sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Kivoja tapahtumia

 On tapahtunut sellainen ihme, että kunnan viime vuoden budjetista on alijäämät saatu katettua. Näin hyvän tuloksen takia oli kunnassa päätetty, että kaikille kunnan työntekijöille ja luottamustoimissa oleville järjestetään alijäämäjuhla.

Kunta järjesti kyydinkin tilaisuuteen oikein höyrylaivalla. Nyt oli niin paljon innokkaita juhlijoita, että piti mennä kahdella laivalla. Perillä kunnanjohtaja piti pienen kehumispuheen, minkä jälkeen saatiin heti siirtyä herkkuillallisen pariin. Oikein meille jaettiin kaksi drinkkilappuakin, joilla sai siiderin tai kaljan, väkevämmät piti itse maksaa. Ohjelmassa oli pieni yhden hengen näytelmäkin ja eri työpisteiden välisiä kilpailuja.

Oikein oli mukava ilta. Saisihan tällaisia järjestää työntekijöille useamminkin. Joka jäi vielä iltaa istumaan, sai tulla kotiin omin neuvoin. Me varhain nukkumaan menevät pääsimme laivalla takaisinkin. Vaikka aikanaan lähdinkin kotiin, oli silti seuraavaksi aamuksi laitettava  kello soimaan jo kuudeksi, sillä olimme kaverin kanssa sopineet lähtevämme melomaan jo seitsemältä. Kyllähän me hyvin ylös pääsimme. Kannattihan nyt melomaan mennä, kun kerrankin on jo toukokuussa lämmin sää.

Lämmin ellei peräti kuuma sää on suosinut jo ainakin viikon. Sellaistakaan en muista, että olisi saanut helteessä istua OAY:n hallituksen kokouksessa järven rannalla, kuten nyt kevään viimeinen kokous pidettiin muutama päivä sitten. Ei ollenkaan suututtanut kokous, kun oli lämmintä ja valoisaa ja sai istua ulkona terassilla. Toivottavasti on lämmistä vielä alkavallakin viikolla, sillä luvassa on vielä mm. karttakepin upottajaiset sekä TYKY-tapahtumakin, jossa on tiedossa hatha-joogaa.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Tällainen viikonloppu

 Viikonloppuna käväisimme välillä katsomassa, miten Etelä-Suomessa eletään. Tämänkertaiset käyntikohteet olivat luontoon liittyviä ja hyvä niin, sillä sattui mitä mainioimmat säät ulkoiluun ja luonnon tarkkailuun. Ihmeellisen luonnon lisäksi oli Helsingin edustalla olevalla Harakka-saarella tällaiset monotkin.

Vaikka kuljimme vain merkityillä luontopoluilla, emme välttyneet osumasta lintujen tielle. Joka puolella valkoposkihanhet ja lokit yrittivät hätistää meitä kauemmaksi.  Linnuista enemmän toisen blogini postauksissa.

Suomenlinnassa on kiva käydä vaikka joka etelänreissulla. Parasta siellä on viihtyisä tunnelma.
Heti kun laivasta päästiin Suomenlinnan tantereelle, osui silmiin mainos: Syö Ihan pihalla. Ja siellä todella olimmekin ihan pihalla. Kiva kokemus, että ruoka-annokset laskettiin pihalle yläkerrasta korissa, josta asiakkaat itse saivat hakea ruuan pöytään.
Yksi päivä kului myös Nuuksiossa, joka on pitkään ollut haaveenani. Luonnonpuisto on ihana, mutta kuten Etelä-Suomessa joka paikassa, sielläkin oli liikaa ihmisiä. Ehkä se keskellä Helsinkiä asuvalle onkin henkireikä, mutta ei siellä pääse nauttimaan luonnonrauhasta. Aina kun olit saamaisillasi kiikariin jonkin linnun, tuli vastaan kalkattava ihmislauma. Jos ei ollut hurttaa narussa haukkumassa, oli pikkulapsia kiljumassa. Totesin, että minä en varmaan enää sopeutuisi kaupungissa elämään. Hermot repeäisivät melko lyhyen ajan kuluttua.

Tämä alin kuva on Nuuksion laidalla oleva luontokeskus Haltia. Omituisesti tekevät nykyään uudet rakennukset latojen ja viljasiilojen näköisiksi. Mutta sisältä oli komea ja erikoinen.
Myös luontokuvaaja Hannu Hautalan valokuvanäyttely oli hieno.

torstai 15. toukokuuta 2014

No onkos tullut joulu

Totta se on! Petteri punakuono ja joulupukki tulivat hakemaan yhden joulua rakastavan kollegan kesken oppitunnin eläkkeelle. Porot raahasivat open kirkonkylän läpi rantaan, jossa kaikille tarjottiin jouluglögit. Sen jälkeen leirimajalle, jossa oli ihan oikea joulu kuusineen ja koristeineen. Mutta ensin hieman  työntekoa: lukuvuoden arviointi-VESO ja ryhmissä työskentelyä.
Työnteon jälkeen  odotti palkinto: oikea jouluruoka. Pitoemäntä oli jostain saanut taiotuksi oikean kinkunkin. Tietysti oli lohet, sillit ja asiaankuuluvat salaatit porkkana- ja lanttulaatikoineen. Jälkiruoaksi kahvi ja joulutorttu.

Tietysti tuli joulupukkikin. Jokainen oli tuonut eläkkeelle jäävälle pienen jouluun liittyvän kierrätyslahjan, jotka joulupukki jakoi asianosaiselle. Itse olin muuten juuri huhtikuussa ollut kansalaisopiston saippuantekokurssilla ja siellä tehtiin yksi satsi jouluntuoksuista saippuaa. Sehän sopi joululahjaksi näin toukokuussakin.
Pukki soitti lopuksi kitaraa ja lauloi sankarille omistetun laulun.
 Eihän ohjelma siihen loppunut. Eläköityvä sai kopeloida silmät sidottuina viittä eri joulupukkia, joista hänen tuli valita omansa. Valinnan varoitettiin olevan sitova. Onneksi ope onnistui valitsemaan oman miehensä.
Yksi ohjelmanumero oli karaoke.  Mukavaa yhdessä- ja yksinlaulantaa.
Suomalainen jouluhan ei ole mitään ellei ole joulusaunaa. Rantasauna oli lämmitetty, ja osa kävi heittämässä järvessä jo talviturkinkin.
Ei ollutkaan hullumpi juttu viettää joulua keskellä toukokuuta. Sää ei ainakaan juuri eronnut oikeasta joulukuukaudesta. Jos olisi sattunut muutaman päivän takainen lumisade eiliselle, olisi joulutunnelma ollut täydellinen.
Illalla kotiin lähtiessä oli taivas aivan punainen, enteili aurinkoa täksi päiväksi, niin kuin näyttää olevankin. Eilinen päivä oli tosi kostea, vielä oli sateen rippeitä, sillä edellisyönä oli satanut tosi rankasti, monin paikoin tienvarsien koivutkin seisoivat puoli metriä korkeassa vedessä.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Tällaista ajankulua

 Minun on nyt ihan pakko laittaa välillä näytille aikaansaannoksiani, jotka olen jo syksyllä aloittanut ja vasta nyt sain valmiiksi. Villatakin olen tehnyt itsevärjätyistä villalangoista. Kasvivärjääminen on niin hauskaa puuhaa, että joka paikka pursuaa jo värjättyjä lankoja. Niinpä minun oli pakko välillä tehdäkin niistä jotain.

Joku kysyi minulta talvella, missä minä oikein pidän tuota takkia. No hyvä ihme, päälleni ajattelin laittaa! Ymmärsin kyllä kysyjän tarkoittavan, että nykyään on sisätiloissa niin lämmin, että niitä ei oikein saata pitää, ovat liian kuumia. Tai sitten hän tarkoitti, että ei ole enää muotia. No mitäs minä siitä välitän. Minähän itse asiassa kuljen kaiket kesät ja talvet tällainen paksu villatakki ylläni, joko Virosta ostettu tai vanha niinikään kasvivärjätyillä langoilla tekemäni. Ja metsässä linnut eivät oikein piittaa, mitä minulla on päällä.

Seuraava kysymys on ollut, eikö sille tule niin paljon hintaa, ettei kannata tehdä itse. Tietysti asian voi laskea niinkin. Ostat ensin valkoista lankaa, kuljet pitkin maita ja mantuja tuntikausia etsien oikeanlaisia kasveja oikeaan aikaan kilokaupalla, liotat ja keität ne, ja liemessä keität langat. Sitten etsit malleja, joita ei enää helposti löydä, nämä kun eivät ole muotia nääs. Tähänkin villatakkiin olen itse asiassa yhdistänyt kahden eri villapaidan mallit ja muuttanut ne villatakiksi. Silmukoiden laskeminen, purkaminen ja taas laskeminen on työlästä. Mutta kas, vuoden kuluttua olet saanut aikaan jonkinlaisen tuloksen. Työlästä, mutta on tämä silti ollut hauskempaa kuin sohvalla selällään makuu ja kattoon syljeskely.
Vain tuo punainen tulppaanien lanka ei ole itsevärjättyä. Viime syksynä en löytänyt yhtään punaisia seitikkejä, joista olisin saanut punaista, ja vanhat punaiset langat olivat minulta loppuneet.

Yksi ihmisten, varsinkin ulkomaalaisten, esittämä kysymys on, "miten ihmeessä te saatte siellä maalla aikanne kulumaan, eijhän siellä ole mitään tekemistä!" Minä itse asiassa väitän, että kaupungissa se vasta aika pitkäksi tulee. Olen asunut kahdeksan vuotta kaupungissa ja kyllä kerrostalossa pienessä huoneistossa tulee tuumia pitkiin täihin. Joo joo, kyllä voit luetella kilometrin mittaisen listan, mitä kaupungissa voi tehdä, mutta moni tekeminen on vain näennäistoimintaa.
Sitä paitsi, jos kaupungissa tulee aika pitkäksi, voihan sielläkin käsitöitä harrastaa.
Ja tänään otin pingotuksesta tämän tekemäni haapsaluhuivin, jonka olin aloittanut jo pitkälti toista vuotta sitten. Nyt minulla on tunne, että olen sentään jotain saanut aikaan talven mittaan.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Alkaisinko muistella

Koska lukiolla on enää yksi vuosi elinaikaa, päätimme erään toisen opettajan kanssa alkaa kerätä lukion muistoja yksiin kansiin. Huomasimme, että 40-vuotisjuhliin keräämämme aineisto menisi muuten tavallaan hukkaan.
Siitä syystä taidan kirjoitella tännekin välillä joitain muistoja kuluneilta vuosilta, vaikka jo kuvittelin tämän blogin hautaavani. Ehkä kirjoitukset innostavat entisiä oppilaitakin laittamaan muistiin omia muistojaan ja lähettämään niitä minulle osoitteella lahdeki (at) gmail (piste) com. Jos joku asianosainen sattuu näkemään tämän vetoomuksen, tarttukoon itsekin kynään tai näppäimistöön sekä levittäköön keräystietoa muillekin. Tallennamme kaiken tuleville sukupolville. Jos innostumme, teemme ehkä kirjaksi asti.

Olen vuosien mittaan blogeissani kirjoitellutkin kaikenlaisia muistoja eri tapahtumista. Nyt tulivat mieleen erilaiset kevätretket. 70- ja 80-luvuilla oli keväällä aina itsestään selvää, että lähdetään jollekin kotiseuturetkelle polkupyörillä. Retket olivat automaattisesti vähintään 10 kilometriä suuntaansa, eikä sitä pidetty minään ihmeenä. Samoin kymmenen kilometrin kävely tai hiihto pari kertaa vuodessa kuului automaattisesti asiaan tai jokasyksyinen puolukoiden keruuretki.

Sitä mukaa kuin suomalainen hyvinvointi lisääntyi, lisääntyi myös oppilaiden huonokuntoisuus. Eli voiko tästä päätellä, että aineellinen hyvinvointi on tuonut vain pelkkää huonoa tullessaan. Joka tapauksessa kaikki oppilaat eivät enää jaksaneetkaan pitkiä kävely- tai pyöräretkiä, puhumattakaan hiihtoretkistä talvella. Viimeiset parikymmentä vuotta on porukkaa kuljetettu retkille busseilla.

Ei tietenkään voi yksioikoisesti väittää, että hyvinvointi olisi vain huonoa tuonut tullessaan. Tietysti oli kiva, että on päästy busseilla kotinurkkia kauemmaksi. Monet retket ovat suuntautuneet Punkaharjun Retrettiin, jonka antia ei sovi halveksia. Paljon oli yhteistyötä myös naapurikuntien lukioiden kanssa, ja oppilailla oli yhteisiä tapaamisia liikunnan merkeissä, pallopelejä, kirkkovenesoutua jne. Eikä unohtaa sovi oman paikkakunnan höyrylaivaakaan, jolla on päästy Saimaan saarille mitä kauneimmissa maisemissa.

Polkupyöräretkistä nousi mieleen vielä yksi tapaus 80-luvulta, jolloin kirkonkylällä ei ollut vielä siltaa vaan lossi. Lähdimme lossin taakse pitkällä pyöräretkelle. Ei päästy kovinkaan kauas, kun pari oppilasta rinnakkain ajaessaan osuivat pyöränsarvilla toisiinsa ja kaatuivat. Toinen oppilaista kaatui suoraan tien vieressä olleeseen kallioon, löi päänsä ja menetti tajuntansa. Silloinhan ei ollut vielä kännyköitä, lähitalosta soitettiin ambulanssi. Pitkä oli se aika, joka sairasautoa odoteltaisiin. Ja jos lossi sattuisi olemaan vastakkaisella rannalla, pitkittyisi odotus kaksinkertaiseksi. Tai voi kauhistus, jos sattuisi menemään tukkilautta ohi, ei lossi pääsisi tuomaan ambulanssia pitkään aikaan. Ja mikä vielä pahempaa, saattaisihan siitä mennä kaksi tai kolmekin tukkilauttaa peräkkäin! Silloin jono lossille voisi venyä kilometrinkin pituiseksi.

Muistan, miten kaikki pyhästi päättivät hädissään odotellessaan, että lossin paikalle on saatava ehdottomasti silta.Tuohon aikaan nimittäin kävi julkinen keskustelu kuumana siitä, onko lossin paikalle rakennettava silta vai tunneli vai tehdäänkö kumpaakaan.

Tulihan sieltä ambulanssi lopulta suhteellisen nopeasti. Pahimmat kauhukuvat eivät tällä kertaa käyneet toteen. Oppilas pääsi hyvään hoitoon ja kaikki päättyi hyvin. Mutta itsekin päätin, että  jos äänestys silta-asiasta tulee, ehdottomasti kannatan siltaa, joka muuten myöhemmin rakennettiinkin ja valmistui vuonna 1995.

lauantai 10. toukokuuta 2014

Muutosta on tapahtunut


                                                                                  näsiä
Vanhoja oppikirjoja ei pitäisi koskaan heittää menemään. Ei yleensä kulu pitkäkään aika, kun ne uuden sukupolven mielestä ovat mitä antoisinta ja mielenkiintoisinta luettavaa, jopa hupaisaa. Sieppasin kaverin Facebook-päivityksestä otteen kuvaamataidon opettajille tarkoitetusta kirjasta vuodelta 1926:

"Opettajan esiintyminen luokalla pitää olla tarmokasta ja eloisaa, mutta silti rauhallista ja sopusuhtaista liikkeissä. Hänen tulee olla henkisesti joustava voidakseen hallita opetusainettaan (hänen tulee asettautua niihin mielialoihin, jotka tehtävä aiheuttaa). --- Opettaja ei saa näyttää alakuloisuutta ja väsymystä luokalla, hänen tulee olla virkistävä elementti luokassa. Kun opettaja näin välittömästi hallitsee luokkaa, ei kurinpidon tarpeellisuus tule kysymykseen. Uuttera työ ja mielenkiinto eivät salli epäjärjestystä.

(L. Törnudd: Kuvaanto-opetuksen metodiikka. 1926).

Jotkut asiat eivät vanhene koskaan. Minusta nämäkin opit ovat hyviä vinkkejä nykypäivänäkin. Ovat ajat kuitenkin muuttuneet monella tavalla. Jopa sekä opettajien että oppilaiden käyttäytyminen on muuttunut. Kun aloin urani 1970-luvulla, ei opettajaa enää teititelty, mutta opettajainhuoneen ovelle tullut yritti kiertää suoran sinuttelun aina jotenkin. Jossain vaiheessahan  puhuttelu sitten on muuttunut sukunimestä etunimeksi, usein jopa tuttavalliseksi puhuttelunimen käytöksi kuin puhuteltaisiin kaveria. 

Joskus 80-luvun lopulla alkoi jokin luokka puhutella minua etunimestä lyhennetyllä Kipa-nimellä, mistä en tykännyt yhtään. En kokenut sitä muuten negatiiviseksi, mutta lieneekö mielessäni assosioitunut Kipa-kirjakauppaan, jollainen silloin vielä oli paikkakunnalla. Sanoivathan jotkut oppilaatkin joskus piruuttaan menevänsä minun kirjakauppaan.

 Opettajan oletettiin ennen olevan "arvokas käytökseltään ja sopusuhtainen liikkeissään". Minullekin sanoi joku jo opiskeluaikana, että "ethän sinä voi opettajaksi ruveta, kun olet tuollainen kekkuli". Ihan alkuvuosina itsekin aina välillä epäilin, sopiiko minun olla ollenkaan tällä paikalla, kun en mitenkään saanut itseäni arvokkaaksi. Mutta jotenkinhan tuota on tullut räpelletyksi aina näihin päiviin asti. 

Oppilasaineksen muuttuminen vilkkaampaan ja uskaliaampaan suuntaan on mielestäni vain hyvä asia. En ole aikoihin tavannut enää oppilaita, jotka eivät mitenkään uskalla avata suutaan. Ihan alkuvuosina tapahtui niinkin, että lukion ekalla yksi erittäin hiljainen oppilas viittasi hyvin arasti käsi melkein korvassa kiinni. Luulin hänen viittaavan vastausta esittämääni kysymykseen, joten en enempää kiinnittänyt asiaan huomiota. Mutta oppilas olikin huonovointinen ja viittasi kysyäkseen, saako hän mennä oksentamaan. Kun vihdoin tämä oppilas sai vastausvuoron, ei hän enää voinut pidätellä oksennusta, vaan vatsan sisältö lensi kaaressa luokan käytävälle. 
Onneksi ei ole enää näin ujoja oppilaita.

Kannatti juhlia

Vähän jälkijunassa tulee tämä tarina, mutta kun aika on niin hupaa kulumaan, ettei perässä pysy. Ajattelin kuitenkin, että ansaitsee lukion 40-vuotisjuhlakin tulla muistiinmerkityksi.

2.5.1974 sai lukiomme virallisen toimintaluvan. Siitä syystä järjestimme oikein juhlan. Suuren maailman tapaan juhlallisuudet alkoivat jo vappuaattona, jolloin opettajia ja entisiä oppilaita lähti kulkueena lakittamaan rannassa olevaa norppapatsasta. Norpalle on nyt hankittu ihan oikea ylioppilaslakki. Ei tarvitse sille enää antaa mitään karvaturrihattuja. Tällä kertaa lukiomme ensimmäisistä ylioppilaista kaksi lakitti norpan ja muisteli entisaikoja.

Pääjuhla oli perjantaina 2.5. Oli historiikkia, kuluneiden vuosien muisteloita, musiikkia, kuvaelmia. Kaikki lukiomme 10 viimeistä opiskelijaa olivat jotenkin myös mukana esillä. Yksi mielenkiintoisista ohjelmanumeroista oli entisen musiikinopettajan keräämä kuoro entisistä kuorolaisistaan 40-20 vuoden takaa. Hämmästyttävän hyvin porukalla sujui yhteislaulu, vaikka henkilöt eivät toisiaan ole välttämättä koskaan ennen nähneetkään. Innostuivat jopa niin kovasti, että suunnittelivat peräti joulukonsertin pitämistä ensi jouluna kirkossa. Saa nähdä, toteutuuko.

Juhla oli monien mielestä lämminhenkinen ja ihana. Samaa mieltä olen itsekin. Kannatti tämä juhla pitää, vaikka vuoden kuluttua vietämme lukion hautajaisia.