maanantai 31. joulukuuta 2012

Ilahduttavia kokemuksia

 Vuosi on taas jälleen kerran vaihtumassa. Juuri mietiskelin, että ei ole mitään tapahtunut erikoista enkä ole missään edes käynytkään, eikä aurinkokaan paista koskaan ja aina sataa räntää ja aina on harmaata. MUTTA MIKÄÄN NOISTA EI PIDÄ PAIKKAANSA!
Kuvakansioita selailemalla muistuttelin mieleen, millaiset asiat muiden muassa ovat ilahduttaneet tai hämmästyttäneet minua vuoden mittaan.

Vaikka ei aurinkoa nyt juuri tänään sattunut näkymään, on sitä aina joskus sentään näkynyt, kuten yllä oleva kuva osoittaa, ja talvikin oli niin kaunis ettei paremmasta väliä. 
Viime talvi oli siitä erikoinen, että lunta oli sähkölangoillakin senttikaupalla. Ja jopa niin, että kun sitä oli kertynyt langalle jo enemmän kuin minkään luonnonlain mukaan olisi mahdollistakaan, kääntyi lumi joissakin langoissa  ylösalaisin ja lumi saattoi pysyä langan alapuolella kuin pidikkeiden varassa. Yllä oleva lumikerros on ainakin kymmenen senttiä paksu.
Olenhan minä käynyt erilaisilla kursseillakin eri puolilla Suomea. Tässä ruotsinopettajien seminaarista Etelä-Pohjanmaalta. Kuva Korsnäsista museon seinällä olevasta joulurististä, julkors.
Luontoliikunta  on tullut yhdeksi harrastukseksi ja minua riemastuttaa (tai joskus vihastuttaa) kaikki yllättävä, mitä metsissä saattaa tulla vastaan. Vai onko muka tavallista, että keskellä metsää törmäisi vanhaan puimakoneeseen.
Tämä kuva on kyllä säästettävä tulevia sukupolvia varten. Se tuo itselle mieleen lapsuusajan syyspuinnit.
 Eikä mennyt keväällä kuin vajaa kuukausi niin törmäsin toiseen nostalgiseen kohteeseen, niittokoneeseen. Mitähän sekin tekee metsässä?
 On jo päässyt unohtumaan, että Suomessa koskaan lumetonta aikaa olisikaan. Mutta muistuttakoon tämä erikoisen värinen ketunleipä, että ainakin vielä toistaiseksi ovat lumet sulaneet keväällä ja olemme saaneet nauttia väriloistosta luonnossa.
Ja vaikka luulin, etten ollut vuoden mittaan käynyt oikein missään, olen käynyt kotimaassakin idässä, lännessä ja etelässä, jopa monellakin paikkakunnalla ja joissakin jopa moneenkin kertaan. Vain pohjoinen on jäänyt tällä kertaa väliin. Kuvan kukka oli Kaskisissa erään ravintolan pöydällä, lapussa lukee Streptocarpus snowflake, on kai jokin soilikki.
Valittelin myös, etten ole pitkään aikaan käynyt ulkomaillakaan. Mutta väärin! Olen kuluneenakin vuotena käynyt Kanariansaarilla, manner-Espanjassa ja Virossa. Mitenkähän se naismuisti näin pätkii! Kannattaakohan minnekään mennäkään, kun mitään ei edes muista.
Pitäähän ulkomailla kuvata häristä varoittava liikennemerkkikin, jos kerran meidän hirvimerkitkin ovat kiinnostavia ulkomaalaisten mielestä.

Juuri nyt minua ilahduttaa ehkä kaikkein eniten, jos näen jonkin uuden linnun ja jos peräti saan siitä kuvankin. Tässä pyrstötiainen, jonka tapasin juuri ennen joulua.

No mutta eihän tuohon listaan tullut vielä paljon mitään ilahduttavia asioita. Kyllä minua ilahduttaa kaikki, kaikki mahdollinen. Kunhan nyt esittelin vain sattumanvaraisesti joitakin maailman ihmeellisyyksiä.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Saman vanhan kaverin kanssa

Sain joulukortin  entiseltä opiskelukaveriltani, josta en ole kuullut mitään kolmeenkymmeneen vuoteen. Osoitekin oli vielä vanha. Kortin sisällä olleessa pienessä tekstissä kysyi kaveri, vieläkö olen naimisissa saman vanhan miehen kanssa! Oho! Oletus on siis nykyaikana, että olisi pitänyt laittaa entinen kiertoon ja ottaa uusi kierrätetty tilalle. Jos et näin tee, olet jotenkin outo ja kummallinen.

Lueskelin tässä juuri viimeisintä Tarja Halosesta kirjoitettua kirjaa. Aloin höristellä korviani lauseen kohdalla, joka kuului jotenkin tähän tapaan: Suuren ikäluokan ihmisillä kun oli 70-luvulla menossa jo toinen avioliittokierros... Tuosta sai sen käsityksen, että jo 70-luvulla olisi  melkein kaikilla minua vanhemmilla ihmisillä ollut jo vähän päälle parikymppisinä meneillään toinen avioliitto. Eli avioero olisi ollut enemmän sääntö kuin poikkeus.

Ovathan avioerot ja uudet parisuhteet yleisiä tilastojen mukaankin. Aloin miettiä, miten asiat ovat minun tuttavapiirissäni. Katselin tänä vuonna tulleita joulukortteja, jotka olivat ympäri Suomea suurissakin kaupungeissa asuvilta koulu- ja opiskeluaikaisilta hyviltä kavereilta. Kaikki kortin lähettäneet ovat järjestään naimisissa edelleen saman vanhan kaverin kanssa. Entäs ulkomailla asuvat opiskelukaverit? Juu, kyllä näyttää joulutoivotus tulleen samalta pariskunnalta, jonka olen aina tuntenut.

Entäs muut kaverit? Muualle muuttaneista ystävistä vain yksi pariskunta on eronnut. Muut ovat edelleenkin naimisissa saman kamun kanssa kuin aina ennenkin. Työkavereita minulla on ollut vuosien varrella rutkasti. Jos ajattelen, että opettajayhdistykseen on aina kuulunut yli 50 jäsentä ja kymmenien vuosien aikana työkavereitakin on ehtinyt olla jos vaikka kuinka paljon, ei juuri eronneita heissäkään löydy. Äkkiä mielessäni läpi käyden tulee yhtäkkiä mieleen vain muutama eronnut pariskunta. Kyllä loput sinnittelevät sen vanhan tutun kanssa.

Ai niin, vielä ovat sukulaiset jäljellä. Muutama eronnut tulee mieleen, mutta määrä ei yllä läheskään tilastojen tasolle. Eli miten on mahdollista, että minun lähipiirissä ei noita eronneita juuri ole? Onko minun lähipiirini jotenkin poikkeuksellinen saareke, vai mikä itse asiassa on poikkeus, mikä sääntö?

Onkohan sitten niin, että samanhenkiset ihmiset ovat samoin ajattelevia ja omaavat saman arvopohjan vähän joka saralla. On tietenkin niinkin, että maalla asuen ei houkutuksia ja tilaisuuksia parinvaihtoon "turhan takia" ole niin paljon kuin kaupungeissa. Mutta maalla asuminen ei selitä tuon kaveripiirini yksiavioisuutta. Kaikki he ovat aina asuneet suurissa kaupungeissa ihan eri ympyröissä kuin maalaiset.

Entäs selittääkö ammatti jotenkin asiaa? Hakeutuvatko tietynlaiset ihmiset siinäkin suhteessa samaan ammattiin? Kyllä varmaan suurelta osin, mutta eivät kaikki opiskelukaverinikaan ole opettajia. Tuli vielä mieleen viimekeväinen kurssi ulkomailla. Kaikki osallistujat olivat pääkaupunkiseudulta ja ihan eri ammattikunnan edustajia kuin minä, mutta samaa ikäluokkaa ja tiukasti naimisissa. Sain käsityksen, että vieläpä saman iänikuisen kumppanin kanssa.

torstai 20. joulukuuta 2012

Ajatukset tiettyyn suuntaan

Kasiluokkalaisilla kun alkavat hormonit hyrrätä, ei heillä sitten mahdu ajatuksiin enää mitään muuta. Ei varsinkaan, kun nämä ovat ylivoimaisen poikavoittoisia luokkia. Elokuussa he olivatkin vielä niin kilttejä ja viattoman näköisiä, mutta jo parin kuukauden kuluttua alkoi ilmetä levottomuutta sillä tietyllä saralla. Kirjassa kun on kuunteluna jatkokertomus tytön ja pojan suhteen kehittymisestä, olivat pojat muka niin halveksivinaan sitä, miten kuuntelun henkilöt haikailivat toistensa perään. Siinä samassa ilmeni, että parilla pojalla luokassa jo onkin ihan oikeasti vakituinen tyttökaveri.

Erään kerran säpisi poikaporukka kovasti tunnin alussa ja sitten kysyivät muina miehinä: "Mitä tarkoittaa fitta?" Joku ysiluokkalainen oli sellaisen sanan kuulemma päästänyt suustaan käytävällä. En sanonut tietäväni, mutta tietysti tiesivät pojat sanan tarkoittavan jotain, mistä ei hevin tunnilla kerrota ja hakivat sanakirjan kaapista. Siellä ei sitten vissiin ollut sanaa, koska jankkasivat samaa vielä seuraavanakin päivänä. En piruuttani sanonut merkitystä, sillä joskus olen erehtynyt kertomaan, ja kylillä on sitten kulkenut juttua, että K se aina ensimmäisenä opettaa rumat sanat!

Meillä oli kerran tehtävänä taivuttaa adjektiiveja. Mukana oli myös sana kul, joka tarkoittaa kivaa. Oli puhetta, että sana ei taivu. Joku pojista kuiskasi toiselle jotain, ja toinen heti minulle, että "ope, toi sanoi, että kulli ei taivu!" Minä innostuin, että juu, siitähän sen muistaakin aina hyvin. Ja niin pojat olivat tyytyväisiä, ja sillä kertaa sen asian tiimoilta puhe loppui.

Erään kerran kysyi joku, mitä kana on ruotsiksi. Mainitsin, että elävä kana on höna ja syötävä eli se mikä pannaan suihin, on kyckling. Ja heti kun tuon viimeisen lauseen olin lausahtanut, huomasin mokani. Että pitikin sellaista mennä suustaan päästelemään! Mistä sellainen mieleen muljahtikin, ihan kuulosti äidin puheelta, kun lapsena en olisi jotain halunnut syödä, äiti kehotti, että paa suihis vaan!
Olin kuitenkin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, mutta huomasin, että muutama poika alkoi hihitellä itsekseen, joku oli jopa kuolla nauruun. Osa luokasta ei huomannut onneksi mitään ihmeellistä. Kyllä on kurjaa, kun kaikilla sanoilla alkaa nykyään olla monia merkityksiä. Ei kohta uskalla mitään enää sanoa. Ei kai se muuten haittaisi, mutta jos luokan ajatukset lähtevät kulkemaan tiettyyn suuuntaan, voi siltä päivältä sanoakin, että adjö svenska språket!

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Puurojuhlassa

Eilen illalla oli lukion puurojuhla. Rehtori toivotti alkusanoissaan yleisön tervetulleeksi "perinteiseen puurojuhlaamme". Mietin itsekseni, miten niin perinteiseen, eihän se ole meillä vielä montaa vuotta ollut. Tai no, kun oikein aloin laskea, tämä oli nyt viides kerta plaatuaan tätä lajia. Mutta muistan entisen rehtorin maininneen jo kolmannen puurojuhlan yhteydessä tämän olevan meillä perinne! Taitaa sana perinne olla yhtä häilyväisen väljä kuin sana miesmuistikin.

Ja ettei kukaan pääse sanomaan, että nyt naismuisti saattaa pettää, mainitsen, että tiedän tarkkaan tuon ekan puurojuhlan siitä, että ykkösluokkalaisten hommaksi on muodostunut glögitarjoilu kyseissä tilaisuudessa. Ja olin itse viimeistä kertaa ykkösluokan ryhmänohjaaja silloin, kun "perinne" aloitettiin. (Ja vieläpä tarkistin vanhasta blogistakin, että olen jopa kirjoittanutkin asiasta silloin. Ja jälleen huomaan, että vuodet toistuvat samanlaisina, ei mitään uutta auringon alla).

Jos eka vuosikurssin oppilailla on glögitarjoilu vastuualueenaan, on kakkosilla ollut aina näytelmä. Koska nykyinen kakkonen muodostuu kokonaisesta kahdesta oppilaasta, oli kolmoset hälytetty apuun. Oppilaat olivat keksineet kivan näytelmän. Kaikki alkoi siitä, että joulupukki katsoi televisiota. Muut oppilaat näyttelivät television eri ohjelmia aina sitä mukaa kuin pukki vaihtoi kanavia.

Ohjelmassa oli myös pari iki-ihanaa joululaulua ja rehtorin puhe. Ja tietysti pääasia eli joulupuuron syönti. Arpajaisissa oli valtavasti hyviä palkintoja, mutta ihmeellisesti palkinnot tahtoivat mennä samoihin perheisiin. Vaikka en minä sieltä mitään olisi voinutkaan voittaa, kun en ollut ostanut arpaakaan. Minulla on muistissa vielä hyvin se, kun sain kerran valtavan kalanperkuualustan, johon kala laitetaan hännästään nipistimellä kiinni, enkä ole vehjettä koskaan käyttänyt. Tai kerran sain minipieniä pyyheliinoja, joille en keksinyt mitään käyttöä. Minulla on sellaisia pikkuliinoja kaapin yksi hylly muutenkin täynnä, enkä kerkeä jumpassa millään hikoilla niin paljoa, että elinaikanani kaikki ehtisivät kulua hienpyyhinnässä. Myyntipöydällä oli paljon oppilaiden tekemiä leivonnaisia. Ostin itsekin jotain pakkaseen, pääsen vähemmällä leipomisella itse. Ruuanlaitto kun ei ole koskaan ollut mielipuuhaani.

Kaiken kaikkiaan tämä lukion oppilaiden, vanhempien ja opettajien yhteinen "perinteeksi muodostunut" puurojuhla oli oikein lämminhenkinen ja mukava tilaisuus. Voisihan joulu olla useamminkin kuin kerran vuodessa. :)

tiistai 18. joulukuuta 2012

Kyllä joulupukki pitää olla

Tilasin joulupukinkin aatoksi, vaikka on paljon ihmisiä, jotka vastustavat koko joulupukkitouhua. Mutta kun muistelen omaa lapsuuttani, parhaat joulut olivat ne, kun vielä uskoi pukkiin ja vaikka pukkia pelättiin kuin hirviötä, häntä odotettiin kuitenkin koko aattopäivä kauhunsekaisella jännityksellä. Enkä nyt aikuisena pidä yhtään pahana sitä, että meillä kävi joulupukki. Tarkemmin ajatellen kokemus on ollut sittenkin tärkeämpi kuin ne saadut lahjat. Sen jälkeen kun lakkasi pukinusko, ei joulu ole tuntunut enää samanlaiselta.

Paitsi sitten kun omat lapset olivat pieniä ja taas tuli joulupukki. Niin ihmeen syvään oli juurtunut pelko pukkia kohtaan, että kun omalle lapselle tuli joulupukki eka kertaa, oli koko ajan pieni pelonsekainen jännitys häntä odottaessa. Mutta ne vanhanajan joulupukithan nyt olivatkin sellaisia karvaturreja lammasturkkeineen ja keppeineen ja kopistelivat nurkkiin kepillä. Ja uhkailiat risuilla ei-kilttejä lapsia. Hui, kylmät väreet kulkevat selkäpiissä, kun muistelen heitä vilttisaappaissaan ja naamareissaan. Ehkä minä nyt olen päässyt pelosta, kun lapsenlapselle tulee joulupukki.

Nykyiset joulupukithan ovat ihan erilaisia kuin silloin kauan kauan sitten. Nyt ne ovat paljon inhimillisempiä, yleensä heillä ei ole naamaria, vaan pelkkä parta, mikä ei tee sellaista kammottavaa vaikutusta kuin entisajan pukinnaama. Ja punainen nuttu luo ympärilleen vain lempeää joulun tunnelmaa. Omat lapseni eivät ole koskaan pelänneet pukkia, ei liioin lapsenlapsi. Ovat jopa istuneetkin pukin sylissä. Vaikka heidän ei ole tarvinnutkaan pelätä pukkia, oletan, että heillekin on jäänyt mieleen juuri parhaimpina ne joulut, kun pukki tuli sisään oikein henkilökohtaisesti eikä vain jättänyt lahjoja kuistiin. Siksi nyt tänä vuonna nautimme joulupukista. Se jää toistaiseksi ehkä viimeiseksi pukkijouluksi näillä näkymin, sillä lapsenlapsella alkaa olla jo se ikä käsillä, että pukinusko alkaa horjua.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Välillä kirjallisuuden lumoissa

Olen ahkeroinut pitkästä aikaa lukemisen saralla. Otin oikein asiakseni lukea eteläpohjalaisen, kurikkalaisen, kirjailijan Eira Pättikankaan melkein koko tuotannon. Olen lukenut hänen kirjojaan ennenkin, mutta ei kertaus näköjään pahaa tee, olin unohtanut suuren osan.

Minua viehättää näissä kirjoissa monikin asia. Ensinnäkin kirjat kertovat juuri niiltä seuduilta, joissa olen itsekin asunut lapsuuteni ja nuoruuteni. Toisekseen kirjat kertovat entisistä ajoista, 1800-luvun ajoista, yksi trilogia jopa 1300-luvulta. Kirjojen henkilöt voisivat ihan hyvin olla vaikka minun omia esivanhempiani suoraan ylenevässä polvessa.

Ja vielä kolmas syy kirjojen viehättävyyteen on repliikkien leveä eteläpohjalainen murre. Nythän vain on niin, että kun itse en enää juuri murretta päivittäin käytä, kuulostaa tuo kielenkäyttö joskus kovin oudolta. Mutta toisaalta se sopii entisajoista kertovaan kirjaan. Niinhän ihmiset ovat ennen puhuneet.

Paitsi että Pättikangas on Kurikasta, ja minä ja mieheni olemme alun perin toisesta pitäjästä. Joskus aina luen miehelle valittuja otteita kirjasta, jolloin hän joko innostuu, jos sanat ovat tuttuja, tai jos sanat ovat tyypillisiä kurikkalaisia ja siten meille ennestään outoja, väittää minun keksineen omiani:
"Mistä soot tänne pohojaksunu?" tai "Molin sielä vähä pöffäälemäs". "Mitä sulle pyllistää, kenenkä loukos tuo kakara könnää! Liika häjyynen son viä töihin, mutta jos kölli joskus ihimistyy ja rupiaa kynttäämähän töihin, se hajetahan pois". "Korijakkaa kölövi loukosta, sehän on muutenki ku nukkunesen rukous". "Kyllä mä tärkiää ottaasin vastahan kranniapua, kökkäkin menettelis".
Ei pidä kuitenkaan säikähtää murretta. Sitä käytetään kirjoissa vain repliikeissä, ja lauseet ovat ymmärrettäviä esiintyessään laajemmassa yhteydessä kuin nämä irralliset lauseet.

Onkohan Pättikankaan vaikutusta sekin, että syksyn mittaan tulin yläkoulun luokassa usein sanoneeksi: "Älä höpäjä sielä!" Tuolloin oppilaat itsekseen ihmettelivät tuota sanamuotoa, mutta eivät lopettaneet höpinäänsä. Olisikohan auttanut asiaa paremmin, jos olisin vielä leveämmin sanonut: "Äläkää hövääkkö siälä!"

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Itsenäisyyttä juhlitaan

Koululla on tänään koko päivän itsenäisyyteen liittyvä teemapäivä. Päivä alkaa kynttilöiden viennillä sankarihaudoille. Pääjuhlassa on kaikenlaista ohjelmaa jokaiselta luokkatasolta ihan esikoululaisista lukion kolmosiin saakka. Juhlassa lakitetaan myös syksyn ylioppilas. Päivän mittaan on lisäksi mm. tietokilpailu Suomeen liittyvistä asioista ja levyraati suomalaisesta musiikista. On myös arvuuttelu, mikä musiikki-CD näytillä olevista on kenenkin opettajan. Näissä kahdessa viimeisessä tullee esiin suomalaisen musiikin kirjo kautta vuosikymmenten.

Minun kontolle oli tullut tietokilpailukysymysten laatiminen. Olen laatinut lähes 30 kysymystä eri aloilta, ehkei kaikkia ehditä käydä läpi päivän mittaan, mutta eivät ainakaan lopu kesken. Ajattelin, että ei oppi ojaan kaada muitakaan, ja valikoin niistä tännekin kymmenen kysymystä 95-vuotiaan itsenäisen Suomen kunniaksi. Onko Suomi-tietous hallussasi?

1. Mikä on ensimmäinen suomen kielellä kirjoitettu romaani?
2. Ketkä suomalaiset ovat saaneet Nobel-palkinnon ja miltä alalta?
3. Paljonko Suomessa on asukkaita, joiden äidinkieli on ruotsi?
4. Montako eri saamen kieltä Suomessa puhutaan?
5. Kuka on a. säveltänyt Maamme-laulun? b. kirjoittanut sanat?
6. Kuinka monelle kielelle Mauri Kunnaksen kirjoja on käännetty?
7. Kuka oli Suomen ensimmäinen presidentti?
8. Kuinka mones presidenttimme Sauli Niinistö on?
9. Minä vuonna Suomi irtaantui Ruotsista ja liitettiin Venäjään ja minkä sodan yhteydessä?
10. Montako prosenttia Suomen pinta-alasta on järviä?

Vastaukset:
1. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä.
2. F. E. Sillanpää kirjallisuus, A. I. Virtanen kemia, Martti Ahtisaari rauhanpalkinto. (Tiesitkö muuten tätä: Myös alun perin suomalainen, mutta myöhemmin Ruotsin kansalainen Ragnar Granit, fysiologia ja lääketiede).
3. Hieman alle 300 000.
4. Kolmea: pohjoissaame, inarinsaame, koltansaame.
5. a. Fredrik Pacius b. J.L. Runeberg
6. 28
7. Kaarlo Juho Stålberg.
8. 12.
9. Vuonna 1809, Suomen sodan jälkeen.
10. 10%

tiistai 4. joulukuuta 2012

Maisemanpilaajiako

Paikkakunnalle on ollut suunnitteilla tuulivoimaloita, paikatkin olivat jo valmiina. Mutta kuten aina, vastustus on tietysti kova. Pilaavat ihmisten mielestä maiseman. Muutaman rakentaminen on kai saatu jo torpatuksikin. Mutta mikä kuuluu maisemaan, mikä ei? Milloin maisema on pilalla? Eikö kuvassa näkyvä linkkimastokin ole maiseman pilaamista?
Käänsi kameran mihin suuntaan vain, aina siellä jossain tonottaa piikkisuora tappi. Eikö siellä menisi valkoinen tuulivoimalakin saman tien!
Tämän sillan tuloakin vastustettiin vuosikaudet maisemanpilaajan varjolla. Nyt  siitä on tullut kaikkien suosikki eikä kukaan enää muista olleensa negatiivisella kannalla. Nyt sen sijaan ollaan sitä mieltä, että kun sillalta katsotaan hienoja maisemia, kaukana siintävät tuulivoimalat pilaisivat luonnonmaiseman.
Onko tämäkään masto mikään mieltä ylentävä. Näitä ei oikein ole kukaan ymmärtänyt vastustaakaan. Ne vain yhtäkkiä olivat joka paikassa.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Vieras omassa maassaan

Pidennetty viikonloppu vierähti Pohjanmaalla "kielikylvyssä". Aina palattuani sieltä väittävät kaverit puheenparteni muuttuneen oudoksi, ja sitä kummallisuutta kestää kuulemma ainakin viikon verran. Näin ollen en enää ihmettele äidille sattunutta: Kun äitini joskus 30 vuotta sitten meiltä Savosta lähdettyään odotteli junaa Imatran asemalla, oli hän joutessaan alkanut jutella kanssamatkustajan kanssa. Tovin juttelun jälkeen oli tuo itäsuomalainen juttukaveri kysynyt supisuomalaiselta mutta umpipohjalaiselta äidiltäni, mistä maasta tämä oli kotoisin!

Tuon kuultuani ihmettelin ja hämmästelin kovasti, että on ihmisiä, jotka ovat niin tietämättömiä erilaisista puhetavoista. Eikä uskoisi, että nykypäivänä kuitenkaan ketään suomea vähän eri tavalla puhuvaa luultaisiin heti ulkomaalaiseksi. Toisaalta, nykyäänhän suomea vasta monin tavoin puhuttuna kuuleekin. Olen itsekin mennyt joskus samaan lankaan, kun olen mm. kuullut televisiosta jonkun eteläsuomalaisen haastattelun. Jos puheen aksentti on erilainen kuin itsellä, alkaa miettiä, onko henkilöllä kenties ulkomaalaistausta. -Joskus on - joskus ei. Antaisinkohan sen vuoksi anteeksi myös sille siivoojalle, joka minulle joskus tokaisi: "Ku siä tulit tänne Savvoo, nii miä kahoin jotta siähä puhut iha viärin!" - Kysyähän vain sopii, kumpiko meistä puhui enemmän väärin.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Tangua kehiin

Oli vaihteeksi TYKY-tapahtuma. Tällä kertaa suuntasimme Mikkeliin, jossa sai valita keilausta tai Suuren tangomusikaalin konserttitalo Mikaelissa, tilaisuuksien päätteeksi ruokailimme ravintolassa.
Itse olin tangomusikaalissa. Musiikki oli komeaa ja hienoa kuunneltavaa, sitä olisi voinut olla enemmänkin ja jättää näytelmäpuoli vähemmälle. Musikaaliin sisältyvä näytelmän juoni ei oikein tuntunut miellyttävän meitä ketään, tai kyllä juoni menetteli, mutta sen toteutus ei ollut kiva. Jotenkin se oli ylinäyteltyä, kuin lapsille tehtyä. Meitä ei edes yhtään naurattanut, päin vastoin kuin monia salissa olijoita tuntui hörisyttävän koko ajan.

Laulajat tanssivatkin ihan kohtuullisen hyvin, mutta olisivat saaneet jättää pois tavallista lavatanssijaa markkeeraavan isomahaisen, pienikokoisen miehen koikkelehtimisen. Varmaan oli tuotu mukaan, että katsojalla olisi samaistumismahdollisuuksia, mutta minusta kontrasti hyvien laulajien ja heikon tanssin välillä oli liian suuri, pilasi homman. Kai se on niin, että kun "meitä tavallisia pulliaisia" näkee jokapäiväisessä elämässä aivan tarpeeksi muutenkin, haluaisi lavalla nähdä jotain itseään parempaa ja ylevämpää.

Olihan siellä katsojalle tuttua muutenkin. Varmaan kohdeyleisö oli tällaista vähän varttuneempaa, joka nuoruudessaan on alkanut parinetsinnän lavatanssien tangomusiikin kaikuessa. Ja ainakin meikäläiseen upposi tangomusiikki täydellisesti. Onhan Pohjanmaa ollut perinteisesti tangon luvattua maata. Olen lukenut monien laulajien valittavan, että kun he Pohjanmaalla 60-luvulla ja miksei vielä 70-luvullakin halusivat laulaa jo rockia kuten muualla päin Suomea, tarttui tanssien järjestäjä rinnuksista ja uhosi, jotta "Jonsei ala perkele kuulua tangua, niin tuloo kirvehestä!"

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Tekniikka vie meidät perikatoon

Koko syksyn olemme kärsineet etäopetusluokassa siitä, että dokumenttikamera sammuu kesken kaiken, ellei ole etäopetusta käynnissä. ATK-vastaavamme ei ole saanut asiaan parannusta, joten piti lopulta taas kutsua kaupungista ns. asiantuntija. Ja kuten aina, sieltä saapui peräti kaksi tyyppiä. Toinen teki työt ja toinen katseli vierestä kuulokkeet korvilla sanomatta sanaakaan. Ei selvinnyt, miksi tämä seuralainen oli matkassa. Laskuttanevatko kahden edestä!

Joka kesä siivoojat repivät irti johtoja, ja yksi johto oli laitettu väärään paikkaan. Onneksi edes tämä mies ymmärsi tällä kertaa sentään, että näin oli päässyt käymään. Kun sitten halusimme kokeilla, toimiiko kamera myös etäopetustilanteessa, ei hän osannut käyttää laitteita. Firmassa on kuulemma joskus opetettu henkilökunnalle laitteiden käyttö, mutta kun työntekijöiden vaihtuvuus on suuri, korkeintaan vuoden pysyvät samassa työpaikassa, ei  ole enää uusille työntekijöille opetettu etälaitteiden problematiikkaa.

Niin että tällaista on nykyään työnteko Suomenmaassa. Ei mitään pysyvyyttä, ei vastuuntuntoa, ei osaamista. Eihän millään ole mitään väliä, kun kohta taas vaihdetaan työpaikkaa. Tekniikkakin on kehitetty niin pitkälle, että sitä osaa vain harva käyttää hyväkseen täysipainoisesti, ja kun nämä harvat häviävät, jää tyhjä vetävän käteen.

Tämä henkilö oli kyllä mukava ja yritti parhaansa. Hän oli vaipua peräti epätoivoon, kun ei meinannut löytyä avuksi laitteita käyttävää joutilasta. Itselläni oli juuri silloin välituntivalvontaa, sitten alkoi yläkoulun tunti, josta ei passaa olla poissa, lentävät muuten asiakkaat seinille, ja kaikki muutkin laitteita käyttävät olivat kovin kiireisiä. Löytyihän miehelle lopulta apuri, nykyään ovat oppilaat parhaita neuvojia.
Nyt menen kohta kokeilemaan, onnistuuko ruotsin kaksoistunti naapurikuntaan vai saivatko ns asiantuntijat loputkin laitteista epäkuntoon.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Välillä ulkomailla

Mukavasti meni kansalaisopiston järjestämä kolmipäiväinen Viron-matka. Kun matkailmoituksessa luki, että käsityö- ja kulttuurimatka, oli mukana paljon samanhenkisiä ihmisiä. Viihtyvyyttä lisäsi sekin, että sattumalta oli mukana paljon tuttujakin, joiden kanssa oli kiva istua iltaa.

Martin markkinat oli kuin mitkä tahansa käsityömessut Suomessakin. Olin vähän ajatellut, että jospa vaikka joululahjoja löytyisi myyntipöydiltä, mutta ei oikeastaan sattunut juuri minulle sopivia juttuja. Värjättävää villalankaa ja Haapsalu-huivilankaa sen sijaan ostin.

Yhtenä päivänä kävimme myös Karnalux-tukussa. Näimme jo kadulla linja-autojen määrästä, että taitaa tulla tukalat paikat sisällä. Valehtelematta kymmenen bussia oli pysäköity talon lähistölle. Mutta niin vain tukimme mekin itsemme sisälle, vaikka liikkuminen oli vaikeaa ja vielä vaikeampaa oli löytää tarvitsemiaan tavaroita. Olin itse etukäteen asettanut päämääräkseni saada sankoja, leukoja ja ketjuja klipsilaukkuihin - ja sainhan minä, kun en välittänyt ohimoilta tippuvista hikipisaroista.

Suurin koettelemus oli kuitenkin kassajonossa seisominen, mihin meni kokonainen tunti. Kyllä kai, kun kassalla kirjoitettiin joka ikisen tuotteen nimi, määrä ja hinta tietokoneelle käsin. Ja kun jokaisella oli  valtavat määrät erilaista nippeliä ja nappelia, mitattavia ketjuja, nauhoja ja kankaita, luttaantuihan siinä aikaa. Ei ollut viivakoodinlukijaa, tuotekoodia tms. nopeaa systeemiä. Kassoja oli lisätty, mutta silti joka kassalla oli tunnin jonot. 

Ohjelmassa oli myös käynti Baltian suurimmassa taidemuseossa Kumussa (Kunsti muuseum). Rakennus oli jotenkin järkyttävän iso, portaita aivan käsittämättömästi. Valitettavasti en ollut tutustunut etukäteen Viron taiteeseen, joten en oikein tiennyt, ketkä ovat kuuluisimpia taiteilijoita. Täytyy jälkikäteen perehtyä asiaan. Aikaakaan ei ollut kovin paljon, mutta ehkä näin alkajaisiksi riittävästi. Taidetta oli paljon eri aikakausilta.
Koko matkalta sain muuten yhden ainoan valokuvan, yllä olevat nojatuolit tuolta taidemuseosta. Tuolit on tehty autonrenkaista.

Asuimme Tallink Spa -kylpylähotellissa ja tietysti kävimme molempina iltoina saunomassa ja liottamassa itseämme altaissa. Oikein kivaa ja rentouttavaa. Minun kaaliin vain ei mahdu, miten uiminen ja viina sopivat yhteen. Lauantai-iltana kylpylässä oli suuria porukoita, jotka valtasivat porealtaat, istuivat siellä kaljoineen koko illan eikä tullut heillä mieleenkään, että joku muukin olisi saattanut haluta mennä porealtaaseen. Kuinkahan paljon uimavedessä muuten on kaljaa ja siideriä!

Eikä sellaista Viron-matkaa olekaan, jolla ei ihmisiä köörättäisi valtaviin viinahalleihin ja ostoskeskuksiin. Ja se viinan määrä, mikä taas lähti Suomea kohti. En tarkoita nyt välttämättä meidän porukkaa, vaan yleisesti laivalla olijoita. Kyllähän matkalta tarttui itsellekin pulloja ja muuta tavaraa, kun kerran vähän halvemmalla myyvät.

Kaiken kaikkiaan mukava ja kiva reissu. Vanhakaupunki on aina viehättävä, pikkuputiikit kivoja, ravintolat viihtyisiä. Joka kerta Tallinnasta lähtiessä tulee tunne, että taas jäi paljon näkemättä ja kokematta. Mutta onpahan syytä mennä joskus uudelleen.

torstai 8. marraskuuta 2012

Luvassa vaihtelua


Ihmeen mukavasti on viikko taas hujahtanut. Ei pimenevä vuodenaika haittaa, jos ei sitä koko ajan hoe itselleen. Nyt on luvassa onneksi kaikenlaista kivaakin, joten pimeys menee kuin huomaamatta.

Huomenna en mene koko koululaitokseenkaan, sillä olen ottanut perjantaina yhden palkitsemisvapaistani. Kansalaisopisto tekee käsityö- ja kulttuurimatkan Viroon viikonloppuna, ja lähden mukaan. Luvassa on mm. käsityömarkkinat ja käynti Karnaluxin käsityökaupassa eli paremminkin käsityötarvikkeita sisältävässä hehtaarihallissa.

Pakkasin matkalla tarvittavat vaatteet isoon matkalaukkuun, vaikka vähän hävettää sellaista raahata parin päivän takia. Mutta jos sieltä tarttuu jotain tavaraa mukaan, on kiva, ettei tarvitse tukkia ja ahtaa tiukkaan pieneen laukkuun ja yrittää pomppia matkalaukun päällä saadakseen sen kiinni. Eikä tarvitse ostaa matkalta taas kerran ylimääräistä laukkua ostoksia varten.

Minua vähän kauhistuttaa, että pitää ensi yönä herätä jo kolmelta, sillä bussi Helsinkiin lähtee neljältä. Toivottavasti pääsen ylös ajoissa.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Mistä verta saadaan

Näyttää olevan niin, että mitä suurempi ikäero minun ja oppilaiden välillä, sitä helpompi oppilaita on hämmästyttää. Ja mitä hämmästyneempiä he ovat, sitä helpompi heitä on viihdyttää, ja sitä kiinnostuneempia he tietysti ovat.

On parastaikaa meneillään ruotsissa taas lukion se kurssi, jossa puhutaan ruotsinsuomalaisista, suomenruotsalaisuudesta ja muutenkin meidän omasta suomalaisesta kulttuuristamme. Tekstissä tuli esiin svartbröd, musta leipä, jota tekstin henkilö oli Ahvenanmaalla maistellut. Jotkut oppilaat alkoivat ihmetellä, mitä kummaa sellainen musta leipä on, olisiko uunissa melkein hiileksi poltettua leipää.

Ahvenanmaalainen svartbröd on oma leipätyyppinsä sisältäen mm. maltaita ja siirappia. Mutta kun sitten kerroin, että ennen syötiin ainakin Pojanmaalla mustaa leipää, joka oli tehty vereen, kauhistuivat oppilaat toden teolla. "Mistä ihmeestä sitä verta saatiin?" kyseli joku. Nuoret eivät näköjään osaa kuvitella, että ennen, eikä todellakaan edes vielä kovin kauan sitten,  teurastettiin eläimet kotona. Teurastuksen jälkeen veri kerättiin talteen, ja siihen valmistettiin mm. verilättyjä ja verileipää. Tampereellahan myydään vielä tänäkin päivänä mustaa makkaraa. Nuorena olen jossain saanut myös veripalttua. Eikä ole montaa vuotta siitäkään, kun verta myytiin kaupassakin purkeissa.

"Ai lättyjäkö muka tehty vereen?" kauhisteli joku. Ei ole tainnut etäpaikkakunnalla olla mustia lättyjä koulussa, ainakin omassa koulussamme saimme niitä vielä parikin vuotta sitten.. Nyt yhtäkkiä huomasin, että ovatkin hävinneet ruokalistalta.

Muistan, että äiti olisi kerran tehnyt verileivästä ns. veripressua. Hän paloitteli verileivän suolaveteen  ja tällainen ruoka oli kuin mikä tahansa keitto. Muistan, että se maistui peräti hyvältä, oli ainakin vaihtelua iänikuisen läskisoosin tilalla. Tämä on varmaan samanlaista ruokaa kuin mitä Lapissa tehdään, mutta siellä nimittävät sitä verikampsuksi.

Kun tästä keitosta mainitsin oppilaille, kauhistuivat nyt nekin, jotka tavallisesti eivät juuri sano tunnilla juuta eikä jaata. On muuten tämä etäryhmä sellainen, jossa on kymmennen poikaa ja yksi tyttö. Voitte vain kuvitella ryhmän ilmeitä, kun kerron heille tällaisia kauhujuttuja.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Pitihän sattua vastustakin

 Joskus sentään ihmisellä sattuu menemään asiat nappiin, vaikka yleinen tuntemus on, että herra Murphy pilaa kaiken ja kaikki voi mennä niin pieleen kuin vain mahdollista.

Tyttären perhe tuli jo alkuviikosta meille karpaloonmenoa varten. Kahtena päivänä kävimmekin suolla ja kumpanakin päivänä saimme kohtalaisen runsaan saaliin. Olin pelännyt, että juuri karpalopäiviksi sattuisi koko syksyn jatkuneet vesisateet. Mutta hui hai. Eka päivänä menimme suolle jo aamusta. Kolmen tunnin kuluttua lähdimme pois ja heti kun pääsimme autoon istumaan, alkoi sataa, mitä jatkuikin koko lopun päivää. Eilinen valkeni kuitenkin mitä kauneimpana auringonpaisteena ja koska oli koko päiväksi luvattu kirkasta, menimme marjaan vasta iltapäivällä, jolloin aurinko ehti jo vähän lämmittää.

Eilinen oli mitä parhain päivä. Aivan huikaisevan sininen taivas, ja aurinko lämmitti. Keskellä suota ihana sininen lampi, suon tuoksu, täysi hiljaisuus. Ei yhtäkään autoa. Eikä olisi voinut arvata, että ainut, mikä rikkoisi hiljaisuuden, oli kolme reittilentokonetta!

Mutta pitihän sitten sattua jotain vastustakin. Juuri kun olimme pois lähdössä ja ihailimme lammen reunalla saalistamme, juuttui jalkani kumisaappaan reunaa myöten suohon, eikä millään irti. Aikojen kuluttua sain kuitenkin vedetyksi jalan ylös. Kun tytär tätä ihmetteli jämähti hänenkin jalkansa suohon ja pian toinenkin jalka. Hänkin sai onneksi kiinni jostain kuusentaimesta ja sai jalkansa pois, kun jätti kumisaappaat sinne. Saappaat ongittiin sitten erikseen irti liejusta. (Olivat muuten ihka uudet lämminkarvaiset saappaat, mutta mitä siitä, pääasia että pääsimme liejusta irti).

Ei ole ennen sattunut meille suohon juuttumista. Eivät ole liioiteltuja kuitenkaan puheet siitä, että suolla on oltava varovainen. Aina pitäisi kulkea keppi mukana, jotta sitä apuna käyttäen saisi hinatuksi itsensä irti, ettei suo imaise koko ihmistä.

P.S. Maa oli eilen eka kertaa vähän jäässä, samoin lätäköissä jäätä.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Yhdellä iskulla monta kärpästä

Valtavan monta kärpästä saimme yhdellä iskulla viikonloppuna Etelä-Suomessa. Pääasiana oli käydä hautajaisissa. Olimme ainoat kynnellekykenevät vainajan sukulaisista menemään tilaisuuteen, ja hyvä oli että menimme. Meidän lisäksemme ei siellä sitten ollutkaan muita kuin vainajan kolmekymppinen poika ja pojan äiti. Äärimmäisen koruttoman siunaustilaisuuden jälkeen käväisimme paikallisessa kahvilassa kahvilla ja se niistä hautajaisista. Arkku meni poltettavaksi, joten mahdollisimman vähän vaivaa olemattomalle jälkeläisjoukolle. Ei tuntunut poikakaan tietävän isästään juuri mitään, joten ei varmaan ole juuri yhteyksiä heillä pidetty.

Eipä vainaja eläissään pitänyt yhteyksiä juuri muihinkaan ihmisiin, hän oli perheen mustalammas ja muutenkin erakkomainen luonne. Vaikka hän olikin miehen veli, en itsekään muista nähneeni häntä eläissäni kuin pari kertaa, appivanhempieni hautajaisissa. En yhtään ihmettele, ettei sisarussarjan elossaolevista viidestä jäsenestä ollut ketään järin halukkaita nyt hautajaisiin menemään, varsinkaan kun kaikki asuvat ihan eri puolilla Suomea, aivan sen äärireunoilla.

Minusta tuntuu kovin oudolta tuo yhteyksien  vähäinen määrä, mutta pappi sanoi, että se ei ole mitenkään tavatonta. On kuulemma suomalainen ilmiö, että lähisukulaisetkaan eivät pidä yhteyttä, eivätkä välitä toisistaan. Eräissä tapauksissa jopa karttavat toisiaan. Ehkemme mekään olisi sinne menneet ellei tyttäremme asuisi vainajan asuinkunnan naapurikunnassa. Näin pääsimme käväisemään tyttären luona, mikä kesällä jäi meiltä tekemättä.

Käytimme tilaisuutta hyväksemme ja kiertelimme uudella paikkakunnalla. Yritimme tutustua nähtävyyksiinkin, mutta mites Suomessa mihinkään voi tutustua kun ei satu olemaan heinäkuu. Eräällä paikkakunnalla oli isot markkinatkin, joiden antiin perehdyimme eilen. Sieltä sainkin ostetuksi  kaikenlaista lämmintä päällepantavaa jo talvea varten.
Näiden "kärpästen" lisäksi tuli tapetuksi monta muutakin. Kun kerran kauaksi lähtee, täytyy käyttää tilaisuutta hyväkseen.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Mennään turkissaunaan

Minkähänlainen on turkissauna? Pestäänkö ja kuivataanko siellä turkiksia ja nahkoja vai istutaanko siellä turkistakki päällä?

Korjasin lukion uusintakuulustelukokeita ja ruotsin tekstinymmärtämistehtävässä oli kysymys tekstistä: mitä kolmenlaisia saunoja kylpylässä oli? Oppilas oli laittanut yhdeksi saunaksi turkissauna, tarkoitti tietenkin turkkilaista saunaa (turkisk bastu). Mikäs ihme se nyt on, jos ei kaikkea tiedä, mutta joskus hämmästyttää ja ihmettelen mihin perustuu se, että jotkut suoltavat kokeissakin tekstiä, jossa ei ole mitään järkeä.

Vai onkohan sitten niin, että oppilas on koko kouluaikansa tottunut aina olemaan vähän ulalla. Jopa suomenkieliset tekstit saattavat olla niin käsittämättömiä joillekin, että yksi turkissauna kuulostaa jopa ymmärrettävältä ja mahdolliselta.

torstai 18. lokakuuta 2012

Höpinän tapaista

Ensi viikolla onkin jo syysloma. Ihan tuntuu siltä kuin olisi loman tarpeessa. Yläkoululaiset pitävät huolen siitä, ettei pääse sammaloitumaan, mutta samalla imevät ihmisestä kaiken mehun. Yläkoulun puolella muuten sattuikin jännä tilanne.  Olin juuri laittanut valkokankaalle jonkin kuvan, kun yksi oppilas alkoi huutaa: "Titta, titta, titta!" Kaikki luulivat, että oppilas kehotti katsomaan kuvaa! Mutta hän huusikin avukseen luokka-avustajaa, jonka nimi sattuu olemaan Titta. Oppilaan sormi oli jäänyt jumetuksiin jonnekin pulpetin rakoon. Oppilaalla kun on tapana keikkua tuolinsa kanssa kaiket tunnit, jäi siinä sormi tällä kertaa pahasti puristuksiin. Ei onneksi kai sattunut pahasti. Sormea pidettiin kylmän vesihanan alla, ja selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Keikkuminen ei sen sijaan ole loppunut, vaikka luokkakaveritkin motkottavat asiasta.

Muutenkin on mennyt ihan vilauksessa aika.  Olen todella alkanut ajatella, että aika ihan oikeastikin menee eteen päin nopeammin kuin ennen, sillä taas ollaan loppuviikossa. Mutta fysiikanopet väittävät, että ei ole mahdollista, sillä aikaa ei ole olemassakaan, sitä paitsi kojeet eli kellot mittaavat sitä ns. aikaa samaan tahtiin kuin ennenkin. Mistä ne voivat niin varmoja olla. Voihan olla niinkin, että viisaritkin liikkuvat nopeammin, me vain luulemme, että kelloihin voi luottaa.

Mutta kaikesta huolimatta huomenna minulla ei ole opetusta, joten lähdemme eteläiseen Suomeen viikonlopuksi. Ja lomalla tulee porukkaa karpalometsään. Mikäli mitään marjoja pääsee keräämään, kun kaiken aikaa tulee vettä lotisemalla. Vedestä puheen ollen perunakellarimme on liiterin alla, ja kellariin on paasannut vettä koko syksyn. Vähän väliä on vettä pumpattu pois, mutta tänä aamuna sanoi mies sen lisäksi kantaneensa  vettä ulos ämpäreitäkin kymmenittäin. Saa nähdä pitääkö alkaa auton sijaan kulkea koulussakin kanootilla.

(Kuva kaverin lähettämä). 


sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Kokousta kokouksen perään

Viikolla on saanut tosissaan kokoustaa. Jotkut rakastavat rettelöimistä ja omien periaatteittensa läpimenoa, oli periaate sitten miten ristiriidassa tahansa omien mielipiteiden tai loogisen järjen kanssa. Mutta niinhän sitä sanotaan, että siinä missä logiikka ja järki loppuvat, siitä alkaa periaate! Keskiviikkona yhtenäiskoulun kokouksesta piti minun onneksi lähteä kesken kaiken pois, koska alkoivat kansalaisopiston tunnit.

Ensinnäkin koulun päivänavauksista ja nimenomaan seurakunnan avauksista muutama jaksaa jauhaa. Asiasta on jaariteltu jo koko syksyn joka kokouksessa, eikä se siitä miksikään muutu. Antaisivat olla jo. Lakipykälissä sanotaan selväsanaisesti, että koulupäivät on avattava päivänavauksella ja päivänavaukset voivat olla myös uskonnollisia. Ei luulisi olevan enää syytä paahtaa asiasta. En minäkään jaksa siitä enää tarkemmin kirjoittaa.

Toinen kuohuttava asia on ollut jo OAY:n hallituksessa, sitten opekokouksissa ja viikolla vielä OAY:n yleiskokouksessa TVA-lisät. Eli tahtoo sanoa työn vaativuuden arviointi ja vaativasta työstä mahdollisesti maksettavat erilliskorvaukset. Ja tämäkin on vain ihan parin yksittäisen kiihkoilijan sydämen asia. Itseäni ei kiinnosta, sillä itse olen kaupungin palkkalistoilla, meillä on eri systeemit kuin yhtenäiskoulun opeilla, joille palkan maksaa kunta.

Minä olen muutenkin vähän huithapeli palkka-asioissa. Minulla on vieläkin käsitys, että vuosi sitten ei meille maksettu yo-korjauksista ollenkaan. Siitä viime vuonna parikin kertaa mainitsin rehtorille, mutta hän väitti ilmoittaneensa asian eteen päin. Ei näytä olevan rahan tarvetta kellään, sillä vaikka asiasta oli puhetta yleisestikin, ei kukaan oikein tiedä, maksettiinko mitään vai ei. Asian tarkempi tutkimattomuus johtuu mukavuudenhalusta. Mieluummin maksan siitä, ettei tarvitse alkaa tonkia numeroita papereilla tai ruveta soittelemaan ympäri maakuntaa ja hyvässä lykyssä rähinöimään, kun lopputuloksena ovat kumminkin riekaleiset hermot ja vaivaiset pari kymppiä. Varsinkin kun en ole sataprosenttisen varma, onko rahat maksettu vai ei. Palkkakuitit ovat niin käsittämättömän epäselviä ja perusteet koukeroisia, ettei niistä ota selvää itse erkkikään, ei ainakaan meidän Erkki.

Oli viikolla vielä näiden lisäksi yksi muukin kokous. Pohjola-Nordenin paikallisyhdistys päätettiin lakkauttaa. Lakkautus on käsiteltävä kahdessa yleiskokouksessa, ja tammikuussa pidämme sen toisen. Syy lakkauttamiseen on, että yhdistykseen ei löydy enää toimihenkilöitä. Ja useana viime vuonna on ainut toimintamme ollut Lucia-juhlan järjestäminen. Mutta Lucia-juhlanhan voi järjestää mikä muu taho tahansa. Ei meidän yhdistyksen lakkauttaminen mikään kummajainen ole. Yhdistyksiä lakkaa ympäri Suomea kovaa vauhtia, samoin piirejä lakkautetaan. Liitossa kuohuu, siellä on jotain rahasotkuja. Ovat kai rahansijoituksissaan onnistuneet menettämään suuren osan varoista.
 Pohjoismainen yhteistyö ei ole enää akuutti, sillä ihmisten katseet ovat kääntyneet EU:n puoleen. Aikoinaanhan oli suuri asia se, että maailmassa oli tällainen passivapaa ja yhteistyökykyinen Pohjoismaat. Aika aikaansa kutakin.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Työtä riittää ilman oppilaitakin

Tänään oli taksvärkkipäivä, eikä ollut oppilaita. Kyllä hommaa riittää näköjään, vaikkei oppilaita juuri olisikaan. Etätunnin pidin, vaikka ei täällä päässä ollutkaan oppilaita. Etäpäässä on 11 oppilasta, eivätkä kaikki mahdu (tai eivät halua tulla) yhtaikaa tv-ruudulle. Näen vain hihoista, että siellä istuu muutama ilman naamaa. Olen vannottanut heitä istumaan samoilla paikoilla, että saisin jonkinlaisen käsityksen, kuka kukin on. Minun on kyllä vaikea oppia tuntemaan heitä, sillä luokka on melko pimeänä, että he näkisivät valkokankaalta paremmin, mitä tekstiä minä heille kulloinkin lähetän. Tai sitten joskus valo paistaa niin heidän takaansa ikkunoista, etten saa selvää kasvoista.

En tiedä, miten kummassa heidän koulussaan on verhoasiatkin rempallaan. Ikkunoista roikkuu oppilaiden takana pari rättiä vain parilla nipsillä kiinni. Verhojen eteen vetäminen ei auta mitään. Eräskin aamu viime kurssissa aurinko paistoi jotenkin niin kummasti, että sikäläiset oppilaat olivat kuin kirkastuneita, ei näkynyt kuin valtava kirkas pallo, enkä saanut kysymättä selvää, istuuko sillä kohtaa yksi vai kaksi oppilasta - kaksi oli.

Kuulun itsenäisyysjuhlan järjestelyryhmään. Tänään pidettiin kokous ja meillä alkaa olla juhlan raamit selvät. On suunniteltu pitää kokopäiväiset juhlat, mutta ehkä niistä sitten enemmän, kunhan juhla saadaan ensin pidetyksi.

Ja se osa päivästä, kun ei ollut tuntia tai kokoustamista, siivosin kaappeja ja kansioita. Heitin pois kaikki 90-luvun yo-tekstit ja kuuntelukokeet. Olen näemmä edellisen kerran putsannut kaappeja 20 vuotta sitten. Silloin heitin pois kaikki 70- ja 80-luvun materiaalit. Kun olin nyt saanut heitetyksi roskiin kaikki kelanauhat ja kasettinauhat, tuli koko roskis aivan kukkuralleen. Kun keke-ryhmä eli kestävän kehityksen tiimimme huomasi sen, kävivät he kaivamassa nauhat pois roskista. Ja nyt ne siirtyivät käsityöopen luokkaan! Nauhoista saa kaikenlaista uutta tuotetta. Hyvä, että jollain on käyttöä niillekin. Niitä ei voinut enää kuunnellakaan, sillä ei ole sellaisia koneita, millä nauhoja voisi soittaa.

lauantai 6. lokakuuta 2012

Hujahtipa syksy äkkiä

Onpa vierähtänyt aikaa viime kirjoituksesta. Mutta kun tapahtumaa ja tekemistä on niin, ettei perässä pysy. Tämä vain huomautuksena niille, jotka kaupungin vilinän keskeltä välillä huokailevat, että "miten ihmeessä te saatte siellä maalla aikanne kulumaan".

Syksy on jo edennyt niin pitkälle, että yksi viidesosa vuodesta on käyty kouluakin. Tämä syksyn ensimmäinen jakso on aina hikisin, sillä kaikki liikenevä vapaa-aika pitää laittaa luonnonantimia pakkaseen ja purkkeihin. Pari omenaa vielä keikkuu puissa, sitten saa tulla vaikka lunta, kunhan ei kovin paljon tupaan tule.

Kansalaisopisto on alkanut, ja olen mennyt pariin liikuntaryhmään. En mennyt senioriryhmiin. Mistä minä tiedän, milloin sellaiseen porukkaan pitää mennä! Niin kauan kuin töissä käyn sinnittelen kyllä nuorten ryhmissä. Joskus vilkaisen sivusilmällä, olenko kaikkein hitain, avuttomin, hikisin ja läähättävin, mutta pukkaa siellä hikeä nuoremmillekin. Ihan kuin joku jopa pyyhkisi hikeä useamminkin kuin minä.

Klipsikurssille en mahtunut, sain vasta ensimmäisen varasijan. On kuulemma tulijoita niin paljon, että aikovat perustaa joulun jälkeen toisenkin ryhmän. Olen tyytynyt siis vain jo osaamieni mallien tekemiseen, vaikka löysin kyllä netistä espanjankielisiltä sivuilta aivan valtavan upeita malleja, jopa kädestä pitäen neuvottuja. En vain taida keretä saada itselle yhtään laukkua, sillä on ollut mm. synttäreitä, ja olen antanut valmiit tuotokset lahjaksi.

Maanantaina on koulussa taksvärkkipäivä. Minä kuitenkin pidän etäopetuksen, sillä etäoppilaita on peräti yksitoista, enkä halua heti jakson ensimmäistä tuntia tärvätä. Hyvä kun päätinkin pitää sen tunnin. Kun mainitsin etäoppilaille, että kumminkin tulee jotain kissanristiäisiä, jolloin tunnit joudutaan jättämään väliin, sanoivat he heti samaan hengenvetoon, että juu, heti ensi keskiviikkona heillä on "kissanristiäiset". Menevät kai johonkin oppilaitokseen tutustumaan. No pidänpähän sitten paikallisille oppilaille silloin saman ohjelman. Muu aika maanantaista me opet joudumme siivoilemaan kaappejamme ja pöytiämme ja pitämään tiimikokouksia. Eri asioihin on perustettu tiimit: itsenäisyysjuhlan, joulujuhlan, liikuntapäivän, kevätjuhlan, retkien jne. suunnittelutyöryhmät.

Yllättäen sain tietää, että kaupunki palkitsee tällaisia iänpäivän vanhoja työntekijöitä viiden päivän palkallisella vapaalla. Yhden toisen kollegan kanssa meitä potkaisi sellainen onni. Sattuu sopivasti, sillä marraskuussa kansalaisopiston opistolaiskunta tekee käsityömatkan Viroon, johon menee yksi perjantaipäiväkin. Otan yhden vapaapäivistä silloin ja lähden matkaan. Muut päivät otan ehkä silloin kun abit menevät viikoksi Brysseliin Europarlamenttiin tutustumaan. Joku ihmetteli, miten minä silloin otan palkallisen vapaan, kun on vapaata muutenkin. Mutta älköön kantako huolta. Kyllä minulle jää aivan tarpeeksi tunteja vielä sittenkin. Haluan tehdä niin vähän vahinkoa kuin mahdollista. Ei ole minun omankaan etuni mukaista, jos oppilailla menee huonosti.

Nyt tuli taas niin pitkälti tarinaa, että saa nähdä kuinka moni jaksaa lukea loppuun asti :)

lauantai 22. syyskuuta 2012

Itsekkäitä ajattelemattomia aikavarkaita

Oppilaat mahtavat pitää opettajia täysinä toopeina. Jos ei joka asiasta viitsi nostaa meteliä, he luulevat heti, että tuo se ei huomaa mitään. Kuten vaikka eräskin luokka tässä hiljattain. Menimme viimeisellä tunnilla tietokoneluokkaan tekemään kirjaan liittyviä nettitehtäviä. Kaikilla on olevinaan niin hienosti oikea sivu auki, mutta heti kun ope kääntää selkänsä, alapalkista otetaan jokin ampumapeli. Näkeehän se sokea opekin, että alareunassa kulkee ties kuinka monta palkkia, jotka paljastavat avonaisia windoweja olevan useitakin. Kun niistä mainitsee, on vastaus, että noo, tähän sivustoon kuuluu useita avonaisia ikkunoita!

No ainahan oppilaat ovat yrittäneet vetää opettajia nenästä ja usein jopa onnistuneetkin, mutta ottaisivat sitten vastuun tekosistaan. Jos tulee puhetta siitä, että tätä tai tätä ei osata, onkin syy aina muualla eikä siinä, ettei ole itse yhtään edes yrittänyt: huono opettaja, epäselvät oppikirjat, liikaa läksyjä (ei pidä paikkaansa), huono työpari, harrastukset joten aika ei riitä. Ja tietysti kaikki on niin suunnattoman tylsää niin tylsää niin tylsää, kuinkas muuten. Tai mikä muu tahansa syy osaamattomuuteen, mutta itsessä ei ole minkäänlaista vikaa.

Oppilaat usein sanovat, että onhan heidän oma asiansa, jos eivät opiskele. Milloinkahan ihmiset huomaavat, että AINA, siis IHAN AINA siitä on haittaa jollekin toiselle, jos joku ei tee hänelle annettuja velvoitteita. Näin on aikuisena ja näin on jo nuorena: jos et tee läksyjä et opi, ja opettaja joutuu hidastamaan ja junnaamaan ja näin estyy muidenkin opiskelu, tai luokassa joutuu häärimään ties kuinka monta erityisopea ja kouluavustajaa. Samoin myös häiriköinti estää muiden työtä.

Joku kyseli minulta jo heti syksyn eka tunnilla, kuinka monta kertaa saa olla poissa, ennen kuin tulee lisätehtäviä. Minä en anna lisätehtäviä. Siitä ei ole mitään hyötyä oppilaalle, pelkästään minulle lisätyötä etsiä sopivia tehtäviä ja niitä lueskella kaiket illat. Olen luopunut sellaisesta. Minä en vain yksinkertaisesti anna numeroa, eihän oppilas ole käynyt tunneillakaan, mitäs se numerolla tekee. Sopii istua tunnilla ja kuunnella ja työskennellä, silloin ei ole niin tylsääkään. Tylsyys ei ole aineessa tai asiassa sinänsä, vaan siinä, että ei halua pysyä kärryillä. Kärryiltä pudonneella se vasta tylsää on. Olen valmis tekemään vaikka kuinka paljon työtä sellaisen kanssa, joka yrittää itsekin, mutta lusmuilua en tahdo sietää.

Myöhästely tai sovitusta tapaamisesta ilmoittamatta pois jääminen ovat myös vihoviimeisiä toisen ihmisen ajan varastamista. Eräänäkin aamuna oli kolme opea asennossa ennen kello yhdeksää yo-kirjoituksen alkamista varten. Vain yksi kirjoittaja olisi ollut, mutta tämä vain ei saapunut koskaan. Niinpä olisin minäkin voinut mennä koululle vasta pari tuntia myöhemmin, jos olisi etukäteen tiennyt. Nyt käpsehdin ja kuuhailin siellä mitä sattuu tyhjän panttina. Ymmärrän tietysti oikean unohduksen tai sairauden tai minkä tahansa pätevän syyn, mutta välinpitämättömyyttä en ymmärrä.

Olen kirjoittanut näistäkin asioista varmaan ainakin kerran vuodessa. Mutta kertaus on opintojen äiti. Nimittäin eivät pelkästään nuoret (joiden kohdalla kasvatus on vielä kesken) ajattele vain itseään ja ajattelemattomasti jätä velvollisuuksia tekemättä, vaan aikuiset yhtä lailla. Aikuisten kohdalla pidän tätä aivan anteeksiantamattomana.

Eräs kaveri neuvoi minua, että "älä ole murheellinen, se mikä on tarjottu, on ravittu". Hyvin sanottu, mutta kun on opetettu tunnolliseksi ja tekee mieli huolehtia oppilaiden menestyksestä, ei voi heittäytyä vain laakereilleen.  - Vaikka kyllä minä olen yrittänyt opetella sitäkin :)

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Tulihan se ehtookin

Olipa taas pitkänpuoleinen päivä. Tuntien lomassa aina yo-valvontaa. Yksi tunti jäi kuitenkin pitämättä. Koko yläkoulu ja alakoulun ylimmät luokat olivat suunnistuskisoissa yhteen asti iltapäivällä, joten ruotsi jäi oppilailta pois. Peruskoulun puolella ei niin haittaakaan, jos jokin tunti jää väliin. Oppimäärät on suunniteltu alun pitäenkin sitä silmällä pitäen, että välillä on tapahtumia ja teemapäiviä yms.

Kolmelta alkoi VESO:n puolikas, poliisi tuli pitämään meille opettajille turvakoulutusta. Kovasti hän painotti turvakansion tärkeyttä. Kansiossa on esim. oppilasluettelot, vanhempien puhelinnumerot jne. Hän mainitsi jonkin esimerkin, että kännykkä ei ole hyvä, sillä tulipalon sattuessa puhelin sattuu ehkä olemaan juuri tulen keskellä. Minä kyllä itsekseni mietin, miten muka yksi turvakansio olisi turvassa. Mikä takaa, ettei vaikkapa tulipalo syty juuri siinä huoneessa, jossa kansio on!

Minun piti lähteä kyllä kesken kaiken pois, sillä tänään alkoi kansalaisopiston espanja. Vaikka päivä tuli kovin pitkäksi, tuntuu aikuisopetus pelkältä harrastukselta. Ihmiset ovat aktiivisia ja kiinnostuneita eikä kukaan mekkaloi ja häiritse toisia. Sitä paitsi muutenkin voi ottaa rennommin ja mennä opiskelijoiden omaan tahtiin eteen päin, ei ole paineita, että jokin tietty kurssi pitäisi saada välttämättä opiskelluksi. Tehdään mitä ehditään ja jaksetaan.

Pitkästä päivästä huolimatta edelleenkin pitää paikkansa se, mitä mummani ennen vanhaan tapasi raskaan päivän päätteeksi sanoa: "Ei niin pitkää päivää, ettei sille tuu ehtoota!"

lauantai 15. syyskuuta 2012

Oletko lukusankari

Vähän väliä saa kuulla tiedotusvälineistä, että suomalaiset, varsinkin nuoret, eivät lue enää niin paljon kirjoja kuin aiemmin. Lukutaito ei kasva, vähänkään pitempiä tekstejä tai monimutkaisempia lauserakenteita ei enää ymmärretä.
Ei kai lukemattomuus mikään ihme ole, sillä nykyään on niin paljon muita ajankuluja. Ei kai koskaan ennenkään tavallinen kansa ole lukenut siksi, että lukutaito kasvaisi, vaan on luettu huvikseen ja ajankuluksi, kun ei ollut televisiotakaan. Siinä sivussa sitten kasvoi lukutaito ja luetun ymmärtäminen samoin kuin mielikuvitus ja ajattelu sekä maailman hahmottaminen.

Olisiko meidän nyt sitten vihdoin alettava ymmärtää, että esimerkiksi käyttöohjeet, säännöt ja määräykset kerta kaikkiaan pitäisi myös kirjoittajan kirjoittaa yksinkertaisemmin. Eikö ole ristiriita siinä, että jos kukaan ei enää ymmärrä monimutkaisia tekstejä, mistä niitä monimutkaisesti kirjoittavia on olemassa pilvin pimein! Onhan olemassa selkokielistä tekstiä ulkomaalaisille ja muuten heikompilukutaitoisille. Miksi ei kaikki teksti voi olla helppolukuista!

Luin hiljattain lehdestä, että joku professori valitti olevansa kykenemätön lukemaan romaaneja! Häneltä oli mennyt keskittymiskyky. Tuo oli helpottava uutinen, sillä jo useamman vuoden olen itse havainnut, että en millään jaksaisi lukea enää pitkiä romaaneja, en varsinkaan jonninjoutavaa höpötystä. Ja minä olen sentään ollut kova lukemaan nuorena  - silloin kun ei ollut maalla nuorellekaan juuri muuta ajankulua kuin lukeminen, käsityöt ja kaikki se mitä ympäröivä luonto tai maatalo tarjosi. (Sivumennen sanoen ihan riittävää ajankulua, väitän että kaupungeissa nykyään on pitkästyneempiä nuoria kuin ennen sähköttömään aikaan maalla).

Ja kun tästä lukuinnon vähenemisestä oli hiljattain puhetta opehuoneessa, pääsi parilta kollegalta syvä helpotuksen huokaus. Hekin totesivat samaa: nykyaika on vienyt keskittymiskyvyn. Kuulemma mielenkiintoistakin romaania jaksaa lukea vain, jos kirja on pätkitty lyhyisiin kappaleisiin. Nuo kyseiset kollegat pelkäsivät, että ovat jotenkin outoja tai aivoihin on tullut jokin vika.

 Mutta ilmeisesti on niin, että nykyiseen elämänmenoon ei sovi enää pitkien juttujen lukeminen. Huomaan sen vaikkapa blogikirjoituksista. Niiden tulee olla suhteellisen lyhyitä, sillä jos olen kirjoittanut vähänkään pidemmän jutun, eivät kaikki jaksa lukea loppuun asti. Arvatkaa, mistä tiedän sen! No esimerkiksi joskus kommenteista. Joku saattaa kommentissa kysyä juuri sitä asiaa, johon olisi ollut vastaus jutun lopussa! Tai tiedän myös siitä, että itsekin saatan harpata jonkin pätkän yli pitkästä kirjoituksesta.
Jos jaksoit tämän jutun tänne asti harppaamatta, olet todellinen lukusankari!

torstai 13. syyskuuta 2012

Hätävarjelun liioitteluako

Kasiluokkalaiset lähtivät tänään biologian kurssiin kuuluvalle eräleirille. Tutustuvat luontoon ja yöpyvät maastossa teltoissa. Tulevat huomenna takaisin. Menivät sinne takseilla, sillä matkaa ei ole kuin vähän toistakymmentä kilometriä.

Noista takseista tuli mieleen, että usein lukiolaisetkin ovat olleet jonkinlaisilla retkillä tai tutustumiskäynneillä ja sinne on menty esimerkiksi opettajien autoissa. Joskus abit ovat ajaneet itse jonkin lammen rannalle, jos ovat esimerkiksi kemian kurssin puitteissa ottaneet lammesta vesinäytteitä, samoin yrittäjäkurssilaiset ovat mahtuneet hyvin muutamaan autoon tutustuessaan paikkakunnan yrityksiin.

Nyt on kuitenkin tullut ylemmältä taholta kielto, että opettajat eivät saa enää kuskata oppilaita minnekään, puhumattakaan että oppilaat itse ottaisivat ketään kyytiin kouluaikana. Vain ammattikuski saa kyyditä oppilaita. Tämä tuntuu täällä korvessa hätävarjelun liioittelulta. Kuten yleisesti tiedossa on, ei millään kunnalla ole ylettömiä rahamääriä käytettävissä oppilaiden kyydityksiin busseilla tai takseilla. Näin moni hyödyllinen matka ja tutustumiskäynti, pienikin opetusta edistävä lisäretki jää tekemättä. Kaupungissa asuvat sääntöjen tekijät eivät ehkä ymmärrä, että vaikkapa kymmenen kilometrin matkan takia täytyy tilata bussi melkein sadan kilometrin päästä kaupungista. Kyllä sellaiselle hintaa tulee.

Joskus tuntuu, että nykyään ei mitään saa enää tehdä eikä minnekään mennä. Ja siitä huolimatta voi jotain sattua. Ei ole kuin vuosi siitä, kun ammattitaksi ajoi kolarin kuljettaessaan koululaisia. Onneksi ei sattunut kuin pienehköjä loukkaantumisia. Jos jokin onnettomuus on sattuakseen, se tulee vaikka olisi kellokin kaulassa.  

maanantai 10. syyskuuta 2012

Varmaan kolmanteenkin polveen saakka opetan



Kun on pitänyt blogia jo viisi vuotta tuntuu, että kaikki mahdollinen on jo sanottu. Päivät toistuvat samanlaisina, mitä sitä toistamaan, että taas kävin töissä. Yleisten asioiden ja mielipiteiden kirjoittamisen olen vähentänyt ihan minimiin, sillä aina tuntuu, että joku on käsittänyt asian juuri ihan päin vastoin kuin olin tarkoittanut. Tai sitten käy niin päin, että lukija on käsittänyt oikein, mutta minä puolestani käsittänyt kommentit väärin!

Ja koulussa yläkoululaiset meuhkaavat kuten aina ennenkin. Tänään sanoin yhdelle, että älä kuule ala, minä oon sun mummos hyvä kaveri. Siihen poika arveli, että narraan, miten minä nyt hänen mummoaan voisin tuntea. Kun kehaisin, että olen opettanut heidän melkein kaikkien vanhempiakin ja tunnen koko suvun tarkkaan, katsella killittelivät vähän ihmeissään. Mutta eivät älynneet epäillä, kun lisäsin, että olen opettanut heidän mummoja ja pappojakin. Ja tätä menoa jos eläkeikiä nostavat, opetan vielä heidän lapsenlapsiaankin!

Tänään alkoivat taas yo-kirjoituksetkin englannin kuuntelulla. Huomenna jatkuu ruotsilla ja lyhyellä englannilla. Toivottavasti siellä toimivat cd-soittimet. Kaikissa tuntuu olevan jokin vika. Jokin imaisee cd:n sisään eikä anna enää ulos, jokin alkaa kesken kaiken pöpöttää samaa kohtaa: sou-sou-sou... Kolmas ei anna avata cd-koteloa jne. Yksi on ollut jo uutena sellainen, että toistettaessa lauseita kone imaisee lauseiden alut sisuksiinsa. Kun asiasta on oltu useammankin kerran yhteydessä myyntifirmaan, ei siellä uskota eikä edes ymmärretä, mistä me puhumme. Täytyyhän kielissä kuulla kaikki lauseet ja sanat alusta lähtien! Kuulostaa siltä, että siellä on ollut joku kaljupäinen möhömaharokkari nörtti, joka pitää opettajia ihan hoopoina ja luulee, että me ei tiedetä mistään mitään!
********
*****
Ja kun on sen viisi vuotta blogannut, on blogikavereista tullut oikeita ystäviä. Niin murheelliseksi veti, kun vasta pari päivää sitten sain tietää eräänkin blogikaverin kuolleen ihan yhtäkkiä. Jotenkin kauhistuttaa, kun ajattelee, että hän pari päivää ennen kuolemaansa kirjoitti viimeisen blogikirjoituksensakin kuten kuka tahansa tietämättä, että parin päivän kuluttua tulee noutaja. Se on järkyttävää senkin puoleen, että hän oli vasta minun lasteni ikäinen. Enää hän ei tule kommentoimaan minunkaan blogiani, eikä kirjoita omaansa. Enää emme kirjoittele sähköposteja etäopetuksen tiimoilta. Näin se on, eikä sitä voi muuttaa.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Etävierailu

Koko lukio kävi tänään retkellä etäopetuspaikkakunnalla. Aika rassaavaa, sillä linja-autossa istumista tulee 1½ tuntia suuntaansa, siis kolme tuntia eli puolet koulupäivästä. Perillä oli taas etäoppilaiden tapaaminen. Osa oppilaista oli sellaisia, että en ollut kunnolla nähnyt tv-ruudulta, minkä näköisiä he edes olivat. Ovat aina istuneet pimennossa jossain nurkassa muiden takana. Pojat sentään olen aina erottanut tytöistä. Nyt oli hyvä nähdä edes kerran ihan livenäkin.

Eipä siinä paljon ehditty ajatuksia vaihtaa, kun piti siirtyä toiseen ryhmään, sitten olikin jo ruokatunti. Ellei muuta hyötyä ollut niin huomasivatpa meidän omat oppilaat, kuinka hyvät ruuat meillä omassa koulussa on. Taas tuli konkreettisesti esiin, miten kaikki adjektiivit ovat suhteellisia, riippuen siitä mihin niitä verrataan. Huono-hyvä-adjektiivipari sai ehkä uuden ulottuvuuden. Ja muutenkin laajeni ehkä maailmankuva piirun verran.

Oppilailla oli omaa ohjelmaa ruokailun jälkeen, ja me opettajat kokoonnuimme taas pohtimaan käytänteitä. Niissä ei ollut paljon pohtimista, sillä meillä alkaa olla jo aika hyvä kokemus ja paljon rutiinia kokeiden järjestelyistä, yhteyksien pidosta, postin lähettämisestä, koneidden käytöstä jne jne. Totesimme, että juuri kun olemme oppineet systeemit hyvin ja meille on kertynyt hyvä kokemus etäopetuksesta, kaikki loppuukin. Etäpaikkakunnallahan ei ole enää aloitettu uutta ykkösluokkaa lukiossa. Meillä on aloitettu, mutta he saavat käydä koulua vain kaksi vuotta täällä, viimeiseksi vuodeksi he joutuvat hakeutumaan kaupunkikouluun.

Pikaisen tapaamisen jälkeen taas puuduttava autossaistuminen. Kiva että olin hommannut sen tabletin, jonka harjoittelussa kului aika mukavasti.

perjantai 31. elokuuta 2012

Koulussa ja kaupungissa

Yläkoulun yleisurheilukisat olivat eilen aamupäivällä. Oli niin kaunis aurinkoinen päivä, että harvoin sellaista sattuu juuri ulkoilupäivänä. On sitä ollut tihkusateista ja sumuistakin urheilupäivää ja siellä saanut kylmissään nostaa korkeushyppytelineellä rimaa tai kirjata muistiin pituushypyn tuloksia. Nyt minulla oli jo tunnin kuluttua lähtö takaisin koululle lukion tunneille, sillä lukio ei osallistunut näihin geimeihin. Onneksi, sillä minä olen niin kovin suurpiirteinen numeroiden kanssa, toimitsijana olisi tullut varmaan itsekeksittyjä tuloksia.

Iltapäivällä ei minulla ja yhdellä kollegalla ollut enää tunteja eikä muita velvollisuuksia, joten painelimme kaupunkiin tablettitietokoneiden ostoon. Kävimme kahdessa eri liikkeessä. Ja kun olen suuttunut Soneran toimintaan niin kuin kaverikin, emme siihen eli kolmanteen firmaan edes menneet. Ei hinnoissa suuria eroja ollut, mutta ostimme kumpikin siitä, jossa oli myyjä parempi puhuja. Kun kilpailu on nykyään kovaa, kaikilla pikkuasioillakin on merkitystä. Hyvin tuntuu kone ja yhteys toimivan.

Meillä sattui vahingossa hyvä tuuri.  Ostoksen jälkeen myyjä mainitsi, että nykyään on niin kova menekki noilla koneilla, että kun torstai on kuormapäivä, eli koneita oli aamulla tullut kahdeksan kappaletta, oli meidän ostoksen jälkeen jo neljä myyty. Ja niistä kahdeksasta oli etukäteen kaksi varattu. Eli meidän jälkeen enää kaksi tablettia jäljellä. Emme saaneet suojuksia, ne olivat loppu. Toisesta firmasta ne olisi saanut (ja vielä jätskit jälkiruoaksi) ja niitä oli varastossa, mutta emme mitenkään iljenneet mennä enää sinne sanomaan, että sorry, ostimme koneen muualta, mutta teiltä ostaisimme suojuksen. Täytyy vaikka ensi kaupunkikäynnillä käydä hakemassa, eivät ne meitä silloin enää muista. Ja jos muistavat, voimmehan me sanoa, että ostamme etukäteen suojukset ja ostamme koneen myöhemmin :))))

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Vaihteleva päivä

Päivän aloitus oli hieno, koko koulu kerääntyi aamulla kunnantalon eteen. Siellä seisoivat sotaväkeen kutsuttavat hienossa asennossa, lukiosta tyttö ja poika nostivat lipun ja Savon sotilassoittokunta soitti musiikkia. Ainakin Sotilaspoika-kappale oli ohjelmistossa. Sitä vain ei kukaan muu tunnistanut kuin minä, joka muinoin koulussa jouduin sain laulaa sitä joka musiikkitunti vanhan sodankäyneen kanttoriopettajamme johdolla.

Seurasi pieni puhe, minkä jälkeen pojat siirtyivät sisätiloihin. Minä ja muut lukiolaiset olimme pettyneitä, ettemme päässeetkään seuraamaan, mitä ihmettä siellä suljettujen ovien takana tapahtuu. Mutta joku onneksi valisti, ettei siellä nyt niin maailmaoja mullistavia asioita ole. Jokusen puheen ehkä kuulevat ja pojilta kysellään vähän toiveita, missä haluavat sotaväkensä käydä jne. No hyvä, ei ole kyse salatieteestä :)

Abit olivat vähän mörtseinä, kun tuon tilaisuuden jälkeen pidin heille vielä puoli tuntia ruotsin kuunteluharjoitusta. Tilaisuus oli lyhyempi kuin meille oli ilmoitettu, ja olimme jo kerinneet perua etäopetuksenkin. Vähän protestoivat, että emmehän me voi pitää ruotsia, kun ei etäoppilaatkaan saa opetusta, ei ole reilua ja tasa-arvoista! Niinpä varmaan.

Seuraavana ohjelmassa oli urheiluhallilla Sotilassoittokunnan konsertti. Siellä oli koko koululaitos kuuulemassa ihan esikoululaisista lähtien. Soittokunnan jäsenet esittelivät puhallinsoittimensa ja arvuuttelivat ensin, tiesikö yleisö soitinten nimiä. Kaikki pienetkin tiesivät kaikenmaailman ihme torvien nimet, minä en tunnistanut ensimmäistäkään. On näemmä musiikinopetus parantunut minun kouluajoistani. Ja ainut kappalekin, mitä minä tunnistin, oli jälleen se Sotilaspoika, joka soitettiin taas. (Mun isäin oli sotamies ja nuori kauniskin. Jo viisitoistavuotisna hän lähti sotahan...) Mutta eivätpä soittaneet Ateenalaisten laulua, joka oli silloin kivikirvesaikakaudella  minun opettajani toinen lempikappale. (Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä kaadut sä puolesta maas...).

Tuo konserttikin oli varttia lyhyempi kuin oli ilmoitettu, joten meillä meni koko aamupäivän ohjelma ihan sekaisin. Kukaan ulkopuolinen ei varmaan tajuakaan, miten voi yksi varttituntikin suuntaan tai toiseen sekoittaa koko koulupäivän järjestyksen, mitä sitten kaksi yksittäistä varttia: onko nyt välitunti, ja kuka valvoo, vai pitääkö mennä tunnille ja mitä tunteja itse asiassa pidetään, onko joka porukalle edes opettajaa. Vai pannaanko oppilaat syömään, no ei kun ruoka on tilattu tulevaksi vasta puoli tuntia myöhemmin kuin tavallisesti. Ja kun ruoka tulee, mikä porukka menee ensin, kaikki kun eivät mahdu yhtaikaa. Ja jos aloitetaankin normaali päivä jo kello 12 eikä 12.15 kuten normaalisti! -No ei takuulla, siinä menisi loppupäiväkin sekaisin.

Loppupäivä sujui onneksi normaalisti. Kello 15 oli vielä yhtenäiskoulun opettajainkokous, oikein parin tunnin mammuttikokous päiväkodilla. Viime vuonna minulla ei ollut yhtenäiskoulun puolella opetusta, joten ei tarvinnut osallistua kuin lukion kokouksiin. Nyt tulee kaikkea työtä tuplasti, kun on kahdessa koulumuodossa opetusta.

Näköjään on tämäkin päivä saatu iltaan, joten jäämme odottelemaan mitä huominen tuo tullessaan.

maanantai 27. elokuuta 2012

Ei puutetta äksönistä

Kaksi viikkoa on mennyt töissä jo ihan hujauksessa. Siinähän ne päivät menevät kuin aina ennenkin vuosien mittaan. Oppilaat ovat joskus levottomia, joskus rauhallisia. Joskus oppivat, joskus eivät. Ei mitään järisyttävää eikä uutta.

Seiskaluokka meni viime torstaina ns. tutustumisleirille, jollaisella yläkouluun tulleet oppilaat on käytetty viime vuosina. Puoliltapäivin koko seiska opettajineen pyöräili parinkymmenen kilometrin päähän entiselle kyläkoululle ja yöpyi siellä. Heillä oli kaikenlaista ohjelmaa, jotta tutustuisivat toisiinsa paremmin. Seuraavana päivänä pyöräilivät takaisin. Oikeastaan nykyään kaikki tuntevat jo alun alkaenkin toisensa, sillä kyläkoulut on lakkautettu ja kaikki tulevat samalta alakoululta, mutta onpahan vaihtelua.

Vaihtelua tulee kyllä muutenkin. Ensi keskiviikoksi on koko koulu kutsuttu kutsuntatilaisuutta seuraamaan. Sellaisessa en ole ennen ollutkaan. Minulla kun ei ole veljiä eikä poikia, en tiedä armeijaan liittyvistä touhuista juuri mitään. En ole koskaan päässyt seuraamaan valatilaisuuttakaan, Mutta toisaalta, on maailmassa monta muutakin asiaa, mitä en ole päässyt katsomaan, enkä tule pääsemään.
Torstaina aamupäivällä on yläkoulun yleisurheilukisat, joten kyllä äksöniä riittää.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Enhän minä mites minä


Minulle on napsahtanut tunnustus. Aikatherine antoi minulle tällaisen läpyskän, vaikka minusta tuntuu, että nyt on ansiotonta arvonnousua. Koko kesän on tullut päivitetyksi vähän laiskanlaisesti. Lieneekö suomalaista vaatimattomuutta. Monissa muissa kulttuureissa sen sijaan kiitellään ylitsevuotavasti kaikista kiitoksista ja kohteliaisuuksista, vaikka kohteliaisuuden vastaanottaja tietäisikin, että tuo toinen vain tavan vuoksi kehuu. Toisaalta, Suomessa voi yhä vieläkin iloita kohteliaisuuksista ihan oikeasti, sillä täällä ei jaella sellaisia ylenpalttisesti vain suunsa lämpimiksi. Täällä melkein useimmiten tarkoitetaan, mitä sanotaankin.

Suomalaiset ovat tyypillisesti aina vähätelleet, jos vaikka joku kehuu uutta vaatetta kauniiksi. "Eihän tämä mikään kaunis ole, vanhakin, kirpputorilta ostettu!" on aina ollut tyypillinen vastaus. Hah, mitäs sitten osti, jos se kerran ei omasta mielestä ollut kaunis.
 Nyt muistui mieleeni sellainenkin sanonta (vaikkakin hieman asian vierestä), että ennen vanhaan sanottiin jollekin henkilölle, jolla oli esim. uusi vaate: "Onnea uudelle puserolle, ettei heti rikki mene!" Tämän asian olin jo aikaa sitten unohtanut, kunnes se ihan tässä viime viikolla putkahti suustani ulos, kun kollega tuli kouluun uusi pusero päällään. Eivät olleet muut kollegat koskaan ennen sellaista sanontaa kuulleet.

Tämän tunnustuksen säännöt ovat:

1. Kiitä linkin kera blokkaajaa, jolta sait sen.
2. Anna tunnustus (5) suosikkiblogillesi ja kerro heille siitä.
3. Kopioi Post it ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta vaikka se onkin kerrottu vain Post it -lapulla ja toivo, että lempiblokkaajasi jakavat sen eteenpäin.

Minusta on aivan mahdoton valkata vain viisi blogia. Miten niitä voi laittaa muiden yläpuolelle. Tarkan harkinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että viis minä säännöstä (kuten Aikatherinekin teki!) ja annan tämän tunnustuksen kaikille, joiden blogi kulkee blogini oikeassa sivureunassa. Niitä luen eniten. Ei sekään jaottelu ole oikeudenmukainen, sillä käyn monissa muissakin blogeissa. Mutta olkoon nyt tällä kertaa näin.
Aikatherinelle vielä kiitos!

perjantai 24. elokuuta 2012

Melkein kuin Ruotsin-risteily


Eilenillalla oli kansalaisopiston opettajille risteily yllä etualalla olevalla höyrylaivalla. Tilaisuus oli samalla opettajainkokous, infotilaisuus ja pitkäaikaisen kansalaisopiston musiikinopettajan eläkkeellejääntimuistaminen. Mahdotonta miten joku osaa ja ehtii kaikkea. Kiitospuheessaan hän mainitsi vaatimattomasti, että eihän hän opettanut kuin muutamaa instrumenttia. Ja sitten seurasi varmaan ainakin parinkymmenen musiikkivehkeen luettelo!

Ihmettelin itsekseni, kuinka en ole oppinut tuotakaan opettajaa tuntemaan kuin vasta vuosi sitten, vaikka hän on aloittanut uransa samaan aikaan minun kanssani, kylläkin usean kunnan yhteisenä. Mutta minä kun en ole koskaan ymmärtänyt mitään musiikista, ei meillä juuri ole ollut mahdollisuutta tutustuakaan.
 Laivalla oli pikku purtavaakin, salaatteja, lihapullia ja perunalätysköitä. Oikein maukasta ja hyvää. Oli yhteislaulua, ja sen aikana ehdin jo luulla, että olemme ajaneet karille, sillä jysähti ja kolisi niin että mehut heilahtivat pöydälle. Mutta olimmekin tulleet rantaan.

Kävelimme kilometrin verran paikalliselle marjaviinitilalle, jossa saimme ostaa likööri- ja viinimaistiaisia. Liköörejä vain ei saanut ostaa kotiin lainsäädännön mukaan, mutta viinejä kylläkin. Ostin kaksi pulloa mustaviinimarjaviiniä ja ne kilisivät niin mahdottomasti, että oli pakko laittaa paperinenäliinaa niiden väliin. Kilisevien pullojen kanssa kylän läpi iltamyöhällä kulkeminen ei nimittäin anna hyvää kuvaa kansankynttilästä!

Pari kuvaa kirkonkylästä järveltä nähtynä.

Tämä Temolan viinitila on saanut palkintojakin erilaisissa kilpailuissa, ainakin muistaakseni mansikkakuohuviini oli voittanut parhaan sijan. Viinitilan pihapiiri on aivan upea. Saimme kuulla myös tilan historiasta ja juomien valmistuksesta. Vasta paluumatkalla huomasin, että joidenkin kassista ei pilkottanutkaan pullo vaan jokin kasvin taimi. Sieltähän olisi saanut ostaa taimiakin, olisi varmaan ollut minunkin viisainta ostaa vain kasveja. Nuo syysleimut olisivat komeita meidänkin pihassa.