Hieno kaunis päivä

 Eilen aamulla melko pian herättyäni ajoikin pihaan auto, ja minua kehotettiin laittamaan kouluvaatteet päälle, silmille sidottiin liina ja minut köörättiin tuntemattomaan paikkaan. Paikka osoittautui paikalliseksi kahvilaksi, siellä oli iso joukko aiemmin eläkkeelle jääneitä opettajia, niitä ihania työkavereita, joiden kanssa on vuosikausia työskennelty. Minulle ja eräälle kollegalleni laitettiin kukkaseppelet päähän ja pöydälle eteen kahvikuppi ja leivos. Meille kahdelle eläkkeelle jäävälle alkoi tällä tavoin hieno ihana päivä.

Kahvin jälkeen meidät vietiin koulun pihalle, jossa saimme lapiot käteemme ja meidän piti istuttaa yhteinen omenapuu. Toivottavasti puu antaa runsaasti satoa tulevina vuosina oppilaiden syödä.

Eikä ohjelma siihen loppunut. Kollegat olivat kuvanneet koulusta erilaisia kohteita, ja meidän piti kiertää koulua etsien kohteet. Suurella vaivalla löysimme kaikki. Olipa koulussa vielä näköjään monta kohdetta, joissa en ollut ikinä vielä käynytkään! Erästäkin erikoista lasia olevaa ja pikku ruuduista koostuvaa ikkunaa en ollut nähnyt koskaan. Palkinnoksi saimme kuivattuja karpaloita.

Ohjelmassa seurasi ruokailu, jonne meidät saatettiin pöytään. Pöydälle oli erikseen laitettu valkoinen liina ja kaunis ruukkukukka. Oppilaat tarjoilivat ruoan, ja yksi kollega soitti haitarilla ruotsalaista ja saksalaista musiikkia.

Ruokailun jälkeen seurasi pieni tilaisuus auditoriossa, jonne oli kokoontunut koko yhtenäiskoulun väki. Kasiluokan oppilaat olivat tehneet kollegalleni erilaisia kysymyksiä itsestään. Hyvin ope näköjään tunsi oppilaansa. Itselleni nämä kaikki lapset olivat vieraita, olenhan viime vuosina opettanut melkein pelkästään lukiossa ja kaupungissa.

Pienen huilin jälkeen meidät vietiin taas tuntemattomaan paikkaan. Saavuimme paikallisen kauneussalongin pihaan, joissa meille laitettiin hienot kynsilakat. Ei minulla olekaan ennen mennyt kynsien lakkaamisessa näin kauan aikaa. Eiköhän siinä vierähtänyt lähemmäs kolme tuntia, kun kummallekin laitettiin lakat viimeisen päälle. Itse värjäytin vaihteeksi turkoosiksi. Ihanaa oli myös se, että eläkeläiskollegat viihdyttivät meitä mukanaolollaan, pitivät pieniä tietokilpailujakin.

Tämän kaiken jälkeen olikin koulupäivä saatu päätökseen. Seurasi arviointi-VESO. Siirryimme työn ääreen paikalliseen kartanoravintolaan, jossa arvioinnin jälkeen seurasi runsas ateria ja sauna. Me eläkkeelle siirtyvät emme enää jääneet saunomaan, olihan päivälle tullut pituutta jo muutenkin.
 Hieno oli päivä. Toukokuun viimeisellä viikolla on vielä viralliset eläkekahvit. Varsinaisia työpäiviä on tänä keväänä minulla enää kaksi plus kevätjuhlapäivä. Sen jälkeen en taida kouluihin päin enää vilkaistakaan.

Talvella työstämämme lukion historiikki on saapunut painosta ja ensi viikolla pidämme julkistamistilaisuuden. Kirjaa viedään myyntiin paikallislehteen sekä kunnantalon infoon. Ilmeisesti muuten bloginpito auttoi myös historiikin kirjoittamisessa, sillä sen kirjoittaminen tuntui helpohkolta. Paljon asioita oli blogikirjoittamisen ansiosta pysynyt mielessä, joten ei kaikkea tarvinnut kaivella kellareiden kätköistä.

Työurani päätteeksi lopetan nyt tämän bloginikin lopullisesti. Olenhan jo kertonut kaiken mahdollisen kouluelämästä. Jatkan kuitenkin lintublogin pitoa ja jos alkaa tuntua, että pitäisi kirjoitella myös muuta, aloitan uuden blogin. Mutta koulusta en kirjoita enää sanaakaan.

Yksi projekti valmis

Jipii. Yksi etappi on saavutettu. Toissapäivänä veimme lukion historiikin kirjapainoon ja eilen saimme jo käsiimme raakavedoksen. Ja niinpä tietysti; sisällysluettelossa oli jokin otsikko vinksahtanut, ja se pitää korjata. Mutta ihme kyllä, ei muita kummallisuuksia. Me nimittäin pelkäsimme kuollaksemme, että kuvaotsikot ovat sikin sokin ja kuvat hyppineet tekstien päälle tai muuta vastaavaa. Word ei ole ollenkaan sovelias työkalu isojen tiedostojen käsittelyyn. Meille ehdotettiin alun perin jotain taitto-ohjelmaa, mutta varmaan olisi vähintään yhtä paljon tarvittu kiroilua, kun olisi ollut vieras ohjelma. Mutta ei word nyt ainakaan loppujen lopuksi helpompi ollut. En tiedä, tuliko ongelma siitä, että välillä tein töitä omalla koneella, välillä tikulla olevalla tiedostolla, välillä vein tikun kouluun ja työskentelimme sikäläisellä koneella.

Mutta muuten projekti oli mukava. Olen oppinut monia uusia asioitakin, kuten sen, miten kuvalle laitetaan kuvateksti, miten tehdään sisällysluettelo, miten käännetään sivu vaakasuoraan jne. Jos kaikki olisi aina pysynyt kuten olimme laittaneet, olisimme saaneet työnkin jo aiemmin valmiiksi. Emme vain ymmärtäneet, että viimeistelyä ei kannata tehdä ennen kuin ihan lopuksi, koska otsikot saattavat sisältömuutosten myötä olla edellisen sivun alareunassa jne.

Minusta oli mukavaa sekin, että tämän kirjanteon myötä pääsin kontaktiin entisiin oppilaisiinkin, tai siis niihin, jotka kirjoittivat muistelmiaan kirjaan. Emme mitenkään järjestelmällisesti etsineet kirjoittajia, vähän summissa pyysimme kirjoittamaan niitä, joihin jotain kautta saimme yhteyden. Yritimme saada kaikilta vuosikymmeniltä kirjoittajia, ja se onnistui. Muistoja on nyt laidasta laitaan. Alkuvuosien oppilaat kuulemma odottavat innolla, mitä viimeisimmät oppilaat ovat kirjoittaneet. Alkuaikoina kun ei nimittäin ollut vielä mm. etäopetusta tai kansainvälisyyttäkään.

Ja tunnelmat ihan erilaiset: alkuvuosina lukio lähti puhtaalta pöydältä, kaikki oli uutta ja into kova. Viimeisinä vuosina jo painoi mielialoja tieto kaiken loppumisesta.

Minulla on hyvin vähän valokuvia kouluvuosilta, ihan muutama vain. Mutta tuollainen hullu kuva löytyi, ehkä vuodelta 2005, jolloin abit ovat herättäneet minut viideltä ja vetäneet kouluun parin kilometrin matkan pakkasessa kelkalla.

Enää kolme kuukautta

Aika on mennyt tosi tarkkaan historiikkia tehdessä, koulua pitäessä ja harrastuksissa juostessa. Piti oikein ruveta kirjoittamaan, kun kuuluu, että joku vielä lukisikin näitä juttuja. En minä bloggaamista aio lopettaa, nyt on vain sellainen välipää. Tässä varmaan ennen kevättä ei näytä kovin löysältä ollenkaan, mutta pitänee yrittää. Täytyy sanoa kuten eräs kollegani usein, että haudassa sitten ehtii levätä!

Koulun viimeiset abit on saatu niin pitkälle, että maanantaina alkaa jo ylioppilaskirjoitukset. Kun oppilaat ovat vähentyneet, sitä mukaa ovat vähentyneet myös opettajat. Me muutamat jäljelle jääneet joudumme valvomaan ylioppilaskirjoituksia olan takaa aamusta iltaan. Valvontojen määrää lisää vielä se, että yksi oppilas kirjoittaa eri tilassa kuin muut, ja hänellä on oltava oma valvojansa. Viisikin tuntia saattaa olla valvontaa yhtenä päivänä, siis minulla lähinnä, koska muut ovat kiinni peruskoulun tunneissa. Itselläni on yhtenä päivänä opetusta kaupungissa, ja se sattuu juuri olemaan yo-kirjoituspäivä, joten minun on kiireen vilkkaa tultava kaupungista takaisin saliin istumaan.

Mutta kahden viikon kuluttuahan sekin on ohi, joten eiköhän tämä tästä. Sen jälkeen minulla ei ikinä enää ole valvontaa. Koulusta pääsen vapaaksi kolmen kuukauden kuluttua!! Onko edes tottakaan. Tai mistä sen tietää, millaiseksi maailma muuttuu. Saattaahan olla niin, että parinkymmenen vuoden kuluttua joudutaan raahaamaan kaikki kahdeksankymppiset joutilaat hampaattomat mummot ja vaarit valvojiksi. No, kivempaahan se olisi kuin vessavahtina oleminen, jollaisia joku vuosi sitten oli vielä ainakin Saksassa.

Pieni tilannekatsaus

Pikkuisen pitää tulla tuulettamaan, kun muistin, että minullahan ei ole enää kuin 5½ kuukautta jäljellä työtä. Sitten pääsen toivottavasti lopullisesti vapaaksi. Vaikka mies kyllä väittää, että minä en muka malta olla kumminkaan menemättä sijaiseksi tai kansalaisopistolle opettamaan, jos pyydetään.  En tiedä, uskoisiko häntä, sen näkee sitten. Nyt ainakin harmittaa, että vaikka olen osa-aikaeläkkeellä ja hyvin vähän on työtä päivässä, on kaikki hajotettu pitkin vuotta niin, että minä en pääse koskaan kumminkaan mihinkään. Olen kuin rangaistusvanki jalastaan kiinni näissä tunneissa.

Juuri tänään mainitsi yksi abi, että hän ei viitsinyt tulla eilen ruotsin tunnille, kun ei hänellä olisi muuta ollut kuin se yksi tunti. Hän kävi sen sijaan Pietarissa! Sillä viisin. Ymmärrän toisaalta hyvinkin. Itse en nyt oikein viitsi ottaa omaa lomaa, kun oppilailla on niin vähän muutenkin tunteja ja olen joutunut olemaan tänä syksynä jo sairaudenkin takia poissa. Odottelen nyt kieli pitkällä, että nämä meidän viimeiset abit pääsevät penkkareihin asti, sen jälkeen minulla on vain yksi päivä kaupungissa opetusta kesään asti. Auttaahan se jonkin verran liikkumavapauteen, jos ei sentään joka päivä ole työtä.

Ai niin, onhan minulla kuitenkin kansalaisopistossa yhtenä päivänä viikossa opetusta. Mutta se tuntuu harrastukselta, ei tarvitse tehdä kokeita eikä paahtaa yo-kirjoituksia varten. Ja siellä voi siirrellä tunteja vapaammin sopivaan paikkaan, jos jokin tunti peruuntuu. Kyllä minua vähän innostaisi opettaa niitä vielä ensi vuonnakin, meillä kun on aina niin mukavaa.

Muuten on syksy mennyt "kuin iltamissa". Kiirettä pitänyt niin, ettei ole kissaakaan ehtinyt sanoa kuin voi sen tuhannen pitkähäntäluikuriksi. Kun syksyllä päästiin puutarhatöistä ja muusta kesätekemisistä, aloimme työstää lukion historiikkia, missä tuntuu aika todella rientävän. Sitä on toisaalta helppo kirjoittaa, kun on itse elänyt ja kokenut lukion koko historian. Vain neljä ensimmäistä vuotta on minulta näkemättä ja vain kahdet ensimmäiset ylioppilaat ovat sellaisia, joita en ole päässyt kiusaamaan. Muuten olen kaiken nähnyt ja kokenut.

Niin että tällainen tilannekatsaus pitkästä aikaa.

Onnistunut kurssi

Viikonloppu vierähti Juvalla valokuvauskurssilla. En olisi kuunaan uskonut sellaisellekaan kurssille meneväni, mutta kun kuvaamisessa on tullut seinä vastaan, oli pienoinen pakko. Ei ollut yhtään kiva, että aina kaikki hienot maisemakuvatkin paloivat niinsanotusti puhki tai olivat mustia, jottei niistä saanut mitään selvää.

Se nyt tietysti oli jo alunperinkin selvä, ettei minusta ikinä mitään valokuvaajaa tule, mutta halusin vähän oppia kamerankäyttöä. Puitteet kuvaamiseen olivat mitä mainioimmat: vuoria, saaria, lampia, puroja, koskia, järviä, auringonnousua ja -laskua, kuutamoa, sumua.... Heti ensimmäisenä iltana saimme kuvata superkuuta. Onneksi kuvasimme sitä silloin, sillä toisena iltana se ei olisi pilvien takia näkynytkään alkuillasta.

Kurkiakin siellä lenteli, mutta olisi ollut kiva, jos ne olisivat sattuneet kuun eteen. Paitsi että juuri tämä kuva taitaa ollakin vasta seuraavalta aamulta.

Meille yritettiin opettaa luovuuttakin. "Älkää pitäytykö pelkässä perinteisessä", meille sanottiin. 

 Seuraavana aamuna herätys puoli viisi aamulla.

 Hiki hatussa kuljimme kameran kanssa kaksi ja puoli päivää. Johan siinä vilvoitteluakin tarvitaan.

Tarvitsi siellä vilvoittelua joku muukin.

 Iltasumun keskeltä lipui joutsenperhekin esiin. Majava läiskytteli häntäänsä kauempana, mutta oli kuvaamiseen liian kaukana.

 "Älkää pitäytykö perinteisessä!"

Kyllä minä silti olisin voinut kuvata näitä korentoja vaikka koko päivän ihan vaan perinteisesti.

 

Anttolan Neitvuori sijaisee melko lähellä. Toisena iltana pääsimme sinne. Vaikka kiivetessä henki oli loppumaisillaan, palkitsivat näkymät tuhatkertaisesti.

Johan siellä alkoi vallan päätäkin huimata.

Toisena aamuna pääsimme toisen kosken rantaan.

 Siellä minulla kului suurin osa ajasta kokeillessa kosken kuohunnan muuttumista eri säädöillä.

Elämänlanka oli kertakaikkisen ihana. Mutta mitä näenkään: en ole saanut vangituksi kameralle sitä mitä halusin ja mitä näin. Ei tainneet opit mennäkään perille!

 Kaikki uusi vain pyörii päässä.

Mutta hieman jo valottuivat valokuvauksen salat.

Tukkilautan ohikulku

En ollut aamulla ehtinyt vielä edes pukeutua, kun mies tuli jo kaupasta ja ilmoitti, että tukkilautta näyttää tulevan järvellä. Minä kiireellä kesken kahvinjuonnin ryntäsin kameran kanssa matkaan.

Nousin sillalle kuvaamaan, ja  hinaaja oli ehtinyt jo alittaa sillan. Hinaajan molemmin puolin kulkevat pienemmät veneet, jotka lähtevät vähän väliä tarkistamaan, että lautta pysyy kasassa eikä ole muita ongelmia.

 Kiire minulle tuli siksi, että olemme asuneet täällä jo lähes 40 vuotta ja nähneet tukkilauttoja ties kuinka paljon, mutta kerran havaitsin, että minulla ei taida olla ensimmäistäkään kuvaa tukkilautoista. Pitäähän niistä kuva saada niin kauan kuin sellainenkin ihme vielä on olemassa. Yhä vähemmän ja vähemmän kuljetetaan puuta tehtaalle vesitse. 

 Lauttaa sillan toisella puolen vain riitti ja riitti. Kun tietää, miten pitkä yksi tukki on, ja miten valtavan pitkälti tätäkin letkaa vain jatkuu ja jatkuu, voi vain arvailla, montako tukkirekkaa tälläkin lautalla on saatu pois maanteiltä.

 Ja toisella puolen siltaa näkyy toinen avustusveneistä lähteneen tarkastuskierrokselle.

 Se kiersi lautan perän, jossa minusta näytti olevan tukkinippuja huonosti kiinni, mutta vene ei siihen jäänyt korjailemaan, nippujen oli kai sitten tarkoituskin olla näin. Eikä vene jäänyt tuohon toiseen kohtaan, jossa minun mielestäni oli jo nippu vähän vinksallaan.

 

Vaan vene meni toiseen, pahempaan kohtaan. Siihen se vene kiinnittyi joksikin aikaa sitomaan nippuja paremmin.

Nyt on jo koko lautta alittanut sillan. Hinaaja pysähtyi, että miehet saavat paremmin tehdyksi työtään. Mutta kun ei tukkinipussa ole jarruja, jatkavat peräpään niput kulkuaan, ja koko lautta on jo pienoisella kiemuralla. Onneksi ei ole minkäänlaista aallokkoa, sillä tänä aamuna oli jo aamulla lämpötila 26 astetta ja peilityyni järvi. Voi vain arvailla, mitä ongelmia miehillä on lautan kanssa, jos on kova aallokko ja tuuli.

 Mutta vika tuli korjatuksi, ja lautta pääsee jatkamaan matkaa. Tukkilautat kulkevat nykyään mieluiten yöaikaan, sillä pienveneliikenne on näin heinäkuussa mahdoton. Joskus sattuu onnettomuuksia, jos veneilijä ei ajoissa huomaa lauttaa. Ei ole vaaratonta kulkea hinaajan ja lautan välistäkään.

Siitä se lautta alkaa vähitellen taas oieta ja nyt sen täytyy osoittaa kulkunsa tuonne vasemmalle niemen taakse kohti Lappeenrantaa. Eivät ole helppoja käännöksetkään pitkän jonon kanssa. Jos tekee liian äkkijyrkän mutkan, saattaa loppupää laahata jo ihmisten laitureilla.

Teatteri on rankka laji

Eilen olin eläkeläisten mukana Heinävedellä Karvion kesäteatterissa. Kyseessä oli Valamo-trilogian toinen osa Poika munkkilan polulla. Ensimmäisen osan olin katsomassa kaksi vuotta sitten, kolmas osa nähdään kahden vuoden kuluttua.

Näytelmä oli kiva, esiintyjätkin minusta suhteellisen hyviä. Mielenkiintoiseksi kappaleen tekee se, että näytelmä on tosipohjainen. Mukaan oli otettu asioita aina Tulilahden murhaa myöden.
Nyt oli päästy jo 60-luvulle, ja musiikki sen mukainen. Lisää voipi lukea vaikka täältä.

Joka paikkaan on pitkä matka. Meni minne vain, aina saa istua autossa tuntikaupalla. Mutta mukavassa seurassa matka taittuu kuin itsestään. Perillä oli ruokailu Karvion Kievarissa, mutta kuskilla oli suuria vaikeuksia saada linja-auto mahtumaan jonnekin. Ihmistä oli Karvion kanavalla kuin meren mutaa ja autoja joka paikka täynnä vinksin vonksin parkkerattuina. Sattui nimittäin samaan aikaan höyrylaivaregattatapahtuma.

Saihan kuski auton kievarin pihaan, mutta ei meinannut saada sitä enää millään pois. Pitkä auto kun tarvitsisi suuren kääntösäteen, ja risteyksessä tien molemmin puolin oli autoja perä perässä, ihan kiinni risteyksessäkin. Valehtelematta ainakin varttitunnin kuljettaja vekslasi autoa edes sun taa. Välillä oli lähteä risteyksessä olevan auton etupuskuri mukaan, välillä toisen auton takapuskuri. Toisinaan taas liikennemerkki raapi jo ikkunoita. Ulkona olevista ihmisistä kehkeytyi liikennepoliiseja huitomaan ja viittomaan. En tiedä, oliko niistä mitään apua.

Sitten kuski suunnitteli ajavansa viereistä jalkakäytävää pitkin. Minä kiireeellä laittamaan turvavyön kiinni. Siinä olisi kyllä käynyt köpelösti. Jalkakäytäväkin oli autoja täynnä, joten ei bussi olisi siitä mahtunut kulkemaan ilman, että toisen reunan pyörät olisivat harranneet ojanpohjaa. Jotenkin näköjään me sieltä on kumminkin selvitty teatteriinkin.

Teatterissakin oli kuuma kuin pätsissä. Ei suomalainen tahdo kestää aurinkoakaan. Kaksikin henkilöä tuli huonovointiseksi, ei kuitenkaan meidän porukasta. Yhtä kärrättiin jo pyörätuolillakin ambulanssiin. Järjestäjät ovat kai tottuneet, että tällaista tapahtuu, sillä ensiapuporukka oli jo valmiiksi paikalla. Teatteri on näköjään rankka laji.

Yks kaupunkireissu

Mie ko toissapäivän lupasin kirjottaa täl täkäläiselkii murteella nii pittäähä se koittaa, vaik emmie ossookkaa.
Eile lähettii kaveri kansa kaupunkii hummaamaa. Olin tulna eellispäivän siihe tuloksee, jotta miul huutaat kaapit tyhjyyttää. Ei mittää piälepantavoo, ja työtkii alkaat kohtsillää. Sitä paitsi käskööt oikei ministeritkii, jot pittää ostoo, muute männöö kansatallous hunningole. Ja myöhä ollaa kuuliaisii immeisii ja tehhää nii ko käsketää.

Kaupungis ol mukava ajella, ko eihä siel olna juur kettää. Kaikha ne on tänne maale ängenneet kesälomillaa. Tiällähä saattaa kaupa hyllyt huutoo tyhjyyttää, ko turistit vievät kaike. Myö sit tuotii tavaraa senkii eestä kaupungist. Sieltähä lopettaat kaupat, jos ei kukkaa oo mittää ostamas. Eikä siin kauaa nokka tuhisna, ko takakontti ol täynnä lotjuu, pussii ja kassii.

Tavattii kahvilas tuttuloitakkii ja turistii sen aikoo, ko korjasvat suutarila miu lauku hihnat. On joku myönä miule aikonnaa nii huono käslaukun jot hihnat katkes heti ens käytös. Vielä myö keksittii männä yhtee kauppaa, ja het ovela tarttu nuor mies hihasta ja ol nii kommee ja hyvä puhumaa, jot myöhä innostuttii häne kansaa haastammaa vaik mitä. Mut eihä hää unhottannakkaa pääasioo. Tiettiihä myökii, jot pojal on mieles vua suaha meijät oma firmasa asiakkaiks. Mutta turhaa hää aikoosa kulutti meijä kansa. Myö oltii juur päivitetty liittymät ja viimose piäle siin samas firmas. Tais olla mies pettyny, mut ei maha mittää.

Sit ko myö viimosela selvittii iltapuolella kottii lähtöö, nous keskkaupungilta päi musta sankka savu. Ois tehnä miel männä kahtommaa, polttaako siellä joku kämppääse vai mikä pallaa, mutta eihä myö haluttu männä sinne palomiesten töitä häirihtemmää. Päin vasto ko mon muu ol kuulema jiänä tien tukkeeks. Sitä paitsi oisvat ehken luulleet meijä oleva syyllisii tulpalloo. Mutta oltii myö sen verran uteliaita, että kahottii het kotona netistä, jot keskellä kaupunkii ol jossain syttynä styrokskasa tullee. Tuski se itellää on syttynä. Ehkä joku on vähä avittanna.

Se ol sellane kaupunkireissu. Muutama kerra sain kotona kulkee eestakasii peräkonti ja makkuuhuonee väliä enne ko olin kaik tavarat kantana tuppaa. Koha ilemat kylymenöö, pittää männä uuvestaa ja ostoo vähä lämpimämpiikii voatteita :)