuka se muuten väittää, että vain nykynuoriso hurjastelee? Hehän tuntuvat mamiksilta näihin verrattuna!

Amerikkaan lähtijöitä oli useitakin. Missään vain ei ole säilynyt tietoja kenenkään omakohtaisista kokemuksista siellä. Täytyy tyytyä vain yleisiin historiankirjoihin. Ainut, josta vähän tiedän, on mumman äiti Sanna, joka 17-vuotiaana (1902) lähti Amerikkaan piikomaan. Tuo kesä on kuulemma ollut erittäin sateinen ja kurja. Sanna oli ollut turnipsipellolla nilkkoja myöten ravassa, kun joku oli tuonut tiedon, että hän on saanut passin ja luvan lähteä. Sinne olivat jääneet saappaat mutapellolle siihen paikkaan, kun Sanna oli kiljaissut: "Nyt tämä flikka lähti Amerikkaan!" Sanna varmaan on vanhimpana joutunut hoitamaan kymmentä nuorempaansakin!

Sanna muuten tuli viiden vuoden kuluttua takaisin, meni naimisiin ja sai vauvan, minun mummani. Avioparin piti lähteä takaisin Amerikkaan, mies meni jo etukäteen ja lähetti matkaliputkin. Mutta ennen kuin Sanna ehti lapsen kanssa lähteä perässä, tuli tieto miehen kuolemasta, joten matka peruuntui.

Harmi, ettei silmien väriä ole koskaan merkitty kirkonkirjoihin :) Tuolla Sannan ensimmäisellä miehellä oli nimittäin tummanruskeat silmät, jotka ovat sitten periytyneet myös minulle ja sisarilleni ja yhä eteen päin. Minusta olisi hauska tietää, missä vaiheessa ne ruskeat silmät ovat sukuun tulleet.
Amerikassa käynyt Sanna on kollaasin kahdessa ylimmässä kuvassa. Ensin toiseksi vanhimpana, sitten vanhimpana.

Jotkut ovat superihmisiä

"Ja kun tarkasti elin, palkastani jäi vähän oppilaittenikin tarpeisiin". Näin kirjoittaa Laura Lehtola muistelmissaan Viimeinen katekeetta. Tuo lause jäi oikein soimaan aivoihini. Kuinka moni meistä olisi nykyään valmis antamaan omasta palkastaan oppilailleen? Ostamaan heille kirjoja tai kyniä, ostamaan kangasta ja ompelemaan oppilaille tämän kipeästi tarvitsemaa mekkoa? Tai järjestäisi oppilaille uudet kengät? Epäilen, että noin pyyteettömät voisi nykyään laskea yhden käden sormin.

Mutta kaikkea tuotapa teki Laura Lehtola (synt. 1902), Inarin Lapissa elämäntyönsä kiertävänä opettajana työskennelleenä. 16-vuotiaasta lähtien (paljas)jalkaisin, suksilla, porolla, veneellä 40 vuotta ja kymmeniä kilometrejä uuteen paikkaan vaeltaen erämaissa, tiettömien taipaleitten takana. Hän asui aina jossain perheessä, sai pitää koulua samassa huoneessa missä nukkuikin. Isännät olivat yleensä porojen mukana, joten emännän vastuulla oli koko talouden muu pyöritys: lehmät ja muu navettatyö, puiden hakkuu ja lämmitys, ison lapsilauman hoitaminen. Ja tietysti Laura joutui tähän kaikkeen päätä pahkaa mukaan.

Eikä Laura ollut mikään eilisen teeren poika missään asiassa. Hänen taitoihinsa luotettiin, jos tarvittiin eläinlääkäriä, hän avusti synnytyksissä, oli tarvittaessa lääkärinä, korjasi aitoja, lypsi lehmät ja hoiti muut navettatyöt.... Lista tuntuu loputtomalta ja uskomattomalta! Ellei minun hyvä tuttavani olisi itse tavannut Laura Lehtolaa, en uskoisi, että tällainen olisi edes mahdollista. Mutta tällaisia superihmisiä aina joskus siis on todella olemassa.

Tuntuu siltä, että Lapissa asuvat virkamiehetkään eivät aina ymmärtäneet, millaisissa oloissa todella syrjäkylillä jotkut elivät. Laura sai asiaa näille usein valaista. Eräskin kirkkoherra tarkastusmatkallaan lausahti: "Jos minä joutuisin tänne viikoksi, niin hulluksi tulisin!"

Minua viehätti kirjassa monikin asia: Lapin olojen ja maisemien kuvaaminen, entisaikojen elämän kuvaaminen, uskomattoman vaikeitten tilanteiden neuvokas selvittäminen. Opettajan ammatin valaiseminen 1900-luvun alussa oli myös mielenkiintoista, samoin kieliolot Lapissa. Tuohon aikaanhan eivät kaikki suinkaan puhuneet pelkkää suomea. Laura joutui opettelemaan saamen kieltä ja harmitteli itsekseen, että ei ollut suostunut sitä jo valmiiksi opiskelemaan, silloin kun isä hänen kotona asuessaan olisi sitä opettanut.

Ja viehätti minua myös valtava lapinsanojen määrä. Monia en ymmärtänyt, mutta kirjan takana oli sanasto, joten tuli selväksi, että jos poron jalka sopsaa, se tarkoittaa, että jalka on saanut tiestä pitävän otteen. Taajominenkin eli lasten kanssa leikkiminen oli kiellettyä. Laura sai ankarat nuhteet, kun erehtyi nuorena, itsekin vielä oikeastaan lapsena leikkimään vapaa-ajalla lasten kanssa. Eikä pollo ole mitään kanaa kuten espanjalaisilla vaan pahkakuppi.
Laura Lehtola: Viimeinen katekeetta. WSOY. Juva 1984.

Mennäkö Facebookiin

Sosiaalinen media ja sen käyttömahdollisuudet etenevät sellaista vauhtia, että heikkoja jo hirvittää. Pitäisikö liittyä Facebookiin vai ei askarruttaa vielä monia, varsinkin kun sen vaaroistakin on puhuttu.

Olen itse liittynyt Facebookiin jo viime syksynä tietääkseni vähän, mistä ihmiset ylipäätään puhuvat. Sinne voi kirjautua, kirjoittaa profiiliinsa itsestään tietoja tai olla kirjoittamatta. Voi etsiä kavereitaan ja pyytää näitä Facebookkavereikseen. Kutsuttu voi joko hyväksyä tai hylätä kutsun. Kone myös ehdottaa automaattisesti joitakin henkilöitä kavereiksi. Nämä voivat olla oikeita tuttuja tai tutun tuttuja tai henkilöillä on muuten jotain yhteistä, minkä perusteella kone yhdistelee tietoja.

Itse en juuri kirjoita tuohon naamakirjaan eli lärvikirjaan uusia tietoja enkä juuri etsi itselleni naamakirjakavereita. Periaatteessa olen hyväksynyt kaikki kaveripyynnöt, joita on tullut, mutta niin ikään periaatteesta en ota nykyisiä oppilaita kavereikseni (entisiä kylläkin) enkä tuntemattomia. Tuskin siitä toisaalta haittaakaan olisi, kun en kerran siellä mitään kirjoittele. Profiili on minulla itse asiassa vain kokeilun takia. Joillekin olen joskus kirjoittanut henkilökohtaisia viestejä. Se on kätevää, jos ei tiedä henkilön sähköpostiosoitetta. Viestithän eivät näy kaikelle kansalle.

Juuri viime opettajainkokouksessa oli puhetta, pitäisikö koulunkin kirjautua Facebookiin ja alkaa käyttää sitä tiedotuskanavana. Suurin osa oppilaistahan on jo valmiiksi kirjautuneena kyseiseen mediaan. Jospa päästäisiin suurempaan käyttäjämäärään kuin jotkut pedanetit tai nukonetit. Eräs opettaja oli juuri muutama viikko sitten koulutuksessa ja siellä oli tullut ilmi, että jotkut koulut ovat jo menneet Facebookiin. Kokemukset ovat toistaiseksi olleet kuulemma hyviä. Myös kuntamme nuorisotoimi on Facebookissa ja sivu sai jo heti melkein sataprosenttisen kannatuksen. Samoin monet yrittäjät näyttävät siirtyneen Facebookiin. Meillä kokouksessa päätettiin harkita asiaa syksyyn.

Facebookin vaaroista on luennoitu ja kirjoitettu paljonkin. Profiilinhan voi aina deletoida, jos siellä alkaa olla kovin paljon epäasiallisia kirjoituksia, herjauksia tai muuten on haittaa. Yksi suuri haitta on tietysti nettiriippuvuus. Mutta eihän se ole pelkän Facebookin syy, myös blogit, IRC-galleriat tai mikä tahansa voi aiheuttaa riippuvuutta. Kyllähän täällä saa aikansa kulumaan vaikka aamusta iltaan. Koulussa hiljattain vieraillut Wilson Kirwakin kertoi, miten hänen vieraillessaan eri kouluissa oppilaat ovat usein levottomia ja hoputtavat luennoijaa lopettamaan. Kun Kirwa on kysynyt, mihin ihmeeseen oppilailla on niin kova kiire, ovat nämä vastanneet, että Facebookiin. On kuulemma sellaisiakin oppilaita, jotka viettävät aikaa yhdeksänkin tuntia Facebookissa!!

Uskottava on

Eiliseen postaukseen ja niiden kommentteihin viitaten tässä Liisan blogista joskus löytämäni kiertis. Olen aikonut julkaista sen jo aiemmin, mutta unohtanut. Sama pätee varmaan vieraisiin kieliinkin. Vieraskielisessä tekstissä voi olla tuntemattomia sanoja, jopa monia käsittämättömiä lauseita, ja silti pääasia tulee ymmärretyksi.
Kokeilkaapa lukea, eikö ole ihme:

Uskotatva on !

Cmabridgen yilopitson tuktimusken muakan, ei ole väilä msisä jäjretsyksessä sanan kijraimet ovat , ainoa täkreä aisa on, että esnimmäinen ja viimienen kijrain ovat oikelila piakiolla. Loput voiavt olla missä jäjretsyskessä tahasna ja imhinen voi silti lukea tesktin ongemlitta, koksa aiovt eiävt lue jokaitsa kijraitna eriskeen vaan sana kokoniasuuetna.

ÄLLITSYTÄTVÄÄ! VAI MTIÄ OELT MIETLÄ?

Turha pelätä virheitä

Eilen pidin suullisen kurssin suullisen kokeen. Arviointiohjeiden mukaan yritin asettaa kullekin jonkinlaisen arvosanan oikeaan kriteerilokeroon. Alimman arvosanan kohdalla lukee kriteereissä mm: "oppilaan puhe vaatii kuulijalta totuttelua". Hienosti ilmaistu tuotoksesta, joka on niin täynnä oppilaan keksimiä outoja ilmauksia, että saa ihmetellä, mitä niillä oikein tarkoitetaan.

Mutta oppilaat ovat mestareita ymmärtämään toistensa vieraskielistä puhetta. Vaikka toinen saattoi käyttää aivan outoja muotoja ja itse keksimiään sanoja, joita en ole ruotsissa ennen kuullutkaan, vastasi toinen puheeseen kuin ei puheessa olisi mitään kummallista ollutkaan. Ymmärsin itsekin oppilaan puheen ja tarkoituksen, joten viesti meni siis perille. Ja sehän päämääränä onkin. En antanut kenellekään huonointa arvosanaa. Kyllä heistä jokainen saa ruotsiksi asiansa ymmärretyksi.

Onneksi kriteerit ovat nykyään muuttuneet parempaan suuntaan. Enää ei tuijoteta niin paljon virheitä kuin ennen. Mietin vain aina, onko virheillä sittenkään niin kauhean suurta merkitystä. Jos englannin opettaja joskus antaa minulle luettavaksi vaikkapa englanninkielisen aineen ja kauhistelee virheitä, en itse huomaa aineessa virheitä ollenkaan, koska en ole enkunope. Kiittelen vain, miten hyvin oppilas osaa englantia! Ymmärrän kaiken, mutten huomaa, jos jokin prepositio onkin vääränlainen tai pääte mitä sattuu tai sanonta muuten päin mäntyä.

Hyvinkin pienellä kielitaidolla voi pärjätä. Minua ihmetyttää aina, miten esim. tyttäreni on entisellä työpaikallaan oppinut puolalaisilta työkavereiltaan vähän puolaa, ihan vain aikansa kuluksi ovat työkaverukset opetelleet toistensa kieltä. Ja sitten siinä on käynyt niin, että kun tytär vaihtoi työpaikkaa, ja Puolasta tulee uusia ihmisiä töihin, ei kukaan osaa (tai halua?) heitä opastaa virastoasioissa. Silloin soittavat työpaikalta tyttärelle, ja tämä rientää tulkiksi. Eihän hän tietysti hyvin osaa. Enemmän kuulemma puhuessa kädet kipeytyvät päivän aikana kuin kieli, mutta asiat selkiävät!

Sairasta katsomassa

Käväisin äkkiä Pohjanmaalla, sillä isä on kulkenut jo kolme kuukautta kodin ja sairaalan väliä. Minusta kummallista hoitoa noissa arvauskeskuksissakin. Vain yhtä asiaa katsotaan kerrallaan eikä potilaan puheista välitetä, ei näköjään varsinkaan, jos tämä on jo iäkkäämpi henkilö.

Isälläkin oli todettu jotain, mitä lie pusseja tai moukkuja mahassa (joita on kuulemma kaikilla ihmisillä), ja yksi oli puhjennut ja aiheutti verenvuotoa. Sitä kun terveyskeskuksen vuodeosastolla yritettiin jonkin muunkin vaivan lisäksi parannella, oli isä samalla maininnut yhä vain kipeytyvästä jalastaan. Jalka alkoi olla jo limpun kokoinen. "Hoidetaan nyt vain tätä yhtä asiaa", oli lääkärin vastaus.

Ja niin hänet passitettiin kotiin, vaikka ei saattanut syödäkään enää mitään, ei jaksanut enää kulkea edes vessan ja sängyn väliä kuin ankarasti ponnistellen ja huohottaen. Ambulanssilla lopulta taas sairaalaan, missä vihdoin lääkäri otti asiakseen tutkia kunnolla. Ja ilmeni, että keuhkoissa oli veritulppa. Olihan keuhkojakin yritetty kuvata aiemmin jo, mutta veritulppa ei näkynyt tavallisissa röntgenkuvauksissa.

En tiedä, ovatko lääkärit ylityöllistettyjä vai onko tavallista, että ihmiset valittavat turhastakin niin paljon, etteivät lääkärit enää jaksa kallistaa korvaansa kaikelle valitukselle. Oli miten oli, toivottavasti isän asia on nyt menossa parempaan suuntaan. Ainakin aivot ovat virkeät. Hän jaksoi olla kiinnostunut jopa meidän kuntamme suunnitelmista liittyä johonkin toiseen kuntaan. Itse en varmaan olisi sairaana viitsinyt sellaisia asioita pohtia.