Juhannus ei ole must

Kun keskikesän juhla juhannus on ihan kohtsillään, muistelen millaisia juhannuksia olen itse kokenut. Ennen vanhaan oli perheenemännillä tapana siivota huusholli joka nurkkaa myöden jouluksi ja juhannukseksi. Äiti raahasi koko talon tavarat juhannuksen alla isoksi keoksi ulos keskelle pihaa ja jynssäsi kaikki paikat lysolilla ja vaihtoi ikkunaverhot joka huoneeseen. Olen joskus miettinyt, että ei nykyisen tavarapaljouden omistava ihminen saattaisi kuvitellakaan raijaavansa kaiken omistamansa ulos. Entäs kerrostalossa asuvat!

Kauhavan ilmasotakoulun lentokoneet lensivät pudotellen lentolehtisiä ja mainostaen juhannusjuhlia Kauhavalla. Sopivalla tuulella saattoi jokin lehtinen lentää meille asti, ja lehtisten keräily oli hauskaa puuhaa! Kärrytiellä kulkiessa paljain jaloin vedettiin heinän kukintoa kouraan ja arvuuteltiin, tuliko kukko vai kana. Aattona isä toi porraspieleen koivut, ja oli kovin juhlavan tuntuista kulkea niiden muodostaman portin läpi. Juhannusruusut kukkivat tuvan ikkunan alla ja aurinko paistoi, kuten aina jokaisen lapsuudessa.

Teini-iässä tulivat kuvioihin tietysti tanssilavat. Juhannusaattona ei koskaan kelvannut mennä lähialueen lavoille, vaan silloin piti lähteä aina kauemmaksi, Saarijärvelle tai Virroille.  Esiintyjistä muistan ainakin Fredin ja hänen laulunsa Nukke pieni mun. Mutta jo muutaman vuoden kuluttua saivat massatapahtumat riittää. Jo nuoresta pitäen olen vihannut suuria ihmistungoksia ja varsinkin yövalvomista. 

Kun lapset olivat pieniä, menimme tavallisesti Pohjanmaalle. Niihin aikoihin tulivat hiiligrillit muotiin, ja tavallisesti grillattiin ulkona. Nyt muistuu jotenkin mieleen, että eivät ne juhannukset aina niin lämpimiä tainneet ollakaan. Meillä on valokuvakin, jossa muiden grillatessa nuorin tytär istuu puolivuotiaana vaunuissa valtava aikuisten villahuivi päässä, kun oli tosi kylmää. Taisi seuraavana päivänä häpsiä luntakin.

Lähdimme aina mielellämme pois Itä-Suomesta juhannuksena siitäkin syystä, että kaikki muut ihmiset puolestaan tulivat tänne. Mökkiläiset ja muut turistit veivät kaupat tyhjiksi. Ellei varustautunut jo hyvissä ajoin kauppaan, sai ostaa eioota. Kirkonkylässä oli vielä lossikin, joka lisäsi tungosta ja jonoja teillä aivan sietämättömäksi, joten aina hyvissä ajoin lähdimme Pohjanmaalle.

Nykyään kaupat osaavat varautua turisteihin ja keskustassa on siltakin, joten ei sen puoleen ole tuskaa. Jälkikasvu tulee nykyään useimmiten tänne. Tyypillistä on viime vuosina ollut, että nuorempi porukka haikailee, lähteäkö kylille katsomaan meininkiä vai ei. Ja kun siinä jahkaillessa on yleensä alkanut sataa tai vähintäänkin tihkuta, on jokainen vain tyytynyt grillailuun grillimökissä, minkä jälkeen on hyvissä ajoin menty nukkumaan.
Juhannus ei ole koskaan ollut meille mikään välttämätön must vaikkapa juhlimisen suhteen. Se nyt on vain yksi viikonloppu muiden mukana.

*Kuten kuvasta näkyy, meillä päin kukkivat kuusiaidatkin.

Jännittävä kalareissu

Onkiminenko helppoa? Kattia kanssa. Muistan lapsuudesta, miten viisihenkinen perheemme ajoi pyörällä peräkanaa jokirantaan ongelle. Jokaisella sojotti bambuvartiset onget   pyöränsarvessa. Helppoahan onkiminen oli, kun  isä laittoi madon koukkuun ja otti kalan pois, kun sellainen tuli. Tai kun nuorena miehen kanssa kävimme ongella, mies kiipesi jopa puuhun hakemaan siiman ja koukun pois. Tai saattoi laittaa madonkin koukkuun, kun kauniisti kujersi.

Mutta jostain kumman syystä nyt pitää kaikki tehdä itse. Eilen oli taas sellainen päivä, että keksimme mennä ongelle. Kalamiehet kun väittävät, että nyt on se aika, kun salakka tulee rannan läheisyyteen kutemaan, ja se houkuttelee ahveniakin lähemmäs rantaa.

Mutta jo ongen saaminen pyyntikuntoon on nykyään taidetta. Siima on pitkän putken sisällä. On ensin otettava korkki putken päästä ja muistettava laittaa taskuun, ettei katoa. Sitten aletaan keriä sieltä vavanpätkää kerrallaan. Mutta kun saa yhden pätkän kiinni astetta isompaan, luiskahtaa pienin pätkä putkeen takaisin. Siima sotkeentuu ja koukku on kiinni peukalonpäässä.

Kun vapa on valmis, alkaa madon kanssa taistelu. Etsitään ämpäristä noin sormenpituinen sopiva mato, mutta se on liian pitkä, pitää katkaista. Niin sitkeä on nahka, että ei katkea minun ohuilla kynsillä. Sahaan madon keskikohtaa ämpärin terävään reunaan, ja siinä mato venyttää itsensä niin pitkäksi, että siitä riittäisi vaikka kymmeneen koukkuun. Se kiertää itsensä sormen ympärille kuin kuristajakäärme ihmisen ympärille, ja juuri ennen madon katkeamista minulta pettää itsehillintä ja hirmuinen kauhistus saa vallan. Mato lentää takaisin ämpäriin, on kerättävä taas rohkeutta ja aloitettava alusta.

Lopulta koukussa on mato ja syötti järvessä. Kun kala nappaa, on seuraava taistelu saada se ylös. Sieltä tuleekin keskikokoinen ahven, ja nyt kiireesti etsimään hanskaa, jonka olen varustanut sitä varten, että saatan koskea sätkivään kalaan. Kyllähän kuolleita kaloja voi käsitellä vaikka kuinka, mutta elävä potkiva ja liukas on jotenkin iljetys. Ahvenella on sitä paitsi niin terävät piikit, että hanska on hyvä suoja, jos ei halua käsiään ihan verille raavituttaa.

Seuraava kala on myös ahven, ja näyttää olevan tavallista suurempi. Sitä saa oikein kiskoa, ja juuri ja juuri kun saan sen rantakiville, se tipahtaa koukusta ja luiskahtaa jonnekin kivien rakoon näkymättömiin. Laitan vavan sivuun ja hyökkään rähmälleni kivikkoon raapien polvet naarmuille. Ja ennen kuin saan kiinni ahvenen hännästä, ilmoittaa mies, että ongessa nykii taas. No johan on tupen krapinat!

Mutta saan kuin saankin ahvenen kiinni, sormi suuhun (siis kalan suuhun) ja sen ylähuulesta veto ylös taakse niin, että kalalta taittuu niska. Ja ongessa ollut salakkakin saadaan kissakalaksi. Huh! Oikein hiki nousee pintaan kuin olisi ollut suurempikin ruljanssi. Sitten vain matoepisodi taas alusta ja uutta odottelua.

Tuo ylimmäinen kuva on Ranskan joltain kalatorilta, myynnissä olevia kaloja. Alakuvassa kumimainen/muovimainen mustekala-annos lautasellani. Näyttää vähän kärtsähtäneeltä.

Lisää Ranskassa sattunutta

 Vielä muutama sananen Ranskan ihmeistä. Séte´in rannalla oli niin hienoa hiekkaa, etten ole missään ennen nähnyt.

Kaikkea sitä taiteeksi nimitetäänkin. Tämäkin on kai olevinaan taidetta tai suihkukaivo. Alla olevalle levylle tippui koko ajan vettä noista sinisistä liuskoista.

Kilometrikaupalla talorivejä, joissa tyypilliset ranskalaiset parvekkeet.

 

Toulouse. Kuka väittää, että ei saisi olla värikästä. Minä viihtyisin kovastikin näiden pöytien ääressä. Huomioi taas nuo siniset ovet.

 

Junassa saa kuljettaa vaikka kuinka paljon pyöriä, niillä on omat telineet. Suomessa kuulemma joutuu sellaisestakin rettelöimään.

 

Tässä on sitä Marseille´n kirpputoria. Kuvitelkaa koko valtava aukio samanlaiseksi. Yritäpä vetää siellä seassa matkalaukkuja metrolle. Väkisinkin tarttuu aina jokin rätti laukun pyörien väliin.

Vaikka tämä matka oli mukava ja antoisa, ja vaaka kallistuu enemmän positiiviselle puolelle, tällä matkalla sattui myös harvinaisen paljon kaikenlaista epäonnea ja vastusta. Aiemmin kirjoitinkin jo lennon peruuntumisesta, Carcassonnen väliin jäämisestä ja epäonnesta ruokien suhteen.
Mutta kaikenlaista pientä muutakin sattui. Erään kerran satuimme vahingossa niin kehnoon paikkaan ruokailemaan, että saatoimme seurata takanamme pultsarin elämää puun juurella. Tämä heräsi, suoritti aamutoimet, kävi viinipullollisella kylään tulleen kaverinsa kanssa bussipysäkin penkillä ja meni takaisin nukkumaan puistopuun alle puun sementtinen suojareunus päänalusenaan. No, kokemus meille tämäkin. 

Kerran kaverilta kaatui täysinäinen kaljalasillinen toisen kaverin repun päälle. Sekin siitä syystä, että ruokaillessa pöytä heilui, jalan alle piti laittaa koroketta, ja silloin lasi lensi. Viikko oli kuljettava haiseva reppu selässä.

Mutta tuolle repulle kävi toisenkin kerran kalpaten. Calanquesin kallioille matkatessa istuimme laivan perässä. Yhtäkkiä aallot heittivät tuon kuvassa olevan laivan törmäyssuojan (vai miksi tuota laivan kyljestä roikkuvaa vehjettä nimitetään?) kaverin repulle selkään. Kaveri ja reppu kastuivat tietysti kokonaan. Oli suuri onni, että olimme juuri tulossa satamaan, ja kaveri oli laittanut valmiiksi repun selkään, reppu pehmensi tömäystä. Ja oli onni, että hän ei istunut enää kasvot merelle päin kuten hetkeä aiemmin. Silmälasit ja ehkä kasvotkin olisivat kyllä olleet entiset, ja olisimme joutuneet hyvässä lykyssä taluttamaan häntä kädestä pitäen sen jälkeen.

Pahin epäonni oli kuitenkin se, että toinen kavereista sairastui mahatautiin pari päivää ennen kotiinlähtöä. Hän oli välillä tosi huonossa kunnossa, mutta onneksi ei tarvinnut häntäkään taluttaa eikä kantaa, sen verran virkistyi aina tarpeen tullen. Eikä hän ole selvinnyt ihan kuntoon vieläkään. Ihme pöpö, sillä kukaan muu ei sairastunut matkalla.

Luonnonkukkien teemapäivänä

 Tänään vietetään luonnonkukkien päivää. Sen kunniaksi ympäri maata järjestettiin opastettuja kukkaretkiä, yhteensä 114. Kaveri sai houkutelluksi mukaan sellaiselle retkelle, ja mukavaahan siellä oli luonnon keskellä aurinkoisena päivänä. Yläkuvassa harakankello.

 Kolmen tunnin kierroksella löytyi kymmeniä, varmaan satoja kasveja. Ennestään tuntemattomia ei minulle ollut montakaan, mutta mielenkiintoista oli kuulla, miten kasveja on käytetty ennen rohtoina tai ruokana. Kuultiin kasvien kansanomaisia vanhoja nimiä tai kaikenlaisia uskomuksia niihin liittyen. Nurmitädykettäkin on nimitetty kuulemma joskus mummon silmälaseiksi.
Sananjalka puolestaan on saanut nimensä siitä, että kun vartta leikkaa, ilmestyy leikkauskohtaan kuin kirjain. Näin kasvi on tavallaan suoltanut sanoja. Yllätyin, että kaikki vanhemmat mukanaolijat eivät tienneet, että suolaheinän lehtiä voi hyvin käyttää ruoaksi tai että lapset yleisesti söivät niitä. Pohjanmaalla suolaheinää nimitettiin muikuksi.
 Yllä niittynätkelmä. (Kuusenneulaset eivät kuulu tälle kasville!)

 Puna-ailakki on minusta yleistynyt huimaa vauhtia. Sitä kasvaa nykyään aivan valtavina mattoina, melkein kuin voikukkia.

 Koska päivän teemakukka tänä vuonna oli tähtitalvikki, oli tämäkin kuva laitettava mukaan, vaikka se on ihan huono ja epäselvä. Jos olisin tiennyt kuvaa ottaessani teemasta, olisin yrittänyt kuvata paremmin ja hartaammin.

 Retki toteutettiin Juvalla Pattoin perintötilalla. Hieno ja viehättävä pihapiiri. Ja valtavat määrät luonnonkukkia niityllä.

 Tilalle vievän tien varrella sekä peltojen ympärillä oli savolainen pisteaita. Mutta erikoista, että aita oli kauttaaltaan rakennettu kiviaidan päälle.
Länsisuomalaisille ei välttämättä ole tuttua, että koska Savon pellot ovat erittäin kiviset, pellot on joka kevät kivettävä eli pinnalle nousseet kivet kerätään pois ja mihin ne muualle laitettaisiin kuin peltojen reunoille. Joskus näkee myös keskellä peltoa valtavia kivikasoja pellolta kerätyistä kivistä.

Pitkospuita pitkin pääsimme tutustumaan myös kosteikon kasveihin. Hyttyset vain olivat niin suurena riesana, että kotona huomasin tukkani olevan veressä, kun elukat olivat imeneet verta päästä ja minä olin litistänyt ja raastanut hiuksista sääskiä.

 Ja kun kerran luonnonkukista on puhe, sopinee tähän myös kuva kotipihasta. Päivänkakkaroitakaan ei tarvitse ostaa suurella rahalla ja istuttaa hiellä ja vaivalla kukkapenkkiin. Jättää vain nurmikosta niittämättä sen kohdan, johon olisi tulossa kakkaroita ja kas, kukkapenkki on valmis.

Näinkin voi oppia historiaa

 Minkähän takia ihminen lähtee aina merta edemmäksi kalaan, kun lähiseutu jää melkein huomiotta. Olen usein ajatellut mennä paikkakunnan opastetulle hautuumaakävelylle, mutta vasta nyt toteutimme tuon ajatuksen. Ja kyllä tulikin paljon mukavaa uutta tietoa paikkakunnan historiasta. Oppaiden johdolla kiersimme tämän alueen kymmenkunta entisen vaikuttajan hautaa, ja oppaat kertoivat, millä tavalla henkilöt ovat olleet merkittäviä paikkakunnalla. Muutamalla nimellä on ehkä yleistäkin mielenkiintoa, joten pari sanaa heistä.

Muistaako nuorempi sukupolvi, kuka oli Sylvi Uino? -Urho Kekkosen vaimo. Uinon perhe muutti Puumalaan, kun Sylvi oli 10-vuotias, mutta tytön oli muutettava myöhemmin Mikkeliin lukiota käymään. Isä ja kaksi sisarta on haudattu Puumalaan. Kuten näkyy, jokainen paikkakunta yrittää ratsastaa kuuluisuuksien nimillä, vaikka nämä olisivat vain käväisseet paikkakunnalla. (On muuten Urho Kekkonenkin käynyt täällä joskus).

Kuvassa Hartwallien sukuhauta. Juu juu, kyllä nämä ovat samoja Hartwalleja, joilla on limsatehdas nykyään. Yksi perheenjäsen on yrittänyt saada paikkakuntalaiset syömään perunaa. Kun sitä ei osattu käyttää, ja kansa vain jääräpäisesti viljeli vain naurista, piti tehdä oikein opaskirjanen perunanviljelystä ja sen käytöstä. Ja vähitellen ihmiset oppivat. Myös timotein viljelyn edistäjänä on kyseinen herra ollut merkittävä. Suku näyttää vaikuttaneen 1700-1800-lukujen vaihteessa.

Hautuumaalta löytyy myös sellainen hautaristi, jossa lukee: Maria Benois. Tämä nainen oli erittäin lupaava venäläinen taiteilija, vietti kesää Puumalassa miehensä ja tsaari Nikolai I:n hoviarkkitehdin kanssa. Mutta Maria menehtyi täällä vain 21-vuotiaana, ja ainoastaan valkoinen marmoriristi on jäljellä hänestä. 

Paikkakunnan ensimmäisen opettajankin, Edvard Kunnaksen (k. 1929), haudalla käväistiin. Vieressä lepää hänen vaimonsa Sophia, joka oli samassa koulussa tyttöjen opettajana. 1800-luvun lopussa kunnan päättäjät eivät olisi millääm antaneet pitää koulua tavallisille maanviljelijöiden lapsille. Mitä nämä lukutaidolla tekivät! Kuitenkin kumpikin piti koulua omissa luokissaan. Mutta kun rakastuivat toisiinsa ja menivät naimisiin, keksivät kunnanisät, että kun opettajat kerran ovat naimisissa, ei tarvita enää erillisiä luokkiakaan. Niinpä tyttöjä ja poikia alettiin opettaa samassa luokassa, joten ei tarvittu enää kuin yksi opettajakaan. Arvatkaapa kumpi sukupuoli menetti toimensa? Nainen tietysti. Mutta tämä valitti ylemmälle taholle, ja sai pitää toimensa, ja sai jopa parin vuoden palkan takautuvasti.
Aluksi opettajien palkka maksettiin viljana, myöhemmin rahana.

Oppaat olivat pukeutuneet rooliasuihin: Mamselli Lukander ja ruustinnan apulainen Eevastiina. Ei etukäteen arvaisikaan, mitä kaikkea mielenkiintoista hautausmaakin kätkee sisälleen.

Lisää Ranskan kokemuksia

 Ranska-vaikutelmat jatkuvat:
Toulouselle ja lähiympäristölle on tyypillistä siniseksi maalatut ovat ja ikkunaluukut. 1500-luvulla kaupunki rikastui pastel-nimisen kasvin viljelyllä (saksaksi Waidpflanze), sillä siitä saatiin harvinaista sinistä väriä, väriä, jota ei muuten saatu kasveista.
Toulouselle on tyypillistä myös orvokit. Se oli kasvi, jota viljeltiin myös talvella ja myytiin laajoille alueille. Orvokeilla koristeltuja matkamuistoja myydään nykyään turisteille joka puolella.
Kaupunkia nimitetään myös vaaleanpunaiseksi kaupungiksi - la ville rose - tiiliarkkitehtuurin takia.
Toulousen alueella on elänyt myös kataarit-niminen uskonnollinen ryhmä.

 Partaohraa näkee vähän siellä sun täällä. Tätä kasvaa Suomessakin satamakaupungeissa, lienee tullut laivojen mukana.

 Väittävät, että Ranska on ruokamaa. Etu- ja jälkiruoat olivatkin hyviä. Mutta tämä oli matka, jolla meille sattui aina jotenkin köpelösti ruoan kanssa. Lohipastan lohi ei ollut samalla tavalla kypsennettyä kuin olen kotona tottunut, vaan jotenkin kylmäkuivattua, siivut pastan pinnalla. Söihän sitä, mutta kun en tahdo saattaa syödä Suomessakaan suolalohta enkä kylmäsavulohta, ei oikein ollut makunautinto.
Nautintoja on tietysti monenlaisia. Eräässä pöydässä joku nainen tilasi annoksen, jossa oli isolla lautasella pelkkiä ohuita lihansiivuja, ja salaattia eri lautasellinen. Kun hän oli syönyt lihat ja salaatin, tilasi toisen samanlaisen annoksen.

 Kun ei lohi ollut hyvää, päätimme tilata seuraavalla kerralla muuta kalaa. Mutta kun ei ranskalaisista nimistä saanut mitään tolkkua, eikä asia selvinnyt kysymälläkään, tuli eteen mustekalaa. Se oli hyvin tehty ja laitettu, mutta mitä järkeä on syödä ruokaa, joka tuntuu kuin lasten kumilelua tai jonkun kengänpohjia järsisi. Mustekala ei ole pahaa, mutta ei hyvääkään, se kun ei maistu millekään.

Seuraavan päivän listalta valitsimme lihaa. Mutta emme muistaneet, että gourmet-ihmiset jättävät lihan raa´aksi. Verta tihkuvaa lihaa on aivan mahdoton syödä, jos ei siihen ole tottunut. Ruumis lyö kertakaikkisen lukon jonnekin vatsanporttiin. Samoin kävi ankan kanssa. Kun mainitsin tarjoilijalle, että rouge, hän sanoi, että kuuluu asiaan. No niin tietysti, mutta kun minä valitettavasti joudun omalla suullani niitä syömään. En silti päässyt laihtumaan matkalla. Ei kai, jos joka päivä syö kolmen ruokalajin aterian.

 Tyypillisiä ja kuuluisia ranskalaisia juomiakin oli maistettava. Kuvassa istumme juomassa pastisia, joka on aniksenmakuinen, vähän samanlainen kuin kreikkalainen ouzo. Ensimmäiseksi tuotiin pöytään paahdettuja patonginsiivuja ja mätiä, ja kauhistuimme, että emme me ruokaa tilanneet. Tyttö kuitenkin rauhoitteli, että pikkupurtava kuuluu asiaan. Myöhemmin tuli omistaja sanomaan, että hän laittoi meille oikein meidän kotimaista musiikkia soimaan, Tom Jonesia!
Eräänä päivänä maistoimme myös kir-nimistä juomaa. Se on valkoviinin ja mustaherukkaliköörin sekoitusta.

 Ja joka paikassa on aina jotain, jota ei ihminen ole vielä ehtinyt nähdä. Tässä katutolppia, jotka autoilija voi painaa kädellä maan tasalle, ajaa autolla yli ja tolpat nousevat pian takaisin.

Kaistatkin olivat kaupungeissa suomalaisittain oudosti. Ohuemmilla ja korkeammilla tolpilla on erotettu usein reunakaistat, ja luulimme niitä jalankulkijoille tarkoitetuiksi. Kerrankin vedimme matkalaukkuja kaikessa rauhassa tällaista kastaa pitkin, kunnes takana auto tööttäsi. Hyppäsin laakin saaneena sivuun, ja miehet autossa hurrasivat ja taputtivat käsiään. Kylläpä oli hauskaa turistien kustannuksella.

Maailman vessoista saisi aikaan vaikka romaanin. Kuvassa erään vessan soppakulhon näköinen käsienpesuallas. Parissa paikassa oli vielä vessa, jossa ei ollut pönttöä, vain pelkkä reikä lattiassa.
Sellainen oli mm. Sète´n rautatieasemalla. Laitoin rahan oveen, ja jouduin teräksiseen pieneen koppiin. Ihmettelin, mistä menee ovi vessan puolelle, mutta ei tietysti mistään. Lattialla oli jonkun märät ja likaiset kalsarit mytyssä ja vieressä reikä, jonne tuli tehdä tarpeensa. Ensin kuitenkin hätäpäissäni kokeilin, aukeaako ovi, aukesi pelkällä työntämisellä. Kun olin tehnyt asiani, yritin ulos, mutta nyt automaatti tietysti luulikin, että olin jo mennyt ulos, kun olin jo yhden kerran avannut oven. Meinasi iskeä jo paniikkia, kunnes huomasin punaisen napin. Onneksi ovi aukeni siitä painamalla. Vessat näyttävät olevan maailmalla sellaisia, joihin minä onnistun aina lukitsemaan itseni tavalla tai toisella. Siksi tuo kauhistus jo heti alkajaisiksi.

 

Ihmiset olivat erittäin ystävällisiä ja avuliaita. Monessa paikassa oikein kädestä pitäen autettiin ja näytettiin suuntaa tai lähdettiin opastamaan, jopa ilman kysymistä. Yksi ajaa päräytti peräämme jopa moottoripyörällä, kun huomasi meidän menevän väärään suuntaan. Mutta kumma kyllä, vielä nykyäänkin puhe käy ranskalaisilta melkein pelkästään ranskaksi. Kaverini oli joskus opiskellut tv:n kieliohjelman perusteella ranskaa, ja siitäkin oli todella suuri apu. Aina jos ymmärtää jonkin sanan sieltä täältä, pääsee jo jonkinlaisille kärryille. Omituisinta, että kaupunkien infopisteissä istui nuoria, jotka eivät puhuneet englantia, mutta vielä oudompaa, etteivät tienneet usein mitään asiaa, jota kysyimme. Onko sellaisella infolla mitään virkaa, jossa ei osata neuvoa turisteja?

Jotkin sanat ulkomailla oppii väkisinkin. En osannut ennestään sanaakaan ranskaa, nyt tiedän, että sortie on ulospääsy, ferme suljettu. Junilla matkatessa oppii myös, että gare on asema, voiture vaunu ja voie raide. Ne on tiedettävä, jos aikoo osata oikeaan junaan.

Vaikka tästä jutusta tulee pitkä, on pakko kertoa vielä yksi episodi konnarin kanssa. Tiesimme, että junalippu on leimattava automaatissa ennen junaan menoa. Kerran työnsimme lippua automaattiin, mutta kone ei inahtanutkaan, ei kumminkaan päin. Juna näkyi jo tulevan, joten meidän oli pakko juosta siihen. Tuli sitten lipuntarkastaja ja alkoi huutaa, että lippua ei ole leimattu. Ei muuten ollut pienintäkään huijauksen mahdollisuutta, sillä lipussa oli päivämäärä, vaunu ja paikkanumerot. Yritimme selittää asiaa, mutta mies vain vaati 10 euron sakkoa. - Tämä tyyppi muuten puhui hyvin englantia. 

Kaveri löi nyrkkiä pöytään ja uhosi, että me emme maksa selvässä asiassa. Konnari sanoi, että jos ette maksa, maksatte sitten 30 euroa, koska teitä on kerran kolme henkeä. Ja mies vielä väitti, että lipussa lukee suurin kirjaimin ranskaksi (!), että lippu on leimattava, ja häneen olisi pitänyt ottaa yhteyttä, jos ei automaatti toiminut. Toisen kaverin kanssa päätimme maksaa kympin, vaikka tunsimme kärsivämme vääryyttä. Pikkuasioissa ei kannata menettää sielunrauhaansa. Mutta kiihkeämpi kaveri kävi vielä junasta poistuessa sanomassa konnarille, että muistaa tämän ikuisesti. Uhkasi vielä laittaa valituksen rautatieyhtiölle.

Kuvassa yksi koulu Séte´issä. Tietysti koulu on kuvattava. Emme arvanneet mennä portista koulun sisäpihalle, joka näytti olevan puistomainen ja vehmas, koulun takana upea puutarha. Oppilaita maleksi portailla ja kaduilla tupakkaa poltellen. Muutenkin Ranskassa näyttiin polttavan tupakkaa enemmän kuin Suomessa.

Eteläranskalaisia vaikutelmia

Ranskan-matkalta on palattu. Olemme nähneet pätkän Ranskaa matkalla Toulousesta Marseilleen. Valtava määrä uutta tietoa ja kokemuksia pienelle ihmiselle, mutta minimaalinen osa isosta maasta. Seuraa siis pieni yleiskatsaus teillekin.
Olimme varanneet lennot ja hotellit jo etukäteen omatoimimatkalle, joten meillä oli tietty aikataulu. Koska lento Helsingistä Brysseliin peruutettiin, emme päässeet jatkolennollekaan Brysselistä Toulouseen, joten jouduimme yöpymään Ranskan sijasta Helsingissä ja menetimme oikeastaan koko kaupungin. Siitä jäi  mieleen vain, että paljon taloja ja ranskalaisia, ja vettä satoi. (Murrr, sillä Suomessa oli koko matkamme ajan ollut muka 30 asteen helteet, en usko!)

Mutta juuri ja juuri ehdimme kuitenkin jo Suomessa varaamallemme retkelle vanhoihin keskiaikaisiin pikku kyliin Bruniquel, Puycelsi ja Gaillac. (Kaksi ensimmäistä kuvaa, toisessa Puyecelsin kylä näkyy kokonaisuudessaan kukkulalla). Mukava ja mielenkiintoinen retki. Kylissä asuu vain muutama sata asukasta, pääasiassa taiteilijoita. Meidän kolmen suomalaisen naisen lisäksi osallistujia oli vain yksi australialainen nainen. Viime mainitussa paikassa käytiin myös viinejä maistelemassa yhdellä tilalla, ja ostimme jokainen viinipullon, jotka piti juoda iltaisin pois, ettei olisi niin paljon kantamista!

Seuraava päämäärämme olisi ollut kuuluisa maailmanperintökohde Carcassonne, mutta kun ei ollut mitään paikkaa kaupungissa, mihin jättää matkalaukut asemalla säilytykseen, ja aurinko alkoi juuri räköttää ja olimme muutenkin vähän kiukkuisia ja väsyneitä Helsingin päässä sattuneista vastoinkäymisistä, hyppäsimme takaisin junaan ja ajoimme Sèten kaupunkiin. Kaupungille on tyypillistä kanavat (kolmas kuva) ja se on oikeastaan saari. Hotellimme oli meren lähellä ja olimme kuvitelleet viettävämme kaksi päivää meressä uiden ja lepäillen, mutta oli kova tuuli ja vesi kylmää.

Niinpä sitten liotimme vain vähän jalkojamme meressä ja tyydyimme siis vain hotellin uima-altaaseen. Vietimme toisen päivän Nimes´n kaupungissa, jossa on paljon muistoja roomalaisajoilta, mm. amfiteatteri, jossa olisi illalla ollut jopa härkätaistelu ja gladiaattoreitakin. Muutenkin kaupungissa oli valtavasti ihmisiä ja meininkiä, sillä oli alkamassa suuri vuosittainen juhla, feria. Olemme nähneet härkätaisteluita Espanjassa, joten jätimme väliin.

Saapuminen Marseille´hin oli kuin kuninkaanlinnaan olisi tullut. Rautatieasema oli valtava ja vaikuttava, näkymä pihalta henkeäsalpaava (kuva 4). Mutta lumous haihtui hyvin nopeasti, kun lähti kävelemään katuja. Kadut roskaisia, paljon rapistuneita taloja, onhan Marseille muuten Ranskan vanhin kaupunki. En enää ihmettele, että rautatieasemalla eräs avulias neuvoja opasti meille kiertotien hotellille eikä suorinta tietä. Suora tie olisi vienyt valtavan alueen halki, jossa ulkomaalaiset pitivät kirpputoriaan. Ja kirpputori oli täällä juuri nimensä veroinen. Kaikenlaista rättiä ja rääsyä lojui maassa sikin sokin kymmenien myyjien jaloissa, osassa nukkui jopa lapsia ryysyjen seassa. Ja tällaista oli kokonaisen korttelin verran juuri erään maanalaisen aseman liepeillä. Ihmistä aivan mustanaan.

Sataman tuhannet purjelaivamastot olivat kuitenkin uskomaton näky. Vaikka samaisia kuvia näkee pilvin pimein, ei kuvasta saa kunnon käsitystä. Meriretki Calanques´n kallioille alkaa juuri satamasta. Lahdessa on kymmeniä ellei satoja metrejä pelkkää pystysuoraa tappia eli laivojen mastoja. Ja merimatka on upea. Ja uskomatonta, että jossain kallionkolossa on aina jokin pieni kyläkin, aivan eristyksissä. (kollaasiin on vahingossa tullut kaksi samaa kuvaa, viimeinen on sama kuin ensimmäinen, en jaksa enää vaihtaa).

Marseille´ssa on joitakin hienoja kohteita kuten Notre Dame de la Garde -kirkko, joka näkyy korkealta kukkulalta joka puolelle. Sinne voi poiketa kiertoajelulla. Myös Palais Longchamps -palatsi on upea ja mahtava.
Marseille´ssa olikin sitten ensimmäiset kuumat ilmat, mutta eihän siellä ole hiekkarantoja. Puolen tunnin bussimatkan päässä itään päin kävimme uimassa Plage du Pradon hiekkaisella uimarannalla. Se oli niin täynnä ihmisiä, että melkein kyynärpäitä piti käyttää, että mahtui sekaan uimaan. Metrin korkuiset aallot heittivät ihmiset aina rannalle, hauskaa oli kaikilla. Uusi kokemus minulle tällaisissa aalloissa uiminen.

Eräänä päivänä kävimme Aix-en -Provense´ssa. Se olisi meistä ollut kivempi paikka asua kuin Marseille, joka on suurkaupunki ja meille liian suuri: meteliä, autoja, ihmisiä. Aix-en Provence sen sijaan on vehreä ja kaunis pikkukaupunki. Täällä kaverit halusivat taidemuseoon, jossa oli Cesannen taidetta. Itse en tykännyt museon annista. Ainut taulu, joka teki vaikutuksen, oli jonkun M:llä alkavan taiteilijan maalaama taulu lampaista laitumella. Kuva oli ihan kuin kolmiulotteinen.  Miten joku voi osata maalata sellaista.

Tämä viikon matka oli kiva, vaikkakin rasittava, kun aina oli raahattava matkalaukkuja uuteen paikkaan. Tallaisella matkalla saa kuitenkin paljon uusia kokemuksia ja seikkailua, kun joutuu ihmisten kanssa sumplimaan eri kielillä eikä kuitenkaan saa mitään selvää mistään. Kun ei nuorena ollut mahdollisuutta interreilaamiseen, olemme kolmen naisen porukassa tehneet kymmenen vuoden ajan matkoja, joissa ei seuraavan päivän ohjelma ole selvillä ennen kuin kyseisen päivän aamuna.
Tämä oli vain ihan pieni yleiskatsaus matkan nähtävyyksistä, ruoka- ja kielipuolesta ensi kerralla.

Ihmeitä luonnossa

 Arkeologeilla tulee olemaan varmaan hauskaa 200 vuoden kuluttua, kun löytävät tämän aikakauden jäännöksiä, sillä minullakin on hauskaa löytäessäni jatkuvasti kaikenlaista ihmeellistä. Minkähänlainen tämä vanha haravakone mahtaa olla tulevaisuudessa, kun nyt jo metsää pukkaa sen läpi.

 Aika köppääsesti on käynyt tämänkin hirsimökin.

 Puu on jäänyt ilmaan roikkumaan, kun joku on sahannut sen alaosan irti.

 Ihme paikkoihin täytyy vessakylttejäkin laittaa. Varmaan jäniksiä ja hirviä varten,

etteivät tee tarpeitaan joka paikkaan:

Ja kotipihalla  sinitiainen tuijottaa minua tosi vihaisen näköisenä, uskaltaisiko hakea lisää ruokaa poikasille. Sainpas kuvan, vaikka se vilahti nopeammin kuin kärppä. Sillä on taas pönttö täynnä perillisiä, ja sekä isä että äiti rahtaavat poikasille jatkuvasti ruokaa.

*Huomenna olen lähdössä vihdoinkin Ranskaan. Muutama tuttava ei meinannut uskoa, etten ole siellä koskaan ennen käynyt. Höh, mitähän minä siellä olisin tehnyt :)  Kun palaan, on minulla sen jälkeen enää yksi entisen sosialistisen rajan lännenpuoleisista Euroopan maista käymättä. 

Erilaista juhlaa

Yksi lukuvuosi on saatu taas päätökseen. Niin kaunis ja lämmin kesäinen päivä, linnut laulavat, kukat kukkivat, oppilaat hymyilevät. Juuri sellainen päivä kuin kevätjuhlapäivät muistoissani aina ovatkin. Hyvin harvoin juhlapäivä on sateinen. Mutta ei kyynelehtimiseltäkään vältytä. Jotkut nuoret kollegat ovat lähdössä uuteen työpaikkaan. Haikeita halauksia, kyyneleet vierivät poskilla. Rakkaiksi tulleet oppilaat halataan viimeistä kertaa, taas vierivät kyyneleet.

Muuten kevätjuhlapäivä oli perinteinen ja tuttu, mutta yksi oppilaista oli kutsunut vieraansa Saimaalle laivaristeilylle puoleksitoista tunniksi. Kertakaikkisen kaunis sää suosi matkaa. Saimme tyyliin sopivasti perinteistä rantakalaakin ruislivän kera. Niille, jotka eivät ole tällaisesta ruoasta ennen kuulleet, esimerkiksi täällä yksi linkki. Tuon linkin ohjeen mukaan muikut muhivat voissa, mutta isolle joukolle laitetaan kyllä suurin osa vettä. Nuotanvedon yhteydessä on ennen vanhaan rannassa laitettu muikkuja heti pataan tulelle kypsymään. Tällaista ruokaa vain harvoin enää nykyään saa. Joskus saattaa vielä joku taho järjestää yleisölle rantakalailtoja. Joten tämä oli oikein mukavaa vaihtelua ja teki terää, sillä kun iltapäivä oli jo pitkällä ja aamulla seitsemältä oli viimeksi jotain suuhunsa saanut, oli alkanut hiukan hiukoa.

Risteilyn jälkeen ehdimme käydä vielä viidessä muussa paikassa. Nyt kaikki asuivatkin keskustassa, joten ei matkoihin kulunut aikaa. Silti tämä yksi vuoden pisimmistä työpäivistä päättyi vasta klo 18 illalla, jolloin sai viimeinkin potkaista puristavat kengät jaloista ja oikaista sohvalle ja alkaa odottaa uutta lukuvuotta.

Voi tätä viisastumisen vauhtia

Kyllä minä olen viisastunut parin päivän aikana rutkasti.
Opin sellaisenkin asian, että kun miehillä on se kaikkien tuntema Lions club, naisilla voi olla oma vastaava järjestö. Mutta se ei olekaan sama kuin Lady lions. Leidit tarkoittaakin vain miesjärjestön jäsenten aviosiippoja, jotka siis eivät välttämättä ole järjestön jäseniä, ovat vain Leijonien puolisoita.

Paikallisen taideyhdistyksen avajaisissa oli samalla myös Kansallispukukolmosten näyttelyn avajaiset. Minulla on ollut eteläpohjalainen kansallispuku jo 30 vuotta ja mielestäni tarkat tiedot siitä, millainen puvun kuuluu ja ennen kaikkea millainen se saa olla. Yhtäkkiä yksi näistä "kolmosista" seisoi samainen puku päällään edessäni, ja hänellä oli puvun kanssa myös huivi hartioilla. Huivia en tämän puvun kanssa muista ennen nähneeni, mutta kuulemma saa pitää. Eipä olisi ennen saanut! Mutta tieto kasvaa, ja onhan minusta itsestään selvää, että kun nainen on ennen mennyt kihloihin, ja mies ostanut hänelle kihlahuivin, niin sitä on myös tietysti pidetty.

Onkohan ihmisille tuttu sanonta "pirin pärin"? Olen aina luullut, että se on yleiskielinen ilmaus kuten muut samankaltaiset sanaparit "vinksin vonksin" tai "nurin kurin". Sehän tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "sekaisin" tai "levällään": "Kaikki paperit olivat putoamisen jälkeen pirin pärin lattialla". Vasta kun tyttäreni kertoi jonkun väittäneen, ettei ollut koskaan kuullut sanontaa, aloin kysellä ympäriltäni, ja kas kummaa, kukaan ei tunnekaan sanontaa. Kai se sitten onkin pohjalaista murretta.

Ja kasvi- ja eläinkunnan jäsenet tulevat tutuiksi vauhdilla. Olen alkanut kierrellä metsiä ja soita hullun lailla kamera tanassa, ja kun paljon räpsii, saattaa linssin eteen jotain osuakin. Jokaista näkemäänsä lintua kun tähtää, ja kotona katsoo tietokoneelta, huomaakin, että eihän ne kaikki olekaan punatulkkuja. Tuo kuvassa olevakin on osoittautunut metsävikloksi, jota en ole ikinä ennen nähnyt. Onpa muka melko yleinenkin. Kasvi nimeltä raate on myös ollut ihan vieras. Mutta väittävät sitäkin ihan tavalliseksi. Mikähän harso minun silmien edessä oikein on yli puoli vuosisataa ollut, kun ei ole ennemmin törmätty senkään kanssa. Ei ne kaikki kasvit olekaan voikukkia. Vaikka kyllä minä silti uskallan väittää tuntevani enemmän kasveja kuin moni muu.