Näennäinenkin vaihtelu virkistää

Sain tänään postikortin Saksassa olevilta oppilailtani. Mukavaa tuntuu olevan: ihmiset ystävällisiä, nähty on monenlaista ja kaikki on tosi kivaa. Ilmoittivat kertovansa koulusta lisää maanantaina palattuaan. Toivottavasti paluumatkakin sujuu hyvin, heillä on junalla Leipzigista Berliiniin yksi vaihtokin. Mutta uskon, että toimeliaina tyttöinä heillä ei jää sormi suuhun missään tilanteessa. Ei ainakaan kun kännykällä voi kysäistä saksanopelta välillä, miten jossain tietyssä tilanteessa sanotaan! Sellaisenkin viestin tässä viikon mittaan heiltä olen saanut.

***
Vein ruotsintunnille joskus tekemäni puhetehtävän. Oppilaat laitetaan kahteen piiriin, kaksi aina vastakkain pareiksi. Ulkopiiriläiset saavat eriväriset tehtävälaput kuin sisäpiiriläiset. Ulkopiiriläisillä on tehtävänä kertoa jotain tarinaa, lapussa on vihjeitä siitä mitä kertoa, sisäpiiriläinen myötäilee aktiivisesti: Jaså! Det var interessant! Vad hände sedan? jne.

Kun ope taputtaa käsiään, astuvat ulkopiiriläiset askeleen myötäpäivään ja vuorostaan kuuntelevat sisäpiiriläisen vuodatusta itse myötäillen. Taputuksen jälkeen taas askel myötäpäivään ja kerrontavuoro vaihtuu. Sen jälkeen vielä vaihto kerran, niin että jokainen on saanut kertoa kahdenlaista tarinaa kahdelle uudelle ihmiselle.

Tämän tehtävän jälkeen pari oppilasta sanoi oikein erikseen, että olipa hauska tehtävä. Nykyään on kiva, kun nuoretkin voivat ihan häpeilemättä kehua jotain asiaa. Ei ennen olisi tullut kysymykseenkään antaa opettajalle positiivista palautetta, ei kyllä negatiivistakaan, ei sen puoleen.

Mietin, mikä siitä tehtävästä hauskan teki, hehän tekevät päivittäin samantyyppisiä tehtäviä. Ehkä se, että pari vaihtui koko ajan ja toisaalta se, että tehtävä tehtiin seisaaltaan, ja vain tietyn ajan sai puhua, jolloin jotkut kiristivät oikein vauhtia ehtiäkseen sanoa kaiken loppuun. Vaihtelu virkistää, sanoi mummokin kun kissalla pöytää pyyhki.

Menihän se päivä näinkin

Tänään olisi minulla lukujärjestyksen mukaan ollut vuorossa eläkepäivä, mutta sainkin istua ylioppilaskirjoituksia valvomassa koko pitkän päivän. Pääsin sentään syömään ja kerran huilaamaan. Jos olen valittanut joskus, että oppilaita on paljon poissa, on opettajiakin. Joku oli koulutuksessa, joku on muuten jäävi valvomaan, kun oma lapsi kirjoittaa, jollain on niin paljon muita tunteja, ettei pysty valvomaan kirjoituksia, joku sairaana. Joten ovat katsoneet minua, että tuohan se on joutilas siellä istumaan.

Jostain kumman syystä muistin aamunavausvuoronikin. Otimme aamulla toisen valvojan kanssa abit äkkiä sisään, tarkistin, ettei kenelläkään ollut lunttipapereita eikä englanninkielisiä tekstejä juomapullojen etiketeissä. Sillaikaa kun oppilaat täyttivät nimiä vastauspapereihinsa, kävin pitämässä aamunavauksen. Olen ottanut tavakseni valikoida jonkin kielellisesti valistavan tekstin kieliblogistani. Tänä aamuna esittelin työn merkitystä ihmisille eri työhön liittyvien sanontojen avulla.

Vs. rehtorin hommia tekevä ope oli jo kahdeksasta lähtien pitämässä etäopetuksen kaksoistuntia, joten hän ehti paikalle vasta juuri ennen yhdeksää. Valistin abeja vielä siitä, millaisille papereille mikin tehtävätyyppi tulee kirjoittaa. Tarkistimme kirjekuoren murtamattomat sinetit ja jaoimme tehtävävihot. Koe alkoi tasan kello yhdeksän kuten pitikin ja päättyi tasan kuusi tuntia myöhemmin.

Mitä minä siellä sitten tein koko päivän istuessani? Minä tietysti vahtasin, ettei kukaan fuskaa. Kerkesin neuloa yhden pienen liinankin. Neuloessa voi silmiä pitää samalla oppilaissa. Juuri kun katkaisin langan, että liina on valmis, vei viimeinenkin oppilas paperinsa pois. Kerkesin lueskella myös englannin koetekstejä ja havaitsin ne kivoiksi ja mielenkiintoisiksi. Olen huomannut ennenkin, että mitä tieteellisempää ja mitä nykyaikaisempaa aihepiiriä teksti vieraassa kielessä on, sitä helpompi sitä on ymmärtää. Uusissa ilmiöissähän sanat ovat kaikki samoja kansainvälisiä. Saksan ja ruotsin perusteella nytkin ymmärsin mielestäni kohtuullisen hyvin, miten esim. levien avulla tehdään biologista polttoainetta. Toivottavasti oppilaatkin ovat ymmärtäneet.

Taas ne alkoivat

Raahauduin kouluun, vaikka sieraimissa piti nuhan takia pitää tuppoja, ettei valu rinnuksille. En tiedä, olisiko ollut ihan sama, vaikka olisin jäänyt kotiin. Jäihän minun opetuksestani moni muutenkin paitsi: ne pari Saksassa olijaa, yksi oli mennyt autokoulun liukkaan kelin ajoihin ja yksi oli keksinyt muuten vain jäädä kotiin lepäilemään. Ja tuntui, että nekin, jotka kouluun olivat vaivautuneet, olivat aivan muissa maailmoissa. Maanantain ensimmäiset ja perjantain viimeiset tunnit pitäisi lailla kieltää! Tai sitten viikonloppuja ja lomia ei pitäisi olla ollenkaan!

Ja ne vihoviimeiset ylioppilaskirjoitukset ovat taas alkaneet. Istuin siellä pari tuntia vahtimassa niiskuttaen ja rykiä röykyttäen. Mutta ei oppilailla näyttänyt menevän sen paremmin. Parilla oli vähintään yhtä hyvä nuha kuin minullakin. Olivat ottaneet roskikset viereensä, ja sinne lensi aina välillä täyteen niistetty nenäliina, ainakin puolilleen tuli roskikset.

Mutta mitä näinkään, yksi työnsi oikein kyynärpäitä myöten sormensa nenäänsä ja kaivoi saaliin suuhunsa. Ei auttanut, vaikka yritin vihaisesti tuijottaa sinne päin. Miten sopii yhteen se, että monet ihmiset nykyään ovat niin viimeisen päälle muka tarkkoja meikeistä, hiuksista, vaatteista, mutta sitten tällainen alkeellinenkin käytöstapojen puute pilaa koko tuotteen. Antanette anteeksi, että taas kirjoitan samasta asiasta, mutta kun se on niin kammottavaa.

Aikani kuluksi lueskelin äidinkielen tehtäviä. Sellainenkin aihe oli kuin "Mitä sähkö on". Mitä? Kuulostaa fysiikan kokeelta! Ja runoanalyysia oli ja Tabermannin kolumnia ja vaikka mitä, joihin piti ottaa kantaa ja analysoida. Minä en kyllä varmaan pääsisi enää läpi mistään aineesta kirjoituksissa.

Enkä ole ennen vielä nähnyt, että ylioppilaskokeessa oppilas vetää hupparinsa hupun päähänsä niin, että nenänpäätä vain vähän näkyy ja alkaa nukkua. Sieltä ei voi pihallekaan laittaa ennen kahtatoista, mutta nukkukoon, ei ainakaan häiritse muita kiehnäämisellään. Ei onneksi alkanut kuorsata, ettei minun tarvinnut mennä tökkimään. Kuorsaus olisi häirinnyt muita.

Eikä siellä muuta tapahtunutkaan kuin että kävin nostamassa yhdelle maahan pudonneita papereita. Parin tunnin kuluttua minuun iski pelko, että minua ei kukaan tulekaan päästämään pois, joudun hyvässä lykyssä istumaan neljä tuntia. Mutta turha oli pelko, vuoro vaihtui normaalisti.

Juhlapäiviin liittyviä sanontoja

Hiljattain joku kyseli juhlapäiviin liittyvistä erilaisista sanonnoista. Käsitin, että oli puhe nimenomaan nykyaikana käytettävistä. Kuvittelin, että johan niitä nyt löytyisi pilvin pimein kuten kaikkeen muuhunkin liittyviä sanontoja, mutta taisin iloita liian aikaisin.

Vanha kansahan on aina ennustanut säätä eri merkki- ja juhlapäivistä ja muutenkin laskenut aikaa tietyistä juhlista. Myös ruuan riittävyys on ollut tärkeä asia, mihin liittyen on vanhoja sanontoja vaikka kuinka paljon. Koska sää katsotaan nykyään televisiosta ja ruokaa on riittämiin, on kansan tietoisuudesta hävinnyt suurin osa sanonnoistakin. Kustaa Vilkunan Ajantiedosta yritin etsiä vähänkin tutunkuuloisia sanontoja:

-Jos on usva uunna vuonna, niin on halla heinäkuussa.
-Mikä maariana katolla, se vappuna vaolla.
-Aatto jouluista jaloin, iltapuoli pääsiäisestä. (liittyy siihen, että pääsiäisen jälkeisenä arkipäivänä on nuoriso paikoin alkanut tanssikisailun).
-Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti poies viepi.
-Loppiaisesta alkavat härkäviikot /selkäviikot ja läpileivät. (paikoin tunnetaan kai nykyäänkin, kansakoulun kirjasta muistan tähän tapaan: Nuutin nuppu ja joulun loppu, härkäviikot ja läpileivät).
-Pääsiäisenä pää ja rontti, helluntaina hännänrontti. (ruuan määrään liittyen).
-Erkin vilu, kesän ilo. (Ierikan viluistahan puhutaan vielä nykyäänkin).
-Laskiainen lapset tappaa, pääsiäinen päähän nappaa, helluntai hengen ottaa, juhannus juhlan tuopi. (sananparsi katovuosien ajoilta).
-Aprillia, syö silliä, juo suolavettä/kuravettä päälle. (elävä sanonta vielä nykyäänkin).
-Ei vappu ole köyhän ystävä. (=ruuat keväällä jo loppu).
-Se käy vapunpäivävaleesta. (vappu on ollut valehtelijan hyvä päivä).
-Kun ois kesä ja helluntai, eikä milloinkaan talvi ja maanantai. (Tai toinen versio: Kun ois suvi ja sunnuntai...)
-En joutanut joululle, enkä päässyt pääsiäiselle, vaan kyllä heilun helluntaina. (helluntaina on etsitty heilaa).
-Jok´ei helota helluntaina, se ei helota koko kesänä.
-Jos ei heilaa helluntaina niin ei koko kesänä.

Juhlapäiviin liittyviä sanontoja ovat nämäkin, joita vielä kuulee käytettävän:
-Kun on joulu niin on joulu, paistas akka toinenkin silakka.
-Pieniä on silakat joulukaloiksi.
-Voi kun tulis joulu niin sais yöllä syödä!
-Joulu juhlista jaloin.
-Oi juhla ja juhannusyö!

Äidilläni oli tapana sanoa:
-Kyllä on nyt juhlaa ja pääsiäistä! (Tilanteissa, jolloin oli tavallisuudesta poikkeavaa ilon- ja riemunaihetta, esim. lapsi riemuitsi uuden mekon saamisesta).

Vuodenkiertoon ja sään ennustamiseen ei tarvita enää sanontoja, joten kansa on viisaudessaan keksinyt vanhojen pohjalta uusia sanontoja. Nykyaikaa kuvaa se, että ne ovat usein ryyppäämiseen tai seksiin viittaavia tai ne ovat muuten väänneltyjä:

-Joulu juhlista jaloin ja pikkujouluista kontaten. (Myös uudempana muunneltu muotoon: vappujuhlista kontaten...)
-Joulu juhlista jaloin, tai sitten nelinjaloin.

-Jos ei heilaa helluntaina niin ei aidsia adventtina.
-Jos ei heilaa helluntaina niin juhannuksena jo jonoa.
-Jolla on heila helluntaina, sillä on lapsi laskiaisena.
-Heila helluntaina, herpes hepissä. Heilatta heilu helluntaina, huoletta huitelet heinäkuun.

-Joulu on joka vuosi, juhannus vain kerran vuodessa (ja vappu vuosittain).
-Jos harakka kävelee vappuna hangella, se tarkoittaa, että on lunta maassa.

Juhliin ja muihin merkkipäiviin liittyviä sään ennustussanontoja on kymmenittäin esim. kirjassa: Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto. Otava. Keuruu 1989.

Mielenkiintoista perinteisiin liittyvää luettavaa on myös kirjassa Kansanviisauden käsikirja, koonnut Leea Virtanen. WSOY. Porvoo 1991.
Juhlapäiviin liittyviä nykyaikaisia tekstiviestejä on kerättynä esim. täällä.

Siniset saaret vai Haukkasaaret

Mistä on peräisin sana Azorit? Siitä oli matkaoppaalla tiedossa parikin eri versiota, mutta kielitieteilijät eivät kuulemma oikein osaa sanoa, kumpiko teoria on oikea. Vai olisivatko molemmat yhdessä vaikuttaneet saarten nimen syntyyn?

Saarten yllä lentelee valtavasti haukkoja. Niitä luultiin aluksi kanahaukoiksi, portugaliksi açor. Myöhemmin todettiin haukat hiirihaukoiksi, mutta saaret oli jo nimetty kanahaukan mukaan. Portugaliksi saariryhmän nimi kirjoitetaan: Açores. (Tuo erikoinen kirjain lausutaan ässäksi).

Toisen teorian mukaan mukaan saaret näyttävät kaukaa katsottuina sinisiltä, espanjaksi ja portugaliksi azul. Täten nimi tulisi tästä.

Suomen kielessäkin puhutaan muuten asuurinsinisestä, jolla tarkoitetaan taivaansinistä. Sanan pohjana on persian kielen sana lazwerd, arabiaan lazuwerd, lasuurikivi. Romaaniset kansat pitivät l-kirjainta sanan alussa artikkelina ja jättivät sen pois. Sana sininen on syntynyt näin, mm. ranskan azur, ital. azzurro, esp. azul. (Veijo Meri: Sanojen synty).

Meri ei ole ennen merkinnyt minulle mitään, miten olisi voinutkaan, kun en ole ollut sen kanssa missään tekemisissä. Mutta se on ihmeellinen. Saman päivän aikana värit saattoivat vaihdella taivaansinisestä syvän turkoosiin ja välillä harmaan ja sinisen eri sävyjen kautta jopa violettiin. Ihmeellisen lumoavaa. Kamera vain ei anna oikeutta luonnolle. En saanut vangituksi niitä turkoosin ja sinisen monia eri vivahteita.

Yhteishengen ylläpitoa

Ihan kuin kesä olisi jo ihan nurkan takana. Se johtuu nimenomaan siitä, että eilen minulla oli abien viimeinen suullinen kuulustelu, ja maanantaina alkavat kolmatta viikkoa kestävät ylioppilaskirjoitukset. Kun niistä päästään eroon, alkaa koeviikko ja sen jälkeen on jo kevät ihan käsillä.

Minulla on ollut tuplatunteja eilen ja tänään, koska olin maanantain ja tiistain vielä matkalla. Haluan ehdottomasti pitää ne tunnit, sillä tunteja menee muutenkin kaikenlaiseen, etten sanoisi hömpötykseen. Huomenna pari oppilasta lähtee Saksaan ystäväkouluun, ja huomenna on myös urheilupäivä, joten oppilailla on kaikenlaista muuta aktiviteettia: laskettelua, uintia, ponitalleilla ratsastusta, hiihtoa jne.

Eilen iltapäivällä ei ollutkaan normaalia keskiviikon opettajainkokousta, vaan sen tilalla oli ns. TYKY-iltapäivä tai jotain sellaista, jonka tarkoituksena on ylläpitää työyhteisön yhteishenkeä. Ja mitenkäs muuten ihmisen mieli pysyisi yhteistyökykyisenä kuin hyvän ruuan äärellä. Nyyttikestiperiaatteella jokainen toi joitain ruokatarvikkeita, joista sitten yhteisesti tehtiin eri salaatteja ja pannukakkupizzaa. Oli myös mauste- ja valkosipulipatonkeja, jälkiruuaksi juustoja ja viinirypäleitä, kuohuviiniäkin, lopuksi tiramisua ja kahvia.

Ellei tällä mässäilyllä yhteishenki parane, ei sitten millään. Vaikka eipä tuossa yhteishengessä ole suuremmin valittamista ollut tähänkään mennessä. Mutta onhan hyvä välillä pitää huolta, että se pysyisikin hyvänä.

P.S. Kuva on Azoreilta. Siellä olivat tyypillisiä hyvin pienet ja paikalliset sadekuurot. Kuvassa ihan pieni sadekuuro, jonka etenemistä saattoi seurata. Ja hauskinta oli, että siinä heijastui sateenkaari. Kuuro ei siis ole yhtään isompi kuin tuo sateenkaarikaan.

Pitää osata suhtautua

Vielä vähän on kerrottava matkasta. Yllä oleva kuva ei ole Azoreiden Sao Miguelin saari, jolla olimme, ja joka on yhdeksästä saaresta suurin, vaan Terceira, jolle jouduimme menomatkalla laskeutumaan. Azoreilla oli ollut juuri edellisenä yönä ja vielä sinä päivänäkin valtava myrsky, joka oli katkonut sähköjä ja puita, ja lentokenttä laskeutumiskelvoton.

Terceiran saarelle oli puolen tunnin lento, vaikka se oli lähimpiä saaria. Mutta siellä ei tarvinnut olla kuin tunti, kun jo pääsimme lähtemään omalle saarelle. Saman koneen piti viedä toinen ryhmä takaisin Suomeen, mutta nämä joutuivat yöpymään saarella vielä yhden yön ja vasta seuraavana aamuna alkoi heidän paluumatkansa.

Minua ihmetyttää aina kaikkein eniten, miten maailmassa on niin ajattelemattomia ihmisiä. Taas oli kuulemma ollut mukana koneessa joku, joka oli alkanut valittaa ja kiukutella. Ikään kuin luonnonvoimille jotain mahtaisi. Onneksi en itse kuullut valituksia, ja olin pitkään tyytyväinen luullessani, että kyllä suomalaiset osaavat ottaa vastoinkäymiset rauhallisesti. Mutta tämäkin vastus kääntyi lopulta parhain päin: olemme niitä harvoja suomalaisia, jotka ovat päässeet näkemään jonkin muunkin Azorien saaren kuin Sao Miguelin.

Mutta meidän vastuksemme olivat pieniä siihen verrattuna, mitä saarelaiset itse joutuivat kokemaan. Monin paikoin oli ollut maanvyörymiä. Muun muassa koulubussi oli jäänyt juuri mutavyöryn alle ja kaksi oppilasta oli kuollut. Ajoimme saman paikan ohi. Ylläolevan kollaasin keskellä alhaalla on tyypillinen näkymä paikasta, jossa on ollut maanvyöry tai ainakin piakkoin sellainen on tapahtuva. Paikoin oli myös taloja aivan reunan partaalla, melkein osa jo tyhjän päällä. Vasemmalla ylhäällä paikka, jossa piti olla valtava putous retkinähtävyytenä, mutta mutavyöryn takia oli veden suuntaa jouduttu muuttamaan ja meille oli näytillä vain pieni puronen.

Maanvyöryn takia oli ainakin kerran meidän muutettava jollain retkellä kulkusuuntaa ja ajettava kiertotietä maanviljelijoiden käyttämiä sivuteitä pitkin. Osoittautui taaskin vain meidän onneksemme tämä suunnitelmien muutos. Tie mutkitteli valtavien peltoaukeamien halki kuin labyrintti. Tie oli vain yksikaistainen ja kapea ja jostain kumman syystä joka kohdasta ainakin metrin matalammalla kuin tien vieressä olevat pellot. Erikoista sekin.

Eroosiota ja siten mutavyöryjä edesauttaa myös puiden hakkuu. Japanin seetri olisi hyvä rinnepuu, sillä sen juuret ulottuvat syvälle, ja näin metsä sitoo maata hyvin, mutta paikoin näkyi kohtia, joissa koko rinne oli hakattu paljaaksi. Olisi kiireellä istutettava uusia puita eroosion estämiseksi. Kaatuneet puut ovat yleensä akaasioita, Japanin seetri ei niinkään pääse kaatumaan.

Eroosiota edistää myös kuvassa yllä oikealla ja alhaalla vasemmalla oleva tuoksuinkivääri. Se on meidän mielestämme kaunis puutarhakasvi, mutta syrjäyttää levitessään kaikki muut, aivan kuin meillä lupiini. Sitä on myös erittäin vaikea kitkeä poiskaan. Tuoksuinkivääri kuohkeuttaa maan ja siten edistää osaltaan eroosiota. Oikealla alhaalla nuppitatar, niin ikään vihattu rikkaruoho.

Läntinen saarikierros oli monen matkalaisen mielestä katastrofi. Pienen aavistuksen näkymistä saa vasemmalla ylhäällä olevasta kuvasta. Sumu oli niin paksua, että paikoin kuski ei juuri tietä nähnyt. Näköalapaikoilla eivät ihmiset aina suostuneet tulemaan bussista ulos, ei ollut mitään nähtävää. Mutta joku huomasi sentään, että tie kulki paikoin ihan rotkon reunalla, ja oli ikionnellinen, ettei sumulta rotkoa nähnyt. Ei tarvinnut pelätä.

Tuollakin reissulla oli jälleen parikin, jotka paapattivat ja kiukuttelivat. En ymmärrä, miksi tulivatkaan mukaan. Ikään kuin matkatoimisto pystyisi säätelemään ilmoja ihmisten mielen mukaan. Eihän se reissu paljon antanut maisemien kannalta, mutta kokemuksena erikoinen. Onhan noita maisemia jo nähty. Opas yritti rauhoitella, että meillä on nyt erinomainen tilaisuus päästä näkemään tältäkin kannalta tuota veden kiertokulkua.

Alhaalla vasemmalla azorilainen erikoisuus: romeros-kulkue eli pyhiinvaeltajia. Jokainen mies pitää kunnia-asianaan ainakin kerran elämässään tehdä tällaisen viikon kestävän pyhiinvaellusmatkan. Näimme ainakin viisi eri kulkuetta eri puolilla saarta. Miehillä on jotkin viltintapaiset loimet päällä ja keppi kädessä, kulkiessaan he laulavat. Näin paastonaikaan ennen pääsiäistä näitä on mahdollisuus nähdä.

Satuimme juuri tuona sumuisena päivänä Sete Cidades -kylään, kun yksi pyhiinvaeltajaporukka oli päättänyt vaelluksensa. Kuvassa olevassa kirkossa heillä oli loppuseremoniat. Näin mm. miehen, jolla oli käsi paketissa, toisella oli jalka poikki. Kuulimme, että heillä oli ollut todella epäonnea matkalla. Mutkan takaa oli tullut auto, ei ollut ehtinyt jarruttaa ja oli ajanut suoraan kulkuetta päin. Seitsemän miestä oli loukkaantunut ja joutunut sairaalaan.

Kaikki saaren kirkot ovat muuten tuon kirkon näköisiä.
Oikeanpuoleinen kuva on samaisesta kylästä. Sen verran sumu oli sentään häventynyt, että edes tämän kylän näimme.

Ja kerronpa vielä yhden epäonnisen tapauksen, jonka kuulin. Eräs turisti oli vuokrannut auton, mutta hotellin pihassa oli autosta yöllä kähvelletty kaikki pyörät. Joku oli tarvinnut! Ja niin kun joka paikassa oli etukäteen kehuttu, että azorilaiset ovat rehellistä kansaa. Mistähän ne saaren vankilan 200 paikkaa ovat täyttyneet? - No joo, tavalliset ihmiset kai ovat periaatteessa rehellisiä, mutta suurin osa noista vangeista on huumerikollisia.

Tuntemattomat Azorit

Palattu on matkalta tänään. Olin Azoreilla, joista ei ollut muuta tietoa etukäteen kuin että saaret sijaitsevat Jumalan selän takana eristyneempinä kuin Suomi ja suomalaiset. Olen koonnut joitain kuvia, vaikka asiaa olisi vaikka romaanin verran. Azorit ei ole mikään biletyspaikka eikä rantalomakohde, vaan se sopii sellaiselle, joka on kiinnostunut luonnosta ja kasveista ja joka ei niin välitä, vaikka välillä ropauttaisi niskaan vettäkin.

Kukkaloistoa oli jo jonkin verran, vaikka on talvi. Kallatkin, jotka meillä ovat kalliita hautajaiskukkia, kasvavat siellä rikkaruohoina pitkin rinteitä. Keskellä ylhäällä kolibrikukka, jota täältä ei löydäkään, ei ainakaan tuolta lumen alta, jonka määrä oli suureksi järkytykseksi vain lisääntynyt poissa ollessa.

Tyypillisiä maisemanäkymiä: laavakivestä tehdyt aidat hallitsevat joka paikassa yleisnäkymää. Kyliä vuorten ja kukkuloiden välissä. Maatalous on tärkein elinkeino ja lehmiä on todella joka paikassa, ja tilat suuria. Lehmät monilla pelloilla sotilaallisessa rivissä, sillä ne on ketjuilla kiinni nilkoistaan ja ketjua siirretään sitä mukaa kuin lehmät ovat ruohon syöneet. Pelloilla on siirreltävät lypsyasemat, joita vahtii vihainen filokoira. Koiralta on typistetty häntä ja korvat, ettei lähestyjä tietäisi, onko koira ystävällinen vai vihainen.

Vasemmalla alhaalla kuva teeviljelmältä. Rannat ovat mustia laavakivisiä ja karikkoisia, korkeita, joten uimaan ei voi juurikaan mereen mennä. Kylät valkoisia läiskiä vuorten välissä.
Kylä jossa asuimme, oli Agua de Pau, josta tämä kollaasi. Pitkin rinnettä kulkee kylän läpi kapea polku ylös siniselle kappelille, pyykit heiluvat turistin naamalle ja ihmiset seisoksivat ikkunoiden äärellä tai ovien pielessä. Tuntui jotenkin siltä kuin tunkeutuisi ihmisten olohuoneisiin. Kylän keskustassa torin äärellä seisoksi joka ikisessä risteyksessä ja talon nurkalla joutilaita miehiä ja pitivät kovaäänistä meteliä. Ilmeni että tämä kylä on kuuluisa näistä "toriukoista". Miehet kalastavat yöllä ja seurustelevat toistensa kanssa päivällä. Tuntuu oudolta, että eivät esim. kokoonnu istumaan minnekään, vaan jokainen kuin vahtii eri talon kulmalla ja tien risteyksessä, ja tarkkailee jokaista ohikulkijaa.

Kylän hautausmaa oli aivan ihana. Kaunis, kukista kootut seppeleet haudoilla, hautakivessä vainajan kuva, perinne niiltä ajoilta jolloin ei osattu lukea. Ylhäälle kappelille vievä polku symboloi Jeesuksen kärsimystietä ristille. Polun varrella oli toistakymmentä infotaulua, joissa luki mm: tässä kohtaa Jeesus kaatui toisen kerran.
Alhaalla oikealla hotellimme mereltä päin nähtynä.
Yksi parhaista retkistä oli retki Furnaksen kuumille lähteille. Alueella nousee maasta koko ajan rikkipitoista höyryä, tulikuumat savilähteet pulppuavat ja uintimahdollisuuskin oli 40-asteisessa lähteessä. Lähteen vedessä uimisen sanotaan nuorentavan ihmistä kymmenen vuotta ja tietysti sellaiseen on pakko mennä. Mies mainitsi, että hyvä, etten uinut kahta kertaa: se olisi pidentänyt todella huomattavasti minun työuraani!

Ruokakuvassa on cosido-nimistä paikallista erikoisuutta, joka kypsennetään kattilassa kuumassa lähteessä kuusi tuntia. Monenlaisia lihoja, makkaroita ja kasviksia.
Lähteitten vieressä on myös valtava puutarha, jossa toinen toistaan ihmeellisempiä puita ja kukkia, jopa mustia joutsenia. Ylhäällä keskellä kastanjapuu, joka on ihan naavan peittämä, mikä merkitsee, että ilma on puhdasta. Puista muuten sanottiin, että alkuperäiset puut ovat ikivihreitä, eivät pudota lehtiään. Muualta tuodut puut pudottavat lehdet talveksi, kuten esim. plataani.

Viimeinen kuva on otettu bussin sisältä ulos. Jos tarkkaan katsoo, näkee rekkakuskin jalat! Bussimme katolle putosi jotain paukahtaen, ja kuski hyppäsi ulos. Hän pysäytti perässä tulleen rekan ja kiipesi sen päälle katsomaan, mitä tapahtui. Mutta oliko kuski itse liian vanha, kun laittoi nuoren rekkakuskin koikkalehtimaan ja poistamaan bussin katolle pudonneen plataanipuun oksan.
Kertomus jatkuu huomisessa postauksessa.

Kuvia kannattaa suurentaa klikkaamalla.