Kuuluisa vieras

Perjantaina oli koulussa kuuluisa vieras, Wilson Kirwa. Eri luokille ihan alaluokkalaisista lukion viimeiselle hän piti "luentoa" ja koulun jälkeen oli vielä ykeisötilaisuus "kaikelle kansalle". En tiedä, muistavatko kaikki, että Wilson Kirwa on Keniasta Suomeen muuttanut entinen juoksija, joka otti osaa kansainvälisiinkin kilpailuihin Suomen lipun alla. Lisää kuuluisuutta hän sai vuosi sitten esiintymällä TV-ohjelmassa Tanssii tähtien kanssa, missä viimeistään valloitti kansan sydämen iloisuudellaan, huumorintajullaan ja positiivisuudellaan.

Tapasin Kirwan koulun ruokalassa, ja hän esitteli itsensä jotenkin tähän tapaan: "Tähtien kanssa juokseva tanssija" vai oliko se "tanssiva juoksija". Itselläni oli tilaisuus päästä kuulemaan Kirwaa yhden luokan mukana. Hän yritti opettaa, miten tärkeää elämässä on positiivisuus ja ilo, samoin koulu, perhe, opettajat, ystävät. Hän neuvoi myös, miten ihmisen pitäisi hoitaa velvollisuutensa, eikä sortua esim. huumeisiin. En tiedä ketään, joka ei olisi ollut innostunut Kirwasta, mies on todella hauska. Joka ikisen lauseen jälkeen hän ilmehti ja elehti sanomansa asian, ja oppilaatkin tuntuivat seuraavan intensiivisesti.

Ei mikään ihme, että kenialaiset ovat hyviä juoksijoita, sillä Kirwakin joutui koko kouluaikansa lapsena juoksemaan kahdeksan kilometriä kouluun, ruokatunnilla kotiin syömään, takaisin kouluun, ja illalla vielä kerran tuo matka kotiin. Hän yritti osoittaa meillekin, miten tärkeää on pitää huolta myös ruumiin kunnosta, ja kehotti tulemaan kouluun pyörällä taksin sijaan. Ei sentään pisimpiä matkoja eikä juoksemalla (joillakin on 40 km koulumatkaa), mutta lyhyemmät ja pyörällä.

Lopuksi jokainen sai nimikirjoituksenkin. Taidan laittaa aarteitten joukkoon :)

Kaikki menetelmät hyviä

Joku halusi tietää minun kokemuksiani saksalaisista kouluista. Kun rupesin niitä muistelemaan, huomasin, että on tainnut vierähtää aikaa niistä vierailuista, joten voi olla että huomioni eivät pidä enää alkuunkaan paikkaansa. Olen saanut seurata opetusta joitakin tunteja Baierissa yhdessä ja Niedersachsenissa parissakin koulussa.

Niille jotka eivät tunne Saksan koulujärjestelmää, mainittakoon, että Saksassa jokainen liittovaltio saa itse päättää omista kouluasioistaan (ja liittovaltioita on 16), joten ei voi puhua yleisesti Saksan koulujärjestelmästä.

Mikä minuun teki suurimman vaikutuksen noin 10 vuotta sitten, oli ehkä se, että esim. englannin tunnilla opetus oli ihan samanlaista kuin meillä vielä 70-80-lukujen vaihteessa: oppilaat lukivat jotain englanninkielistä romaania tai muuta pitkää tekstiä, minkä jälkeen opettaja teki kysymyksiä sisällöstä englanniksi. Yläasteikäinen luokka oli kokonaisuudessaan mukana. Silloin mietin, miten ihmeessä Saksassa saadaan oppilaat vielä pysymään rauhallisina tuolla systeemillä, meillähän muutos tuli joskus 90-luvulle siirryttäessä, jolloin yleiskeskustelua koko luokan kanssa vieraalla kielellä ei voinut enää ajatella, mikä oli siihen asti ollut ihan normaali käytäntö. Muissakin kouluissa ja luokissa toi kieltenopetus elävästi mieleen 70-luvun, siis minun mielestäni kieltenopetuksen kulta-ajan! Noita niin paljon mainostettuja laitteita ei tietenkään ollut, mutta en sitä pitänyt puutteena, taaskin mielestäni oppilaat keskittyivät paremmin asiaan, kun ei ollut mitään ylimääräistä sälää häiritsemässä.

Huomionarvoista minusta on myös se, että kun silloisille oppilailleni kerroin Saksan-kokemuksiani ja satuin mainitsemaan, että Suomessa oli vähän samantapaista opetusta ollut aiemmin, tulkitsivat oppilaat heti, että "vanhanaikaista, siis huonoa!" Enkä itse ollut missään vaiheessa sitä mieltä, että opetus olisi huonoa ollut, päin vastoin. Olisin itsekin halunnut, että omat oppilaani olisivat olleet yhtä rauhallisia kuin "vanhoina hyvinä aikoina". Mutta muutokseen oli kai sitten sopeuduttava, paluuta entiseen ei enää ollut.

Pääasiassa seurasin Saksassa vieraiden kielten opetusta, historiaa sekä saksaa äidinkielenä. Muiden kuin kieltenopetuksen tunneista en sano mitään, sillä en tiedä edes, miten niitä Suomessa opetetaan nykyään. Yleisenä huomiona vain totean, että en muista esim. yhtään historiantuntia, jolloin opettaja olisi jotain opettanut, en missään koulussa. Aina oli jotain kokeen palautusta tms, jolloin oppilaat tutkiskelivat koko tunnin koepaperiaan (kuka tutki kuka ei), ja ope selitti jokaiselle erikseen jotain, jos oppilas kysyi. Minulle on jotenkin jäänyt muistikuva, että kaikki tunnit saatiin menemään "kuin itse edestään".

Mutta näistä ikivanhoista kokemuksistani ei pidä tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä. Kokemukseni ovat vanhoja, muistikuvat hataria ja saattoihan olla, että juuri ne päivät, jolloin olin vieraana, olivat erilaisia kuin vuoden muut opetuspäivät.

Kunpa minua uskottaisiin

Aina tapahtuu jotain hauskaa yllättävää. Sain tässä eräänä päivänä yllättäen sähköpostiviestin entiseltä kymmenen vuoden takaiselta oppilaaltani. Ja koska aina on räkyttäviä rakkeja vastustamassa ruotsin kieltä, päätin julkaista tuon viestin tässä. Kysyin tietysti ensin luvan. Ei auta, jos minä oppilaille hoen 3-6 vuotta, että tulevaisuudessa saattaa olla hyötyä, että osaa sitäkin kieltä. Mitä se jokapäiväinen, tuttu ope nyt voisi mistään tietää!!

Minä olen jo toisaalta vihdoinkin ymmärtänyt, että en voi elää kenenkään toisen puolesta. Jos joku ei ymmärrä omaa etuaan, en voi kuin hyväksyä sen, että olen parhaani yrittänyt. Masentavaa vain aina katsoa sellaisia oppilaita, jotka nenä nyrpistäen katsovat ruotsinkirjoja (itse asiassa sellaiset katsovat nyrpistäen kaikkea muutakin, mutta minähän puhun vain omasta puolestani). Kun sitten tulee ylioppilaskirjoitukset ja sieltä pasahtaa i tai i= tai vaikka i kolmella miinuksella, alkaa kova hämmästely ja itkun tuherrus, miten tässä näin kävi. Eihän se minulle yllätys ole, minähän olen paahtanut ja hokenut ja selittänyt ja nähnyt, että jos numeroina on 4 tai 5 todistuksessa, ei sieltä voi parempaa odottaa. Mutta jotkut ihmiset uskovat jonkinlaisiin ihmeisiin, ikään kuin kaikki tipahtaisi syliin samoin kuin taas sille kuuluisalle manulle illallinen.

Joku katuu jo viimeistään abivuoden keväällä jättäessään jonkin aineen opiskelun vähemmälle, joku huomaa virheensä jatko-opiskeluaikana. Kuulin eilen viimeksi eräästä entisestä oppilaastani, joka opiskelee jossain ja luuli pääsevänsä ruotsin kielestä eroon. Oli kuulemma vielä maininnut, että hän ei niitä ruotsin kursseja suorita ennen kuin vasta ihan opintojensa loppuvaiheessa. Hah hah! Silloin on kyllä unohtunut loputkin, ja elämä on vielä vaikeampaa. Oikein toivon, että tuokin saisi sellaisen työpaikan, jossa ei mitenkään pärjää ilman ruotsin kielen jokapäiväistä käyttöä. Ja luulen, että tulen vielä senkin päivän näkemään.
Jälleen kerran ohjenuoraksi: Elämässä pärjää aina se, joka kulkee vastavirtaan! Jos muut kiukuttelevat ruotsin opiskelua, opiskele sinä sitäkin enemmän. Se voi olla juuri sinun valttisi jossain!

Tässä tuo oppilaan lähettämä kirje. Katson aina sitä ja lohduttaudun, jos tuntuu muuten menevän huonosti:

Hej! Det här är J. som skriver. Jag skulle vilja tacka dej för att uppmuntra mej med mina svenska studier under min gymnasietid för ungefär tio år sen. Tack vare ditt uppmuntrande råkade jag gå och sommarjobba på Åland och därmed utveckla mina kunskaper i svenska. Jag studerar i Åbo yrkeshögskola, utbildningsprogrammet biblioteks- och informationstjänster. Vi har just nu bibliotekssvenska -kursen och jag har det mycket lättare än många andra studerande. Jag har också en tvåspråkig flickvän, så det har varit jättebra att få lite bättre kunskaper än man vanligen får i östra Finland. Tack! Med vänliga hälsningar, J...

Erikoisia valvontoja

Tuli tässä ylioppilaskirjoitusten aikaan mieleen entisetkin kirjoitukset vuosien varrelta. Ei niissä kummoisia pääse tapahtumaan, mutta kaksi erikoista valvontaa minulla on ollut.

Eräs oppilas oli muuttanut viimeisenä kouluvuonnaan perheensä mukana toiseen kaupunkiin, mutta kävi meillä koulunsa loppuun. Tuli sitten reaaliaineen koe, ja oppilas olikin sairastunut vesirokkoon. Hänen piti olla eristyksissä. Tarvittiin oppilaalle kotiin valvojaksi vesirokon sairastanut opettaja. Minullahan sellainen oli ollut jo kansakouluaikana, joten lähdin aamulla kaupunkiin.

Tuossa toisessa kaupungissa piti minun olla kello 9 lukiossa hakemassa koetta. En saanut sitä ennen kuin koepussi avattiin luokan edessä. Kokeen kanssa sitten menin oppilaan kotiin ja istua köhjötin hänen kanssaan täydet kuusi tuntia. Onneksi minulla oli mukana lukemista ja käsitöitä, oli evästä ja kahviakin. Itse asiassa en juuri ehtinyt pitkästyäkään, vaikka talo oli niin hiirenhiljainen, että ei kuulunut muuta koko päivänä kuin oppilaan kynän rapina ja minun puikkojen kilinä.

Toisen kerran tarvittiin erityisvalvontaa oppilaalle, joka oli halvaantunut liikenneonnettomuudessa. Oppilas asui vieraassa kaupungissa kolmen tunnin ajomatkan päässä täältä. Koska tyttäreni asui tuolloin samassa kaupungissa, ilmoittauduin vapaaehtoiseksi, sillä saatoin mennä jo edellisenä iltana kaupunkiin ja yöpyä tyttären luona.

Aamulla alkoikin ruljanssi. Invataksi haki ensin minut, sitten oppilaan, kiepaistiin hakemassa myös avustajaksi tuleva opiskelija, mikä jälkeen kovaa kyytiä lukiolle hakemaan koetta. Siihen suttaantuikin aikaa, sillä koe oli historiaa. Ja kun nykyään jokainen reaaliaine kirjoitetaan erikseen, oli avattavia koepusseja vaikka kuinka monta, samoin kirjoittavia abeja. Ennen kuin kokelaat olivat saaneet koepaperinsa, oli kello jo lähempänä puolta kymmentä, ja vasta sitten rehtorilla oli aikaa ajatella minua.

Koe laitettiin uuteen kirjekuoreen ja niottiin taas sinettiteipillä. Meidän piti ajaa vielä ainakin parinkymmenen kilometrin päähän palvelutalolle, jossa kirjoitus pidettiin. Minulla oli omalta koululta mukaan otettu nauhuri ja kasetti, jolle kokeen kulku nauhoitettiin. Oppilas saneli tehtävien vastaukset ääneen, ja avustaja kirjoitti sitä mukaa paperille. Minun hommana oli hoidella nauhuria ja valvoa, ettei tapahdu vilunkia.

Oppilas väsyi helposti ja aina yskänpuuskien välillä ilmoitti, että hänelle riitti, hän ei tee enää yhtään. Mutta eihän ennen kahtatoista voi lopettaa, joten niin vain jatkettiin. Saimme mennä välillä myös syömään palvelutalon muiden asiakkaiden kanssa, joten laitoin paperit huolellisesti piiloon ja oven lukkoon. Kolmistaan menimme kahdeltatoista ruokailemaan, ja meillä oli oikein mukavaa ja rattoisaa. Kirjoituksen aiheista emme puhuneet mitään.

Syönnin jälkeen houkuttelin oppilasta vielä jatkamaan, jospa vielä jotain muistuisi mieleen. Hän olikin sen verran virkistynyt, että lupasi yrittää. Nauhuri taas käyntiin ja töihin. Ja kyllä hän vielä ainakin kahteen kysymykseen saneli vastauksia.

Kun oppilas sanoi viimeisen kerran ehdottoman einsä, lopetimme ja tilasimme invataksin taas kuljettamaan meidät.
Ja niin vain kävi, että sekin kirjoitus meni hyvin läpi. Sitkeys palkittiin, onneksi jääräpäisesti houkuttelin häntä vielä muistelemaan tietojaan.

Saksalaisesta koulusta

Kovin olivat Saksasta palanneet tytöt tänään innoissaan matkasta. Koulusta oli heillä paljonkin kerrottavaa. Suurin ihmettelynaihe heillä tuntui olevan se, että luokissa ei olekaan mitään opetusvälineitä: ei tietokoneita, piirtoheittimiä, cd- tai kasettisoittimia, videoita, dataprojektoreita jne jne. Opettajat puhuvat luokan edessä koko tunnin ja oppilaat kirjoittavat muistiin kuullun perusteella. Kuulostaa muuten samanlaiselta kuin meillä ennen muinoin yliopistoluennot.

Yksi opettaja oli sentään tuonut musiikkia tunnille, mutta oppilaiden kertoman mukaan se oli vain siksi, että tunnilla oli nyt ulkomaalaisia vieraita. Silmiinpistävää oli ollut myös kova kiire. Opettajat tulivat aina myöhässä ja lopettivat tunnit etuajassa, koska oli kova kiire jonnekin. Minne? Seuraavaa tuntiako pitämään, josta oli taas kova kiire pois?

Ilman muuta ei opettajia saanut sinutella, mutta ei ongelmistaan voinut mennä opettajille puhumaan muutenkaan, nämä tuntuivat kovin kylmiltä ja etäisiltä.

Olin antanut oppilaille muistitikulla mukaan Power point -esityksen koulustamme. Sitä esitystä on pidetty ympäri Eurooppaa eri kouluissa. Mutta oppilaat olivat kovin pettyneitä, että he eivät saaneetkaan esittää sitä. Esityksen Suomesta he olivat kyllä saaneet pitää, mutta ei kai sitten ollut ollut saatavilla tietokonetta, jolla näyttää kuvia. Tytöt pitivät hieman outona, että esityksen aluksi opettaja oli sanonut: "Suomessa on kuulemma suuria alkoholiongelmia, kertoisitteko niistä alkajaisiksi!!"

Minusta kaikkien oppilaiden pitäisi päästä välillä näkemään muutakin kuin oma postilaatikkonsa. Ehkä tulisi opiskeluintoa ja avartuisi näkemys. Huomattaisiin, että kyllä täällä sentään on asiat hyvin (ainakin vielä toistaiseksi). Eivät ne oppilaat oikein usko, jos me opettajat niistä kerromme. Minusta oli hauska huomata, mihin asioihin kiinnittää huomiota sellainen, joka ei ole koskaan muunlaista opetusta nähnyt. Itse kun on nähnyt opetusta välineillä ja välineittä, Suomessa ja ulkomailla, ei mikään tunnu enää erikoiselta. Mikään ei tunnu enää ihmeelliseltä eikä oudolta.

Mutta ette ikinä arvaa, mitä tytöt pitivät parhaana kokemuksena! Itse olisin luullut, että pojat tietenkin, mutta ei. Vastaus oli: "Kun me ajettiin tandemilla!"

Painiottelua englannin kanssa

Tämän blogin nimeksi olisi varmaan pitänyt laittaa "Painiottelua englannin kanssa", sillä sen verran paljon olen joutunut täälläkin otteluistani kirjoittamaan. Koko tämä harmaa päivä on mennyt taistellessa kuvankäsittelyohjelman kanssa, sen olisin ehkä voittanutkin kaks yks, mutta englannin mukaan tulo antoi minulle häviön ihan yks kaks.

Minä tarvitsen erästä projektiani varten (josta kerron vasta kesemmällä) kuvia, joista on reunat häivytetty. Kuten jo aiemminkin olen maininnut, moni otteluni alkoi joululomalla, kun kaikki hyvät ohjelmat menivät vanhan tietokoneeni mukana sen siliän tien. Niillä ohjelmilla osasin tehdä jo kaikenlaista. Nyt sitten minulle laitettiin liikkeessä Gimp, enkä millään käsitä, miksi siellä oli laitettu minulle englanninkielinen versio, kun suomalainenkin on olemassa. Olin varmaan niin viisaan näköinen, että luulivat minun hallitsevan kaikki maailman kielet suvereenisti :=(

Entisen ohjelman perusteella yritin kokeilemalla saada aikaan oikean lopputuloksen, mutta valikoissa on niin paljon vaihtoehtoja, että olen jo niistä ihan turhautunut ja tuumia pitkissä täissä. Nyt olen löytänyt netistä tosi hyviä kuvankäsittelyohjeita. Kerrankin ne ovat suomeksi: valitse >suotimet>vääristymät >aallot. Mutta eihän ne auta mitään, kun kaikki sanat ovat ohjelmassa englanniksi. Filters on tietysti suotimet, mutta mikähän on vääristymät: blur, enhance, distorts, noise, edge-detect.... lista jatkuu, ainut jonka ymmärrän etukäteen on shadow, mutta sitä ei nyt kysytty. Kääk ja huoh, taitaa mennä koko päivä eikä riitäkään. Ja jokaisen noiden alla vielä lisää käsittämättömiä sanaluetteloita.

Olen päässyt niin pitkälle, että sain häivytetyksi kuvasta reunat. En ole vielä käsittänyt, miten saan loputkin reunat pois, kuvaan jää aina alkuperäisen kokoinen valkoinen reunus. Ohjeissa sanotaan: "Lopuksi kannattaa vielä rajata kokonaan valkoinen osa pois", mutta missään ei sanota, MITEN!
Tällaisenkin reunan onnistuin tekemään kuvaan. Ja tuo valkoinen reunus tietysti jäi.

Ja saatte uskoa, että ei mene kauaakaan, kun taas on englannin kieli jotenkin minua vastassa. Joudun nykyään kulkemaan englannin sanakirja plakkarissa menin minne vain. Näen jo sieluni silmin englanninopettajakollegani vahingoniloisen hymyn. Anna olla! Ei se meidän ystävyys tuollaista virnuilua kestä!

Näennäinenkin vaihtelu virkistää

Sain tänään postikortin Saksassa olevilta oppilailtani. Mukavaa tuntuu olevan: ihmiset ystävällisiä, nähty on monenlaista ja kaikki on tosi kivaa. Ilmoittivat kertovansa koulusta lisää maanantaina palattuaan. Toivottavasti paluumatkakin sujuu hyvin, heillä on junalla Leipzigista Berliiniin yksi vaihtokin. Mutta uskon, että toimeliaina tyttöinä heillä ei jää sormi suuhun missään tilanteessa. Ei ainakaan kun kännykällä voi kysäistä saksanopelta välillä, miten jossain tietyssä tilanteessa sanotaan! Sellaisenkin viestin tässä viikon mittaan heiltä olen saanut.

***
Vein ruotsintunnille joskus tekemäni puhetehtävän. Oppilaat laitetaan kahteen piiriin, kaksi aina vastakkain pareiksi. Ulkopiiriläiset saavat eriväriset tehtävälaput kuin sisäpiiriläiset. Ulkopiiriläisillä on tehtävänä kertoa jotain tarinaa, lapussa on vihjeitä siitä mitä kertoa, sisäpiiriläinen myötäilee aktiivisesti: Jaså! Det var interessant! Vad hände sedan? jne.

Kun ope taputtaa käsiään, astuvat ulkopiiriläiset askeleen myötäpäivään ja vuorostaan kuuntelevat sisäpiiriläisen vuodatusta itse myötäillen. Taputuksen jälkeen taas askel myötäpäivään ja kerrontavuoro vaihtuu. Sen jälkeen vielä vaihto kerran, niin että jokainen on saanut kertoa kahdenlaista tarinaa kahdelle uudelle ihmiselle.

Tämän tehtävän jälkeen pari oppilasta sanoi oikein erikseen, että olipa hauska tehtävä. Nykyään on kiva, kun nuoretkin voivat ihan häpeilemättä kehua jotain asiaa. Ei ennen olisi tullut kysymykseenkään antaa opettajalle positiivista palautetta, ei kyllä negatiivistakaan, ei sen puoleen.

Mietin, mikä siitä tehtävästä hauskan teki, hehän tekevät päivittäin samantyyppisiä tehtäviä. Ehkä se, että pari vaihtui koko ajan ja toisaalta se, että tehtävä tehtiin seisaaltaan, ja vain tietyn ajan sai puhua, jolloin jotkut kiristivät oikein vauhtia ehtiäkseen sanoa kaiken loppuun. Vaihtelu virkistää, sanoi mummokin kun kissalla pöytää pyyhki.

Menihän se päivä näinkin

Tänään olisi minulla lukujärjestyksen mukaan ollut vuorossa eläkepäivä, mutta sainkin istua ylioppilaskirjoituksia valvomassa koko pitkän päivän. Pääsin sentään syömään ja kerran huilaamaan. Jos olen valittanut joskus, että oppilaita on paljon poissa, on opettajiakin. Joku oli koulutuksessa, joku on muuten jäävi valvomaan, kun oma lapsi kirjoittaa, jollain on niin paljon muita tunteja, ettei pysty valvomaan kirjoituksia, joku sairaana. Joten ovat katsoneet minua, että tuohan se on joutilas siellä istumaan.

Jostain kumman syystä muistin aamunavausvuoronikin. Otimme aamulla toisen valvojan kanssa abit äkkiä sisään, tarkistin, ettei kenelläkään ollut lunttipapereita eikä englanninkielisiä tekstejä juomapullojen etiketeissä. Sillaikaa kun oppilaat täyttivät nimiä vastauspapereihinsa, kävin pitämässä aamunavauksen. Olen ottanut tavakseni valikoida jonkin kielellisesti valistavan tekstin kieliblogistani. Tänä aamuna esittelin työn merkitystä ihmisille eri työhön liittyvien sanontojen avulla.

Vs. rehtorin hommia tekevä ope oli jo kahdeksasta lähtien pitämässä etäopetuksen kaksoistuntia, joten hän ehti paikalle vasta juuri ennen yhdeksää. Valistin abeja vielä siitä, millaisille papereille mikin tehtävätyyppi tulee kirjoittaa. Tarkistimme kirjekuoren murtamattomat sinetit ja jaoimme tehtävävihot. Koe alkoi tasan kello yhdeksän kuten pitikin ja päättyi tasan kuusi tuntia myöhemmin.

Mitä minä siellä sitten tein koko päivän istuessani? Minä tietysti vahtasin, ettei kukaan fuskaa. Kerkesin neuloa yhden pienen liinankin. Neuloessa voi silmiä pitää samalla oppilaissa. Juuri kun katkaisin langan, että liina on valmis, vei viimeinenkin oppilas paperinsa pois. Kerkesin lueskella myös englannin koetekstejä ja havaitsin ne kivoiksi ja mielenkiintoisiksi. Olen huomannut ennenkin, että mitä tieteellisempää ja mitä nykyaikaisempaa aihepiiriä teksti vieraassa kielessä on, sitä helpompi sitä on ymmärtää. Uusissa ilmiöissähän sanat ovat kaikki samoja kansainvälisiä. Saksan ja ruotsin perusteella nytkin ymmärsin mielestäni kohtuullisen hyvin, miten esim. levien avulla tehdään biologista polttoainetta. Toivottavasti oppilaatkin ovat ymmärtäneet.

Taas ne alkoivat

Raahauduin kouluun, vaikka sieraimissa piti nuhan takia pitää tuppoja, ettei valu rinnuksille. En tiedä, olisiko ollut ihan sama, vaikka olisin jäänyt kotiin. Jäihän minun opetuksestani moni muutenkin paitsi: ne pari Saksassa olijaa, yksi oli mennyt autokoulun liukkaan kelin ajoihin ja yksi oli keksinyt muuten vain jäädä kotiin lepäilemään. Ja tuntui, että nekin, jotka kouluun olivat vaivautuneet, olivat aivan muissa maailmoissa. Maanantain ensimmäiset ja perjantain viimeiset tunnit pitäisi lailla kieltää! Tai sitten viikonloppuja ja lomia ei pitäisi olla ollenkaan!

Ja ne vihoviimeiset ylioppilaskirjoitukset ovat taas alkaneet. Istuin siellä pari tuntia vahtimassa niiskuttaen ja rykiä röykyttäen. Mutta ei oppilailla näyttänyt menevän sen paremmin. Parilla oli vähintään yhtä hyvä nuha kuin minullakin. Olivat ottaneet roskikset viereensä, ja sinne lensi aina välillä täyteen niistetty nenäliina, ainakin puolilleen tuli roskikset.

Mutta mitä näinkään, yksi työnsi oikein kyynärpäitä myöten sormensa nenäänsä ja kaivoi saaliin suuhunsa. Ei auttanut, vaikka yritin vihaisesti tuijottaa sinne päin. Miten sopii yhteen se, että monet ihmiset nykyään ovat niin viimeisen päälle muka tarkkoja meikeistä, hiuksista, vaatteista, mutta sitten tällainen alkeellinenkin käytöstapojen puute pilaa koko tuotteen. Antanette anteeksi, että taas kirjoitan samasta asiasta, mutta kun se on niin kammottavaa.

Aikani kuluksi lueskelin äidinkielen tehtäviä. Sellainenkin aihe oli kuin "Mitä sähkö on". Mitä? Kuulostaa fysiikan kokeelta! Ja runoanalyysia oli ja Tabermannin kolumnia ja vaikka mitä, joihin piti ottaa kantaa ja analysoida. Minä en kyllä varmaan pääsisi enää läpi mistään aineesta kirjoituksissa.

Enkä ole ennen vielä nähnyt, että ylioppilaskokeessa oppilas vetää hupparinsa hupun päähänsä niin, että nenänpäätä vain vähän näkyy ja alkaa nukkua. Sieltä ei voi pihallekaan laittaa ennen kahtatoista, mutta nukkukoon, ei ainakaan häiritse muita kiehnäämisellään. Ei onneksi alkanut kuorsata, ettei minun tarvinnut mennä tökkimään. Kuorsaus olisi häirinnyt muita.

Eikä siellä muuta tapahtunutkaan kuin että kävin nostamassa yhdelle maahan pudonneita papereita. Parin tunnin kuluttua minuun iski pelko, että minua ei kukaan tulekaan päästämään pois, joudun hyvässä lykyssä istumaan neljä tuntia. Mutta turha oli pelko, vuoro vaihtui normaalisti.

Juhlapäiviin liittyviä sanontoja

Hiljattain joku kyseli juhlapäiviin liittyvistä erilaisista sanonnoista. Käsitin, että oli puhe nimenomaan nykyaikana käytettävistä. Kuvittelin, että johan niitä nyt löytyisi pilvin pimein kuten kaikkeen muuhunkin liittyviä sanontoja, mutta taisin iloita liian aikaisin.

Vanha kansahan on aina ennustanut säätä eri merkki- ja juhlapäivistä ja muutenkin laskenut aikaa tietyistä juhlista. Myös ruuan riittävyys on ollut tärkeä asia, mihin liittyen on vanhoja sanontoja vaikka kuinka paljon. Koska sää katsotaan nykyään televisiosta ja ruokaa on riittämiin, on kansan tietoisuudesta hävinnyt suurin osa sanonnoistakin. Kustaa Vilkunan Ajantiedosta yritin etsiä vähänkin tutunkuuloisia sanontoja:

-Jos on usva uunna vuonna, niin on halla heinäkuussa.
-Mikä maariana katolla, se vappuna vaolla.
-Aatto jouluista jaloin, iltapuoli pääsiäisestä. (liittyy siihen, että pääsiäisen jälkeisenä arkipäivänä on nuoriso paikoin alkanut tanssikisailun).
-Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti poies viepi.
-Loppiaisesta alkavat härkäviikot /selkäviikot ja läpileivät. (paikoin tunnetaan kai nykyäänkin, kansakoulun kirjasta muistan tähän tapaan: Nuutin nuppu ja joulun loppu, härkäviikot ja läpileivät).
-Pääsiäisenä pää ja rontti, helluntaina hännänrontti. (ruuan määrään liittyen).
-Erkin vilu, kesän ilo. (Ierikan viluistahan puhutaan vielä nykyäänkin).
-Laskiainen lapset tappaa, pääsiäinen päähän nappaa, helluntai hengen ottaa, juhannus juhlan tuopi. (sananparsi katovuosien ajoilta).
-Aprillia, syö silliä, juo suolavettä/kuravettä päälle. (elävä sanonta vielä nykyäänkin).
-Ei vappu ole köyhän ystävä. (=ruuat keväällä jo loppu).
-Se käy vapunpäivävaleesta. (vappu on ollut valehtelijan hyvä päivä).
-Kun ois kesä ja helluntai, eikä milloinkaan talvi ja maanantai. (Tai toinen versio: Kun ois suvi ja sunnuntai...)
-En joutanut joululle, enkä päässyt pääsiäiselle, vaan kyllä heilun helluntaina. (helluntaina on etsitty heilaa).
-Jok´ei helota helluntaina, se ei helota koko kesänä.
-Jos ei heilaa helluntaina niin ei koko kesänä.

Juhlapäiviin liittyviä sanontoja ovat nämäkin, joita vielä kuulee käytettävän:
-Kun on joulu niin on joulu, paistas akka toinenkin silakka.
-Pieniä on silakat joulukaloiksi.
-Voi kun tulis joulu niin sais yöllä syödä!
-Joulu juhlista jaloin.
-Oi juhla ja juhannusyö!

Äidilläni oli tapana sanoa:
-Kyllä on nyt juhlaa ja pääsiäistä! (Tilanteissa, jolloin oli tavallisuudesta poikkeavaa ilon- ja riemunaihetta, esim. lapsi riemuitsi uuden mekon saamisesta).

Vuodenkiertoon ja sään ennustamiseen ei tarvita enää sanontoja, joten kansa on viisaudessaan keksinyt vanhojen pohjalta uusia sanontoja. Nykyaikaa kuvaa se, että ne ovat usein ryyppäämiseen tai seksiin viittaavia tai ne ovat muuten väänneltyjä:

-Joulu juhlista jaloin ja pikkujouluista kontaten. (Myös uudempana muunneltu muotoon: vappujuhlista kontaten...)
-Joulu juhlista jaloin, tai sitten nelinjaloin.

-Jos ei heilaa helluntaina niin ei aidsia adventtina.
-Jos ei heilaa helluntaina niin juhannuksena jo jonoa.
-Jolla on heila helluntaina, sillä on lapsi laskiaisena.
-Heila helluntaina, herpes hepissä. Heilatta heilu helluntaina, huoletta huitelet heinäkuun.

-Joulu on joka vuosi, juhannus vain kerran vuodessa (ja vappu vuosittain).
-Jos harakka kävelee vappuna hangella, se tarkoittaa, että on lunta maassa.

Juhliin ja muihin merkkipäiviin liittyviä sään ennustussanontoja on kymmenittäin esim. kirjassa: Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto. Otava. Keuruu 1989.

Mielenkiintoista perinteisiin liittyvää luettavaa on myös kirjassa Kansanviisauden käsikirja, koonnut Leea Virtanen. WSOY. Porvoo 1991.
Juhlapäiviin liittyviä nykyaikaisia tekstiviestejä on kerättynä esim. täällä.

Siniset saaret vai Haukkasaaret

Mistä on peräisin sana Azorit? Siitä oli matkaoppaalla tiedossa parikin eri versiota, mutta kielitieteilijät eivät kuulemma oikein osaa sanoa, kumpiko teoria on oikea. Vai olisivatko molemmat yhdessä vaikuttaneet saarten nimen syntyyn?

Saarten yllä lentelee valtavasti haukkoja. Niitä luultiin aluksi kanahaukoiksi, portugaliksi açor. Myöhemmin todettiin haukat hiirihaukoiksi, mutta saaret oli jo nimetty kanahaukan mukaan. Portugaliksi saariryhmän nimi kirjoitetaan: Açores. (Tuo erikoinen kirjain lausutaan ässäksi).

Toisen teorian mukaan mukaan saaret näyttävät kaukaa katsottuina sinisiltä, espanjaksi ja portugaliksi azul. Täten nimi tulisi tästä.

Suomen kielessäkin puhutaan muuten asuurinsinisestä, jolla tarkoitetaan taivaansinistä. Sanan pohjana on persian kielen sana lazwerd, arabiaan lazuwerd, lasuurikivi. Romaaniset kansat pitivät l-kirjainta sanan alussa artikkelina ja jättivät sen pois. Sana sininen on syntynyt näin, mm. ranskan azur, ital. azzurro, esp. azul. (Veijo Meri: Sanojen synty).

Meri ei ole ennen merkinnyt minulle mitään, miten olisi voinutkaan, kun en ole ollut sen kanssa missään tekemisissä. Mutta se on ihmeellinen. Saman päivän aikana värit saattoivat vaihdella taivaansinisestä syvän turkoosiin ja välillä harmaan ja sinisen eri sävyjen kautta jopa violettiin. Ihmeellisen lumoavaa. Kamera vain ei anna oikeutta luonnolle. En saanut vangituksi niitä turkoosin ja sinisen monia eri vivahteita.

Yhteishengen ylläpitoa

Ihan kuin kesä olisi jo ihan nurkan takana. Se johtuu nimenomaan siitä, että eilen minulla oli abien viimeinen suullinen kuulustelu, ja maanantaina alkavat kolmatta viikkoa kestävät ylioppilaskirjoitukset. Kun niistä päästään eroon, alkaa koeviikko ja sen jälkeen on jo kevät ihan käsillä.

Minulla on ollut tuplatunteja eilen ja tänään, koska olin maanantain ja tiistain vielä matkalla. Haluan ehdottomasti pitää ne tunnit, sillä tunteja menee muutenkin kaikenlaiseen, etten sanoisi hömpötykseen. Huomenna pari oppilasta lähtee Saksaan ystäväkouluun, ja huomenna on myös urheilupäivä, joten oppilailla on kaikenlaista muuta aktiviteettia: laskettelua, uintia, ponitalleilla ratsastusta, hiihtoa jne.

Eilen iltapäivällä ei ollutkaan normaalia keskiviikon opettajainkokousta, vaan sen tilalla oli ns. TYKY-iltapäivä tai jotain sellaista, jonka tarkoituksena on ylläpitää työyhteisön yhteishenkeä. Ja mitenkäs muuten ihmisen mieli pysyisi yhteistyökykyisenä kuin hyvän ruuan äärellä. Nyyttikestiperiaatteella jokainen toi joitain ruokatarvikkeita, joista sitten yhteisesti tehtiin eri salaatteja ja pannukakkupizzaa. Oli myös mauste- ja valkosipulipatonkeja, jälkiruuaksi juustoja ja viinirypäleitä, kuohuviiniäkin, lopuksi tiramisua ja kahvia.

Ellei tällä mässäilyllä yhteishenki parane, ei sitten millään. Vaikka eipä tuossa yhteishengessä ole suuremmin valittamista ollut tähänkään mennessä. Mutta onhan hyvä välillä pitää huolta, että se pysyisikin hyvänä.

P.S. Kuva on Azoreilta. Siellä olivat tyypillisiä hyvin pienet ja paikalliset sadekuurot. Kuvassa ihan pieni sadekuuro, jonka etenemistä saattoi seurata. Ja hauskinta oli, että siinä heijastui sateenkaari. Kuuro ei siis ole yhtään isompi kuin tuo sateenkaarikaan.

Pitää osata suhtautua

Vielä vähän on kerrottava matkasta. Yllä oleva kuva ei ole Azoreiden Sao Miguelin saari, jolla olimme, ja joka on yhdeksästä saaresta suurin, vaan Terceira, jolle jouduimme menomatkalla laskeutumaan. Azoreilla oli ollut juuri edellisenä yönä ja vielä sinä päivänäkin valtava myrsky, joka oli katkonut sähköjä ja puita, ja lentokenttä laskeutumiskelvoton.

Terceiran saarelle oli puolen tunnin lento, vaikka se oli lähimpiä saaria. Mutta siellä ei tarvinnut olla kuin tunti, kun jo pääsimme lähtemään omalle saarelle. Saman koneen piti viedä toinen ryhmä takaisin Suomeen, mutta nämä joutuivat yöpymään saarella vielä yhden yön ja vasta seuraavana aamuna alkoi heidän paluumatkansa.

Minua ihmetyttää aina kaikkein eniten, miten maailmassa on niin ajattelemattomia ihmisiä. Taas oli kuulemma ollut mukana koneessa joku, joka oli alkanut valittaa ja kiukutella. Ikään kuin luonnonvoimille jotain mahtaisi. Onneksi en itse kuullut valituksia, ja olin pitkään tyytyväinen luullessani, että kyllä suomalaiset osaavat ottaa vastoinkäymiset rauhallisesti. Mutta tämäkin vastus kääntyi lopulta parhain päin: olemme niitä harvoja suomalaisia, jotka ovat päässeet näkemään jonkin muunkin Azorien saaren kuin Sao Miguelin.

Mutta meidän vastuksemme olivat pieniä siihen verrattuna, mitä saarelaiset itse joutuivat kokemaan. Monin paikoin oli ollut maanvyörymiä. Muun muassa koulubussi oli jäänyt juuri mutavyöryn alle ja kaksi oppilasta oli kuollut. Ajoimme saman paikan ohi. Ylläolevan kollaasin keskellä alhaalla on tyypillinen näkymä paikasta, jossa on ollut maanvyöry tai ainakin piakkoin sellainen on tapahtuva. Paikoin oli myös taloja aivan reunan partaalla, melkein osa jo tyhjän päällä. Vasemmalla ylhäällä paikka, jossa piti olla valtava putous retkinähtävyytenä, mutta mutavyöryn takia oli veden suuntaa jouduttu muuttamaan ja meille oli näytillä vain pieni puronen.

Maanvyöryn takia oli ainakin kerran meidän muutettava jollain retkellä kulkusuuntaa ja ajettava kiertotietä maanviljelijoiden käyttämiä sivuteitä pitkin. Osoittautui taaskin vain meidän onneksemme tämä suunnitelmien muutos. Tie mutkitteli valtavien peltoaukeamien halki kuin labyrintti. Tie oli vain yksikaistainen ja kapea ja jostain kumman syystä joka kohdasta ainakin metrin matalammalla kuin tien vieressä olevat pellot. Erikoista sekin.

Eroosiota ja siten mutavyöryjä edesauttaa myös puiden hakkuu. Japanin seetri olisi hyvä rinnepuu, sillä sen juuret ulottuvat syvälle, ja näin metsä sitoo maata hyvin, mutta paikoin näkyi kohtia, joissa koko rinne oli hakattu paljaaksi. Olisi kiireellä istutettava uusia puita eroosion estämiseksi. Kaatuneet puut ovat yleensä akaasioita, Japanin seetri ei niinkään pääse kaatumaan.

Eroosiota edistää myös kuvassa yllä oikealla ja alhaalla vasemmalla oleva tuoksuinkivääri. Se on meidän mielestämme kaunis puutarhakasvi, mutta syrjäyttää levitessään kaikki muut, aivan kuin meillä lupiini. Sitä on myös erittäin vaikea kitkeä poiskaan. Tuoksuinkivääri kuohkeuttaa maan ja siten edistää osaltaan eroosiota. Oikealla alhaalla nuppitatar, niin ikään vihattu rikkaruoho.

Läntinen saarikierros oli monen matkalaisen mielestä katastrofi. Pienen aavistuksen näkymistä saa vasemmalla ylhäällä olevasta kuvasta. Sumu oli niin paksua, että paikoin kuski ei juuri tietä nähnyt. Näköalapaikoilla eivät ihmiset aina suostuneet tulemaan bussista ulos, ei ollut mitään nähtävää. Mutta joku huomasi sentään, että tie kulki paikoin ihan rotkon reunalla, ja oli ikionnellinen, ettei sumulta rotkoa nähnyt. Ei tarvinnut pelätä.

Tuollakin reissulla oli jälleen parikin, jotka paapattivat ja kiukuttelivat. En ymmärrä, miksi tulivatkaan mukaan. Ikään kuin matkatoimisto pystyisi säätelemään ilmoja ihmisten mielen mukaan. Eihän se reissu paljon antanut maisemien kannalta, mutta kokemuksena erikoinen. Onhan noita maisemia jo nähty. Opas yritti rauhoitella, että meillä on nyt erinomainen tilaisuus päästä näkemään tältäkin kannalta tuota veden kiertokulkua.

Alhaalla vasemmalla azorilainen erikoisuus: romeros-kulkue eli pyhiinvaeltajia. Jokainen mies pitää kunnia-asianaan ainakin kerran elämässään tehdä tällaisen viikon kestävän pyhiinvaellusmatkan. Näimme ainakin viisi eri kulkuetta eri puolilla saarta. Miehillä on jotkin viltintapaiset loimet päällä ja keppi kädessä, kulkiessaan he laulavat. Näin paastonaikaan ennen pääsiäistä näitä on mahdollisuus nähdä.

Satuimme juuri tuona sumuisena päivänä Sete Cidades -kylään, kun yksi pyhiinvaeltajaporukka oli päättänyt vaelluksensa. Kuvassa olevassa kirkossa heillä oli loppuseremoniat. Näin mm. miehen, jolla oli käsi paketissa, toisella oli jalka poikki. Kuulimme, että heillä oli ollut todella epäonnea matkalla. Mutkan takaa oli tullut auto, ei ollut ehtinyt jarruttaa ja oli ajanut suoraan kulkuetta päin. Seitsemän miestä oli loukkaantunut ja joutunut sairaalaan.

Kaikki saaren kirkot ovat muuten tuon kirkon näköisiä.
Oikeanpuoleinen kuva on samaisesta kylästä. Sen verran sumu oli sentään häventynyt, että edes tämän kylän näimme.

Ja kerronpa vielä yhden epäonnisen tapauksen, jonka kuulin. Eräs turisti oli vuokrannut auton, mutta hotellin pihassa oli autosta yöllä kähvelletty kaikki pyörät. Joku oli tarvinnut! Ja niin kun joka paikassa oli etukäteen kehuttu, että azorilaiset ovat rehellistä kansaa. Mistähän ne saaren vankilan 200 paikkaa ovat täyttyneet? - No joo, tavalliset ihmiset kai ovat periaatteessa rehellisiä, mutta suurin osa noista vangeista on huumerikollisia.

Tuntemattomat Azorit

Palattu on matkalta tänään. Olin Azoreilla, joista ei ollut muuta tietoa etukäteen kuin että saaret sijaitsevat Jumalan selän takana eristyneempinä kuin Suomi ja suomalaiset. Olen koonnut joitain kuvia, vaikka asiaa olisi vaikka romaanin verran. Azorit ei ole mikään biletyspaikka eikä rantalomakohde, vaan se sopii sellaiselle, joka on kiinnostunut luonnosta ja kasveista ja joka ei niin välitä, vaikka välillä ropauttaisi niskaan vettäkin.

Kukkaloistoa oli jo jonkin verran, vaikka on talvi. Kallatkin, jotka meillä ovat kalliita hautajaiskukkia, kasvavat siellä rikkaruohoina pitkin rinteitä. Keskellä ylhäällä kolibrikukka, jota täältä ei löydäkään, ei ainakaan tuolta lumen alta, jonka määrä oli suureksi järkytykseksi vain lisääntynyt poissa ollessa.

Tyypillisiä maisemanäkymiä: laavakivestä tehdyt aidat hallitsevat joka paikassa yleisnäkymää. Kyliä vuorten ja kukkuloiden välissä. Maatalous on tärkein elinkeino ja lehmiä on todella joka paikassa, ja tilat suuria. Lehmät monilla pelloilla sotilaallisessa rivissä, sillä ne on ketjuilla kiinni nilkoistaan ja ketjua siirretään sitä mukaa kuin lehmät ovat ruohon syöneet. Pelloilla on siirreltävät lypsyasemat, joita vahtii vihainen filokoira. Koiralta on typistetty häntä ja korvat, ettei lähestyjä tietäisi, onko koira ystävällinen vai vihainen.

Vasemmalla alhaalla kuva teeviljelmältä. Rannat ovat mustia laavakivisiä ja karikkoisia, korkeita, joten uimaan ei voi juurikaan mereen mennä. Kylät valkoisia läiskiä vuorten välissä.
Kylä jossa asuimme, oli Agua de Pau, josta tämä kollaasi. Pitkin rinnettä kulkee kylän läpi kapea polku ylös siniselle kappelille, pyykit heiluvat turistin naamalle ja ihmiset seisoksivat ikkunoiden äärellä tai ovien pielessä. Tuntui jotenkin siltä kuin tunkeutuisi ihmisten olohuoneisiin. Kylän keskustassa torin äärellä seisoksi joka ikisessä risteyksessä ja talon nurkalla joutilaita miehiä ja pitivät kovaäänistä meteliä. Ilmeni että tämä kylä on kuuluisa näistä "toriukoista". Miehet kalastavat yöllä ja seurustelevat toistensa kanssa päivällä. Tuntuu oudolta, että eivät esim. kokoonnu istumaan minnekään, vaan jokainen kuin vahtii eri talon kulmalla ja tien risteyksessä, ja tarkkailee jokaista ohikulkijaa.

Kylän hautausmaa oli aivan ihana. Kaunis, kukista kootut seppeleet haudoilla, hautakivessä vainajan kuva, perinne niiltä ajoilta jolloin ei osattu lukea. Ylhäälle kappelille vievä polku symboloi Jeesuksen kärsimystietä ristille. Polun varrella oli toistakymmentä infotaulua, joissa luki mm: tässä kohtaa Jeesus kaatui toisen kerran.
Alhaalla oikealla hotellimme mereltä päin nähtynä.
Yksi parhaista retkistä oli retki Furnaksen kuumille lähteille. Alueella nousee maasta koko ajan rikkipitoista höyryä, tulikuumat savilähteet pulppuavat ja uintimahdollisuuskin oli 40-asteisessa lähteessä. Lähteen vedessä uimisen sanotaan nuorentavan ihmistä kymmenen vuotta ja tietysti sellaiseen on pakko mennä. Mies mainitsi, että hyvä, etten uinut kahta kertaa: se olisi pidentänyt todella huomattavasti minun työuraani!

Ruokakuvassa on cosido-nimistä paikallista erikoisuutta, joka kypsennetään kattilassa kuumassa lähteessä kuusi tuntia. Monenlaisia lihoja, makkaroita ja kasviksia.
Lähteitten vieressä on myös valtava puutarha, jossa toinen toistaan ihmeellisempiä puita ja kukkia, jopa mustia joutsenia. Ylhäällä keskellä kastanjapuu, joka on ihan naavan peittämä, mikä merkitsee, että ilma on puhdasta. Puista muuten sanottiin, että alkuperäiset puut ovat ikivihreitä, eivät pudota lehtiään. Muualta tuodut puut pudottavat lehdet talveksi, kuten esim. plataani.

Viimeinen kuva on otettu bussin sisältä ulos. Jos tarkkaan katsoo, näkee rekkakuskin jalat! Bussimme katolle putosi jotain paukahtaen, ja kuski hyppäsi ulos. Hän pysäytti perässä tulleen rekan ja kiipesi sen päälle katsomaan, mitä tapahtui. Mutta oliko kuski itse liian vanha, kun laittoi nuoren rekkakuskin koikkalehtimaan ja poistamaan bussin katolle pudonneen plataanipuun oksan.
Kertomus jatkuu huomisessa postauksessa.

Kuvia kannattaa suurentaa klikkaamalla.