Muutama otos Lissabonista

 Matkalta on palattu. Ja arvaahan sen, että nähty ja koettu on kaikenlaista yli kolmen miljoonan asukkaan Lissabonissa. Kaikki on suurta ja mahtavaa, mikään rakennus, patsas, talo tai kasvi ei ole pienen ihmisen kokoinen vaan kaikki on kymmenkertaista siihen nähden, mitä pienessä kylässämme. Suosittelen eniten kollaasissa oikealla alhaalla olevaa Sintran kaupungin Penan linnaa, joka on aivan uskomaton satulinna. Jo matka kaupungista taksilla ylös kapeita katuja on seikkailu. Ehdottomasti kannattaa kiertää pois kävellen linnan takaa kiertävän puiston kautta, jossa ylös pilviin asti ulottuvia puita ja muutenkin tunnelma kuin viidakossa. Pienen kävelymatkan päässä Penan linnasta on myös Mourosin linnoituksen rauniot, jotka ovat vaikuttavat mahtavine näkymineen. Huonojalkaisille ja sydänvikaisille raskasta.

 Lissabonissa on vanhaa ja uutta. Jos on hyväjalkainen, kannattaa nousta Castelo de São Jorgen linnalle Alfaman vanhankaupungin kapeita kujia pitkin, ylhäällä kaksi vasemmanpuoleista kuvaa. Siellä kaduilla ei tule autoja vastaan, koska kadut ovat yhtä portaikkoa, ja pyykit heiluvat turistin naamalle ja vanhat mummot keskustelevat toisilleen ikkunoissa kadun yli. Miesten vessakin on vasemmalla alhaalla, naisille vain ei tuollaista pissapaikkaa ole järjestetty. Mikäli ei jaksa kiipeillä, kannattaa nousta ratikan 28 kyytiin. Ihmisten turvallisuus ei tunnu olevan niin ylhäältä säädelty ja suojeltu kuin Suomessa. Nuoret pojat kulkivat raitiovaunulla ilmaiseksi roikkuen sen perässä ulkopuolella kilometrikaupalla. Kauhistutti kapeilla kaduilla, miten ratikka mahtuu kulmasta poikineen, mutta joka kerran näyttivät selviävän hengissä.

Oikealla alhaalla olevat kuvat toisesta vanhasta kaupunginosasta Bairro altosta, jonne voi nosta kuvassa olevalla ratikalla. Tämä ratikka ei kulje kuin muutaman kymmenen metriä ylös ja alas, kuin hissi ikään. Myös ikivanha kaupunginosa, mutta eri tyyppinen kuin Alfama.

 Kaakeleita, kaakeleita joka puolella kaakeleita. Suuren maanjäristyksen jälkeen alettiin taloja kaakeloida myös ulkoa päin, sillä se oli nopein tapa saada siistiä jälkeä. Kaakelimuseossa voi nähdä muitakin kaakelista tehtyjä esineitä, vaikkapa viulun. Kadut on päällystetty pienillä kivillä ja koristeellisia, niissä on ollut jollain naputtelemista.

Ja koska on aurinkoa ja lämpöä, ovat kasvitkin mitä mahtavimpia. Ylhäällä keskellä enkelin pasuuna -puu täydessä kukassa, kasvi jonka Suomessa saa hädin tuskin metrin korkuiseksi.

Lissabonin nähtävyyksistä voi lukea mm. englanninkielisiltä sivuilta visitlisboa tai visitportugal.
Suomenkielisiä sivuja Lissabon  tai Lissabon
Sintra

Pian tänne

Enää yksi päivä töitä ja sitten lähden opeporukan kanssa ulkomaille lomalla. Mutta mihin, sitä saatte sillaikaa mietiskellä.Huomasin jälkeen päin, että eihän tuo yläkuva nyt sovi ollenkaan tähän juttuun, mutta kun olin onnistunut kuvaamaan niin kirkkaan verson, halusin sen teidän nähtäville. Ja symboloikoon auringonpaistetta, jota toivottavasti näen ensi viikolla :)

-Tässä muutama kielivihje tuon maan kielellä:

1. Kiitos= Obrigado/obrigada. (a-loppuista käyttävät naiset)
2. Hyvää (iltapäivää) = Boa tarde!
3. Näkemiin= Até à vista!
4. Haluaisimme yhden oluen, lasillisen vettä ja tuoremehun. = Queríamos uma cerveja, um copo d´água e um suco/sumo natural.
5. Kyllä= Sim. Ei = Não.

-Mannermaahan kuuluu lisäksi Atlantilla kaksi saaristoa.
-1820-luvulla kehittyi tämän maan surumielinen kansanmusiikki fado.
-Asukasluku yli 10 milj.



Hu

Taas yhden viikon saldoa

Tämän viikon saldoa:
Maanantaina piti olla koulukuvaus ja olikin, mutta vain oppilaille. Kun pääsin koululle, luki seinällä, että henkilökunnan kuvaus siirretty helmikuulle! Muuten kiva, mutta olisipa tiennyt etukäteen. Turhaan  pynttäännyin ja raahauduin koululle.

Eilen oli VESO-päivän puolikas klo 17-20 yrittäjyyskoulutuksesta. Koulutus alkoikin hämmästyttävästi sillä, että ensimmäiseksi kouluttaja levitti viltit lattialle ja käski meidät kaikki niille makaamaan. Mehän teimme heti työtä käskettyä, harvoin sitä makuullaan saa koulutuksessa olla. Puolen tunnin rentoutuksen jälkeen olimmekin sitten virkeitä pohtimaan ryhmissä yrittäjyysasioita.

Tänään olikin vuorossa koulun jälkeen opekokous, ja minullehan on tietysti laitettu tässä jaksossa tunnin pito aina samaan aikaan, kun on opekokouksen aika. Onneksi ne ovat abisaksan oppilaita, laitoin heille yo-nauhan pyörimään kokouksen ajaksi. Keskittyminen vain oli heillä kuulemma ditt och datt eli sitä sun tätä, sillä kolmesta neljään ei ole enää paras mahdollinen aika opiskella. Mutta onko klo 8-9 yhtään sen parempi? Eilen oli heillä tunti juuri silloin, ja kaksi oli nukkunut pommiin. (= ruotsiksi försova sig, saks. sich verschlafen, uskaltakoonpa taas vain joku etsiä pommi-sanaa käännökseen!)

Huomenna on sitten koulun jälkeen uusintakuulustelu, ja olin laittanut itseni sinne valvojaksi, mutta enhän minä mitenkään voi olla siellä kuin tunnin verran, sillä huomasin vasta jälkeen päin, että olin varannut hierojan iltapäiväksi. Mutta onneksi ilmaantui vapaaehtoisia valvojia. Onhan se kaikkien etu, jos selkäni ei reistaile eikä tarvitse olla sairaslomalla, eikä kenenkään tarvitse mennä minun puolestani tunnille tala svenska och Deutsch sprechen.

Ja vielä yksi roistouskin ilmeni tällä viikolla. Olimme sopineet yhden luokan kanssa, että oppilaat lukevat ruotsin vahvoja verbejä aina tietyn määrän ja minä kysyn niitä kirjallisesti joka tunnin alussa. Yhdellä oli kirja auki, ja hän kirjoitteli sieltä suoraan. Mutta taitaa olla jo epätoivo vallannut oppilaan, sillä ei sieltä paljon oikein osunut sittenkään, vaikka kirjasta katsoi.

Ja jännä on kuulla ulkomaalaisen suusta, mitkä kaikki asiat ovat kielessä kiinnittäneet huomiota. Thaimaalainen vaihto-oppilas kysyi, mitä tarkoittaa, kun oppilaat kuulemma aina puheessa lauseen lopussa sanovat "siihen". Esitin arvelemiani esimerkkejä "Pane se laukku siihen!" Ja juuri tällaisia oli opiskelija kuullut. Ehkä sana äänteellisesti erottuu jotenkin muusta puheesta. Tai muuten vain viimeisenä sananna kiinnittää huomiota. Muita silmiinpistäviä sanoja olivat "Aivan", "samoin" ja "niin". Näitä kuulemma kaikki hokevat, ja kun opiskelija kuuli merkityksen, on alkanut itsekin niitä viljellä.

Joten tällaista saldoa. Enää kaksi päivää ja sitten alkaa onneksi syysloma!

Länsimaalaisten ruokako hyvää

Eräänä päivänä käsittelimme thaimaalaisen vaihto-oppilaani kanssa ruokiin liittyvää sanastoa. Kotitalousopettaja oli toivonut, että opettaisin oppilaalle vähän ruokasanastoa, että tällä olisi helpompaa kotitaloustunneilla. Otin käsiteltäväksi kirjassa olevan ruokakappaleen sekä monistin jostain omenapiirakan ohjeen, jossa tuli tyypillistä suomalaista reseptisanastoa.

Taaskaan ei auttanut mitään, että itse osasin englanniksi sanan vilja sekä viljalajien nimet. Vehnä, kaura, ruis ja ohra olivat englanniksi tuntemattomia oppilaalle. Onneksi on netti, josta kuvia katsomalla selvisi edes vähän, mistä on kyse. Eräs kollega jo ehätti kritisoimaan, että mitä sinä nyt viljalajeja menet opettamaan, kyllä se oppilas selviää vuoden täällä ilman niitäkin. No kai selviääkin, tulee varmaan toimeen ilman ensimmäistäkään suomen sanaa. Mutta jos tämä kerran halusi edes vähän tietää, mitä ruokaohjeessa mainittu vehnäjauho tarkoittaa, ei kai haitannut, jos minä näytin.

Viljalajeista päästiin kaurapuuroon, ja oppilas sanoi vihaavansa kaurapuuroa ja ylipäätään puuroa. Juuri sinä päivänä sattui koulussa olemaan riisipuuroa, mikä kulemma on aivan kauheaa. Ei muuten ollut minulle yllätys. Ei ole vielä vastaan tullut ulkomaalaista, joka saattaisi puuroa syödä, ai niin, venäläisille kyllä kelpaa. Lieneekö puuro Suomeenkin tullut alun perin Venäjältä päin? Lanttulaatikkoakaan ei sivumennen sanoen kannata ulkomalaisille ensimmäiseksi tarjota. Monet pitävät lanttua eläinten ruokana.

Lempiruoista puhuttaessa oppilaani piti kalasta ja sämpylöistä ja monista vihanneksista. Kun kysyin vielä hänen inhokkejaan puuron lisäksi, sanoi oppilas yllätyksekseni juuston. Thai-ruokaanhan ei kuulu juusto. Oppilaalle on juusto kotimaastaan tuttu vain hampurilaisista.

Juustosta tuli mieleen, miten eräs tuntemani lähetystyöntekijä on joskus kertonut, että kannattaisi aina jonnekin maahan valmista ruoka-apua lähetettäessä ottaa selvää, millaista ruokaa paikalliset ihmiset ovat tottuneet syömään. Mainitsemani henkilö kertoi ainakin vielä 80-luvulla lähetetyn jonnekin Aasian maahan ison autokuormallisen punakuorisia pallojuustoja. Meidän mielestämme tietenkin hyvää perusruokaa, mutta paikalliset eivät tienneet, mitä ne ovat, ja pikkupojat pelasivat jalkapalloa juustoilla. Arvatenkin manaillen, miten kovia palloja länsimaalaisilla on :)

Ihmeellinen sukunimi

Eilisen sukunimipostauksen kommenteista muistui mieleeni sukunimistä ja murteista tällainenkin juttu:
Täällä Savossa ei sanota esim. hän on syönyt, nukkunut, perunut vaan syönä, nukkuna, peruna. Koulussa eräs entinen kollegani oli sukunimeltään Pellava. Tuli erään toisen aineen virka auki, mutta virkaan valittu ei tullutkaan, koska oli saanut työpaikan muualta. Eräs henkilö oli puhunut kylillä, että "se virkaan valittu on peruna."

Jolle tämä kerrottiin, luuli, että virkaan oli valittu henkilö, jonka sukunimi oli Peruna. Hän kertoi puolestaan taas eteen päin kaikille, että nyt on koulussa ihmeellisiä sukunimiä opettajilla, kun siellä on Pellava ja Peruna.

Minun oli nyt ihan pakko tarkistaa, onko Peruna-nimistä sukunimeä olemassa. - Ei ollut.

Keihäänheittäjä Hauki ja mäkihyppääjä Aamutähti

 Tuli esiin ruotsin tunnilla adjektiivi dyster (=synkkä). Hehheheh, nauroivat oppilaat, vai on Dysterin poika synkkä! Paikkakunnalla on nimittäin henkilöitä, joiden sukunimi on Dyster, eikä kenellekään ole koskaan tullut aiemmin mieleen, että sanalla olisi jokin merkitys. Tämän jälkeen ei yleensä koskaan tarvitse tolkuttaa kenellekään, mitä synkkä on ruotsiksi.

Tämä on taas yksi esimerkki siitä, miten uuden asian voi oppia nopeasti liittämällä johonkin vanhaan ja tuttuun. Aika jännä, että vaikka paikkakunnalla on useitakin ruotsinkielisiä sukunimiä, ei monikaan ole kiinnostunut ottamaan selvää, mitä nimet merkitsevät. Näistä olisi saanut vaikka kuinka paljon jo uutta sanavarastoa itselleen. Lindström (lehmus+virta), Lindgren (lehmus+oksa) jne. Sisäministerimme on tällä hetkellä Holmlund (saari+lehto).  Berg (vuori) oli helppo oppilaille vielä silloin, kun paikkakunnalla oli Berg-niminen opettaja. Mutta kun tämä muutti pois, ei vuori-sana muistu enää kenenkään mieleen ruotsiksi.

Tuollaisia jotain merkitseviä paikannimiä on ruotsin kielessä runsaasti, vaikka muuten yleisimmät ruotsalaiset sukunimet ovat patronyymeja eli isännimestä johdettuja: Bengtsson, Johnson jne. Sadan yleisimmän ruotsalaisen sukunimen luettelossa on vasta 17:s nimi jotain muuta kun -son-päätteinen.

Vieraskielisten sanojen oppiminen ei rajoitu pelkästään ruotsinkielisiin nimiin. Minkämaalaisia sukunimiä tahansa kannattaa aina ottaa selville, tarkoittavatko ne vielä nykykielessä jotain. Näin voi todellakin kasvattaa ihan vahingossa sanavarastoaan. Saksalaisten yleisimmät sukunimet ovat ammatteja. Sadan tavallisimman sukunimen listassa vasta 15:s nimi on jotain muuta kuin ammatti. Niinpä esimerkiksi entinen formulakuski Michael Schumacher on suutari, tai yleisin nimi Müller on mylläri. Saksan entinen liittopresidentti Richard Weizsäcker olisi vehnänsäkittäjä.

Saksassa on tietysti muitakin sukunimiä kuin ammatteja. Onko saksaa opiskellutkaan tullut ajatelleeksi, että Johann Sebstian Bachin sukunimi tarkoittaa puroa? Tai entinen liittokansleri Helmut Kohl on kaali! Urheilua seuraavat tuntevat varmasti keihäänheittäjä Raimond Hechtin, joka voisi suomentaa nimekseen Raimond Hauki tai mäkihyppääjä Morgenstern olisi Aamutähti.

Nyt sitten vain sanakirjat hyllystä aina, kun esiin tulee uusi sukunimi. Sanavarasto kasvaa huomattavasti ihan vahingossa. Valitettavasti vain on niin, että moni sukunimi tai paikannimikin näyttää nykykielessä niin oudolta, että nykymuodon takaa ei enää aina löydy alkuperäinen merkitys. Esimerkiksi yleinen sukunimi Schmidt/Schmitt tarkoittaa alun perin seppää (Schmied = seppä), mutta tietänevätkö kaikki saksalaisetkaan enää oman sukunimensä merkitystä.

Liitä uusi asia tuttuun

Ensimmäiseksi ihmettelen, mihin joidenkin postauksieni kuvat ovat hävinneet. Kun lisäsin tuon Linkwithinin, joka tuo joka postauksen perään samankaltaisia vanhoja postauksia, havaitsin, että joka tekstissä ei olekaan enää kuvaa. Ja olen kyllä 99-prosenttisen varma, että joka kerta olen kuvan lisännyt. Voiko joku siepata kuvan itselleen niin, ettei alkuperäiseen paikkaan jää enää jälkeäkään kuvasta? Onkohan kenelläkään tietoa?

Toiseksi aioin kirjoittaa opiskelutekniikasta ja kuuntelutaidosta. Ainakin koulussa olen havainnut, että kuuntelutaito on ihan minimaalista. Oppilas saattaa luulla kuuntelevansa, mutta kun kontrolloin, hänellä ovatkin ajatukset olleet ihan muualla. Näenhän minä joka ikisen kasvoista, mitä siellä aivoissa tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Ei esimerkiksi osata kuunnella jo kysymystä sillä korvalla, että siinä on vastaus valmiina, sen kuin poimii.

Esim. jos kysytään saksaksi: "Mitä kerrotaan avohakkuista?" Ja vastaus kuuluisi esim. : "Latujen varrelle ehdotetaan 50 metrin kaistaletta metsää ja sen takana olisi avohakkuu", oppilas alkaa ihan oikein alun, mutta kysyy sitten, mitä avohakkuu on saksaksi. Juurihan se oli kysymyksessä, ja sitä paitsi laskin ihan huvikseni, että sana on esiintynyt kahden tunnin aikana yhteensä vähintään yhdeksän kertaa. Jos seuraa mukana ja kuuntelee, saattaa se hyvinkin jäädä jopa päähän.

Tämä ei nyt ollut tietenkään kuin yksi esimerkki. En tarkoita, että juuri tuo avohakkuu-sana nimenomaan niin tärkeä olisi, vaan puhun yleisperiaatteesta. Tai kirjan sivulla on vaikkapa Pohjoismaiden eri maat lueteltuina ja niiden perässä asukasmäärä. Pyydän oppilaita vuoron perään lukemaan asukasluvun ruotsiksi. Kun on jo viisi henkilöä lukenut ja päästään kuudenteen, saattaa tämä vielä ihmetellä, mitähän mahtaa olla tuhat ruotsiksi! Jos olisi kuunnellut edellisten lukemista, olisi sanan voinut siepata sieltä helpostikin.

Kaikissa oppimisstrategioissa painotetaan, että uuden asian muistaa helpommin, kun liittää sen jotenkin vanhaan, jo osaamaansa. Oppilaita esim. suututtaa aina, kun uuden luokan saatuani tiedustelen heidän vanhempiensa tai sisariensa nimiä. Luulevat minua uteliaaksi! Mutta mitä minä heidän suksulaisistaan välitän. Minun on vaikea muistaa nimiä, mutta kun osaan sijoittaa oppilaan jo johonkin tuttuun perheeseen ja entisiin oppilaisiin, muistan heti, kuka kukin on. Samalla tavalla kannattaa uusia sanoja opiskellessa yrittää katsoa, onko sanoissa jotain tuttua muista kielistä tai onko niissä jokin hauska piirre, josta ne muistaisi. Tai opiskelee sanat lauseissa.

Olen joskus teettänytkin oppilailla testin, jossa on ollut opeteltavana sanapareja. Esim. kissa-polkupyörä, kivi-kukka jne. Tällaisia pareja on ollut kymmenen. Kun ne on opeteltu, näytän pareista vain alkuosan, ja oppilaan pitää yrittää muistaa loppuosa. Yleensä arvatenkin menestys on huono. Kissalla ja polkupyörällähän nyt ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä keskenään. Mutta olen neuvonut, että yrittäisivät painaa mieliin mielikuvien avulla. Esim. Kissa ajaa polkupyörää, kivi on kukkien ympäröimä jne, ja nyt onnistuvat oppilaat melkein sataprosenttisesti. Eivätkä meinaa uskoa todeksi, että systeemi todella toimii. Kannattaa kokeilla.

Kuin lehmän häntä

Millaisia suomalaiset ovat? Tätähän me olemme aina kyselemässä ulkomaalaisilta, mutta olemmeko ottaneet onkeemme, jos olemme saaneet palautetta? Vai onko meille vain lausuttu kehuvia kohteliaisuuksia, jotka olemme ottaneet tosissamme ja tyytyväisinä porskutamme luullen, että Suomi on paras maa ja on lottovoitto asua täällä ja meillä ei ole byrokratiaa ja me otamme muut huomioon ja me olemme niin rehellisiä ja meillä on parhaat tulokset PISAssa ja mitä muuta kaikkea vielä.

Vaikka moni asia saattaa ollakin meillä hyvin, kannattaisi bisneksessä ja ulkomaalaisten kanssa muutenkin toimivien ehkä kaivaa se malka silmästään. Kannattaisi ottaa selvää, mitkä asiat eivät toimi kunnolla ja tehdä parannuksia. Haluaisin mainostaa mm. Pirjon blogia, jossa keikautetaan kaikki meidän itsetyytyväisyytemme aiheet nurin ja melko suorasukaisesti ilmaistaan, että suomalaiset ovat epärehellisiä, juoppoja, eivät kuuntele eivätkä ota huomioon toista, eivät pidä lupauksiaan jne. Eli kaikki ne hyveet, joista meitä on aina kiitetty ovat jossain vaiheessa kääntyneet nurin päin. Pirjolla tuntuu olevan paljon kokemusta ja näkemystä näistä asioista. Sitä paitsi hänellä on paljon mielenkiintoisia juttuja ja sattumuksia kerrottavana vuosienkin varrelta toimiessaan vientikonsulttina.

Mutta minähän en ihmettele yhtään, että suomalaiset ovat sellaisia. Jo 80-luvulla päivittelimme kollegoidemme kanssa, millaisia työntekijöitä mahtanee tulla tulevaisuudessa, kun työmoraali oppilaiden keskuudessa vain laski ja laski. Ja pakko sanoa, että alas päin meno ei ole pysähtynyt. Se jatkuu vielä valitettavasti, joten käsi sydämelle! Tästä ei hyvä seuraa. Mutta onko kukaan koskaan uskonut, mitä opettajat sanovat?

Sanottakoon vielä, etteivät tietenkään kaikki ihmiset ole välinpitämättömiä ja laiskoja, mutta selvää yleistä taantumusta on ollut havaittavissa kauan, kauan. Kun tuli oikein laiska sukupolvi valtaan, he keksivät, että juu, se onkin luterilaista moraalia, että pitää olla niin täsmällinen ja tunnollinen ja hyveellinen ja työteliäs. Johtopäätös oli, että heitettäköön sellainen moraali romukoppaan ja ruvettakoon vain nautiskelemaan ja oleilemaan, hoitakoon joku muu hommat.

Oudonmaalaisia tunnuksia

 Kaupungissa käydessä osui saksalaisen vieraani silmiin erään vanhan auton perässä laatta SF. Kovasti vieras ihmetteli, minkämaalainen auto se tuo on. Tietäneekö ja muistaneeko nuorempi sukupolvikaan, että sehän oli Suomen kansallisuustunnus ennen vuotta 1993, jolloin tuli tilalle FIN ja se oli kirjainlyhenne sanoista Suomi-Finland. Tai niin meille ainakin aina opetettiin!

Vaan ulkomaalaisethan järjestään luulivat kirjainten tarkoittavan Sovjet-Finland, mikä aiheutti tunnuksen muuttamisen. Tästä on eräs suomalainen kertonut, miten hänelle kerran kävi Tanskaan mennessä silloin, kun autoissa vielä oli SF.

Tanskan rajalla tullimies ei ollut millään halunnut päästää miestä läpi, luuli suomalaista venäläiseksi. Tätä suomalainen ihmetteli, ja ilmeni, että tanskalainen kivenkovaan väitti SF-tunnuksen merkitsevän Sovjet-Finland. Mutta välähtipä suomalaisella. Hänpä tiedusteli, eikö saman logiikan mukaan Tanskan DK silloin tarkoittaisi Deutsche Kolonie. (Saksan siirtokunta).

Eikä tarvinnut asiasta enää keskustella. Suomalainen päästettiin rajan yli.

Otosta lakan kautta muikkuun

Saksalainen vieraamme tarvitsi käteistä rahaa, ja suuntasimme kulkumme OTTO-pisteelle. Vieraasta oli kovin huvittavaa, että seinässä lukee Otto. Ottohan on Saksassa yleinen miehen nimi, ja jos meillä kutsutaan Tavallista Tallaajaa Matti Meikäläiseksi, sanoo saksalainen hänestä Otto Normalverbraucher. Käsite tulee muuten siitä, että Saksassa on kuuluisa postimyyntitavaratalo Otto, jonka on perustanut mies nimeltään Werner Otto jo vuonna 1949. Koska firma myi edullisia vaatteita, jotka olivat jokamiehen kukkarolle sopivia, tuli siitä tuo nimitys Otto Tavallinen Kuluttaja.

Saksan kielessä on myös ilmaus "den flotten Otto haben" (flott=nopea, ripeä), millä tarkoitetaan ripulia. Tai jos jonkun autossa on Ottomotor, tarkoittaa se bensiinimoottoria keksijänsä Otto Benzinin mukaan. Kummallista, että sanakirjassa on Otto-sanan kohdalla sellainenkin ilmaus kuin "die hat vielleicht einen Otto", mikä uusimman WSOY:n suursanakirjan mukaan tarkoittaa "onpa tuolla isot meijerit", mutta sellaista ilmausta ei vieraani tuntenut. Lienee jokin paikallinen tai tilapäinen ilmaus, joka on päässyt peräti sanakirjaankin.


Saksan kurssilla on koulussa juuri nyt opeteltavana Lappiin liittyviä sanoja saksaksi. Kirjassa on lakat, karpalot, muikut ja kaikki muutkin suomalaisuuteen liittyvät sanat lueteltuina. Tuli vain mieleen, että onko niiden opettelusta sittenkään hyötyä kauheasti. Vaikka saksalaiset kaikkia näitä aina kysyvät, kävi nytkin saksalaisen vieraan täällä ollessa, että häntä ei auttanut yhtään, vaikka esittelin, että lakka on Moltebeere. Väitti, että taitaa olla sama kuin Sanddorn eli tyrni. No ei tietenkään! Mutta ymmärrettävää, ettei sellaista voi tietää, mitä ei omassa maassa ole.
Ja selvyyden ja väärinkäsitysten välttämiseksi nimitti lakkaa siitä lähtien suomen kielellä. Muisti sitten, että joku suomalainen oli tuonut hänelle tuliaisiksi joskus lakkalikööriä. Siis parasta nimittää marjaa suomeksi lakaksi! Tai Moosbeere karpalo oli tietysti tuntematon. Suolla kasvavana oli sekin sotkeentua Moltebeereen, joten parasta nimittää suomeksi.

Sattui koulussa olemaan ruokana juuri samaan aikaan paistettuja silakoita. Siitä päästiin keskustelemaan muikuista, jotka ovat Saimaan eläviä. Muikku on Kleine Maräne saksaksi eli tavallaan pikku siika. Ei tuntenut vieraamme siikaa, saati sitten pientä siikaa. Minusta nuo silakat (Strömling) kävivät ihan muikuista, saattavat kyllä savolaiset olla siitäkin eri mieltä.

Saksalaisvieras meillä

Kaikkea hauskaa ja mukavaa ehdimme tehdä saksalaisvieraan kanssa kolmen päivän aikana. Eikä tarvitse olla suomalaisen mielestä mitään kummoistakaan, jos se vain on ennennäkemätöntä. Jopa niinkin mitätön asia kuin kiertely alueella, jossa on venäläisten omistamia hulppeita kesähuviloita, tuntui seikkailulta, ainakin päivittelyn aihetta riitti.

Ja nuo ylläolevat kengät! Nehän ovat nimensä mukaisesti Mikkelin Kenkäveron entisen pappilan pihassa. Kenkäverossa kuvittelin muuten olevan myynnissä puukoruja, niitä kun yleensä on joka paikassa, mutta eipä ollut nyt koko kaupungissa, kun kerrankin joku niitä oikein etsi.

Ei pidä hävetä, vaikkei meillä olekaan Suomessa näyttää mitään kulttuurisesti suurta. Luonnossa on ihmettelemistä yllin kyllin. Tämä on hiidenkirnu Mikkelin liepeillä, jääkauden sulamisvesien ja kivien kuluttama reikä maassa. Taas muuten yksi esimerkki siitä, ettei voi kääntää suoraan hiisi ja kirnu, tulos on käsittämätön. Sanakirja antoi sellaisia sanoja kuin Riesentopf eli jättiläisen pata tai Gletschermühle, jäätikkömylly, mutta vieraan mielestä noidankattila eli Hexenkessel tuntui parhaalta sanalta.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun sunnuntaiden aukiolosta oli minullekin jotain iloa ja hyötyä. Kaupoista irtosi matkaamme kaksi päällystakkiakin. Taidenäyttely tuntui saksalaisesta pieneltä. Itse en ennen niin perustanut taidenäyttelyistä, mutta olen alkanut jopa viihtyä niissä. Jokainen käynti saa veren kulkemaan kiivaammin ja ohimosuonet pullistelemaan, on niissä sen verran ihmeellisiä luomuksia. Mikä on taidetta, mikä ei, siitä saa vilkkaan keskustelun aikaan, oli kumppani minkämaalainen tahansa.

 Onneksi olemme olleet joskus viisaita ja ostaneet parit kumisaappaat vain vieraita varten. Tuli kuka tahansa yövieras, tulee jossain vaiheessa tarve lähteä metsään, eikä kellään yleensä ole tietystikään sopivia jalkineita. Nytkin tarjottelimme kumisaappaita sieneen lähdettäessä, mutta ei meinannut kelvata. Metsässä tuumasi vieras kuitenkin, että olipa Gute Idee, että otettiin saappaat! Hauska oli katsoa, kun hän vähän väliä oli kontillaan kädet kyynärpäitä myöten sammalen sisässä ja ihaili ja ihmetteli, että onpa Suomessa sammalpeite paksua!

Hih, ja kun hän löysi ensimmäiset omat suppilovahverot, oikein kiljahti riemusta. Opastin ehdottomasti keräämään talteen myös jokaisen punaisen värjäyssienenkin, ja löysihän hän niitäkin muutaman. Ihmetteli vain, ettei otettu yhtäkään herkkutattia, vaikka oli vielä hyviäkin. Mutta mitä me niillä, meillä pursuaa niitä jo korvistakin ja joka kaapin aukaisulla tipahtaa tattipurkki nenille.

Osuttiin keruureissulla järven rantaan ja onpa Saimaan vesi laskenut entisestään! Yllä olevan kuvan kaikki ruoko on tavallisesti vedessä,  mutta nyt sai kävellä ainakin toistakymmentä metriä, ennen kuin päästiin edes koskemaan veteen. Ja vedessäkin pääsi kävelemään vielä pitkälti ennen kuin saappaanvarsi hörppäsi vettä.

Yksi elämys oli myös pieni melontakierros järvellä. Viiden metrin välein oli pysähdyttävä kuvaamaan ruskapuita ja muuta maisemaa. Mutta sehän sopi minulle. Sain minäkin syksyisiä melontakuvia.

 Tuliaisia oli monenlaisia, saksalaisista Lebkucheneista eli joululeivonnaisista ja juomisista yllä oleviin tyypillisiin saksalaisiin tuotteisiin. Kuinkas muuten, oppilaille näytettäväksi myös DVD Saksin liittovaltiosta.
Koulussakin tämä saksalainen ope ehti tietysti käydä tunteja katsomassa. Niin paljon saimme aikaan, että jo useita isäntäperheitä on ilmaantunut vastaanottamaan ensi keväänä saksalaisen nuoren kotiinsa viikoksi. Kovin on tyttövoittoista meidän oppilasaines, ja kun Saksasta olisi tulossa poikiakin, yritti ope taivuttaa tyttöjä majoittamaan poikiakin. Kyllähän tytöt poikia majoittaisivat, mutta olen jo kuullut joidenkin äitien olevan asiasta hieman eri mieltä. Siinä kun tytön sydän tahtoo mennä pojan mukana Saksaan, ja opiskelu on vaarana unohtua saman tien.

Jotkut saksaa lukevat oppilaat kertoivat innoissaan, että he huomasivat nyt ymmärtävänsä  oikeankin saksalaisen puhetta. Tietysti minuakin ilahdutti. (Sivumennen sanoen thaimaalainen vaihto-oppilaskin sanoi vähän väliä olevansa kovin onnellinen, kun hän oli ymmärtänyt oman kotiluokkansa oppilaiden suomalaisesta puheesta aiheen. Hän aivan huokaili onnesta!)

Etäopetus kiinnosti saksalaisopea erityisesti, ja sitä sattui onneksi olemaan tarjolla jopa kolmessakin luokassa yhtaikaa. Oli kolmen pisteen yhteyskin, mitä ope erityisesti ihmetteli. Kahdessa luokassa koneet pelittivät hyvin. Siinä yhdessä, jossa minä temppuilin viime jaksossa, piti open tehdä erikoisratkaisuja. Se muuten sattui olemaan tänne päin tulevaa opetusta, joten nyt näki vieras kaiken mahdollisen etäopetuksestakin.

Mutta koska ope oli nyt syyslomalla, ja yksityisesti matkassa, ei hän halunnut olla koulussa yhtään enempää kuin oli pakko. Heti kun minun tuntini olivat ohi, keräsimme kimpsumme ja lähdimme etsimään muita viihdykkeitä.

Bloggare necesse est?

Tänä aamuna odotti blogissa iloinen yllätys. Tällaisen tunnustuksen sain Sirkan blogilta. Kiitosta vaan kovasti, tack så mycket.

Kummasti tällaiset pienetkin asiat nostavat ihmisen mielialaa, vaikka ei minun mielialassani mitään vikaa ole, ei sen puoleen. Huomasin vain sellaisenkin asian taas jälleen kerran, että yleisen siisteyden nimissä pitäisi ihmiseltä bloggaaminen kieltää. Tänä iltana haen saksalaisen vieraan kaupungista junalta ja sitä ennen pitäisi ehtiä vielä yhtä ja toista siivouksessakin. En ollut huomannutkaan, että huusholli on päässyt röhnääntymään blogatessa. Mutta on onni, että silloin tällöin tulee tuollaisia arvovieraita, storfrämmande kuten ruotsalaiset sanovat, joten tulee välillä siivottua nekin paikat, mihin ei tavallisesti vilkaisekaan.

Sikälikin on päässyt asiat rempalleen (ainakin minun mielestäni, ei miehen), että mies huolehtii nykyään kotitöistä. Kun minulla menee kaiket päivät koulussa, ja mies on eläkeläisenä kotona, on ruoka- ja siivoushommat jääneet melkein yksinomaan miehisille hartioille. Mutta miehet ovatkin eri asia kuin naiset. Miehet tekevät vain juuri sen perusasian. Eivät tule pyyhkineeksi ohimennen vaikkapa kaapeista sormenjälkiä. Tai jos uuniin vuotaa jotain yli, sinne se jää palamaan ja käryämään seuraavaan paistokertaan. Jääkaappiinkin on saattanut vuotaa jotain ihan huomaamatta.

Erikoiselta tuntuu sekin, että moni asia, jota minä olin tehnyt 40 vuotta yrityksen ja erehdyksen kautta ja oppinut, että asiat pitää tehdä tietyllä tavalla, ovatkin miehelle nyt uusia. Ja kun hän on nyt puolestaan oppinut jonkin asian itselleen uutena, opettaa minuakin.  Kukahan se itse asiassa huolehti ennen kotitöistä? Aina jos olin poissa kotoa vähänkin pitemmän aikaa, oli jokin kotitalouskone rikki palattuani. Siitäkin voi tehdä ehkä jonkinlaisia johtopäätöksiä.

Erikoista, miten ihmisen ajatukset lähtevät rönsyilemään blogipalkinnon kautta miehen kotitalousoppitunteihin saakka. Mutta että saataisiin ympyrä sulkeutumaan, kiitän vielä kerran palkinnosta ja lähden siivoamaan sitä uunia.

Sirpaletietoa

 Olen taas kuullut uusimman nuorison käyttämän nettilyhenteen, ja heti piti testata lähipiirillä, olivatko muut kuulleet. Eivät olleet. Ei sen puoleen, ei moni tuntenut suurtakaan osaa vanhoistakaan lyhenteistä, joista minä olen oppinut tuntemaan sentään jo sievoisen osan. Tämä uusin kuulemani on ISMO ja tarkoittaa "ihan sama mulle, oikeesti". Kun lukee chattipalstoja, en yhtään ihmettelisi, vaikka Salkkareiden Ismo olisi ollut nuorison innoittaja tämän lyhenteen syntyyn.

Hauska juttu minusta, että henkilö, jolta alun perin tuon lyhenteen kuulin, muisti "henkilön" nimen väärin, ja ilmoitti, että ESKO tarkoittaa nykyään "ei siis kiinnosta, oikeesti"! Hih, tosi kiva ja sattuva olisi sekin. Ihan piti googlata ja kokeilla, olisiko sellaista jo olemassa, mutta ei tullut osumia.
******
Löysin paperilapun, johon olin jo pari vuotta sitten kirjoittanut muistiin lehdestä tällaisen lauseen:
" Mikkeli ei haluaisi Musta
Pekan rooliin."
Ja toisessa kohtaa tekstiä vielä: "Musta Pekan roolia ei silti haluttaisi..."

Väistämättä tuo lause hahmottui silloin ja yhä edelleenkin: "Mikkeli ei haluaisi minusta Pekan rooliin" sekä "Minusta Pekan roolia ei silti haluttaisi...". Asian väärin hahmottumista lisäsi vielä se, että Musta ja Pekka olivat eri riveillä kuten ensimmäisessä lauseessa. Jotta ei syntyisi hullunkurisia väärinkäsityksiä, olisi molemmat osat taivutettava: Mustan Pekan...
*****
Samoissa muistiinpanoissa oli niin ikään lehdestä lause, jossa omenasadosta puhuttaessa joku etsi pudokkaita. Olen kai leikannut jutun talteen, koska minua ärsyttää jostain kumman syystä suunnattomasti tuo -kas-johdin. Samoin kuin ihmiset eivät voi puhua koululaisista, vaan koulukkaista tai tuotteet eivät ole edullisia vaan edukkaita. #"§¤ Miksi, eiväthän sanat siten edes lyhene yhtään.
 *****
Kerran hammaslääkäri kysyi minulta: "Oliko sinulla sirpale aikaa?"  "Juu, kyllä minulla on!" vastasin ihan tyytyväisenä. Ilmeni kuitenkin, ettei minulla mitään varattua aikaa ollut. Siis hammashoitajalle, jonka nimi on Sirpa. Täällä kun -lle-pääte on tavallisesti vain -le. Täällä nuorisokin menee iltaisin kirkole ja kylile .