Saivat aprillatuksi

Aprillipäivää en erityisemmin noteeraa, vaikka melkein joka lehdessä on jonkinlainen aprillipila. Eilen minua melkein päästiin aprillaamaan. Meillä piti olla, ja olikin, kurssikoe ruotsista. Menin papereineni luokkaan, ja ensimmäiseksi joku kysyi, mitä kivaa tänään tehdään. -Koetta tietysti, siinä on tosi kivoja tehtäviä, ilmoitin. Oppilaat alkoivat yhteen ääneen vastustaa: -Kirjallinenhan piti olla vasta tiistaina, kun alkaa koeviikko muutenkin ja tänään on kuuntelukoe ja suullinen!

Olivat niin tosissaanolevan näköisiä, että aloin jo kauhistuneena ajatella, miten minä mistään yhtäkkiä heille suullisia tempaisen, enhän ole yhtään valmistautunut, en monistanut papereita enkä tehnyt suunnitelmaa, missä järjestyksessä kukin tulee luokseni ja kenen kanssa, ei kai ole luokkatilojakaan. Eihän tästä tule nyt taas yhtään mitään, en ole monistanut kuuntelukoettakaan, puhumattakaan, että olisin etsinyt valmiiksi, minkä kokeen otan. Voi voi, taasko minulla muisti pettää!

Topakoiduin ja laitoin kädet puuskaan ja jo hieman ääntä korottaen aloin vaahdota, että kyllä se kirjallinen oli tänään... kunnes huomasin pienen hymynväreen jonkun suupielessä ja jonkun toisen silmäkulmassa pilkahti ilkikurisesti. Ja joku lyhytpinnainen ärähti jo muille: -Aloitetaan nyt jo se koe!

Joten niin pääsivät oppilaat sanomaan minulle: April, april, din dumma sill, jag kan lura dig vart jag vill.

Vielä jatkuu ensi vuonnakin

Olipahan eilen taas oikein maratonin pituinen opekokous. Kaksi tuntia ensin kokousta, sitten minulla oli vielä tunnin mittainen kehityskeskustelu lukion rehtorin kanssa. Mutta selvisipähän ainakin se, että uudet oppilaat otetaan syksyllä ykköselle, ja ainakin vuodeksi eteen päin on siten tiedossa minullekin töitä. Oppilaille on luvattu, että kaikki, jotka tänne lukioon otetaan, saavat käydä koulunsa loppuunkin omalla paikkakunnalla.

Nyt yläkouluun on valittu uusi rehtorikin, joka pääsee tulemaan vasta vapun jälkeen. Näin ollen meillä on erikoinen tilanne, että emme tiedä ensi vuoden tuntejamme ja työmääräämme tarkkaan. Aina ennen on kunkin seuraavan vuoden tuntimäärä ollut selvillä jo maaliskuussa, heti sen jälkeen kun oppilaat ovat tehneet ensi vuoden ainevalintansa.

Mutta minullapa on enää kahtena päivänä opetusta. Sitten alkaa koeviikko, minkä jälkeen alkaa "eläkejakso", koko keväänä ei ole opetusta, vasta syksyllä taas. Mutta kuten jo etukäteen tiedän ja arvaan, en saa rauhassa kekkuloida miten haluan. Eilen täyttyi kalenteriin jo kaikenlaisia opekokouksia ja muita tilaisuuksia, uusintakuulusteluja jne, jotka on pakko tehdä. (L:lle huom: tämäkään ei ole valitusta, onpahan vaan toteamus!)

Aiemmin rehtori sanoi, että osa-aikaeläkeläisten ei ole tarvinnut yleensä vapaalla jaksolla osallistua opekokouksiin. Mutta nyt huomasin, että aiheet niissä ovat sellaisia, että olisi syytä olla paikalla. Kysyin myös, tarvitseeko tulla kevätjuhlaan, johon rehtori totesi, että hän katsoo "pahalla silmällä", ellei ihminen osallistu kevätjuhlaan.

Kuuluisa vieras

Perjantaina oli koulussa kuuluisa vieras, Wilson Kirwa. Eri luokille ihan alaluokkalaisista lukion viimeiselle hän piti "luentoa" ja koulun jälkeen oli vielä ykeisötilaisuus "kaikelle kansalle". En tiedä, muistavatko kaikki, että Wilson Kirwa on Keniasta Suomeen muuttanut entinen juoksija, joka otti osaa kansainvälisiinkin kilpailuihin Suomen lipun alla. Lisää kuuluisuutta hän sai vuosi sitten esiintymällä TV-ohjelmassa Tanssii tähtien kanssa, missä viimeistään valloitti kansan sydämen iloisuudellaan, huumorintajullaan ja positiivisuudellaan.

Tapasin Kirwan koulun ruokalassa, ja hän esitteli itsensä jotenkin tähän tapaan: "Tähtien kanssa juokseva tanssija" vai oliko se "tanssiva juoksija". Itselläni oli tilaisuus päästä kuulemaan Kirwaa yhden luokan mukana. Hän yritti opettaa, miten tärkeää elämässä on positiivisuus ja ilo, samoin koulu, perhe, opettajat, ystävät. Hän neuvoi myös, miten ihmisen pitäisi hoitaa velvollisuutensa, eikä sortua esim. huumeisiin. En tiedä ketään, joka ei olisi ollut innostunut Kirwasta, mies on todella hauska. Joka ikisen lauseen jälkeen hän ilmehti ja elehti sanomansa asian, ja oppilaatkin tuntuivat seuraavan intensiivisesti.

Ei mikään ihme, että kenialaiset ovat hyviä juoksijoita, sillä Kirwakin joutui koko kouluaikansa lapsena juoksemaan kahdeksan kilometriä kouluun, ruokatunnilla kotiin syömään, takaisin kouluun, ja illalla vielä kerran tuo matka kotiin. Hän yritti osoittaa meillekin, miten tärkeää on pitää huolta myös ruumiin kunnosta, ja kehotti tulemaan kouluun pyörällä taksin sijaan. Ei sentään pisimpiä matkoja eikä juoksemalla (joillakin on 40 km koulumatkaa), mutta lyhyemmät ja pyörällä.

Lopuksi jokainen sai nimikirjoituksenkin. Taidan laittaa aarteitten joukkoon :)

Kaikki menetelmät hyviä

Joku halusi tietää minun kokemuksiani saksalaisista kouluista. Kun rupesin niitä muistelemaan, huomasin, että on tainnut vierähtää aikaa niistä vierailuista, joten voi olla että huomioni eivät pidä enää alkuunkaan paikkaansa. Olen saanut seurata opetusta joitakin tunteja Baierissa yhdessä ja Niedersachsenissa parissakin koulussa.

Niille jotka eivät tunne Saksan koulujärjestelmää, mainittakoon, että Saksassa jokainen liittovaltio saa itse päättää omista kouluasioistaan (ja liittovaltioita on 16), joten ei voi puhua yleisesti Saksan koulujärjestelmästä.

Mikä minuun teki suurimman vaikutuksen noin 10 vuotta sitten, oli ehkä se, että esim. englannin tunnilla opetus oli ihan samanlaista kuin meillä vielä 70-80-lukujen vaihteessa: oppilaat lukivat jotain englanninkielistä romaania tai muuta pitkää tekstiä, minkä jälkeen opettaja teki kysymyksiä sisällöstä englanniksi. Yläasteikäinen luokka oli kokonaisuudessaan mukana. Silloin mietin, miten ihmeessä Saksassa saadaan oppilaat vielä pysymään rauhallisina tuolla systeemillä, meillähän muutos tuli joskus 90-luvulle siirryttäessä, jolloin yleiskeskustelua koko luokan kanssa vieraalla kielellä ei voinut enää ajatella, mikä oli siihen asti ollut ihan normaali käytäntö. Muissakin kouluissa ja luokissa toi kieltenopetus elävästi mieleen 70-luvun, siis minun mielestäni kieltenopetuksen kulta-ajan! Noita niin paljon mainostettuja laitteita ei tietenkään ollut, mutta en sitä pitänyt puutteena, taaskin mielestäni oppilaat keskittyivät paremmin asiaan, kun ei ollut mitään ylimääräistä sälää häiritsemässä.

Huomionarvoista minusta on myös se, että kun silloisille oppilailleni kerroin Saksan-kokemuksiani ja satuin mainitsemaan, että Suomessa oli vähän samantapaista opetusta ollut aiemmin, tulkitsivat oppilaat heti, että "vanhanaikaista, siis huonoa!" Enkä itse ollut missään vaiheessa sitä mieltä, että opetus olisi huonoa ollut, päin vastoin. Olisin itsekin halunnut, että omat oppilaani olisivat olleet yhtä rauhallisia kuin "vanhoina hyvinä aikoina". Mutta muutokseen oli kai sitten sopeuduttava, paluuta entiseen ei enää ollut.

Pääasiassa seurasin Saksassa vieraiden kielten opetusta, historiaa sekä saksaa äidinkielenä. Muiden kuin kieltenopetuksen tunneista en sano mitään, sillä en tiedä edes, miten niitä Suomessa opetetaan nykyään. Yleisenä huomiona vain totean, että en muista esim. yhtään historiantuntia, jolloin opettaja olisi jotain opettanut, en missään koulussa. Aina oli jotain kokeen palautusta tms, jolloin oppilaat tutkiskelivat koko tunnin koepaperiaan (kuka tutki kuka ei), ja ope selitti jokaiselle erikseen jotain, jos oppilas kysyi. Minulle on jotenkin jäänyt muistikuva, että kaikki tunnit saatiin menemään "kuin itse edestään".

Mutta näistä ikivanhoista kokemuksistani ei pidä tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä. Kokemukseni ovat vanhoja, muistikuvat hataria ja saattoihan olla, että juuri ne päivät, jolloin olin vieraana, olivat erilaisia kuin vuoden muut opetuspäivät.

Kunpa minua uskottaisiin

Aina tapahtuu jotain hauskaa yllättävää. Sain tässä eräänä päivänä yllättäen sähköpostiviestin entiseltä kymmenen vuoden takaiselta oppilaaltani. Ja koska aina on räkyttäviä rakkeja vastustamassa ruotsin kieltä, päätin julkaista tuon viestin tässä. Kysyin tietysti ensin luvan. Ei auta, jos minä oppilaille hoen 3-6 vuotta, että tulevaisuudessa saattaa olla hyötyä, että osaa sitäkin kieltä. Mitä se jokapäiväinen, tuttu ope nyt voisi mistään tietää!!

Minä olen jo toisaalta vihdoinkin ymmärtänyt, että en voi elää kenenkään toisen puolesta. Jos joku ei ymmärrä omaa etuaan, en voi kuin hyväksyä sen, että olen parhaani yrittänyt. Masentavaa vain aina katsoa sellaisia oppilaita, jotka nenä nyrpistäen katsovat ruotsinkirjoja (itse asiassa sellaiset katsovat nyrpistäen kaikkea muutakin, mutta minähän puhun vain omasta puolestani). Kun sitten tulee ylioppilaskirjoitukset ja sieltä pasahtaa i tai i= tai vaikka i kolmella miinuksella, alkaa kova hämmästely ja itkun tuherrus, miten tässä näin kävi. Eihän se minulle yllätys ole, minähän olen paahtanut ja hokenut ja selittänyt ja nähnyt, että jos numeroina on 4 tai 5 todistuksessa, ei sieltä voi parempaa odottaa. Mutta jotkut ihmiset uskovat jonkinlaisiin ihmeisiin, ikään kuin kaikki tipahtaisi syliin samoin kuin taas sille kuuluisalle manulle illallinen.

Joku katuu jo viimeistään abivuoden keväällä jättäessään jonkin aineen opiskelun vähemmälle, joku huomaa virheensä jatko-opiskeluaikana. Kuulin eilen viimeksi eräästä entisestä oppilaastani, joka opiskelee jossain ja luuli pääsevänsä ruotsin kielestä eroon. Oli kuulemma vielä maininnut, että hän ei niitä ruotsin kursseja suorita ennen kuin vasta ihan opintojensa loppuvaiheessa. Hah hah! Silloin on kyllä unohtunut loputkin, ja elämä on vielä vaikeampaa. Oikein toivon, että tuokin saisi sellaisen työpaikan, jossa ei mitenkään pärjää ilman ruotsin kielen jokapäiväistä käyttöä. Ja luulen, että tulen vielä senkin päivän näkemään.
Jälleen kerran ohjenuoraksi: Elämässä pärjää aina se, joka kulkee vastavirtaan! Jos muut kiukuttelevat ruotsin opiskelua, opiskele sinä sitäkin enemmän. Se voi olla juuri sinun valttisi jossain!

Tässä tuo oppilaan lähettämä kirje. Katson aina sitä ja lohduttaudun, jos tuntuu muuten menevän huonosti:

Hej! Det här är J. som skriver. Jag skulle vilja tacka dej för att uppmuntra mej med mina svenska studier under min gymnasietid för ungefär tio år sen. Tack vare ditt uppmuntrande råkade jag gå och sommarjobba på Åland och därmed utveckla mina kunskaper i svenska. Jag studerar i Åbo yrkeshögskola, utbildningsprogrammet biblioteks- och informationstjänster. Vi har just nu bibliotekssvenska -kursen och jag har det mycket lättare än många andra studerande. Jag har också en tvåspråkig flickvän, så det har varit jättebra att få lite bättre kunskaper än man vanligen får i östra Finland. Tack! Med vänliga hälsningar, J...

Erikoisia valvontoja

Tuli tässä ylioppilaskirjoitusten aikaan mieleen entisetkin kirjoitukset vuosien varrelta. Ei niissä kummoisia pääse tapahtumaan, mutta kaksi erikoista valvontaa minulla on ollut.

Eräs oppilas oli muuttanut viimeisenä kouluvuonnaan perheensä mukana toiseen kaupunkiin, mutta kävi meillä koulunsa loppuun. Tuli sitten reaaliaineen koe, ja oppilas olikin sairastunut vesirokkoon. Hänen piti olla eristyksissä. Tarvittiin oppilaalle kotiin valvojaksi vesirokon sairastanut opettaja. Minullahan sellainen oli ollut jo kansakouluaikana, joten lähdin aamulla kaupunkiin.

Tuossa toisessa kaupungissa piti minun olla kello 9 lukiossa hakemassa koetta. En saanut sitä ennen kuin koepussi avattiin luokan edessä. Kokeen kanssa sitten menin oppilaan kotiin ja istua köhjötin hänen kanssaan täydet kuusi tuntia. Onneksi minulla oli mukana lukemista ja käsitöitä, oli evästä ja kahviakin. Itse asiassa en juuri ehtinyt pitkästyäkään, vaikka talo oli niin hiirenhiljainen, että ei kuulunut muuta koko päivänä kuin oppilaan kynän rapina ja minun puikkojen kilinä.

Toisen kerran tarvittiin erityisvalvontaa oppilaalle, joka oli halvaantunut liikenneonnettomuudessa. Oppilas asui vieraassa kaupungissa kolmen tunnin ajomatkan päässä täältä. Koska tyttäreni asui tuolloin samassa kaupungissa, ilmoittauduin vapaaehtoiseksi, sillä saatoin mennä jo edellisenä iltana kaupunkiin ja yöpyä tyttären luona.

Aamulla alkoikin ruljanssi. Invataksi haki ensin minut, sitten oppilaan, kiepaistiin hakemassa myös avustajaksi tuleva opiskelija, mikä jälkeen kovaa kyytiä lukiolle hakemaan koetta. Siihen suttaantuikin aikaa, sillä koe oli historiaa. Ja kun nykyään jokainen reaaliaine kirjoitetaan erikseen, oli avattavia koepusseja vaikka kuinka monta, samoin kirjoittavia abeja. Ennen kuin kokelaat olivat saaneet koepaperinsa, oli kello jo lähempänä puolta kymmentä, ja vasta sitten rehtorilla oli aikaa ajatella minua.

Koe laitettiin uuteen kirjekuoreen ja niottiin taas sinettiteipillä. Meidän piti ajaa vielä ainakin parinkymmenen kilometrin päähän palvelutalolle, jossa kirjoitus pidettiin. Minulla oli omalta koululta mukaan otettu nauhuri ja kasetti, jolle kokeen kulku nauhoitettiin. Oppilas saneli tehtävien vastaukset ääneen, ja avustaja kirjoitti sitä mukaa paperille. Minun hommana oli hoidella nauhuria ja valvoa, ettei tapahdu vilunkia.

Oppilas väsyi helposti ja aina yskänpuuskien välillä ilmoitti, että hänelle riitti, hän ei tee enää yhtään. Mutta eihän ennen kahtatoista voi lopettaa, joten niin vain jatkettiin. Saimme mennä välillä myös syömään palvelutalon muiden asiakkaiden kanssa, joten laitoin paperit huolellisesti piiloon ja oven lukkoon. Kolmistaan menimme kahdeltatoista ruokailemaan, ja meillä oli oikein mukavaa ja rattoisaa. Kirjoituksen aiheista emme puhuneet mitään.

Syönnin jälkeen houkuttelin oppilasta vielä jatkamaan, jospa vielä jotain muistuisi mieleen. Hän olikin sen verran virkistynyt, että lupasi yrittää. Nauhuri taas käyntiin ja töihin. Ja kyllä hän vielä ainakin kahteen kysymykseen saneli vastauksia.

Kun oppilas sanoi viimeisen kerran ehdottoman einsä, lopetimme ja tilasimme invataksin taas kuljettamaan meidät.
Ja niin vain kävi, että sekin kirjoitus meni hyvin läpi. Sitkeys palkittiin, onneksi jääräpäisesti houkuttelin häntä vielä muistelemaan tietojaan.

Saksalaisesta koulusta

Kovin olivat Saksasta palanneet tytöt tänään innoissaan matkasta. Koulusta oli heillä paljonkin kerrottavaa. Suurin ihmettelynaihe heillä tuntui olevan se, että luokissa ei olekaan mitään opetusvälineitä: ei tietokoneita, piirtoheittimiä, cd- tai kasettisoittimia, videoita, dataprojektoreita jne jne. Opettajat puhuvat luokan edessä koko tunnin ja oppilaat kirjoittavat muistiin kuullun perusteella. Kuulostaa muuten samanlaiselta kuin meillä ennen muinoin yliopistoluennot.

Yksi opettaja oli sentään tuonut musiikkia tunnille, mutta oppilaiden kertoman mukaan se oli vain siksi, että tunnilla oli nyt ulkomaalaisia vieraita. Silmiinpistävää oli ollut myös kova kiire. Opettajat tulivat aina myöhässä ja lopettivat tunnit etuajassa, koska oli kova kiire jonnekin. Minne? Seuraavaa tuntiako pitämään, josta oli taas kova kiire pois?

Ilman muuta ei opettajia saanut sinutella, mutta ei ongelmistaan voinut mennä opettajille puhumaan muutenkaan, nämä tuntuivat kovin kylmiltä ja etäisiltä.

Olin antanut oppilaille muistitikulla mukaan Power point -esityksen koulustamme. Sitä esitystä on pidetty ympäri Eurooppaa eri kouluissa. Mutta oppilaat olivat kovin pettyneitä, että he eivät saaneetkaan esittää sitä. Esityksen Suomesta he olivat kyllä saaneet pitää, mutta ei kai sitten ollut ollut saatavilla tietokonetta, jolla näyttää kuvia. Tytöt pitivät hieman outona, että esityksen aluksi opettaja oli sanonut: "Suomessa on kuulemma suuria alkoholiongelmia, kertoisitteko niistä alkajaisiksi!!"

Minusta kaikkien oppilaiden pitäisi päästä välillä näkemään muutakin kuin oma postilaatikkonsa. Ehkä tulisi opiskeluintoa ja avartuisi näkemys. Huomattaisiin, että kyllä täällä sentään on asiat hyvin (ainakin vielä toistaiseksi). Eivät ne oppilaat oikein usko, jos me opettajat niistä kerromme. Minusta oli hauska huomata, mihin asioihin kiinnittää huomiota sellainen, joka ei ole koskaan muunlaista opetusta nähnyt. Itse kun on nähnyt opetusta välineillä ja välineittä, Suomessa ja ulkomailla, ei mikään tunnu enää erikoiselta. Mikään ei tunnu enää ihmeelliseltä eikä oudolta.

Mutta ette ikinä arvaa, mitä tytöt pitivät parhaana kokemuksena! Itse olisin luullut, että pojat tietenkin, mutta ei. Vastaus oli: "Kun me ajettiin tandemilla!"

Painiottelua englannin kanssa

Tämän blogin nimeksi olisi varmaan pitänyt laittaa "Painiottelua englannin kanssa", sillä sen verran paljon olen joutunut täälläkin otteluistani kirjoittamaan. Koko tämä harmaa päivä on mennyt taistellessa kuvankäsittelyohjelman kanssa, sen olisin ehkä voittanutkin kaks yks, mutta englannin mukaan tulo antoi minulle häviön ihan yks kaks.

Minä tarvitsen erästä projektiani varten (josta kerron vasta kesemmällä) kuvia, joista on reunat häivytetty. Kuten jo aiemminkin olen maininnut, moni otteluni alkoi joululomalla, kun kaikki hyvät ohjelmat menivät vanhan tietokoneeni mukana sen siliän tien. Niillä ohjelmilla osasin tehdä jo kaikenlaista. Nyt sitten minulle laitettiin liikkeessä Gimp, enkä millään käsitä, miksi siellä oli laitettu minulle englanninkielinen versio, kun suomalainenkin on olemassa. Olin varmaan niin viisaan näköinen, että luulivat minun hallitsevan kaikki maailman kielet suvereenisti :=(

Entisen ohjelman perusteella yritin kokeilemalla saada aikaan oikean lopputuloksen, mutta valikoissa on niin paljon vaihtoehtoja, että olen jo niistä ihan turhautunut ja tuumia pitkissä täissä. Nyt olen löytänyt netistä tosi hyviä kuvankäsittelyohjeita. Kerrankin ne ovat suomeksi: valitse >suotimet>vääristymät >aallot. Mutta eihän ne auta mitään, kun kaikki sanat ovat ohjelmassa englanniksi. Filters on tietysti suotimet, mutta mikähän on vääristymät: blur, enhance, distorts, noise, edge-detect.... lista jatkuu, ainut jonka ymmärrän etukäteen on shadow, mutta sitä ei nyt kysytty. Kääk ja huoh, taitaa mennä koko päivä eikä riitäkään. Ja jokaisen noiden alla vielä lisää käsittämättömiä sanaluetteloita.

Olen päässyt niin pitkälle, että sain häivytetyksi kuvasta reunat. En ole vielä käsittänyt, miten saan loputkin reunat pois, kuvaan jää aina alkuperäisen kokoinen valkoinen reunus. Ohjeissa sanotaan: "Lopuksi kannattaa vielä rajata kokonaan valkoinen osa pois", mutta missään ei sanota, MITEN!
Tällaisenkin reunan onnistuin tekemään kuvaan. Ja tuo valkoinen reunus tietysti jäi.

Ja saatte uskoa, että ei mene kauaakaan, kun taas on englannin kieli jotenkin minua vastassa. Joudun nykyään kulkemaan englannin sanakirja plakkarissa menin minne vain. Näen jo sieluni silmin englanninopettajakollegani vahingoniloisen hymyn. Anna olla! Ei se meidän ystävyys tuollaista virnuilua kestä!