torstai 31. joulukuuta 2009

Uudet numerot taas opeteltava


Uusi vuosi tuo yhä vieläkin mieleeni sen uuden vuoden, jolloin ensimmäisen kerran aloin ymmärtää käsitteen Uusi Vuosi. Silloin kirjoitettiin vuosi 1961. Muistan elävästi, miten äiti käski kirjoittaa luvun paperille ja sen jälkeen kehotti kääntämään paperin toisin päin: Ihme! Kumminkin päin oli sama luku!

Sain tänä vuonna pitkästä pitkästä aikaa uudenvuodenkortinkin. Ei taida olla enää kovin suosittua lähetellä niitä. Toisaalta uudenvuodenkorteista tulee aina mieleen epämiellyttävä tunne. Korttejahan läheteltiin ennen usein sellaisille, joille ei jouluna ollut muistettu lähettää korttia, mutta joilta oli itselle tullut kortti.

Uudenvuoden korteissa oli tavallisesti onnea tuovia asioita, kuten hevosenkenkiä tai sikoja kirmailemassa tonttujen kanssa. Sika ei kai ole suomalaisille kuitenkaan ainakaan laajemmin merkinnyt onnea tuottavaa eläintä, mutta saksalaisille se sen sijaan tuo onnea. Saksalaisethan sanovat: "Du hast Schwein gehabt", kun tarkoittavat, että "Olipas sulla onnea!"

**************************
Mitä vuosi tullessaan tuo,
kurkistaa ikkunaan sinne
meidän koskaan ei suo.
Vuotta uutta kukaan ei tunne.
**************************

Tällaisen tekstin kera sain tuon kuvan ja uuden vuoden toivotukset ja toivotan kaikille lukijoilleni samoin antoisaa Uutta Vuotta 2010.

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Ei logiikan häivää

Aamulla kun heräsin, oli tukassani ja jopa takapuolessani höyheniä. Oliko minut siis höyhennetty yöllä? Eli joku yrittänyt kierittää minut höyhenissä, että olisin ihan höyhenien peitossa? Vai oliko joku yrittänyt nyhtää minusta loputkin höyhenet, koska oli vain muutama enää jäljellä?

Tuota pohtiessani huomasin kielessä ihmeellisen epäloogisuuden. Jos tie hiekoitetaan tai asfaltoidaan, vene tervataan, rinne lumetetaan, renkaat nastoitetaan, hevonen kengitetään jne, tuodaan kohteeseen jotain lisää, jopa peitetään kyseisellä aineella.

Saman logiikan mukaanhan höyhentäminen olisi höyhenien lisäämistä, mutta eipä vain. Kanan höyhentäminen on höyhenien pois ottamista, samoin perunat kuoritaan, puut oksitaan, kissat ja koirat madotetaan jne. Kohteesta otetaankin jotain pois!

Minua on aina ihmetyttänyt myös sana suomettuminen (Finnlandisierung). Minusta sanan merkitys on aina ollut jotenkin järkeenkäymätön. Sanan loogisen merkityksen mukaanhan suomalaisuutta lisätään ja siten omaa päätäntävaltaa maassa, mutta sen merkityshän oli päinvastainen. Saksalaiset väittivät suomettumisesta puhuessaan, että suomalaisten oma päätäntävalta oli kovin vähissä ja maata johdettiin Neuvostoliitosta käsin.

Suomettumista pitää pohtia sanan alkuperäisen syntymisen kannalta 1960-luvulla. Sen merkitys oli tulla Suomen kaltaiseksi. Silloisen Länsi-Saksan politiikka oli kritisoijien mielestä liian neuvostovaikutteinen kuten suomalaisilla. Tästä lähtökohdasta käsin merkitys on ymmärrettävä, mutta että suomalaiset itse puhuvat omasta maastaan suomettumisena, on harhaanjohtavaa.

tiistai 29. joulukuuta 2009

Minäkö muka lainannut


Minusta on käsittämätöntä, miten jotkut asiat voivat hävitä muistista jälkiä jättämättä. Tai sitten muistan sellaista, mitä ei ole tapahtunutkaan. Ennen joulua eräs ystävä meillä käydessään alkoi vaatia takaisin kirjaansa, jonka olin kuulemma häneltä lainannut jo vuosi sitten! Minäkö muka lainannut? En varmana! Ja minkähänlainen se kirja sitten oli?

Kun noin silmämääräisesti olimme silmäilleet kaikki neljä kirjahyllyämme ja olin penkonut laatikot ja kaapitkin, joihin aina hätäpäissäni työnnän kaiken näkyvillä olevan vieraiden silmiltä parempia siivousaikoja odottelemaan, ei jälkeäkään minulle kuulumattomasta kirjasta. Seuraavaksi aloin vedellä kirjahyllyjen kirjoja ulos. Olen nimittäin paremman tilan puutteessa alkanut laitella erittäin harvoin tarvitsemiani kirjoja hyllyyn kirjarivin taakse jääneeseen tyhjätilaan.

Se etu tuosta etsimisestä oli, että sieltä löytyi eräs toinen kirja, jota olin etsinyt jo puolitoista vuotta ja syytellyt erästä toista henkilöä palauttamattomasta kirjasta. Ja tämä puolestaan oli syytellyt minua, etten ollut lainannutkaan kirjaa hänelle, vaikka olin luvannut!!

Ei löytynyt etsimäämme. Ystäväni alkoi jo todella vihaiseen sävyyn vaatia kirjaansa. No mistä minä sellaisen otan, kun ei kerran missään ole! Ystävä jäi yöksi, kuten oli jo aiemmin sovittu, ja oli illalla vielä epätoivoissaan tutkinut vintinkin kirjahyllyjen taustat. Ei mitään.

Aamulla vasta kuin väläyksenä muistin, että hiljattain olin palauttanut kaksi kirjaa eräälle kolmannelle ystävälle. Jospa se toinen kirja olikin tämän epätoivon partaalla olevan omaisuutta. Aamutuimaan soitin tuolle kolmannelle. Tämä kävi tutkimassa hyllynsä ja - trallalaa! Siellä oli kaivattu opus.

maanantai 28. joulukuuta 2009

Lucia-testi välipäiviksi


Monena vuonna olemme Lucia-juhlassa kertoneet yleisölle Lucia-perinteestä. Tänä vuonna sen ohjelmanumeron tilalla oli Lucia-kysymyksiä. Tarkoitus ei ollut testata ihmisiä, vaan tavallaan saada ohjelmaan interaktiivinen osuus. Jos oli sitä mieltä, että a-vaihtoehto on oikein, piti nostaa oikea käsi ylös. Mikäli b tuntui oikealta, nostettiin vasen käsi. Yleisöllä tuntui olevan Lucia-tietämys hyvin hallussa.
Tällä tavalla muuten käyn usein läpi myös oppilaiden kanssa kuunteluiden tai tekstinymmärtämisen oikeita vaihtoehtoja. Näin saan paremman yleiskäsityksen oppilaiden tietämyksestä.

Julkaisen nuo kysymykset tässä, jos jollain sattuu olemaan välipäivinä luppoaikaa ja sattuisi tarvitsemaan pienoisen ajantappotehtävän. Vastaukset kysymysten lopussa.

1. Suomen Pohjola-Norden on perustettu pohjoismaisen yhteistyön edistämiseksi
a. 1924
b. 1954

2. Lucia tarkoittaa samaa kuin
a. valo
b. lumivalkoinen

3. Lucian seuralaisina kulkevat tytöt ovat nimeltään tärnoja. Mistä tuo sana tulee?
a. ruotsin sanasta tähti, stjärna
b. ruotsin sanasta tyttö/palvelustyttö/kamarineito, muinaisruotsin thärna.

4. Mistä Lucia-perinne on tullut Suomeen?
a. Saksasta
b. suomenruotsalaisten kautta

5. Lucia on ihan alun perin
a. Italiasta
b.Kreikasta

6. Lucia on
a. sokeiden suojelupyhimys
b. ei mitään tekemistä sairaiden kautta

7. Suomessa nykytyyppinen Lucian-päivän vietto yleistyi
a. 1910-luvulta lähtien
b. 1949 lähtien

8. Lucia-tyttö on elänyt Italiassa
a. 1300-luvulla
b. 300-luvulla

9. Lucia-laulu on alun perin
a. ruotsalainen joululaulu, joka tuo toivoa sairaille
b. italialainen kansanlaulu, joka ylistää Napolinlahden kauneutta

10. Lucian-päivä on oikeasti
a. 6.12
b. 13.12

11. Lucian-päivänä tarjottavat lussepullat (lussekatter) ovat muistona siitä, että
a. Lucia sotkettiin Luciferiin, jolla oli seuranaan paholaiskissa
b. Lucia on ollut myös kissojen suojelupyhimys

12. Lussepullien mausteena käytetään
a. sahramia
b. vaniljaa

Vastaukset:
1a, 2a, 3b, 4b, 5a, 6a, 7b, 8b, 9b, 10b, 11a, 12a

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

sanoi Vanhanenkin kun jalkoja leikattiin

Minulta on leikattu lapsena umpilisäke ja ystävältä on leikattu syöpä. Hyvä kun ovat poistaneet ne kokonaan. Mutta miten on, olisiko Matti Vanhanen tarvinnut vielä jalkoja? Minua ainakin hieman epäilytti, kun ennen joulua kuultiin televisiouutisissa, että Vanhanen eroaa puoluejohtajan tehtävistä, koska "häneltä leikataan jalat". No, saattaahan sitä varmaan ilman jalkojakin elää ja pääministerin työkin voi sujua jalattomana. Eri asia olisi ollut, jos häneltä olisi leikattu pää. Olisi tullut ehkä päättömiä päätöksiä.

"Aika aikaansa kutakin", sanoi pässikin kun päätä leikattiin. Jos olisi leikattu pää, ei olisi sekään sanonut enää mitään.

lauantai 26. joulukuuta 2009

Valokuvauskin käy työstä


Ajo halki Suomen voi olla puuduttavaa, mutta se voi olla myös yhtä luonnon ihastelua. Otamme matkat aina ihastelun kannalta, oli mikä vuodenaika tahansa. Nytkin aaton ja joulupäivän ajot olivat ihan kuolettavan ihania. Sadunvalkoiset maisemat, kymmensenttiset lumikerrokset puissa.

Mukavahan lumimaisemaa on ihailla turvallisen lämpimässä autossa. Aloin mielessäni kuvitella kulkevani lumipuiden keskellä kamera kädessä kuvaamassa. Tätä ääneen pohtiessani mies vielä lisäsi muistavansa 50- tai 60-luvulta erään Metsäradion ohjelman, jossa Sylvi Kekkonen puhui metsureille radiossa. Tarkoitus oli hyvä, mutta puhe kääntyi tahattomasti itseään vastaan: "Kyllä metsureilla on hauskaa, kun he saavat mennä lumiseen kauniiseen metsään!" Mahtoi todella olla hauskaa, kun ensimmäiseksi piti kopistella lumet puusta. Lumi tippui niskaan, suli ja valui kauluksesta selkää pitkin. Saattoi olla ihanaa huhkia 20 asteen pakkasessa selkä ja sarkapusero märkinä aamusta iltaan ja hyvässä lykyssä vielä kengänvarsista sisään mennyt lumi oli kastellut jalkarätitkin.

Kamera muistui mieleen myös, kun vastaan tuli valtava lumiaura heittäen komeassa kaaressa lumet metsään. Nytpä saan hyvän kuvan toiseen blogiini, jossa yritän informoida ulkomaalaisia ystäviäni ja tuttaviani suomalaisista oloista: tällaista meillä. Mutta kun olin näpsäissyt mieleiseni kuvan, ilmoitti kamera, että muistikortti puuttuu!! Ei voi olla totta! Ja tarkistus todisti: olin unohtanut muistikortin tietokoneeseen, mutta sitä ei voinut enää kääntyä hakemaan. Miten minä nyt saan minkäänlaisia joulukuvia lapsenlapsestakaan. Hyvä ettei itku päässyt. Ja mies vielä innoissaan käänsi veistä haavassa. Koko loppumatkan oli hänen mielestään vaikka mitä tilanteita, joista "olisi saanut tosi hyvän kuvan".

Tyttärellä oli jossain laatikon pohjalla hänen kameransa mukana tullut muistikortti. Siihen ei kuitenkaan mahtunut kuin kymmenisen kuvaa. Ja kun minun kuvani ovat aina hämäriä tai ylivalottuneita tai heilahtaneita ja tärähtäneitä tai kukkakuvausasetuksin otettuja, ei niistä häävejä tullut. Tai jos pitäisi olla elukka- ja lapsikuvaus päällä, asetuksissa onkin vuoren kuva tai muuta vastaavaa.

Mutta ei toisella mummolla tainnut onnistua valokuvaaminen yhtään paremmin. Hänellä on vielä vanhanaikainen filmikamera, joka "sekin temppuilee". Yhtäkkiä pukin jakaessa lahjoja, Aatu-poika (4 v), joka on kovin hiljaisena ja vaitonaisena ujostellut pukkia vaarin kyljessä, hihkaisee mummolle: "Heitä hitolle tuo vanha kamera ja osta digikamera!" Repliikki oli muun porukan hiljentävä ja hämmentävä. Mitenkähän tuollaiset lauseet aina kuulostavatkin niin koomisilta lasten suusta, vaikka selvästi oli isänsä joskus lausuma. Itsekseni naureskelin, ja varmaan pukkikin, joka taisteli partansa kanssa, se kun tuppasi menemään suuhun, ja puhe kuulosti lampaan villan sisältä puhutulta.

Muuten joulu oli kiva ja tunnelmallinen kuten aina. Kotiin palattua oli lunta tullut viisi senttiä lisää ja muuten neitseellinen lumi oli tallattu aivan kokonaan. Arvaatteko kuka tai ketkä?
Lähistöllä majaileva kaurislauma oli riemastellut pihassamme oikein kunnolla. Saa nähdä, onko keväällä enää yhtään puuta jäljellä puutarhassa.

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Joulu tullut on


Elleivät kaikki vielä ole tutustuneet Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen, Kotuksen, sivuihin, voi joulunpyhinä vaikkapa katsoa, mitä siellä on, ja voi tästä linkistä tutkiskella jouluun liittyviä sanoja.

Tänä jouluna emme vietäkään aattoa kotona, vaan menemme Keski-Suomeen päin toisen tyttären perheen luo, sinne tulee oikein joulupukkikin. Meidän on vain tultava erinäisistä syistä jo seuraavana päivänä takaisin. Kauhistuttaa jo etukäteen tuo valtava lumimyräkkä, joka tälläkin hetkellä riehuu ulkona. Tosi huonoa keliä on luvattu vielä pariksi päiväksi.

Hyvää joulua kaikille.

tiistai 22. joulukuuta 2009

Joululoma alkoi

Kaikki loppuu onneksi aikanaan. Odotettu joululoma alkoi. Eiliset oppilaiden parituntiset esitykset olivat mukavia, jokainen luokka oli valmistanut jonkinlaista ohjelmaa, joka oli oikein monipuolista ja mukavaa. Oppilaat olivat paneutuneet hyvin asiaan. Jollain luokalla oli jopa kaksi eri ohjelmaa.

Tänään sitten oli vuorossa joulukirkko. Meillä on seurakunnassa uusi, vain vähän aikaa ollut pappi, naispuolinen. Jumalanpalvelus oli tällä kertaa erilainen. Ei ole ennen tapahtunut, että pappi hakee mariskoolin, näyttää sitä ja alkaa kysellä kuulijoilta asioita. Tai tuo seimen ihan näkösälle ja ottaa sieltä lapsen (=nukke). Oikein huomasin, miten oppilaat höristivät kerrankin korviaan.

Nyt meillä ei sitten ole rehtoria, hänellä oli tänään viimeinen työpäivä, lähtee muualle sivistystoimen johtajaksi. Tilanne muistuttaa parin vuoden takaista kevättalvea, jolloin tapahtui sama juttu, kevätpuoli meni ilman varsinaista johtajaa. Nyt vain on tilanne toinen sikäli, että tilanne todella on ennen koetun tuntuinen, ja tehtäviä on jaettu riviopettajien harteille siihen saakka, kunnes saadaan uusi henkilö tilalle.

Valokuvassa oleva rintakoru on Muino-koru, jollaisia paikkakunnan kultaseppä tekee. Nimi tarkoittaa muikun ja norpan risteytystä, paikkakunnan erikoisuus. Tilasimme rehtorille läksiäislahjaksi solmioneulan, jossa on samanlainen Muino. Uudessa työpaikassa sivistystoimen johtajana varmaan on tarvetta useillekin solmioille ja solmioneuloille.

maanantai 21. joulukuuta 2009

Mur mur yövalvonta

Tässä odottelen kouluun menoa. Tänään sattuu minulla olemaan vain yksi tunti opetusta, minkä jälkeen iltapäivällä on viimeisillä tunneilla joulujuhla. Jokainen luokka on valmistautunut esittämään omaa ohjelmaansa. Varmaan pari tuntia kestää, ja mielenkiintoisia ohjelmia luvassa. Huomenaamuksi jää jumalanpalvelus kirkossa ja perinteinen joulupuuro ja yläastelaiset saavat todistukset. Lukiolaisethan eivät saa todistuksia, he ovat juuri viikko sitten saaneet jaksotodistuksensa.

Olen onnellinen, että tänä vuonna ei ole iltajuhlaa. Jos jotain vihaan, niin yövalvomista. Aamunvirkkuja ja illantorkkuja ei oteta koskaan huomioon. Enkä minä näe yöjuhlassa muutenkaan mitään hyvää. Varsinkin jos joulujuhla sattuu perjantai-illaksi, pyöriskelee myös kaikenlaista muuta porukkaa koulun ympärillä odotelleen oppilaitamme jatkoille.

Sitä paitsi joku oppilas on jo etukäteen saattanut maistella muutakin kuin mehua. Kerrankin istuttiin illalla yhdentoista maissa kirkossa ja edessäni olevan penkkirivin yksi lukiolainen oksensi ensin syliinsä ja sitten lattialle. (Aikaa on asiasta kulunut jo sen verran, että kai siitä voi jo kirjoittaa). Mistäs siihen hätiin mitään muovipusseja löytämään, tai rättejä. Nenäliinojakaan ei sattunut olemaan kuin pieniä paperinpalasia. Saatiin ne roiskeet pyyhityksi suurimmaksi osaksi, kun muutaman penkkirivin kaikki oppilaat rekrytoitiin laukkujaan kaivelemaan. Kummallisinta minusta, että vieressäni istunut toinen ope ei ollut huomannut koko välikohtausta, vaikka säpinää oli enemmän kuin tarpeeksi. Ope on ilmeisesti tottunut kaikenlaiseen pyörinään ja hyörinään kirkossa, ettei kiinnitä siihen enää mitään huomiota.

Ja sitten on tavallisesti ollut niin, että ensin päivällä koulua kuusi tai seitsemän tuntia, kiireellä kotiin ja illalla kahdeksaksi taas joulujuhlaan. Pari tuntia ohjelmaa, puuronsyönti, ja aina jonkinlaista luppoaikaa (vähintään puoli tuntia, mitä vihaan myös!), jolloin aikaa pitää kuluttaa, että päästään kirkkoon, että saadaan lain kirjain täytetyksi. Jos menee yli kahdentoista yöllä, ei tarvitse seuraavana aamuna enää tulla, saadaan kuin ylimääräinen vapaapäivä.

Minä kun olen hölmö, en ymmärrä, millä lailla tuossa säästetään aikaa. Minusta siinä tulee vähintään kolme koulupäivää melkein saman vuorokauden puolella. Ja maratonpituinen joulujuhla: 4-5 tuntia!! Mutta eihän sitä kukaan huomaa, kun on yöllä niiin mukava hillua. Eikä se seuraavan päivän vapaa ole mitään ajansäästöä. Pitkän valvomisen takia on sitten nukuttavakin pitempään ja sinne meni se aamun hyödyllinen sininen hetki. Aina jos minä olen ollut joulujuhlan järjestelyporukassa, on vietetty juhla aamupäivällä viimeisenä koulupäivänä. Onneksi ryhmän muut jäsenet ovat olleet samaa mieltä.

Ihmisten elämä alkaa valua illoiksi ja öiksi. Minusta meidän täällä pimeässä pohjolassa pitäisi käyttää vähäinen valoisa aika hyödyksi, eikä silloin nukkua. Ja minusta on väärin opettaa jo lapsetkin siihen, että kaikki hauska ja kiva tapahtuu vain öisin. Sitten ihmetellään, miten meillä on niin paljon ihmisiä, joiden unirytmit ovat ihan sekaisin.

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Pakkorunoko


Olen tullut erittäin allergiseksi pakkoruotsikeskustelulle. Oli sitten kyseessä positiivinen tai negatiivinen mielipide kyseessä, alkaa kynsiä syyhytä. Satuin kuitenkin Reanblogiin, jossa oli kirjoitettu aiheesta runo, ja ihan positiivinen minun kannaltani, joten pakkohan minun oli se sieltä noukkia. Rean sivuilla on muitakin kivoja runoja, vilkaiskaa vaikka.

Jag tycker svenska är bra att kunna
Eikö vois muillekin kunskapen unna
Bättre med många language att prata

Så kan man monen kanssa tjata!

Bättre att vara lite rikare
Än bittert på andra kolla med kikare!
Vai olisko bättre olla kieliköyhä
Och verbalt aika löyhä?

Man kan prata många kieltä

och visa andra mitä mieltä
olisi siinä ettei kan språka
silloin alkaa med andra bråka!

Ja kannattaa ruotsia osata myös ymmärtääkseen tätä iki-ihanaa O helga natt -laulua. (Oi jouluyö).

lauantai 19. joulukuuta 2009

Ruotsalainen arviointi


Ruotsalaisilla on ongelma: pitäisikö oppilaille antaa todistuksia ja millaisia. Pitäisikö todistuksia antaa nuorempina kuin nykyään vai ei ollenkaan. Nykyäänhän peruskoululaiset saavat todistukset vasta kahdeksannella vuosikurssilla (årskurs, åk). Sitä ennen oppilaille annetaan opiskelusta palautetta pari kertaa vuodessa kehityskeskusteluissa, joissa on vanhemmatkin mukana. Nyt on tehty esitys, että kaikki saisivat todistukset jo kuudennen luokan jälkeen.

Eilen ilmestyneen Opettaja-lehden mukaan on Ruotsissa mielipiteitä laidasta laitaan. Kuten asioissa yleensä, on tässäkin kaksi puolta. Todistusten puolestapuhujat ovat sitä mieltä, että vanhempien on hyvä tietää lapsen menestyksestä hieman aiemmin kuin vasta kahdeksannella luokalla, sillä noin myöhän on vaikea enää korjata puutteita. Toinen ääripää poistaisi arvioinnit lukiostakin, sillä arviointi luo epätasa-arvoa. Eri kouluissa kun annetaan arvosana eri perustein.

Arviointikeskustelu on Ruotsissa käynyt kiivaana niin kauan kuin muistan. Vuosia sitten Suomessa kävi tiedustelujoukkoja tarkkailemassa, miten käytösnumeron ottaminen mukaan arviointiin vaikuttaisi oppilaan psyykeen. Ilmeisesti ei kovin hyvin, koska ei käyttäytymistäkään hevin uskalleta arvioida. Mutta ei taida kovin hyvin mennä Ruotsin koululaitoksella muutenkaan, sillä vähän väliä näkyy lehdissä kirjoituksia siitä, miten kouluissa oppilaat hilluvat miten sattuu. Siihen nähden kummallista, että meillä ollaan vieläkin menossa Ruotsin suuntaan, kun ruotsalaiset jo puolestaan haikailevat meidän hyvää järjestelmäämme!

Vuosia sitten eräs oppilaani sai stipendin tutustuakseen Ruotsin koulujärjestelmään, taisi olla kuukauden ajaksi. Palattuaan oppilas oli aivan pöyristynyt. Hän oli valinnut aineikseen mm. saksan, jota opiskeli täälläkin. Koko kuukauden aikana ei ollut tehty mitään muuta kuin jotain projektia, jonka tekoa oppilas kritisoi ankarasti. Koko aikana kukaan ei ollut oppinut mitään uutta asiaa. Projektia tehtiin, mikäli joku jaksoi eväänsä liikauttaa. No, tämä ei tietysti anna kokonaiskuvaa koululaitoksesta, mutta onpahan yksi yksittäinen ääritapaus. Projekteista en minäkään ole saanut positiivista kuvaa. Projektimainen opiskelu sopii ehkä joillekin, joilla on tarpeeksi kova itsekuri ja halu oppia, mutta suurelle osalle se ei tuota mitään oppimistulosta.

Ruotsalaiset lapset eivät saa todistukseen numeroita, vaan kirjaimia. IG (icke godkänt =hylätty), G (godkänt = hyväksytty), VG (väl godkänt = hyvä), MVG (mycket väl godkänt = erinomainen). Internetistä löysin hyvän todistusmallin. Tässä muutenkin hyvä linkki ruotsia opiskeleville.

perjantai 18. joulukuuta 2009

Onkohan tämä tila pysyvää


Mitenkähän ihmeessä kaikki laitteet näyttävät nykyään samanlaisilta kuin lentokoneen ohjaamo. Nappulaa ja näppylää on jos jonkinlaista, joten niiden käytöstä ei selviä ilman pilotin koulutusta. Ja juuri kun oppii käyttämään yhden luokan vehkeitä, on toisessa luokassa siirretty napin paikkaa, jottei liian helppoa olisi.

Olin koko syksyn etäopetusluokassa ja osasin käyttää kaikkia viittätoista vempelettä suvereenisti :D Nyt sitten kun saamme etsiä joka tunnin alussa jotain opiskelupaikkaa, menimme viereiseen äidinkielenluokkaan. Ei tietenkään ollut CD-soitinta, oppilas hakemaan etäopetusluokasta.
Lopputunnista otin esiin videon saksalaisesta joulusta. Videolaitteen piti toimia hienosti - ainakin ennen se toimi. Mutta ääntä ei saatu millään kovemmaksi. Otin kaikki kolme kaukosäädintä ja juoksin opehuoneeseen ja viskasin ne äidinkielenopen syliin. - Ope tulee luokkaan ja painaa yhtä nappia ja kas, ääni pärähtää päälle! Se on, kun gurut ovat asialla...

Ja kaiken tämän jälkeen kaksoistunnin loputtua nauhuria takaisin viedessämme huomaamme, että se etäopetusluokka olisi ollutkin vapaana! Opetus on sieltä siirretty muualle minun tietämättäni.

Seuraavalla tunnilla minulla oli siellä tunti automaattisesti. Onnistuin sotkemaan videon ja etälaitteet sielläkin jotenkin totaalisesti. Eikä asiaa auttanut, että luokasta tuli hyviä neuvoja, jokainen neuvo kun vain oli erilainen!

Mutta saatiin tämäkin päivä päätökseen. Maanantaina on enää yksi opetustunti minulla, aion silloinkin näyttää videota. Sen jälkeen on vain joulujuhlat ja lomaaaa. Väittääkö joku, ettei se olisi tarpeen!

Ai niin, jäi vielä mainitsematta, että noita äskeisiä tunteja ennen oli tunti kemianluokassa. Siellä oli tietysti nauhuri, kun kerran olin sen sinne joskus raahannut. Mutta pitihän tietysti tänään jotain vastusta olla sielläkin: kun avasin CD-kotelon, ei siellä ollutkaan levyä! Olin sen unohtanut eiliseen luokkaan, ja taas oppilas asialle sitä hakemaan. Nyt minä vain odotan, milloin minulle laitetaan lopullisesti kengänkuva takapuoleen. Elleivät sitten työnnä nenäni eteen valmiiksi täytettyä allekirjoitusta vaille olevaa lappua, jotta älyäisin itse siirtyä vähemmän vaativiin hommiin.

torstai 17. joulukuuta 2009

Tuli taas yllättäen

Uutta jaksoa on koulussa käyty jo kolme viikkoa, ja minä olen ehtinyt ryhmien kanssa vasta kaksi kappaletta kustakin kurssikirjasta. Vaikka jo vanhastaan tiedän, että tämä jakso, johon sisältyy joulu ja penkkarit, jää tyngäksi oppimisen kannalta, minulle käy vähän joka vuosi samoin kuin muille suomalaisille lumen kanssa: joka vuosi se pääsee yllättämään.

Mutta enhän minä mitenkään voi arvata etukäteen, että kuoroharjoituksiin viedään oppilaat tunneilta joka vuosi useammin ja aiemmin, yrityskurssilaiset lähtevät päiväksi Jyväskylään, abit lähtevät johonkin kouluun tutustumaan, liikunnanope keksii pitää kokonaisen sählyiltapäivän koko koululle, ja vielä muutama muu tapahtuma. Ja ensi viikolla olisi vielä kaksi päivää koulua, mutta normaali tunninpito lopetetaan maanantainakin jo kello 13, minkä jälkeen on joulujuhla. Tiistaiaamuna kirkko ja puuronsyönti.

Minua ihan kauhistuttaa, että abien kirjassakin on kahdeksan kappaletta, jotka oli meininki lukea, mutta jos jakso on jo puolivälissä ja vasta kaksi kappaletta luettu, ei hyvältä näytä. Minä jos meinaan hieman hermostua tilanteeseen, ovat ihmiset sitä mieltä, että minä vain olen turhan niuho, ihmisen elämässä kuuleman mukaan pitää olla muutakin kuin koulua.

Voi herra paratkoon, on niillä oppilailla varmaan muuta elämää ollut ihan tarpeeksi, ainakin oppimisen määrästä päätellen. Tänäänkin joku alkoi ihmetellä, miten ihmeessä voi tietää, onko jokin sana en- vai ett-sukuinen. Esitin, että eihän sitä voi ulkomaalaisena automaattisesti tietääkään, ne täytyy vain opetella. Tähän eräs: -Mitä, olisko ne artikkelitkin pitänyt opetella?

Tai kun kokonainen kappale käsittelee lapintiiraa (silvertärna), joka esiintyy melkein joka lauseessa, hämmästelee joku, miten kummallisia sanoja tehtäviin on tungettu. -Miten näin outoa sanaa voi tietää, kiukuttelee joku kirjaa selaten. Minä en sanonut enkä neuvonut, mitäs kuorsasi tekstinkäsittelyn aikana!

Outoa on sekin, että jos tekstissä on jokin suhuäänne, stjärna (tähti), ääntävät kaikki sen aina kuten kirjoitetaan. Mutta kun oli tämä silvertärna, väänsivät kaikki siihen järjestään suhuäännettä. Näkevät sellaista, mitä minä en näe! Tämä tärna eli tiira on muuten sama sana kuin ne Lucia-kulkueessa laulavat tytöt. Tärna on alunperin tarkoittanut palvelustyttöä (sama kuin saksan Dirne). Tiernapojat sen sijaan ovat niitä tähtipoikia, jotka ovat tiernoja just siksi, että suomalaiset ovat stjärnan aina ääntäneet väärin.

Joten kyllä ne oppilaat tarvitsisivat minua ja jokaisen mahdollisen tunnin. Eivät ole vielä ylioppineita. Mutta olen onnellinen, jos edes pari kappaletta vielä ehditään ennen kuin potkiaiset ja penkkarit painavat päälle. Mutta liekö kukaan muu huolissaan mistään, onko murhetta kenelläkään muulla kuin minulla.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Aikaa tyrmään vievää


Kirjoitin pari viikkoa sitten sata vuotta vanhasta matkakirjasta. Kirjassa on sisällön lisäksi kielellisestikin niin hulvattoman hauskoja ja huvittavia kohtia, että on ihan pakko kirjoittaa muutama sana niistäkin. Eivät varmaan sata vuotta sitten olleet kummallisia, mutta nykylukijan suupielet vetäytyvät hymyyn väkisinkin.

Arkipäivän yliseksuaalisuusko tekee sen, että vuoden 1907 tavallinen teksti alkaa nykylukijan mielestä kuulostaa jopa härskiltä, jos puhutaan vaikkapa rautatieasemien ruokapaikoista: "Kieliä taitamattominkin henkilö voi siellä tyydyttää itseään missä ja milloin tahansa aina seuraavassa virkistelypaikassa". Tai: "Luulenpa ettei löydy miestä ei naista, joka ei tuntisi kiihottumisen väreilyn väräjävän ruumiissaan astuessaan pikku höyrypurteen".

Kirja on käännetty englannin kielestä, ja hyvin monissa kohdin näkyy englannin rakenne suomen kielen läpi. Mutta on monia paikkoja, joissa eivät kaikkien sanojen merkitykset ole eriytyneet. Takalistolla olen yleensä käsittänyt vain ihmisen takapuolta, esimerkiksi selkäsaunaa varten paljastettiin takalisto, mutta kirjassa puhutaan myös erämaan takalistosta, joka on vielä karhujen ja susien. Listo kai tarkoittaa jonkinlaista aluetta, seutua. (Vrt. sukunimi: Hakalisto). Omituiselta kuulostaa sekin, että jylinä on tyrmään vievää, vaikka se on nykyään vain tyrmäävää.

Monia muitakin sanoja käsitettäisiin nykyään eri tavalla. Muutamia esimerkkejä:
-menin vierastelemaan linnaan... (=käydä/vierailla/ kyläillä)
-pääkatu oli kivitetty kivillä.. (=kivetty)
-Hattulan kirkko on katoolisen ajan jätteitä... (=jäänne).
-saapua sinne (=Monrepoon puistoon) Viipurista päin ei ole erityisemmin huvittavaa... (=kiinnostavaa/mielenkiintoista). Sanaa muuten käytetään kirjassa sekä kiinnostavasta että huvittavasta, vrt. viron huvittav= mielenkiintoinen.
-johtaja oli minun persoonallinen ystäväni... (=henkilökohtainen).
-ilma oli niin maukas (=raikas).
-Aavasaksan...huipulta voi saada maailman kuuluisan näön... (=näkymä/näköala).
-Hän tuli minulle viimeinkin esitetyksi... (=esitellyksi).
-Hautausmaan portit oli laadittu... (=suunniteltu).
-Äskeinen sade oli valotellut karpaloitaan villikukkien päälle... (=valutellut). Tämä voi kyllä olla painovirhekin.
-Luonto tulee kuin halvatuksi... (=halvaantuu). Halvattu käsitettäisiin nykyään kai jotenkin samoin kuin kirotuksi.
-miespolvi eli kaksi takaperin... (=tai)
-taidetekoisia valaistuksia (=taiteellisia).
-...porsliiniastioita jokapäiväisessä käytännössä... (=käytössä).

Paljon on kirjassa myös sanoja, jotka ovat nykyään vanhanaikaisia, ylätyylisiä, kokonaan kielestä pois jääneitä tai murteellisia ja ehkä siten kuulostavat yleiskielen puhujasta vanhanaikaisilta: venevalkama, rajasuutari (vrt. kenkäraja), verkalleen, kutrit, muinaismuistokauppa (=antikvariaatti), lyödä leikkiä tai lyödä kättä. Miltä kuulostaa erään kaupungin ruokatarjonta: "Ruoka-aineista tuoksahti väljehtyneempi ilma kuin eilisen päivän aterioista..."

Vielä muutama esimerkki:
-Kiellän kenenkään tuntemasta ällipäisyyttä saapuessaan ensi kerran Helsingin satamaan...
-..maailman ylöllisimmin vartioituun kaupunkiin.
-Ilmalaivat voivat hiipotella halki taivaita...
-on kadonnut anhittomiin... (täysin, kokonaan; tavallinen ilmaus myös mm. Päätalon kirjoissa).
-Palvelijat juoksivat kiireen kynttä...
-vaan kun kirjeen käärii kivosen (=pieni kivi) ympärille voi sen viskata vastaiselle törmänteelle. (=on kyse valtavasta Imatrankoskesta).
-järven äyrämälle oli rakennettu pieni venehuone...
-kun me hyryytimme ulos satamasta (vrt. hyrysysy, jota ehdotettiin itsestään liikkuvan menopelin nimeksi ennen kuin sana auto tuli käyttöön).
-kaiken epävoinnin, mitä ruumis on voinut periä..

Huomiota kiinnittää myös se, että monista verbeistä käytetään muotoa, joka nykyään käsitetään huolimattomaksi tai toistuvaksi tekemiseksi. Joidenkin huolimattomuutta ja vähäpätöisyyttä ilmaisevien verbien käyttö tietyissä yhteyksissä saisi ainakin nykylukijan loukkaantumaan:
-toiset kärryt meneskelivät hieman verran edellä...
-vilkas pyydystely on valaat anhittomiin lopettanut..
-arkkitehti, joka sen piirusti...

Yksittäisenä erikoisuutena ilmaus ropirohkea, jota en ole ennen kuullut. Samanlainen vahvistus kuin vaikkapa supisuomalainen tai täpötäysi.
Vielä nykykorvissa erikoinen verbimuoto:
-Laivojen täytyy satamoitua...
-polkutien, joka juontautuu metsäpuiden varjojen lomitse...
-kun ulkonimme metsästä avonaisen taivaan alle...

Paljon on kieli sadassakin vuodessa muuttunut, mitä sitten viidessäsadassa. Ja minkähänlaista kieltä tulevaisuuden suomalaiset puhuvat sadan vuoden kuluttua?

lauantai 12. joulukuuta 2009

Tämä on nyt taas niin sitä


Oli tässä eräänä päivänä ruotsin harjoituksissa tehtävä, jossa kunkin oppilaan piti valita jokin ammatti ja kertoilla siitä. Tehtävään liittyi myös kysymys: -Milloin aiot jäädä eläkkeelle? Otin puheeksi, että tuo kysymyshän on itse asiassa turha, koska eläkkeellejäämistä ei voi noin vain itse valita, enhän minäkään voi tästä nyt yhtäkkiä päättää, että minäpäs jäänkin eläkkeelle!
Tähän eräs oppilas: -Eikö muka voi valita, vaikka on jo eläkeläisen näköinen? Siitäpä minä riemastuin, että olenko minä hänestä eläkeläisen näköinen, kiitosta vaan kovasti! Oppilas kiireesti korjaamaan, että hän tarkoitti tietysti, että eläkeläisen ikäinen, ja että hän tarkoitti yleisellä tasolla!
Joopa joo.

Mutta ei mikään ihme, jos oppilaista välillä tuntuisi, että tuo joutaa pois näistä hommista. Tuli sitten toisen luokan tunti, jossa käsiteltiin puolestaan Islantiin liittyvää kappaletta. Eräs oppilas kysyi yhtä lausetta suomeksi. Lukematta muuta lauseyhteyttä käänsin: "maalarit maalasivat aitaa pelkillä käsillä". Luokka meni ihan hiljaiseksi ja hämmästyneeksi. Päässäni alkoi raksuttaa: "jokin meni vikaan, jokin meni vikaan..." Se raksutti edelleen, kun joku kysyi jo seuraavaa lausetta, jota en kuullut, havahduin vasta, kun kolmas älähti, että hänen vuoronsa oli kysyä, hänellä oli jo käsi pystyssäkin!

Onneksi aivoni alkoivat toimia ja älysin, että ei nyt ollut kyse taidemaalareista, joita oli käsitelty saksantunnilla ja sentään jo muutama viikko sitten, vaan tässä islantilaiset maalariraukat maalasivat lammasaitojaan paljain käsin.
Hyvä hyvä.

Onko kumma, jos opettajaraukkakin sotkeentuu ihan kokonaan. Rehtorimme, joka muuten on sanoutunut irti vuodenvaihteesta lähtien, on unohtanut laittaa minulle minkäänlaisia luokkatiloja tässä jaksossa. Jos katson opehuoneen seinältä, että jokin luokka pitäisi olla vapaana, siellä istuukin jo joku muu tyytyväisenä. Jos onnistun saamaan porukan johonkin luokkaan, on varmasti kaksoistunnista viimeistään toisella tunnilla lähdettävä jostain syystä livohkaan. (Voiko tästä päätellä, että jonkun mielestä hänen on tärkeämpää päästä hyvään luokkaan kuin minun :( Eihän se muuten haittaisi, mutta kun kielissä on aina oltava CD- tai kasettisoitin saatavilla tai piirtoheitin tai dokumenttikamera. Ja aina ulottuvilla on juuri se, mitä ei tarvittaisi! Niitä painavia vehkeitä kun sitten kantelee kellarista yläkertaan tai päinvastoin, on henki loppumaisillaan, ja oppilaat pelkäävät, että tuolle pitää ruveta tekohengitystä antamaan.

Eräänäkin päivänä juuri tämän Islanti-kappaletta lukevan luokan kanssa jouduimme kemianluokkaan. Vehjettä oli jos jonkinlaista, muttei minun tarkoituksiini sopivaa. Ei edes piirtoheittimen johto yltänyt mihinkään näkyvillä olevaan pistorasiaa, eikä ollut mikään vapaanakaan. Siinä seisoin pistoke kädessä ja ihmettelin, mihin sen työntäisin. Onneksi luokasta tuli hyvä neuvo: -Siinä koneessahan lukee, että ota virta opettajanpöydästä!
Kappas vain!

tiistai 8. joulukuuta 2009

Hoota sekaan



Mikähän ihme kompleksi suomalaisilla on? Kohteliaisuusfraasit ovat vielä nykyäänkin aivan kateissa. Kun eilen menin kouluun ja sanoin huomenta, vastasi oppilas: "Hmyy". Ymmärsin, että hän ei tarkoittanut olla epäkohtelias tai ylimielinen, mutta olisi vaatinut liikaa voimia oikein avata suu ja sanoa "huomenta" tai edes "hei".

Mutta kummallisempaa on minusta, että aikuisetkin ihmiset vastaavat joskus minusta perin oudosti. Vastaani tulee aamuisin aina sama koirankuljettaja. Tervehdimme, joskus vaihdamme ehkä sanan, pari. Kerran tämä tuli taas vastaan pyörällä, ja kun sanoin tervehdyksen, henkilö vastasi: "joo!" Hämmästyneenä mietiskelin pitkään tuotakin. Miten "joo" oli helpompaa henkäistä kuin sanoa "hei"? Kun oikein asiaa analysoin, tulin siihen tulokseen, että henkilö oli niin ajatuksissaan, ja ajatukset juuri työllistetty pyöräilyyn, ettei joutanut edes tervehtiä. Hän oli nimittäin juuri pyöräilemässä mättäistä oikopolkua pitkin ja pääsemässä varsinaiselle tielle. Huomio oli kiinnittyneenä ajamiseen, mutta "joo" ilmaisi: "Kyllä, olen noteerannut sinut, vaikkei nyt joudakaan tervehtiä".

Outo tapa oli ennen vanhaan paapallanikin tervehtiä. Hän tuli meille ja laukaisi ovelta: "Hoo!" Tähän äiti vastasi: "Hoo sekhan!" Tätä olen usein miettinyt. Mihin tuollainen perustuu? Ei ainakaan vielä tuolloin amerikkalaista hapatusta, amerikkalaisen joulupukin "houhousta" ei tiedetty mitään. En keksi parempaa selitystä kuin sen, että suomalaisilla on aina ollut kohteliaisuusfraaseja käyttäessään jotenkin tunne, että ne ovat liian makeilevia. Onhan tuo "hoo" jo kuitenkin "hienostuneempi" muoto sosiaalisessa kanssakäymisessä kuin pelkkä puhumattomuus. Muistan vielä 50-luvulla tapahtuneen sellaistakin, että naapuri astui ovesta sisään, istuutui lähimmälle istuimelle ja alkoi muitta mutkitta tupakoida. Vasta kun sai tupakan hampaisiinsa, saattoi ensi sanoikseen mainita jotain säästä!

Mutta mikä ilmiö on se, että joku vastaa tervehdykseen: "Aha!" Sellaistakin sattuu vielä. Ja varsinkin puhelimessa nykyisin. Kun olen sanonut: "Terve, täällä K", sanoo eräs aina: "Aha!" Eikö tuohonkin pitäisi vastata tervehtimällä?

Puhelinkäyttäytyminen on minusta mennyt alas päin huimaa vauhtia muutenkin. Ennen sentään vastattiin sukunimellä, nykyään pelkällä etunimellä. Tai usein joku alkaa pelkällä: "Joo!" tai "Joo, Sirpa!" Mistä sitä tietää, kuka tärkeä siellä soittaa, mutta soittaa lainatulla puhelimella.

maanantai 7. joulukuuta 2009

Seutuyhteistyötä


Tänään oli taas erikoinen päivä koulussa. Haukivuoren kaikki lukiolaiset olivat meillä, samoin Ristiinasta oli joitakin oppilaita ja opettajia. Oppilaille on tosi tärkeää tavata yleensä vain ruudulla näkyvät luokkakaverinsa edes joskus livenä. Oppilaat ottivat luokkakaverit huostaansa ja järjestivät yhteistä ohjelmaa, meillä opettajilla oli omaa ohjelmaa.

Lyhyeksi kävi tapaaminen, sillä asiaa oli paljon. Että yhteistyö sujuisi, on tuntien alkamis- ja loppumisajankohdat oltava samat, samoin ruokailu, samat oppikirjat, sama kurssitarjonta ja kurssit samoissa kohdin oppilaan lukioaikana. Koeviikot yhteisine käytäntöineen, uusintakuulustelut, ja niin edelleen pitää myös olla edes suunnilleen samansuuntaiset. Tähän saakka ongelmia on tuottanut myös se, että kaikki loma-ajat eivät olekaan samoina päivinä ja samoilla viikoilla. Myös kunkin koulun paikalliset tapahtumat saavat opettajat repimään hiuksiaan. Milloin on kuoroharjoituksia, Lucia-juhlaa tai jotain erikoiskurssia, kuten melontaretkeä tai yrittäjyyskurssia, joilloin oppilaat eivät ole koko päivänä paikalla.

Jo kymmeniä kursseja tulee etänä tai annetaan meiltä päin muualle videoneuvottelulaitteilla. Tähän saakka on tarvittu suurta joustoa puolin ja toisin, mutta kun ensi vuonna etäopetus tulee vain lisääntymään, on pakko yrittää pitää jonkinlaisia yhteisiä pelisääntöjä.

Kaiken A ja O olisi tiedon kulku, mutta jos se kangertelee yhden koulun sisälläkin, on vaikeaa saada tietoa toiselle paikkakunnalle. Nykyäänhän on internetissä monenlaisia alustoja, johin saisi äkkiä syötetyksi tiedot kaikille. Mutta ongelma on aina se, että yksi on käyttänyt pedanettiä, toinen moodlea, kolmas jotain muuta joku ei tunne näistä mitään. Ninä ehdotin blogialustaa. Tällaiselle alustalle jokaisen on helppo kirjoittaa kaikenlaista tietoa, eikä tarvita välttämättä kuin yksi tunnus, joka annetaan kaikille tarvitseville tiedoksi. Sitä paitsi blogi voi olla myös sillä tavalla salasanan takana, että vain asianosaiset näkevät sen, ei tarvitse olla kaikille julkinen.

Mutta blogiehdotukseni ei mennyt läpi. Minusta tuntuu, että koska se on vieläkin suurimmalle osalle ihmisiä tuntematon, se mielletään vain himphampuksi, ja luullaan, että blogiin ei voi kirjoittaa kuin henkilökohtaisia päiväkirjanomaisia merkintöjä. Yhteiseksi foorumiksi tuli pedanet.

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Tarvitaanko onnellisuuteen status?


Oppilaiden kanssa keskustelunaiheena oli jälleen kerran aihe: Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Vastauksia on tietysti niin monta kuin on vastaajiakin. Yksi ihmisen onnelliseksi tekemä asia on "asiantuntijoiden" mielestä korkea status, eli jos ihminen muiden tai omasta mielestään "on jotain", on hän myös onnellinen. Mitä sitten kuuluu siihen, että "on jotain"? Köpstoppsbloggen listaa asioita, jotka antavat ihmiselle korkean statuksen. (Luettelo kirjasta: Marie Söderquist Tralau: Status - vägen till lycka).

Korkeaan statukseen kuuluu, että
1. on yleissivistynyt
2. on hyvä ja taitava työssään
3. on omalla työllä ansaittu omaisuus
4. on osallistuva ja kunnon vanhempi lapsilleen
5. osaa puhua sujuvasti monta kieltä
6. laittaa aikaa ja rahaa tarvitsevien avustamiseen
7. voi itse päättää työajoistaan
8. on selkeä elämänkatsomus
9. on mahdollisuus pitempään, yhtäjaksoiseen vapaaseen
10. on viihdyttävä ja hauska
11. on pitkä ja vakaa avioliitto
12. on taitava puhuja
13. on oma tyyli
14. on päästötodistus huippuyliopistosta
15. on paljon ystäviä

Tällaiselle listalle oppilaat hieman vain tuhahtelivat. Ehkä eivät kaikkea listalta edes sisäistäneet. He kertoivat eräästä blogia pitävästä julkkiksesta, joka kirjoittaa esim. käyvänsä syksyisin sienimetsässä ja marjassa. Heti perään kyseinen henkilö mainitsee pelkäävänsä, että ihmiset nyt luulevat, ettei hänellä muuta elämää olekaan. Siis tuon henkilön mielestä ei maalla yksinkertaisten ja tavallisten asioiden parissa viihtyvä ole korkealle noteerattu.

Kyseinen bloginpitäjä pitää kynsin hampain kiinni korkeasta statuksesta eli kaikesta, mitä tuossa listassa on ja vielä paljosta muustakin. Henkilö muun muassa mainitsee, että jos on vuorokausia, ettei ehdi nukkua eikä syödä, on hyvä juoda energiajuomia ja napsaista vain jokin välipalapatukka!

Sopii vain odotella, milloin kyseinen henkilö on burnouttinen tai jossain laitoksessa, ja saamme lehdistä lukea sen tavallisen: "Vasta nyt olen oppinut, mikä elämässä on todella tärkeää, ja mikä oikeasti tekee ihmisen onnelliseksi".

torstai 3. joulukuuta 2009

Opettajatkin TETtiin


Tänään oli taas koulun jälkeen VESO-päivän puolikas. Oli kaksi luennoitsijaa. Eräs teatteriohjaaja kertoi luovuudesta, ja erään yhtenäiskoulun opettaja kertoi, miten hänen koulussaan opettajat ovat ottaneet osaa TET-harjoitteluun. Tämä viime mainittu tarkoittaa sitä, että opettajillakin on nykyään mahdollisuus tutustua työelämään.

Tuossa kyseisessä koulussa tuntuivat melkein kaikki opettajat käyneen päivän tai kaksi tutustumassa itseään kiinnostavaan työpaikkaan, jotkut olivat olleet jo toista kertaa. Monet olivat käyneet tutustumassa alaan, joka oli ollut toisena haaveena opettajan ammatin ohella. Opetushallitus myöntää varoja tällaiseen, ja sen tarkoituksena on, että opettajillakin olisi jonkinlainen realistinen kuva muunkinlaisesta työstä kuin koulusta ja että muutkin opettajat kuin opinto-ohjaaja pystyisivät kertomaan oppilaille työelämästä ja sen tarpeista. Näin opinto-ohjaajalle jäisi enemmän aikaa yksilöohjaukseen.

Meidän koulussamme on jo pari opettajaa käynyt työelämään tutustumassa. Itsekin olisin ollut kiinnostunut menemään kirjastoon pariksi päiväksi juuri sen takia, että minut on laitettu koulukirjaston hoitajaksi. Mutta varoja saa käyttää vain peruskoulun opettajien hyväksi, joten se haave nyt toistaiseksi ainakin minun osaltani jäi. Saatan mennä kevätpuolella omin neuvoineni sitten, kun minulla on jokin opetukseton päivä. (Minähän olen 30%:sti osa-aikaeläkkeellä).

Luentojen jälkeen oli järjestetty paikalliseen ravintolaan hieno päivällinen, joka toi iloa synkkään syksyyn. Ainut paha puoli, että tuli syödyksi liikaa, tuntee itsensä tiineeksi sammakoksi. Mutta ei tällaisia aina tarjota, joten kärsitään pois!

tiistai 1. joulukuuta 2009

Suomen korkea koulusivistys


Suomalaista koululaitosta on kehuttu jo ennen kuin meillä on kunnon koululaitosta edes ollut! Sain taas käsiini mielenkiintoisen kirjan, jossa eräs englantilainen kertoo Suomen-matkastaan vuonna 1907. Kirjoittajaa tuntuu hämmästyttävän suomalaisten korkea koulutus ja kasvatus: "suomalaiset, todellakin, ovat kummastuttavan hyvin kasvatettuja".

Kirjoittajan mukaan johtokunnat Suomessa ovat mallikelpoisia. Mutta heti perään saamme lukea miten hän ihmettelee "mitä kaikkea mahtaa kohtalainen talonpoikaislapsi tehdä sillä tietomäärällä joka hänen aivoihinsa ahdetaan". Kirjassa kuvataan myös sitä, miten "lasten tulee oppia kahta maan kieltä rinnattain: suomea ja ruotsia. Joitain vuosia sitten oli venäjän kieli myös pakollinen, vaan ei enää. Ylemmissä sosiaalisissa piireissä ei viiden ja kuuden kielen hallintakaan ole mikään suuri asia".

Ihmettelyä aiheuttaa suomalaislasten kolmen kuukauden kesäloma. "...tavallaan kadehdittavaa, mutta se vapautensa täytyy heidän korvata erityisen kovalla koulutyöllä jälellä olevien yhdeksän kuun kuluessa". Minusta saisi olla vielä nykyäänkin niin, sillä meidän olosuhteemme ovat ihan toiset kuin keskieurooppalaisten. Marraskuun pimeät kuukaudet joutaa kyllä käydä koulua, kun ei ole muuta tekemistä, mutta elokuu olisi vielä hyvää aikaa olla luonnossakin. Toisaalta kaupunkilaisille on ilmeisesti nykyään sama, ovatko koulussa kesällä vai talvella, sisätiloissa viettävät aikaa kuitenkin.

Eniten minut yllätti lause, joka oli kirjan ainut lihavalla painettu: "Äskeisissä kansainvälisissä kilpailuissa Suomi helposti voitti halutun tunnustuksen korkeimman koulukasvatuskelpoisuuden omaamisesta maailmassa, voittaen yksin Amerikankin". Jopas jotakin. PISA-tutkimuksia on tehty siis kautta aikain, ja Suomi ollut niissä huipulla. Sadan vuoden takaisia hyviä tuloksia vain ei ole meille koskaan tuotu julki. Aina on painotettu, miten olemme muusta maailmasta jäljessä joka asiassa.

Kirjoittajallekin suomalaisten koulumenestys näyttää olevan yllätys, sillä hän tuntuu pitävän Suomea kuitenkin takapajuisena: "Itse asiassa Suomi on mitä merkillisin sekoitus edistyksellisyyttä ja taka-aikaisuutta. Minun täytyy lukeutua syylliseksi siitä, että ihailen enimmän viimemainittua lajia".

Kirja: Paul Waineman, Kesämatkailu Suomessa. Pohjan Tähden kirjapaino. Fitchburg, Mass 1909.

Kirjassa minua viehättää vielä mm. naisten aseman kuvaus senaikaisessa Suomessa ja kielenkäyttö itsessään. Eri sanojen merkitykset eivät ole vielä eriytyneet, mutta kielen tekee kummalliseksi myös suomentajan useissa kohdissa turhan tarkka alkukielessä pitäytyminen.

perjantai 27. marraskuuta 2009

Onko muutos vain hyvää


On ollut mielenkiintoista seurata vuosien aikana, miten nuorten arvostukset ja mielipiteet ovat vuosien myötä kielten keskusteluharjoituksissa ja aineissa muuttuneet. Kokemusta on minulla jo 70-luvun lopulta ihan näihin päiviin asti.

Rauhanliike ja kehitysmaiden auttaminen olivat ihan itsestäänselvyyksiä oppilaidenkin mielestä, kun olin nuori opettaja. Muistan jopa, että järjestettiin valtakunnallisia rauhanmarsseja kylän läpi. Kerrankin koulussa oli vain pari oppilasta, jotka eivät halunneet ottaa osaa marssiin, ja joutuivat oppilastovereiden ankaran puhuttelun kohteeksi. Ei juuri auttanut selittelyt, että mitä se maailmanrauhaa edistää, jos he käyvät kello 12 kävelemässä koululta SALE:lle ja takaisin!
Kehitysmaiden ja heikko-osaisten auttamisesta keskusteltaessa olivat vastaukset jo ennalta arvattavissa: kehitysmaita on autettava, rahankeruu on itsestäänselvyys. Muistan sen hetken, kun ensimmäisen kerran kuulin oppilaan suusta sanat: Pudotetaan kehitysmaihin pommi. Sillähän siitä ongelmasta päästään!

Työttömyys ja siihen suhtautuminen ovat mielenkiintoisia aiheita. Ennen oli itsestäänselvyys, että jos joutui työttömäksi, piti ensisijaisesti ottaa vastaan mitä tahansa työtä parempia hommia odotellessa. Työttömyyskorvausta saisi nostaa vasta sitten, jos ei kerta kaikkiaan mitään työtä olisi tarjolla. Olin kuolla kauhusta, kun ensimmäisen kerran kuulin oppilaan sanovan, että ellei hän saa oman tulevan alansa töitä, hän voi ihan rauhassa olla työttömänä vaikka lopun elämäänsä.
Mutta eivät kaikki kuitenkaan ihan noin vain niele sitä, että nuori ihminen pelkästään työtön olisi. Pari vuotta sitten joku esitti, että jos meiltä lukio loppuisi, minä kuulemma saisin nauttia rauhassa työttömyyskorvausta, mutta nuoremmat opettajat joutaisivat hakea uutta työtä. Mutta näidenkään ei tarvitsisi etsiä mitä tahansa työtä tilapäisestikään, vain koulutustaan vastaavaa.

Mansikankeruu oli tavallinen nuorten kesätyö 80-luvulla. Sukupolvi, joka ensimmäistä kertaa asetti sen kyseenalaiseksi, on tällä hetkellä noin kolmikymppinen. "Siinä tulee selkä niin kipeäksi, et sinäkään pellolle menisi", joku esitti minulle. Eipä puhuja arvannut, että olin ensinnäkin maatalosta kotoisin. Ja toisekseen, olin siihen mennessä jo ainakin viitenä vuonna ollut perheeni kanssa joka kesälomalla mansikankeruussa aina pari viikkoa kerrallaan. Saimme palkaksi seuraavan talven mansikat, perunat ja porkkanat. Ja ihan viime vuosiin asti olemme keränneet joka kesä itse talven mansikat joltain tilalta.

Perhe, puoliso, lapsia, hyvä ammatti, omakotitalo, auto ja koira olivat futuuria harjoitellessa vielä 90-luvullakin tavalliset tulevaisuudenhaaveet. Oma ura, auto ja talo ovat vieläkin itsestäänselvyyksiä, mutta puoliso ja lapset eivät. On erittäin tavallista, että ura on ihan ensimmäisenä suunnitelmissa. Puoliso ja rakkaus eivät kuulu mitenkään yleisesti nuorten ajatusmaailmaan. Sitä paitsi sana rakkaus käsitetään hyvin kapea-alaisesti vain miehen ja naisen väliseksi. Rakkautta ei yksinkertaisesti ole olemassa. Lapset puolestaan ovat nuorten mielestä kirkuvia olentoja, jotka jarruttavat ihmisen vapautta kaikin tavoin, sellaisia ei aiota hankkia.

Uskonnon arvostus on alamaissaan. Ennen oli luokassa syvästi uskonnollisiakin oppilaita, uskonnosta sai puhua, uskonnollisia tekstejä saattoi käsitellä ihan kuin mitä muita tekstejä tahansa. Uskonnosta saattoi vaihtaa mielipiteitä luokassa ihan kuten mistä tahansa muusta aiheesta. Mutta kuten kaikki muukin on muuttunut, muuttui oppilaiden asennekin. Tuli uusi sukupolvi, joka ei suostunut lukemaan uskontoa käsittelevää kappaletta ollenkaan, ja nyt kuuluu jo heti murahduksia luokassa, jos mainitsetkin u:lla alkavan sanan.

Nämä eivät ole tietenkään kaikkien oppilaiden mielipiteitä, ovat vain yleissuuntaa kuvaavia. Mielipiteet ilmentävät jotenkin sitä yleistä arvomaailmaa, joka on koko yhteiskunnassa. Ennen oli yhteiskunnassa tietyt yhteiset arvot. Opettajana jo tiesi etukäteen, miten oppilaat tulevat vastaamaan. Oli kyse siitä, että saa oppilaan vain sanomaan asiansa vieraalla kielellä. Opettajan kannalta on nyt mielenkiintoisempia keskusteluja, kun ei vastaus olekaan arvattavissa.

torstai 26. marraskuuta 2009

Miksi ei Helsinkiin


Lupasin hiljattain kertoa, miksi Helsinki on aina tuntunut minusta luotaantyöntävältä. Se on ollut sitä aina. Kun sain Tampereella opintoni päätökseen ja piti alkaa hakea työpaikkaa, oli ehtona, että mihin tahansa muualle, kunhan ei Helsinkiin eikä Hervantaan. (Hervanta on Tampereen yksi kaupunginosa, siihen aikaan ei kovin hyvämaineinen).

Kaikki alkoi varmaan jo 60-luvun alussa, kun vanhempieni kanssa koko perhe matkustimme junalla Helsinkiin. Veturi työnsi paksua savua sisälle vaunuunkin, jossa mutustelimme eväitämme. Junan vessaan ei saanut tehdyksi asiaansa, sillä pelotti, että putoaa reiästä ohi vilajaville ratapölkyille. Kaikki tämä vaikutti jo valmiiksi mielialaan.

Yövyimme isän sedän luona, tämän räätälinverstaassa. Verstaassa oli valtavankokoinen räätälinpäytä, jolla me viisihenkinen perhe nukuimme. Tai minä vain yritin nukkua. Pöytä oli näyteikkunan vieressä, johon kuitenkin kai oli vedetty verho eteen. Autot huristivat ohi kaiken yötä ja joka huraus kuului sisälle. Ilmanalakin oli jotenkin paksu ja tunkkainen, pölyinen.

Itse kaupungista muistan korkeita harmaita ankeita kerrostaloja. En tiedä, missä kaupunginosassa olimme, mutta muuta ei ole jäänyt mieleen kuin ääretön ankeus. Ahdistavuutta lisäsi vielä se, että samaan aikaan sattui kummitätini olemaan Helsingissä sairaalassa, jossa kävimme häntä katsomassa. Kaikki talot sinnekin mennessä olivat kovin alakuloisen näköisiä.

Kun sitten myöhemmin opiskeluaikana olimme kaikki saksanlukijat tutustumassa Helsingin Goethe-instituuttiin, eksyin vessassakäynnin takia porukasta, ja jouduin melkein paniikkiin, kun en tiennyt, mihin muut olivat menneet, enkä tiennyt Goethe-instituutin osoitettakaan. Kai minä jotenkin olen sieltä pois selvinnyt, kun kerran tästä istun.

Ja aina kun vuosien mittaan on pitänyt Helsingissä käydä, on siellä haissut pissa, mitä en muissa kotimaan tai ulkomaiden kaupungeissa ollut havainnut. Jopa markkaa ruinaavat puliukotkin tuntuivat muualla sivistyneemmiltä kuin Helsingissä. 80-luvulla lasten kanssa ulkomailla käydessä jouduimme varojen puutteessa yöpymään aina kaikkein halvimmissa paikoissa. Ja mistäs maalainen olisi tiennyt, mitkä paikat ovat ns. huonoja paikkoja. Joissakin oli vastassa jo ovella punahuulisia ja verkkosukkaisia hoono soomi puhuvia naisia.

Seuraavat kauhukuvat ovat siitä, että aina Helsingissä käydessä oli kadut revitty apposen auki, joka paikka roskattu, ja aina ihmettelin, miten siellä voi kukaan asua. Mutta nyt alkaa kuva muuttua positiivisempaan. Minulla on ollut hyviä helsinkiläisiä ystäviä, jotka ovat näyttäneet kauniita ja kivoja paikkoja. Ja ehkä vähitellen osaan kulkeakin vaikka minne. Tiedä vaikka joskus vielä muuttaisinkin sinne. (No tuskin kuitenkaan).

******
Sain muuten Mansikilta yllä olevan tunnustuksen. En tiedä, kenelle jakaisin, kun blogeja on niin uskomattoman paljon ja kaikki hyviä, ja sitä paitsi linkittäminen on tuhottoman aikaaviepää. Joten annanpa tällä kertaa vaikka kaikille, joiden blogeja olen kommentoinut. Olkaa hyvät, ottakaa ihan rauhassa, olette tunnustuksen ansainneet.

Tunnustuksen mukana oli saatesanat:

1. Lisää tunnustus blogiisi ja julkaise säännöt.

2. Ilmoita palkinnon saajille heidän blogissaan.

3. Palkinnon voi jakaa 10.lle blogin pitäjälle.

4. Ilmoita blogissasi kenelle jaat tunnustuksen eteenpäin.

tiistai 24. marraskuuta 2009

Eivät ne lapset rikki mene


Televisiossa on muutamia hyviä asiallisia ohjelmia, joissa on käsitelty tärkeitä asioita. Juuri äsken tuli uusintana Outo juttu, jossa oli puhetta lasten kasvatuksesta. Todettiin, että vanhemmilla on kasvatus aivan hukassa. Mielenkiintoista minusta ohjelmassa oli, että kun kysyttiin lapsilta, mitä mieltä he ovat rajoista, kaikki olivat sääntöjen puolesta.

Joka ikisellä ihmisellä on kokemusta siitä, miten jotkut vanhemmat antavat lasten meiskata ja juoksennella erilaisissa tilaisuuksissakin, joissa pitäisi ottaa huomioon, että muut haluaisivat ehkä kuunnella ohjelmaa, eikä jonkun piltin parkunaa.

Juuri viikonloppuna junassa istuessani tapahtui sellaista, mitä en vielä ollut kokenutkaan. Kaksi teini-ikäistä pojankorstoa juoksi junan käytävillä kiertäen alakerrasta yläkertaan, huusivat ja paukuttelivat jotain eteisen puolella, mikä kaikui koko junassa, sillä ei ainakaan yläkertaan ollut ovia. Mistä se asiallinen oleminen ja hyvä käytös yhtäkkiä tulisi. Eivät näköjään kaikki lapset vielä vartuttuaankaan ymmärrä mikä on sopivaa, mikä ei. Tällaisilla kun sitten on omia lapsia, meuhke sen kuin jatkuu.

Pidin syksyllä jotain sijaistuntia yläkoulun puolella. Kaikki oppilaat eivät käyttäytyneet ihan mallikelpoisesti. Kun käyttäytymisestä oli puhetta, rupesivat pojat kertoilemaan, mitä kaikkea se iskäkin oli kouluaikana tehnyt. "Oi niitä aikoja", huokailivat pojat kaihoisasti. Joopa joo.

Onko mikään ihme, että kasvatus on vaikeaa. Niin tärkeään asiaan kuin vanhemmuus ei ole juurikaan koulutusta. Mihin tahansa muuhun asiaan on koulutuksesta ja opista ylitarjontaakin, muttei kasvatukseen. Vai onko niin, että oppia olisi kyllä saatavilla ja tarjolla, mutta nuoret vanhemmat eivät osaa tai halua sitä hakea ja etsiä. Pitäisi olla mahdollisuus suorittaa "vanhemmuuden ajokortti".

En haluaisi kuitenkaan syyttää kaikkia vanhempia enkä pelkästään vanhempia. Vanhemmat tekevät useimmiten parhaansa ja onnistuvatkin saamaan hyviä tuloksia, vaikka maailma on muuttunut vaikeaksi. Haluan vain tuoda julki, että "eivät ne lapset mene rikki, vaikka niitä vähän komentaakin eivätkä räjähdä", kuten alussa mainitsemassani ohjelmassa lapset niin viisaasti sanoivat.

maanantai 23. marraskuuta 2009

Kulttuuria pursuaa


Vierähti viikonloppu taas Suomen pääkaupungissa. Onkohan Helsinki muuttunut edukseen vai mistä johtuu, että sieltä on nyt vain positiivisia kokemuksia. Vai sunnuntain aurinkoko hyvän tunnelman sai aikaan: rakennukset kauniita, ihmiset ystävällisiä, jopa nuoretkin myyjät alkoivat oma-aloitteisesti puhua muutakin kuin asiaa. Kukaan ei nyrpistellyt nenää, vastaantulijat hymyilivät ja katsoivat silmiin, missään ei haissutkaan ihmisen ruumiineritteiltä, kaduilla ei roskan roskaa. Jopa raitiovaunussa alkoi joku puhua meille, mikä oli aiheuttaa shokin. Kuinka tällaista Helsingissä! Berliinissä kyllä, mutta että Helsingissä! Ja tämä mies luki vielä Stieg Larssonia, mistä olisin alkanut mielelläni jotain muutakin jutella, mikäli emme juuri olisi saapuneet määränpäähän. Taidanpa mennä Helsinkiin koht´sillään uudelleen!

Nyt on sitten nähty mestari Picasso, sen mitä siitä ihmistungoksessa pystyi näkemään. Katkeamaton virta ihmisiä halajaa näkemään suudelmia ja alastomia ihmisiä rannalla tietynlaisissa puuhissa. Samat teemat toistuvat melkein joka teoksessa. Jo alkuvuosien teoksissa alkavat ihmisten silmät vinksottaa miten sattuu. Ja kun silmät irrotetaan paikaltaan, sanotaan Picassoa esittelevissä kirjoissa niin hienosti jotenkin tähän tapaan: "...seksuaalisymboli moninkertaistuu hienosti..."
Kun oppilaat tunnilla piirtävät samanlaisia irrallisia symboleja, saavat he osakseen pelkkää haukkumista, mutta mitä enemmän Taiteilija piilottelee rintoja, huulia, ja muita värkkejä teoksiinsa, sitä enemmän kehutaan. Epäreilua.

Osuimme myös museoon, jonka teemana oli Yö. Millaista oli satoja vuosia sitten yöllä - susikin kurkisti oviaukosta - mitä uskomuksia yöhön liittyy, ja mitä kaikkea yöllä tapahtuu. Vaihteeksi erilaista katsottavaa.

Kun kerran Helsinkiin pääsee, on kaupungista otettava kaikki mahdollinen irti. Lauantai-illaksi olimme varanneet liput Maria de Buenos Aires -konserttiin. Tilaisuus oli hieman erilainen kuin kuvittelimme. Teos oli moderni tanssiesitys. Tanssijat olivat hyviä ja osaavia, vaikkakin tarina oli turhan utopistinen minun makuuni. Mutta orkesteri soitti tosi mahtavasti. Satuimme onneksi ihan soittajien viereen ja oli kiva seurata heidän toimintaansa, viulunjousien pompahtelua, flyygelinsoittajan sormien juoksua...

Onnistuin vihdoinkin pääsemään Temppeliaukion erikoiseen kirkkoonkin. Todella ihmeelllinen. Ei mikään kumma, että viehättää ulkomaisia turisteja. Kun Suomessa ei kerran ole paljon vanhaa kulttuuria ja ulkomaalaiselle ei ole mitään loistoa tarjota, suomalaisten kannattaisi suunnitella maassamme ulkomaalaisille kiertomatka, jossa näytettäisiin mitä erikoisimpia kirkkoja: modernia designia, korpikirkkoja ja tietysti eri aikakausien peruskirkotkin. Meidän erikoiset kirkot ovat Euroopan mahtavien ja koristeellisten tuomiokirkkojen rinnalla kyllä uskomattomia.

Kuvassa: Yö-museon näyteikkunassa enkeleitä tikapuilla.

torstai 19. marraskuuta 2009

Eihän se maailmaa kaada


Jo useita vuosia on puhuttu siitä, että kielissä pitäisi olla pakollinen suullinenkin koe ylioppilaskirjoituksissa. Alun perin sen piti tulla jo pari vuotta sitten, mutta siitä on luovuttu, tulisi liian kalliiksi. Mutta sen sijaan ensi syksystä lähtien on lukioiden tarjottava kielissä pakollista suullista kurssia. Siihen kuuluu tietysti suullinen koekin, ja halutessaan oppilaalla on mahdollisuus saada erillinen todistus suullisesta kielitaidosta.

Tuota silmällä pitäen pidin tänään saksassa suullisen kokeen. Mutta meillä meni kaikki asiat vähän pieleen jo heti aluksi. Ensinnäkin kaikki näyttivät äärimmäisen jännittyneiltä ja pelokkailta jo heti kättelyssä. Olin katsonut vapaan luokan valmiiksi, mutta siellä olikin jo muita. Kiersimme kaikki mahdolliset luokat ja käsityöluokka oli vihdoin vapaa. Kun oli päästy hyvään alkuun, sinne tulikin alaluokkalaisia. Kaikkeen tähän sählinkiin oli kulunut niin paljon aikaa, että se alkuperäinen luokka oli sillaikaa vapautunut. Varmaan vaikutti negatiivisesti oppilaiden tuotokseen, ja yhdellä oli lisäksi jokin menokin kesken tunnin.

Mutta muuten koe meni ihan kohtuullisen mukavasti. Ensi viikolla pidän ruotsistakin samanlaisen. Minkähän takia oppilaat kuitenkin jännittävät koetilanteessa, vaikka tunnilla puhuvat samanlaisista asioista samojen ihmisten kanssa. (Taikka en minä oikeastaan ihmettele, itse jännittäisin myös). Joskus takavuosina on joku jännittänyt niin, että on ihan tärissyt. Joku on mennyt muuten vain lukkoon tai joku pillahtanut itkuunkin. Eihän tämä nyt maailmaa kaatava asia ole, ei kannata yöuniaan menettää. Tälle porukalle tämä oli ensimmäinen suullinen kokeen nimellä, mutta katsoin viisaimmaksi ottaa nyt vain harjoituksen kannalta, että saisivat vähän tuntumaa. Ensi kurssissa on sitten jo arviointikin.

tiistai 17. marraskuuta 2009

Saahan sitä kokeilla


Missä vähintään kaksi kokoontuu yhteen, on puheenaiheena possuflunssa. Tässä kahdenlaisia neuvoja tuon pelätyn taudin estämiseksi.

Tänään kuulin eräältä venäläiseltä tuttavaltani, että hän ei aio ottaa rokotusta, vaikka saisikin. Hänessä ei ole ollut kuulemma 37 vuoteen flunssaa. Ei itsellänikään usein ole, viimeksi kaksi vuotta sitten, mutta kiinnostuin tietämään, onko hänellä sitten olemassa jokin hyvä neuvo taudin välttämiseksi. Ja olihan hänellä.

Tehdään oikein kunnon ehkäisyrohto, johon tarvitaan 300 grammaa puristettuja valkosipuleita. Ne laitetaan puoleen litraan pirtua. En muista, kuinka kauan näiden pitää muhia pullossa, ehkä viikko tai kaksi. Sitten aletaan rohdon nauttiminen:

Ensimmäisenä päivänä yksi tippa pieneen määrään maitoa (tai muuta nestettä), toisena päivänä kaksi tippaa, sitten kolme ja niin edelleen, kunnes päästään viiteentoista tippaan päivässä. Sen jälkeen aletaan nauttia rohtoa käänteisessä järjestyksessä: 14, 13, 12 tippaa jne. Kun on nautittu enää yksi tippa päivässä, otetaan vielä seuraavat kaksi viikkoa joka päivä 15 tippaa, minkä jälkeen kuuri lopetetaan. Tämän jälkeen pitäisi olla sen verran vastustuskykyä, ettei flunssa hevin tartu. Kuuria ei tarvitse toistaa ennen kuin vaikkapa kolmen vuoden kuluttua.
Ainakin itse aion kokeilla, ei kai siitä haittaakaan ole.

Sain tänään tällaisen kännyköissä kulkevan tekstiviestin, jossa hyviä neuvoja, miten muutenkin voi välttyä tuolta kamalalta taudilta:

1. Ei sikoja sänkyyn!
2. Pöydällä ei porsastella!
3. Välttele ylpeitä emakoita!
4. Pidä välimatkaa karjuihin!
5. Älä koske kinkkuihin!
6. Unohda kärsiminen!
7. Töpseliä saa työntää vain varmistettuihin rasioihin porsimisen estämiseksi.
8. Sikailut tehtävä ulkotiloissa (terassi tms.)!

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Suolaista aamutuimaan


On vanha juttu, että tuima tarkoittaa länsimurteissa suolaista ja itämurteissa suolatonta. Se on myös niitä ensimmäisiä asioita, jonka merkityksen ihmiset haluavat tietää toisiltaan, kun tapaavat uuden henkilön uudelta murrealueelta. Sillä ilmeisesti halutaan tavallaan testata, kumpaan joukkueeseen vastapuoli kuuluu, ihan samoin kuin halutaan tietää, kuuluuko vastapuoli vastan vai vihdan käyttäjiin.

Ensimmäistä kertaa kuitenkin vastaani tuli selitys, miksi sama sana tuima merkitsee vastakkaisilla alueilla eri asioita. Ihmisethän tuntevat merkitykset voimakas, kova, raju yleiskielessäkin. Voidaan sanoa tuima tuuli, tuima taistelu, tuima löyly, jopa tuima ilme. Näin on käsitettävissä länsisuomalaisten liian tuima ruoka voimakassuolaiseksi.

Mutta Pohjois-Karjalassa tuima olo tarkoittaa hiukaisevaa tunnetta aamulla, se on siis suolaisen tarvetta, hiukoo. Tällaiseen aamutuimaan eli hiukovaan nälän tunteeseen otetaan silliä tai mitä tahansa, joka vie tuiman olon pois. Vähäsuolainen on siten tuimaa. Aikaa myöten tuosta aamutuimaan-ilmauksesta on kehittynyt pelkkä ajanilmaus. (Maija Länsimäki, kirjassa Ikkunoita kielen maailmaan, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2004).

Itselleni ei tuima tarkoita suolaista eikä suolatonta, sillä sitä on kotona vältelty vanhempieni ollessa eri murrealueilta. Turhaa rähinää on vältetty myös kutsumalla lentäviä itikoita sääskiksi, navetassa lypsävät eläimet eivät olleet myöskään itikoita, siellä oli pelkkiä kurmuja.

Mutta ei riitaa tullut mattojen tamppaamisestakaan, sillä isä antoi äidin ihan rauhassa puristella matot tai viruttaa ne pesun jälkeen, vaikka hän itse olikin sitä mieltä, että ne olisivat tulleet puhtaammiksi ihan vain puistelemalla ja huuhtelemalla. Hänen mielestään niitä oli turha venyttääkään, olivat tarpeeksi pitkiä.

Unka ja vieru olivat sitten kuitenkin sanoja, jotka sotken vielä tänäkin päivänä. Kumpikin tarkoittaa puupölkystä tehtyä peltojyrää, jolla jyrättiin pelto tiiviiksi, ettei kosteus pääse liikaa haihtumaan. Unka on läntinen sana ja vieru itäinen, mutta ei niistä kai enää ole ongelmaakaan, sillä harva taitaa enää sellaisia kapineita tarvita. Lieneekö moni kuullutkaan.

lauantai 14. marraskuuta 2009

Optean rutosia


Olen saada hepulin, sillä kun olen kirjoittanut jonkin jutun ja tarksitanut sen, ovat nykyään kaikki kirjaimet vaihtaneet sanoissa paikkaa. En ole niinkään huomannut, että kirajimia jäisi pois tai muuten tulisi vääriä kirjaimia, mutta pakianvaihto on tavallsita. Tästä olen kirjoittanut ennenkin, mutta näyttää "tauti" vain pahentuvan. En ole tietoinen, mitä psykologian- tai lääkärinkirjoissa kerrotaan tällasiesta aivojen toiminnasta, liekö sitä paljon tutkittukaan.

Luulin aluksi, että vika on vain minussa, mutta blogeja lukiessa olen huomannut monen muunkin tekstiin jääneen juuri samanlaisia vihreitä, samoin eri kommenteissa. Ei näytä olevan kielelläkään merkitystä, sillä nyt olen havainnut saman saksalaisissa ja ruotsalaisissakin blogeissa. Jopa joskus joku ulkomaalainen vaihto-oppilas kirjoitti pahastikin vinskahtanutta tekstiä. Blogeissa imliötä tapaa nimenomaan siksi, että niissä usein kirjoitetaan nopeasti, eikä aina jasketa takristaa lukemaansa. En ole perhetynyt luki-häiriöihinkään, joten en tiedä, onko tämä sukua sille ilmiölle. Mielenkiintoinen aviojen tiominta joka tapuaksessa.

Odottakaapa vain, niin saatte muutaman vuoden päästä lukea minun tällaisia blogitekstejäni, kun en enää jaksa enkä ymmärrä niitä korjatakaan:
Tälälä minä vain olen rutosin ja sakasan optetajana, vakiken musita miätän, ja olisi piätnyt päsätä elkäekelle jo kauna sitetn. Oppialat vain kisuaavat ja tyköaverit vionilevat.

perjantai 13. marraskuuta 2009

Ei aina vaihtamalla parane


Minähän en seuraa urheilua, enkä piittaa, mitä siellä hääräävät. Mutta sivusta olen kuullut, että Vaasan Sportin päävalmentajaa Juhani Tammea vaaditaan eroamaan. En tiedä, onko vaatimus oikeutettu vai, en ole sen vertaa seurannut urheilu-uutisia.

Mutta tuo uutinen kiehautti periaatteellisella ja yleisellä tasolla. Minusta on outoa, että jos jokin ryhmä ei menesty, ollaan heti erottamassa ohjaaja tai opettaja. Olkoon sitten kyse politiikasta, urheilusta tai mistä tahansa lajista, missä tarvitaan ohjaajaa, kaikki menestymättömyys ja epäonnistuminen on aina ohjaajan syytä. Tämä suututtaa minua siksi, että olen niin monta kertaa nähnyt, miten monien ryhmien jäsenet itse eivät sitoudu tehtäviinsä. Myöhästellään, lintsataan, ja aina syy on jossain muualla kuin omassa itsessä.

Minusta ohjaajan vaihtaminen ei ole aina se oikea ratkaisu. Uudella ohjaajalla on taas uusi ryhmä edessään, kestää kauan ennen kuin opitaan tuntemaan toisensa puolin ja toisin. Sama pätee opetustyössä. Jos tutun porukan kanssa epäonnistutaan, on helpompi oppia virheistä, kun tiedetään jo toistensa tavat.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Roistouksia

Nyt olen saanut tällaisen tunnustuksen Ofelialta. Näyttää siltä, että kaikkiin palkintoihin liittyy aina velvollisuuksia. Nyt on kerrottava itsestään seitsemän asiaa, joita muut eivät vielä tiedä. Minä olen kyllä kailottanut täällä kaikki asiat, joten vaihteeksi päätin yrittää keksiä sellaisia asioita, joita olen tehnyt, mutta jotka ovat kiellettyjä tai jotenkin väärin. Piti oikein kaksi päivää miettiä tekemiäni laittomuuksia. Onkohan aktiivista unohtamista!

1. Olen keskikouluaikana ostanut koulun ruokalasta munkkeja. Maksoin yhden, otin kaksi!
2. Kerran ostin lapsena ruokatunnilla kaupasta karkkiaskin. Se maksoi kymmenen penniä. Minulla oli vain yhdeksän pennin rahaa, jotka työnsin kassatädin kouraan. Samalla kun kassatäti laskeskeli rahoja, minä työnnyin tungoksessa pihalle.
3. En koskaan muistanut historiantunnilla vuosilukuja. Rupesin kirjoittamaan kaikki vuosiluvut tunnin alussa pulpetinkanteen, josta niitä sitten latelin opettajan kysellessä läksyä.
4. Minulla on kaapissa pyyheliina, jossa lukee omistajan nimi: Stockholms stad. Eksynyt matkalaukkuun opiskeluaikana.
5. On minulla myös suolasirotin, joka on tarttunut käteen opiskeluaikana tamperelaisesta ravintolasta.
6. Sain muutama vuosi sitten ylinopeussakot. Ajoin 40:n alueella 60:ta, huom! ei muita tielläliikkujia. Poliisiauto kaarsi perääni ja vilkutteli, mutta en ymmärtänyt pysähtyä, lisäsin vain vauhtia, etten olisi tiellä. Poliisiauto ajoi perässäni kotipihaan asti.
7. Kerran kaupasta tultuani huomasin, että kassiini oli vahingossa tipahtanut jostain hyllystä pussillinen piipunrasseja. En vain ole palauttanut niitä.

Joten tällainen roisto. Tapani mukaan en nimeä erikseen palkinnon saajia, mutta tästä saavat kaikki ottaa ihan vapaasti. Ja voi vielä kertoa seitsemän asiaakin itsestään.
Onneksi ei tarvinnut enempää kertoakaan, minulla ei olisi roistouksia enempää ollutkaan.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Jähmettyneitä aivoja

Jokohan tarvitsisimme oppilaiden kanssa kunnon pitkän loman. Alkava pimeä kausi on nimittäin alkanut jähmettää meidän aivojamme. Eilen kerroin saksantunnilla Berliinin muurin kaatumisesta ja mainitsin, että siitä on nyt kaksi vuotta. Oppilaat räjähtivät nauramaan. Kauhistuin, miten tunteettomia nykynuoret ovat, naureskelevat vain vakavalle asialle.
Selitin asiaa eteen päin ja taas mainitsin, että ajatelkaa, kaksi vuotta! Taas valtava naurunpurskahdus. Onneksi joku viimein armahti minut ja mainitsi, että ehkä siitä sentään on enemmän aikaa kuin se kaksi vuotta!

Tänään sitten ruotsintunnilla käsiteltiin uutta kappaletta. Kehotin kysymään ongelmakohdat, ja sen tiimoilta käytiin seuraava keskustelu:
Oppilas: -Mitä tuo i synnerhet tarkoittaa?
Minä: -Varsinkin.
Oppilas: -Niin tuossa lauseessa rivillä 42 on alussa i synnerhet, jotta mitähän se tarkoittaa?
Minä: -Varsinkin. Vai tarkoitatko koko lausetta?
Oppilas: -Ei kun minä en tiedä, mitä tuo i synnerhet on.
Minä: -Varsinkin.
Luokka alkaa vähitellen hihitellä. Oppilas puolestaan alkaa näyttää onnettomalta.
Oppilas: Kun sanastossa ei ollut, mitä i synnerhet on suomeksi.
Minä: -I synnerhet on suomeksi varsinkin!
Oppilas miettii hetken ja sitten oivaltaa: -Ai jaa!

maanantai 9. marraskuuta 2009

Kun vielä oli muuri


Olen yhtäkkiä havahtunut siihen tosiasiaan, että on kasvanut uusi sukupolvi, jolle Berliinin muurin kaatuminen tasan 20 vuotta sitten tai elämä entisessä DDR:ssä on kuin mitä tahansa historiankirjan yhdentekevää juttua, samalla tavalla kuin itselleni vaikkapa sota-aika, jota en omakohtaisesti ole kokenut.

Eilinen postaus sai muistinystyräni toimimaan, ja mieleeni pulpahti muutama muisto niiltä ajoilta, jolloin olin Leipzigissa saksan kielen kurssilla kuukauden. Muuri oli ollut pystyssä jo kymmenen vuotta ja Saksa jaettuna parikymmentä vuotta. Itse Itä-Berliinissä olimme vain päivän retkellä, mutta se ankeus ja harmaus muurin liepeillä oli mieliinpainuva. Sotilaita kuljeskeli siellä täällä, minne ikinä päänsä käänsikin. Kaikki vähänkin pensaisiin ja puihin viittaava oli raivattu muurin läheltä ainakin sadan metrin säteeltä, että heti nähtäisiin, jos joku yrittäisi muurille.

Itse kurssi Leipzigissa oli erittäin antoisa, luentoja kuusi tuntia päivässä, sunnuntaisin ja iltaisin retkiä, nähtävyyksiä, teatteria, konsertteja, jopa neljän tunnin ooppera (voi kauhistus!) jne. Nähdyksi tulivat kaikki lähikaupungit, jopa Berliini ja Potsdam Sansoussin linnoineen. Ja unohtaa ei sovi niitä vapaa-aikoja, jolloin saimme erimaalaisten uusien kavereiden kanssa kuljeskella kaupungilla miten halusimme ja viettää aikaa miten parhaaksi näimme.

Asuimme perheissä, mikä oli kielen pakollisen oppimisen kannalta myös hyvä. Ja oma perheeni oli erittäin mukava ja miellyttävä. Mutta emme olleet varautuneet siihen, että ruoka onkin hieman erilaista kuin koto-Suomessa. Aamiaisella oli aina keitetty kananmuna. Enhän ollut koskaan vielä ennen nähnyt, että kananmunaa lusikalla syötäisiin munakupista. Eikä sitä ollut edes keitetty neljää minuuttiakaan, se oli vain käytetty vedessä, eikä sitä pystynyt millään oudokseltaan syömään. Jotain kauhistuttavan läskistä makkaraa oli myös pöydässä, makkarassa peukalonpään kokoisia valkoisia läskikokkareita.

Päätimme huonekaverini kanssa, että ostamme kaupasta ruokaa nälkäämme. Hämmästys oli suuri, kun siellä ei ollutkaan kuin sämpylöitä ja kalasäilykkeitä sekä hilloja. Onneksi sämpylät ja leivät olivat hyviä, mutta aika yksipuoliseksi ruoka kävi. Luulimme, että hedelmiä sentään olisi, mutta ei ensimmäistäkään.

Päivittäinen ruokailu oli Mensassa. Valmiiksi annosteltuna jokaiselle työnnettiin lokerolautanen, jossa kahdessa lokerossa oli riisiä, ja suurimmassa lokerossa lihaa, kalaa tai kanaa. Eivät ne mitään gourmet-ruokia olleet, ihan vain kypsäksi paistettu ja usein niin läskistä tai luista, että syötävää vain nimeksi. Riisiä oli runsaasti siksi, että suurin osa opiskelijoista tuli jostain Vietnamista tai arabimaista. Me suomalaiset olimme ainoat länsimaalaiset, ja aloimme valittaa riisistä. Saimmekin sitten aina puolet riisiä ja puolet paistettuja perunoita.

Kerran loppui viikoksi vesi meidän kaupunginosastamme. Menimme kaverin kanssa yleiseen kylpylään. Kumpikin meistä laitettiin omaan pieneen koppiin, jossa oli keskellä vain sementtinen kylpyamme. Vihainen eukko osoitti meidät istumaan kylpyammeeseen ja läiskäisi oven kiinni. Valoja ei tietystikään ollut ja siellä istuimme kumpikin omassa kopissamme pimeydessä. Onneksi ääni kuului kopista toiseen, joten saimme huudelluksi toisillemme.

Meille oli etukäteen sanottu, että kotiväen kannattaa kirjoittaa meille kirje Itä-Saksaan jo ennen lähtöämme, että edes saamme joskus viestejä. Postin kulku kesti ainakin viikon. Nuorempi sukupolvi muistakoon, että ei ollut kännyköitä eikä muutenkaan mahdollista soittaa! Kirjeet tulivat - jos tulivat - konttorille. Lasisessa kopissa istui joku mummo, edessään pöydällä kaikki ulkomailta tulleet kirjeet. Sieltä jokainen kävi lasin takaa kurkkimassa, sattuisiko pöydälle levitettynä olemaan itsellekin jokin kirje. Pettymys oli tavallisin tunne.

Kaupoissa ei ollut juuri myytävää. Sehän ei meitä oikeastaan haitannut, ei meillä olisi ollut mitään varaa ostaakaan. Joitain kortteja ja saksalaisia muistolauseita kehystettyinä on minulla muistona tuolta ajalta. Ulkomaalaisille oli erityiset kaupat, en muista miksi niitä nimitettiin. Sieltä sai ostaa länsivaluutalla länsimaista tavaraa. Sieltä kävimme ostamassa suklaata, muuta kalliimpaa ei ollut varaa ostaakaan. Suklaansyönti vain oli tuhoisaa, kuukauden päästä kotiin tultuani koko naama oli ihan täynnä finnejä.

Paljon olisi kerrottavaa, mutta tässä ensimmäisinä mieleen tulevat. Jälkeen päin ajatellen ei tuo oleskelu siellä varmaan meille ollut niin kova shokki kuin se olisi nykynuorille. Eivät ne olot silloin ainakaan maalla niin suuresti eronneet DDR:n oloista. Mutta jonkin verran kuitenkin, koska me parikymppisetkin sen huomasimme.

P.S. Tuo kuva on Suomesta, mutta valitsin sen siksi, että se muistuttaa siitä, miten monin tavoin itäisestä Saksasta yritettiin paeta länteen. Kuumailmapalloin, tunneleiden kautta, autojen takakontissa jne. Mikäs meidän turistien siellä oli ollessa, mutta asuminen saattoi olla hieman toista.

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Berliinistä kirjekaveriin

On kulunut kaksikymmentä vuotta Berliinin muurin murtumisesta (9.11.). Kato nyt tätäkin kyselee blogissaan, missä kukin oli silloin.
Sitä ei kuitenkaan ehkä monikaan muista, en minäkään. Itselläni oli muurin murtumisen tienoilla saksalainen kirjekaveri, joka asui Länsi-Berliinin puolella. Sain häneltä heti samalla viikolla pikkusormen kynnen kokoisen palan Berliinin muuria kirjekuoressa. Ja uskon, että se on aito, sillä miksi hän muuten olisi sen vaivautunut minulle lähettämään. Tuon jälkeen sain viikottain erilaisia lehtileikkeitä muuritapahtumista ja siitä, miten idästä tulleet Ossit jonottivat kassoilla 100 DM:n tervetuliaisrahaansa. Monet Wessit eli länsiberliiniläiset katsoivat rahanjakoa karsaasti. En tiedä muuten, onko tuo ainakin 10 cm paksu leikenivaska minulla vielä jossain tallella.

Samaisen postauksen kommentissa Clarissa kertoo, miten hän sai muurin murtumisen jälkeen uudelleen yhteyden kadonneeseen kirjeenvaihtokaveriinsa.Tuosta kommentista ilmeni taas yksi pieni pala mennyttä ajankuvaa. Nimittäin se, että ennen oli tavallista, että otettiin yleensä heti kirjeenvaihtokaveri siitä maasta, jonka kieltä opiskeltiin. Itse sain ensimmäisen kirjekaverini 13-vuotiaana Itävallasta. Parin vuoden kuluttua Saksasta. Tämä saksalainen kirjekaveri onkin säilynyt läpi elämän, ihan näihin päiviin asti. Ja hän on juuri se, joka on yrittänyt pitää minua ajan tasalla Saksan tapahtumista.

Tuo ystävä on käynyt monta kertaa Suomessa, ja itse olen käynyt hänen luonaan monta kertaa. Hän on onneksi ollut muuttavaa sorttia, joten aina kun hän on muuttanut paikkakuntaa, hän on kutsunut minut luokseen, ja olen näin oppinut tuntemaan uuden paikkakunnan ympäristöineen. "Onneksi" hän on eronnutkin, ja minulla säilyi pitkään yhteys hänen entiseen mieheensä ja tämän uuteen perheeseen, joten näin yhä enemmän uusia paikkoja.

Tällaista kirjeystävyyttä olen yrittänyt saada ja suositella oppilaillekin. Vielä 80-luvun alussa oppilaat ottivatkin kirjeenvaihtokavereita, mutta tapa hiipui ja hiipui, ja mitä helpompaa olisi ollut kavereiden saanti ja yhteyksien luominen, sitä nihkeämpää oppilaiden kiinnostus on ollut. Toisaalta, yhteyksiä on nyt luotu eri lailla erilaisin oppilasvaihdoin jne. mutta vain osa on kiinnostunut. Vai onko taas niin, että eivät kaikki olleet silloin ennenkään innokkaita kirjoittelemaan? Kun itse olin innokas luomaan kirjekontakteja, luulin, että kaikki muutkin.

P.S.
Kuvassa on karhu siitä syystä, että Berliinin vaakunaeläin on karhu. Berliinin karhu Berliner Bär on myös berliiniläisen lehden B.Z. myöntämä vuosittainen kulttuuripalkinto.
Berliinissä järjestetään vuosittain myös kansainväliset elokuvafestivaalit Berlinale, jossa jaetaan Kultainen ja Hopeinen karhu.

lauantai 7. marraskuuta 2009

Silmätikkuko


Oli luokasssa puhetta viestinnällisistä kirjoitelmista. Siis niistä sellaisista noin 50-80 sanaa sisältävistä pienistä kirjoitustehtävistä, joita nykyään on ylioppilaskirjoituksissa. Yhtäkkiä yksi oppilas älähti: "Älä mua kato, enhän minä edes meinaa kirjoittaa ruotsia!" Oikein minä säikähdin. Enhän ollut edes tavallaan tuota oppilasta nähnytkään, ajatukseni olivat vain niissä tehtävissä ja kirjan antamissa esimerkeissä.

Tuo on kai selitettävissä niin, että silmäni tietysti pyörivät päässäni kuin viipperöt. Oikea silmä ei tiedä, mitä vasen kulloinkin tekee. Silti ihmettelen usein, mikä saa oppilaan luulemaan, että juuri hän on se keskipiste, jota opettaja aina tuijottaa ja joka on opettajan huomion kohteena, ikään kuin opettaja ei koskaan muita katsoisikaan. Ja tämäkään ei ollut ainutkertainen tapaus. Sitä tapahtuu usein. Eikä yksinomaan minulle, vaan monikin opettaja siitä puhuu.

Jo ihan nuorena opettajana sain kerran kuulla, kuinka joku oppilas vuosien jälkeen oli ollut sitä mieltä, että minä olin pitänyt häntä silmätikkuna. Kauhistuin kertakaikkisesti. Minusta kyseinen oppilas oli ollut melko huomaamatonkin. En tietoisesti ollut mitenkään ajatellut häntä erikseen. Mutta tapaus sai minut pohtimaan silmätikkuna olemista laajemmaltikin. Useinhan kuulee jonkun aikuisen väittävän, että hän olisi ollut kouluaikana jonkun opettajan silmätikku. Suhtaudun noihin väitteisiin nykyään aina varauksella.

Saattaahan niitä sellaisiakin tapauksia olla, joissa joku on oikeasti joutunut kyseenalaisen huomion kohteeksi. Mutta luulen, että moni tapaus on oppilaan väärää tulkintaa. Lieneekö huonoa omaatuntoa, ettei ole aina tehnyt läksyjään vai muuten vain huonoa itsetuntoa. Vai onko henkilö niin itsekeskeinen, että luulee, että vain hän ja juuri hän on aina kaikkien opettajien ajatuksissa. Mene ja tiedä. (Jaa, mihin minä menisinkään tietämään!)