Jokakeväistä jännitystä

Seuraavat pari kuukautta ovat vuoden jännittävimmät. Niiden kuluessa kuluessa vasta saamme taas tietää, riittääkö töitä ensi vuodeksi vai jääkö tuntimäärä vajaaksi. Toisaalta näyttää hyvältä: yksi kieltenopettaja on jäänyt joululta eläkkeelle, joten on taas yksi ope vähemmän taistelemassa vähistä tunneista. Toiseksi yhteishaun tulokset ovat selvillä ja lukion ekalle on tulossa ensi syksynä hyvin oppilaita. Tämä on viimeinen ikäluokka, joka saa aloittaa omalla paikkakunnalla lukion.  Kahden vuoden kuluttua näiden oppilaiden on kuitenkin siirryttävä viimeiseksi vuodeksi muualle. Silloin tämä periferiassa oleva sivutoimipiste lakkautuu.

Minun leipäni kannalta on paljon epävarmuustekijöitä: yläkoulun puolella ei ole enää ensi vuonna rinnakkaisluokkia, mikä vähentää kieltenkin tuntimääriä. Sen lisäksi viimeiset saksanlukijat olivat tämän vuoden abeja. Alkavan luokan valinnaisaineet eivät ole vielä selvillä, joten toivoa sopii, että joku aloittaisi saksanopiskelunkin. Lukion kaikki ruotsit riittäisivät minulle osa-aikaiselle, mutta ei ole ollenkaan varmaa, saanko minä niitä pitää. Myös etäpaikkakunnalla on tuntien kärkkyjiä, ja saattaa olla, että jokunen tunti annetaankin meidän oppilaille muualta etänä.

Tätä kaikkea silmällä pitäen olen jo yrittänyt varmistaa selustaani. Minulle on jo luvattu kansalaisopistosta, että saan jatkaa aloittamaani epanjankurssia ja lisäksi saisin aloittaa uuden alkeisryhmänkin. Noiden lisäksi syksyllä on suomen intensiivikurssi ulkomaalaisille.  Kansalaisopisto vain on aika epävarma juttu. Aina ei synny ryhmiä tai opiskelijat lopettavat kesken kaiken. Kuvittelen kuitenkin, että töitä riittäisi ainakin ensi vuodelle.
Sen jälkeen kun vielä kahdeksi vuodeksi löytyisi jotain tekemistä, hyvä olisi. Aika jännittäväksi käy, mutta ei murehdita etukäteen.

Ei aineksia katastrofiin

Sireenit ulvoen kiisi paloauto ohitsemme, kohta toinenkin. Katsoin kuistin ikkunasta, että valtavan paksu savu nousi jossain parinsadan metrin päässä. Minähän en tietystikään ole utelias, enhän nyt toki, mutta vedin heti lenkkeilyvaatteet niskaan ja varustauduin visusti kameran kanssa päivälenkille. Minähän lähden vain lenkille, minkä minä sille voin, jos jonkun kämppä sattuu kärventymään minun reittini varrella!

Paloautoja oli paikalla kaksikin ja jokunen utelias autoilija, mutta osoittautui, että palava talo oli vanha asumaton rötiskö, jonka kattokin on romahtanut jo muutama vuosi sitten. Uteliaat sivulliset kääntyilivät jo paluumatkalle. Ihan olin sieluni silmin näkevinäni, että lähtivät häntä koipien välissä, kun ei ollutkaan kenenkään asunto eikä ollut mitään katastrofiaineksia saatavissa.

Paloautotkin palailivat pois päin jo minua vastaan. Minua ihmetyttää, että jos omistaja oli itse tuikannut kämpän tuleen, eikö hän ollut ilmoittanut palokunnalle mitään, koska oikein kaksittain tuli paloautoja ulvoen ja myöhemmin vielä poliisiauto. Palomiehet jättivät palon vartioinnin omistajalle, mutta myöhemmin näkyi paloauto menevän vielä loppusammutukseen.
Vai olisiko sittenkin joku ulkopuolinen sytyttänyt tulen piruuttaan, mitä vähän kuitenkin epäilen. Mistä täällä sellaisia ulkopuolisiakaan nyt yhtäkkiä olisi.

Pohjalaisia pelejä

Ny on menny melekeen kolome viikkua jott on ollu meillä ihimisiä ja elukoota ja ittekki olin viikonloppuna Seinäjoella viemäs äireen takaasi. Notta ihan väkisi tuloo taas kaikki viarahalla kiälellä. Mutta koittakaa kestää, ei tätä kauaa kestä, tämon väliaikaasta.

Pohojalaaset on kovia trossaamaha ja teköhön kaikenlaasta myytävää omalla kiälellänsä. Molin joskus aikaaste ostanu Alias-pelin murtehella, mutten mä oikeen tykänny siitä, kyseltäviä sanoja ei ollut ajateltu ihan loppuhu asti. Siinoli tiätysti hyviä kohtia, joista oppii murresanoja, niinku ny vaikka kurkoonen eli joku koppakuariaanen tai muu ötökkä. Mutta sitte siinon palijo sanoja, jokkon iha yleespuhekiälisiä tai arkikiälen sanoja ympäri maata. Eikö vaikkapa aura (maan kääntämiseen tarkoitettu laite) oo ihan oikia suamenkiälinen sana eikä millääl lailla murressana, sehän on fältti murtehes, muttei siitä puhuttu mitää. 

Tällääsiä epälookisia pualihualimattomasti tehtyjä juttuja ku on palijo, menöö vähä into pelata lauran kans. Mutta on pelistä muutoon ollu ihan kiitettävästi riamua, ku on vaan iliman pelilautaa kyselty nuaremmalta sukupolovelta niiren tiatoja. Täskin vaan havaattoo sen tosiasian, että jos pelaajia on kaikenikääsiä, selevästi huamaa, että sanojen osaamisen määrä vähenöö sitä mukaa, ku porukka nuarenoo. Jokaanen sukupolovensa erustaja tiätää vähemmän murteellisia sanoja ku ittiänsä vähääkää vanhempi polovi.

Äitee toi meille ny sitte toisenki pelin, Etelä-Pohojanmaan tähären. Siinon sama periaate ku Afrikan tähäreskin, eli viärähän löyretty timantti Lappajärvelle. Täs vaan on kaikenlaasia kysymyksiäkin pohojalaasista tai välillä joutuu Vaasan vankilahan tai joutuu leikkuuttamahan tukkahansa körttikampauksen. On sanontojakin, joista pelivuaros olevan pitää tiätää lihavootu kohta, niin ku ny vaikkapa: Lapualla on kaks raitista miästä, sankaripattas ja vaivaaspoika. Tämä peli  on musta mukavampi ku tua Alias, mutta jos ny kritisoonti sallitahan, nii mum miälestä joissaki sanonnoos on lihavootu ihan väärä sana. Ei oo oikee ajateltu ihan loppuhu asti asiaa. Mutta mitäs piänistä, pääasia on notta aika kuluu ja hauskaa on.

Joskus on saatu lahajaksi muistipelikin pohojalaasittain tai korttipakka. Korttipakka on näistä kaikkeen parahin, siinei välttämättä tartte osata murresta. Mullon nimittään vähä sellaanen tunto, jotta nämä pelit on kiältä osaamattomalle raskahia. Mutta pohojalaaset voi tiätysti pelata keskenänsä ja hykerrellä itteksensä.

Loman jälkeen

 Hiihtoloma meni että hujahti. Ei tullut aika pitkäksi, kun oli menoa ja tuloa ja kaikkea siltä väliltä ja muuta ohjelmaa. Nyt alkoi arki. Minusta tuntuu, että olin kaikkein virkein koko koululaitoksessa, mikä sekin on outoa. Oppilaat nyt tietysti nukkuivat, eikä kukaan muistanut ensimmäistäkään sanaa. Mutta opetkin olivat jotenkin masentuneen oloisia. Liekö osasyynä se, että moniin on iskenyt flunssakin.

Tänä iltana pitäisi mennä OAY:n kokoukseen, ja mitä nyt kuulostelin ihmisiltä, pelkään että minä olen ainoa sinne menijä. Joudun siis yksin syömään sinne varatut ruuatkin! En muuten välittäisi mennäkään, mutta kun olen joutunut jotenkin hallitukseen, enkä ollut viimeisessä hallituksen kokouksessakaan. Ihmettelin, koska sellainenkin on pidetty, kun en muista sellaisessa olleeni. Oli kuulemma ollut yhtenäiskoulun kokouksen yhteydessä. Minun kun ei tarvitse niissä kokouksissa olla, jäin paitsi. (Heh, hyvä kun jäin).

Samaan aikaan alkaa kansalaisopiston klipsikurssikin, jonne saan mennä nyt ihan luvan perästä, vaikka kurssi koneen mukaan oli täynnä. Ovat lisänneet sinne paikkoja. Minun on siis pakko mennä nyt ainakin näyttämään itseäni, kun kerran olin valittanut, etten pääse mukaan.
Kylläpä nyt sattuu kaikkea askaretta taas yhtaikaa, kun äitikin tulee meille viikoksi tänä iltana. Viikolla vain sattuu olemaan enemmän työasioitakin kuin edellisellä viikolla, kun abien tentit sattuvat tälle viikolle.

Ja pakko oli laittaa kuva kukista. Tämän riippuvan ja roikkuvan rontin olen siirtänyt kuistiin, sillä se alkoi rönsyillä joka puolelle. Ja kas kummaa: siihen on ilmestynyt kukkia, pieniä kuin mitkä. En ole tiennytkään sen osaavan kukkia, vaikka kasvi on ollut meillä jo kauan. Ylin kuva on saman kasvin yksi kukka lähikuvassa.

Todistuspohjat käsin

Symboloikoon tämä flamingokuva eilisiltaista flamenco-esitystä, jota olimme katsomassa ihan ex tempore. Joskus on näköjään jotain hyötyäkin siitä, että kuuluu lähikaupungin - vai pitäisikö sanoa paremminkin etäkaupungin - työntekijöihin. Vasta eilen aamulla huomasin sähköpostissa viestin, että kaupungin työntekijöille tarjotaan pääsylippuja kyseiseen esitykseen puoleen hintaan. Ja minä Espanja-fanina tartuin heti syöttiin. Olin toivonut näkeväni enemmän kauniita pukuja ja näyttävyyttä. Mutta olihan tämäkin esitys hyvä. Paras esitys oli eräs miessooloilija, joka naputti pöydällä ja tuolilla jalkojaan niin valtavaa vauhtia, että kuului yksittäisten korkojen naputuksen sijaan vain hurinaa. Mahtavaa. Laulajasta en oikein tykännyt. Oli niin murhemielisen fado-laulun tyyppinen, ettei kauheasti sytyttänyt.

Vaikka minulla ei pitäisi olla stressiä, ja hiihtolomakin on alkanut, näin silti koulupainajaisia yöllä. Oli kevätjuhlapäivä ja minä olin abien ryhmänohjaaja. Abit vain olivat niitä, jotka ovat päässeet jo viime keväänä ylioppilaiksi. Yksi oli kunnostautunut urheilusuorituksissa, ja häntä piti palkita kakulla. Abit seisoskelivat kirjaston puolella, kun minä kiikutin pikkulusikalla kakusta kuopaisemaani palaa oppilaalle. Kompastuin nurin, mutta sain pidetyksi lusikan kakkuineen ylhäällä ja konttien vein kakunpalan oppilaalle palkinnoksi. Tunnelma porukassa oli hieman vaivautunut.

Mutta ei tunnelma parantunut siitäkään, että yksi alakoulun opettaja alkoi vasta nyt tehdä todistuksia. Hän kopioi käsin todistuspohjaa jostain minun papereistani! Mietin, että kylläpä tuo tunnollinen ope on ollut huolimaton, kun ei ole aikanaan tehnyt todistuksiakaan.
Mutta ei minulle itselleni käynyt sen paremmin. Juuri kun olin lähdössä viemään oppilaille todistuksia, ei niitä löytynytkään mistään. Minunkin piti alkaa kopioida käsin todistuspohjia, kunnes kumpikin huomasimme, että nämä voisivat näyttää kauniimmilta tietokoneella tehtyinä. Onneksi heräsin, ennen kuin minun tarvitsi ruveta miettimään, mistä minä tempaisen todistuksiin numerot!

Lunta, seuroja ja munimattomia kalkkunoita

Vaikka lumi voi olla kaunista katsella, se voi olla myös erittäin vaarallista. Tänään kaupungissa käydessämme tapasimme miehen, joka oli nähnyt, miten korkean kerrostalon katolta oli romahtanut kauhea lumikasa jalankulkijan päälle. Allejäänyt oli mennyt tainnoksiin, mutta vironnut kohta. Oli luultavasti mennyt joitain jäseniäkin poikki. Ainakin paikalle oli hälytetty ambulanssi. Kylläpä sille jalankulkijalle sattui koettelemusta saman päivän osalle. Hän oli ollut juuri tulossa lääkäriltä, kun joutuikin kotimatkalla sairaalaan.
Ja juuri eilen illalla viimeksi varoiteltiin televisiossakin, että lumet on pudoteltava pois katoilta. Se on nyt erittäin raskasta, sillä lämpötila on nollassa.

Matkalla näimme taas järven jäälle ajetun auton, joka on kai jätetty sinne siksi, että se uppoaisi jäiden sulettua näkymättömiin. Ihan samanlainen tapaus kuin viime talvenakin. Taidan ilmoittaa jonnekin, kun vain tietäisin, kenelle ensimmäiseksi kannattaisi.
***
Ja missähän nyt oli seurat, kun linja-auto kuljetti sinne taas tyhjiä penkkejä? -Näinhän Pohjanmaalla sanottiin ennen, jos linja-auto ajoi tyhjillään. Noista penkkien kuljettamisten määristä päätellen täällä päin pidetään nykyään useinkin seuroja.
Tuli kumman huono omatunto, sillä juuri olimme ehtineet kotiin omalla autolla, kun linja-auto körötteli tyhjillään perässä samasta suunnasta.

Ja sanonnoista puheen ollen: eilen illalla espanjan tunnilla tuli puheeksi kalkkuna eli espanjaksi pavo. Siitä muistui mieleeni ne ajat, kun Paavo Noponen oli urheiluselostajana radiossa. Kun kerran oli jotkut urheilukisat Espanjassa, ihmiset olivat kovasti nauraneet miehen nimelle. Pavo no pone tarkoittaa espanjaksi, että kalkkuna ei muni. Kun tätä kerroin opiskelijoilleni, ei kukaan muka ollut kuullut tuotakaan sanontaa, vaikka opiskelijoissa on minuakin vanhempia henkilöitä. Vai eivätkö ihmiset sitten vain yleensä kiinnitä huomiota mihinkään kielellisiin juttuihin.

Parempaa aidan toisella puolella

Oppilaat olivat piilottaneet ruokalassa muikkuja pöytäliinojen alle. Eivät osaa enää syödä lähiruokaa. Kala pitää olla pyydystetty jossain kaukana, hiissattu tuhansien kilometrien päähän, lennätetty välillä Kiinaan ja taas takaisin Suomeen. Vasta sitten se kelpaa suomalaisille, siitä kun on hävinnyt jo kaikki maku. Ei voi siten maistua pahaltakaan.

Kaikki tiedotusvälineet, keskustelufoorumit ja työpaikkakeskustelut käyvät lähiruoan ympärillä. Mutta ne ovat vain hyviä keskusteluteemoja. Juuri niitä, joista on hyvä alkaa vouhkata, mutta kukaan ei ihan oikeasti tee asian hyväksi mitään. Helpompi ostaa valmiiksi pilkottu, hyvä ettei valmiiksi syötykin vihannespussi, jossa on bambunvarsia ja muita tuntemattomia vihanneksiksi nimitettyjä palasia, laittaa pannulle ja olla niin tyytyväinen, kun olen näin edistyksellinen ja ennakkoluuloton kaikkea tuntematonta kohtaan.

Emme me suomalaiset kuitenkaan ole ainoita, jotka suosivat mieluummin muualla tuotettua ruokaa kuin lähiseudulla. Sitä samaa ovat valittaneet muissakin Euroopan maissa tapaamani ihmiset. Saksalaiset valittavat Hollannista ja Tanskasta tulevasta ruoasta. Ja joka maassa ihmiset uskovat, että juuri oman maan tuotanto olisi kuitenkin parasta ja puhtainta.

Jos meillä Suomessa heitetään syksyisin kotimaiset omenat kompostiin ja ostetaan kaupasta mieluummin ulkomaisia omenoita tilalle, tapahtuu samanlaista hullua muuallakin. Kanarialla kasvaa appelsiinipuita joka talon pihamaalla, mutta ihmiset kuoppaavat ne maahan ja ostavat mieluummin ulkomaisia appelsiineja. Tämä oli minusta järkyttävää. Ihmiset ovat siis joka paikassa samanlaisia.

Minulla on ollut jostain syystä  kauan näkemys, että tämä hullunmylly ei voi jatkua loputtomiin, ja olen ilmeisesti paahtanut oppilaillekin samaa jo vuosia. Ja tietysti on aina niin, että jos joku puhuu "läpiä päähänsä", saa siitä hullun maineen. Jo yli 20 vuotta sitten ovat oppilaat hommanneet minulle jonain abipäivänä lypsyjakkaran niiden päivien varalle, "kun jokainen joutuu itse pitämään kotieläimiä ja tuottamaan oman ruokansa". Tuolloin kaikki hohottivat kohti kurkkuaan, mutta onpa näkynyt ja kuulunut jo tiedotusvälineissäkin samansuuntaisia vihjailuja.

Ja minua pelottaa aina  sekin, että jollain alueella keskitytään vain yhden asian tuottamiseen ja tekemiseen. Tulee vain mieleen, miten kuulemma Azoreilla joskus 1800-luvulla kaikki viljelivät appelsiinia ja rikastuivat suunnattomasti. Sitten tuli jokin hyönteinen, joka söi kaiken viimeistä puuta myöden. Saari köyhtyi laakista.

Saman kaavan mukaan

Psykologiaa olisi ollut mielenkiintoista lukea aikoinaan enemmänkin. Ihmisten ajatustenjuoksu on nimittäin joskus niin ihmeellinen, että olisi kiva tuntea enemmänkin psyyken toimintaa. Ihmisiähän on äärimmäisen helppo manipuloida, jos vähänkään tuntee ihmisten yleisiä toimintatapoja.

Eikä tarvitse olla sen ihmeellisempi asia kuin opettajainkokous. Minut oli valittu jo ennen matkaa kokouksen sihteeriksi, mutta pöytäkirjan kirjoittaminen jäi vasta matkan jälkeen tehtäväksi. Jostain syystä en ollut kirjoittanut muistiin pöytäkirjantarkastajia, joten aloin kysellä niitä kokouksessa olleilta. Kuten arvata saattaa, ei niitä kukaan muistanut. Ehdotuksia tuli paljonkin, ja yllätys yllätys, kaikki samanlaisia. Kahta henkilöä ehdottivat kaikki heti lonkalta, mutta ongelmana oli vain se, että kumpikaan näistä ei ollut paikalla tuossa kyseisessä kokouksessa! Silti jokainen olisi voinut melkein vannoa, että kyllä juuri nuo henkilöt valittiin pöytäkirjaa tarkastamaan.

Menneiltä vuosilta muistuu mieleen vielä sellaistakin, että aina jos piti opehuoneessa johonkin hommaan valita joku puheenjohtaja tai muuten johtamaan jotain projektia, kaikki ehdottivat aina ensin miespuolista henkilöä, vaikka juuri kyseiseen tehtävään olisi joskus ollut joku nainen ehkä sopivampi. Väärinymmärrysten välttämiseksi mainitsen, että en nyt missään nimessä tarkoita itseäni. Tarkoitukseni on vain ilmaista, miten kaavamaista ihmisten ajatuksenjuoksu useimmiten on. Jotenkin on vaikea ajatella muuten kuin jonkin vanhan mallin mukaan.

 Jotkut tietyt henkilöt ovat ilmeisesti jollain lailla aina paremmin näkyvillä ja ihmisten mielissä. Samahan pätee myös vaaleissa. Kunnallisvaaleissa valitaan aina ne samat henkilöt, jotka ennenkin, huolimatta siitä ovatko nämä saaneet aikaan mitään. Onpa takavuosina valittu suurin äänivyöryin sellaisiakin henkilöitä, joiden jo etukäteen tiedettiin tehneen ellei nyt ihan rikollista niin kyseenalaista kumminkin.