keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Abeilla liikaa töitä

Minkähän takia ei valtakunnassa saada koulujärjestystä muutetuksi niin, että abeilla olisi syksyn ekassa jaksossa vain pari-kolme viikkoa koulua, jolloin heille voisi neuvoa ja kerrata asioita, joita he menevät kirjoittamaan syksyllä. Sen jälkeen olisi kaikilla opetuksetonta lukuaikaa, ettei olisi niin kaameaa päällekkäisyyttä kuin nyt. Ehkä isoissa kouluissa onkin niin, että oppilaat eivät ole valinneet syksyksi juuri kursseja. Mutta tällaisissa pienissä kouluissa on opetettava ikään kuin vanhan systeemin mukaan. Kahlattava kursseja läpi, osallistuttava kirjoituksiin ja luettava vielä kurssikokeisiinkin ja kaikki yhtaikaa, ja silti kurssin opetus ja suoritus jää hataraksi, kun osa oppilaista on aina kirjoituksissa. Ellet suorita kurssia nyt, kun sitä opetetaan, siirtyy sen suorittaminen vuodella eteen päin.

Eilenkin abeilla oli sekä englannin että ruotsin kurssikokeen kuuntelu sekä jokin historian tai yhteiskuntaopin koe, vaikka varsinainen koeviikko ei ole sentään vielä edes alkanut ennen kuin huomenna. Mutta kun kuunteluitakaan ei voinut laittaa niille päiville, jolloin on yo-kirjoituspäivä.

Yritin lohduttaa, että ennenkin on ollut lukiolaisilla "kauheaa". Olen joskus katsonut vanhoista teinikalentereistani, että on ollut esim. aamupäivällä ensin latinan koe, pari oppituntia ja sitten lähdetty puolilta päivin kymmenen kilometrin hiihtolenkille. Jo tuo sana "hiihtäminen" ja lumen ajatteleminen saivat kylmät väreet menemään joidenkin selkäpiissä.

Joku keksi kysyä, osaanko minä puhua latinaakin, ja missä maassa sitä oikein puhutaan. Ei ollutkaan vielä heille tullut missään vaiheessa ennen esille, että latina on kuollut kieli, sitä ei puhuta missään. Tämän kuultuaan joidenkin suu loksahti auki. Täh! Mikäs se sellainen kieli on!
Minusta on ihanaa päästä pitämään pientä esitelmää kielistä. Tarinaa olisi riittänyt pitempäänkin aiheesta, mutta kun joku katsoi kelloa, muistin, että minullehan maksetaan vain ruotsin opettamisesta, joten palasin päivän aiheeseen, joka oli kurssiasioiden kertaamista tämänpäiväistä ruotsinkoetta varten!

maanantai 26. syyskuuta 2011

Ensiapukurssi käyty

Pari päivää sitten sain ruusuja, ja nyt jälleen, tällä kertaa Aikatherine on antanut minulle ystävyyden ruusuja, kiitoksia vaan kovasti. Koska jo aiemmin kirjoittelin vastauksia tähän palkintoon liittyen, en kirjoita enää, nyt vain kiittelen kovasti.
*****
Viime viikolla päättyi ensiapukurssi 1. Lopuksi oli monivalintakoe sekä käytännön harjoitukset parin kanssa.  Koe meni ihan hyvin, harjoituksissa oli ehkä ollut hieman toivomisen varaa. Vaikka teoriassa tietää, miten toimia vaikkapa sydäninfarktin saaneen kanssa tai diabetesta sairastavan saadessa kohtauksen, ei käytäntö olekaan samaa. Kun parini meni huoneeseen ensin ja saamiensa ohjeiden mukaan alkoi valittaa, enhän voinut tietää mikä sillä on ja mihin ryhtyä ensimmäiseksi. Kylmän rauhallisen toiminnan sijaan alkoi säntäily ja voivottelu. Hikeä alkoi pukata jo, vaikkei ollut kuin harjoitus.

Yksi paha moka meille sattui. Anne-nukke makasi yhdessä luokassa lattialla, pöydällä kulho kumollaan ja sähkövatkain roikkui pistorasiasta nuken vieressä. Emme kumpikaan huomanneet  koko vatkainta, vaan aloimme antaa tekohengitystä. Näin ollen meillä olikin yhden uhrin sijaan kaksi. Ensin olisi pitänyt tehdä sähkölaite vaarattomaksi!

En tiedä, menikö sekään tehtävä niin hyvin, jossa käden läpi oli mennyt sieniveitsi. Ymmärsimme, ettei veistä pidä poistaa, joten sidoimme käden huolellisesti. Emme panneet kuitenkaan painosidettä, joka kuulemma olisi myös pitänyt laittaa (ei tullut edes mieleen :(, mutta olimme katsovinamme, että haavasta ei tullut juurikaan verta :)

lauantai 24. syyskuuta 2011

Kestävän kehityksen päivä

Tänään on lauantai, mutta silti oli koulupäivä, jotta tietty määrä koulupäiviä saadaan kokoon lukuvuodessa. Täksi päiväksi oli kuitenkin järjestetty teemapäivä, jonka aiheena oli kierrätys. Kierrätys sanana on alkanut kuulostaa roskilta ja viemäriltä, mutta meillä oli hyvä ja kiva päivä. Aihe on  nyt erittäin aktuelli ja sopii yhteen toissapäiväisen postauksen kanssa.

Päivä alkoi kirpputorilla. Luokat saivat tuoda myyntiin hallille kaikenlaista tavaraa, myyjinä oli alakoululaisten pöydissä vanhempiakin. Myytävänä erittäin hyväkuntoista vaatetta, suksia, luistimia, kenkiä, kirjoja, pelejä, mitä vain ikinä sielu halajaa, kaikkea oli tarjolla. Ostajia oli kiitettävästi ja näytti tavaraa lähteneen ihmisten matkaan valtavat paperikassilliset (huom, ei siis muovikasseja). Kahdessa pöydässä oli arpajaisetkin ja miten minulla on onni kääntynyt myötäiseksi, kun taas voitin ja peräti molemmista pöydistä, toisesta höylän (!) ja toisesta pelikortit lapsenlapselle. Ostaa sai myös lakkautetuilta kyläkouluilta jääneitä opetustauluja, vitosen kappale. Sellaisethan ovat antikvariaateissa arvokkaita ja menevät heti kaupaksi, mutta minulla ei ole paikkaa, mihin laittaa. Olisivat olleet kauniita.

Seuraavana oli Mikkelin Metsäsairilan kierrätyskeskuksen filmi ja luento firman toiminnasta. Metsäsairillle menevät meidänkin kunnasta kaikki jätteet ja roskat. Ja Metsäsairila oli se firma, joka vuosi sitten järjesti alakoululaisille kynttilätuikun kuorien keruukilpailun. Nyt jäi yksi lukukin mieleeni: kerätyksi saatiin kuoria niin paljon, että tuli 400 kiloa alumiinia!!! Eipä heti tule ajatelleeksi, että kun jouluisin poltamme tuikkuja, niitä poltetaan joka kodissa vähintään saman verran, ja jätevuori on pelkästään niistä valtaisa.
Esityksen jälkeen oppilaat kiersivät luokittain tehtävärastilta toiselle. Rasteja oli yhteensä kuusi, jokaisessa viivyttiin 20 minuuttia.
1. Askartelurasti päiväkodilla. Luokat kävivät vuorotellen askartelemassa kierrätysmateriaalista annetulle alustalle mieleisensä taulun. (Ylin kuva).
2. Maaseuturasti: ympäri luokkaa jätepahville kirjoitettuja monivalintakysymyksiä.  (Kuva yllä). Oikeiden vastausten määrät koottiin luokittain taululle.

3. Rasti: Ah, vettä! Oppilaat tekivät tietokoneilla Kemiran vesijalanjälkimittarin tehtäviä.

 4. Lajittelu. Tällä rastilla oli pöydälle levitelty useanlaisia jätteitä, ja opettaja oli käynyt kuvaamassa kunnan varikolta erilaisia jätepisteitä. Kuvat näistä lajittelupisteistä olivat seinällä ja oppilaiden tehtävänä oli yhdistää jätteet oikeisiin jätepisteisiin. (kuva yllä). Nopeimmat ehtivät käydä vielä internetistä tekemässä kierrätyspelin.

5. Vastuullinen kulutus. Oppilaat pohtivat ryhmissä, mitä kaikkea he itse voivat tehdä jätemäärän ja saasteen vähentämiseksi.

6. Liikuntaa ulkona.

Päivä oli erittäin hyvin suunniteltu ja järjestetty ja rastit mielestäni erinomaisia. Kestävän kehityksen työryhmä oli tehnyt hyvää työtä. Mukana oli koko koululaitos päiväkodista lukioon. Minun osalleni oli laitettu valokuvaus, mutta työstä sekin kävi, kun yritin kuvailla sekä koulun että omaan kameraan otoksia.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Ahmatti ja palkinto

 Talomme vieressä kasvaa neljä ikivanhaa tammea, jotka ovat kaksi kertaa talon korkuisia. Ja arvata saattaa, että tammenterhojakin on koko puiden alusta täynnä. Kops kops vain kuuluu kaiken päivää, kun hedelmiä tippuu peltikatolle. Olemme keränneet terhoja joskus talveksi lintuja varten, mutta ne kovettuvat kuivuessaan niin, että ainakaan pikkulinnut eivät saa niistä mitään irti, eivät liioin oravat. En tiedä, voisiko niitä vaikkapa paahtaa ihmisravinnoksi.

Onneksi on joku, joka tykkää syödä niitä. Närhi kerää tässä kaulapussiinsa terhoja ja vie ne sitten varastoonsa. Pussissa on tälläkin hetkellä jo yli kymmenen terhoa, kaulapussi melkein viistää maata. Tämä lintu näyttää olevan tällä hetkellä ainoa, joka terhoille jotain mahtaa. Jos terho on niin suuri, että närhi ei saa nielaistua sitä pussiin, lintu lentää tammenoksalle, pitää kiinni varpaillaan ja nokkii rikki ja syö sen.
Pian blogista sain tällaisen tunnustuksen. Näyttää olevan niin, että palkintoihin liittyy aina velvollisuuksia, tällä kertaa on kerrottava itsestään erinäisiä asioita. Jotkut kysymykset ovat samoja, joihin olen vastannut jo jossain muussa yhteydessä, mutta eikös kertaus ole opintojen äiti ;)
Tunnustuksen viidet vastaukset kysymyksineen tässä.

1. Lempiruokani: kanaruoat. Kerran söin ulkomailla viikon matkalla viitenä päivänä kanaa.
2. Lempimakeiseni: kaikki karkit käyvät. Oikein kaksin käsin ahmin, varsinkin laksritsi on tämänhetkinen lemppari.
3. Mielilukemiseni: kirjat, jotka perustuvat tositapahtumiin.
4. Mieluisin paikka tehdä käsitöitä/puutöitä: oma kotisohva. Usein teen myös kokeita valvoessani, valvonnat kun ovat niin tylsiä.
5. Lempielokuvani: kun nyt muistaisi edes jonkun elokuvan nimen...

Velvollisuus olisi jakaa tätä palkintoa eteen päin, mutta minun on ihan mahdoton laittaa blogeja paremmuusjärjestykseen. Hyviä ja mukavia on niin äärettömän paljon, ja kaikki ovat niin erityylisiä. Mutta tästä voi ottaa jokainen, jonka blogeja käyn lukemassa. Olkaa hyvät.

torstai 22. syyskuuta 2011

Harvoin tällaista pääsee näkemään

 Eilen oli koko yhtenäiskoulun opettajakunnalla mielenkiintoinen retki. Kävimme Heinolassa Kuusakosken tehtailla. (Huom: Ei pidä sekoittaa paikkakuntaan nimeltä Kuusankoski). Tämä on valtava kierrätyskonserni, jolla on toimipisteitä ympäri Suomea sekä eri puolilla Eurooppaa.

Yrityksen pääperiaate näin äkkiä ja yksinkertaisesti sanottuna on kerätä kaikkea kierrätettäväksi kelpaavaa romua, erotella eri metallit toisistaan ja myydä ne eteen päin eri tuotteiden raaka-aineiksi. Pisimmälle on tässä firmassa viety alumiinin jalostus, joka sulatetaan täällä harkoiksi. Saimme kuulla, että yritys on lähemmäs sata vuotta vanha perheyritys, saanut alkunsa pienestä lumppua ja romua keräävästä yrityksestä maailmanlaajuiseksi kierrätyskonserniksi. Eikä metallin osto ja myynti ole mitään pientä nappikauppaa ja kilon ja gramman tavaraa, vaan puhutaan sadoista tuhansista tonneista.

Oli tosi mielenkiintoista kuulla, miten esimerkiksi auto rutataan täällä minuutissa pienen pallon kokoiseksi möhkäleeksi. Taisi paraikaa olla jokin veturikin rutattavana. Meille näytettiin teoriassa, miten esim. alumiini erotetaan muusta metallista vedessä kelluttamalla. Muita metalleja kevyempänä alumiini jää pinnalle.

Pari vuotta sitten järjestettiin meidänkin alakoululaisten keskuudessa kynttilätuikkujen alumiinisten kuppien keruukilpailu. Samanlaisen kilpailun on Kuusakoskikin järjestänyt, ja ellen ihan väärin muista, sillä alumiinimäärällä mikä saatiin kerätyksi, voitiin rakentaa puolitoista Buster-venettä! Konkreettinen osoitus siitä, että kierrätys todella kannattaa.

Saimme jokainen kypärät ja turvaliivit ja pääsimme tutustumaan oikeasti tehtaaseen. Kuulimme korviaraastavan rysäyksen aina, kun valtavat kauhakuormaajat pudottivat jotakin laatua metallia rekkoihin, jotka jo samana iltana lähtivät viemään lasteja laivalle, joka puolestaan lähtee kuljettamaan metallia Koreaan. Valokuvissa on valtavia kasoja eriasteista metallia: jossain kasassa on kappaleita, joissa mukana useita eri metallilajeja, jossain kasassa on jo pelkkää terästä, jossain alumiinia jne. Alhaalla vasemmalla kuva putkesta, joka pyörii ja pullauttaa vähän väliä kasaan jonkin nyrkinkokoisen möykyn. Klik, klonks, kilkal, muutaman sekunnin välein kolahtaa aina kasaan kappale. Meteli tehtaalla on valtava, kun kymmenet samanlaiset koneet pyörittävät ulos uutta metallia, suurin osa sisätiloissa.

Toinen kuva alhaalta on sulatuskoneista, joissa puhdas alumiini sulatetaan alumiiniharkoiksi,  (toiseksi viimeisessä kuvassa). Valmiita harkkoja oli valtavat määrät lattiasta kattoon.Viimeisessä kuvassa on myös valmista alumiinia,  ihan suklaasuukkomakeisen näköisiä ja kokoisia.

Ei todellakaan kannata jättää autonromuja metsiä ja maisemia rumentamaan, ei liioin mitään muutakaan rojua. Kaikki voidaan kierrättää ja kaikki pystytään ottamaan talteen, erottelemaan ja  sulattamaan uudelleen ja käyttämään uusien tavaroiden raaka-aineena.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Yllätys tämäkin

Yritin kuvata eilen punarintaa, mikä ei ole helpoimpia tehtäviä, sillä lintu piileskelee pensaikossa ja tekee vain äkkipyrähdyksiä ruohikkoon hakemaan jotain syötävää ja taas äkkiä pusikkoon. Näin ollen räpsin kameraa aina, kun näin jonkin linnun hyökkäävän esiin.
 Kun sitten laitoin kuvat koneelle, yllätyin kovasti. Mikäs punarinta se tämä on! Kaikki loppupään kuvien linnut olivatkin vääränvärisiä. Minusta näyttää siniseltä. Ja toden totta. Se on oikeastikin sinirinta, joka ei kyllä pesi näillä seuduin vaan on kai syksyisellä muuttomatkalla Lapista etelään.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Kirjoitusruljanssi taas alkanut

 Tähän vuodenaikaan on merkitystä silläkin, onko pilvistä vai aurinkoista. Yläkuva lauantailta ja joku vielä uikin. Luulimme, että sunnuntai olisi parempi, kuten Forecakin vielä sunnuntaiaamuna väitti auringon paistavan pilvettömältä taivaalta.

Siksi jätimmekin kesän viimeisen melontaretken sunnuntaiksi, mutta taivas oli koko päivän paksussa pilvessä ja yleisnäkymä harmaan kalsea ja kylmä. Tuultakin enemmän kuin olisi tarvittu. Ei uskoisi, että molemmat kuvat ovat samalta viikonlopulta. Alakuva oli oikeasti harmaampi, mutta hieman kirkastin Picasalla.

Koulussa sen sijaan on tasaisen harmaata. Yo-kuunteluissa on kuunneltu jo ruotsi ja englanti, huomenna on saksa. Tänään oli englannin kuuntelussa kahdenlaista kuuntelua. Tavallinen ja sellainen, jossa oli pidennetyt tauot. Kummatkin tapahtuivat samaan aikaan, mutta tietysti eri luokissa. Oppilaat oli laitettu mahdollisimman kaukaisiin luokkiin toisistaan, sillä joskus harjoituskuuntelussa ovat kuulokkeet siepanneetkin puheen käytävän toisella puolella olevasta luokasta. Nyt onneksi kuulokkeet toimivat hyvin, eikä tullut muutakaan häiriötä.

Hullua vain on se, että  osa kirjoittaa ruotsia ja saksaa jo nyt, vaikka ei ehditä käymään kaikkia kurssejakaan läpi. Abien treenauskurssi on vasta joulun tienoilla, ja se ei kyllä auta enää näitä syksyn kirjoittajia. Pienen lukion ongelma on se, että samaa kurssia ei voi tarjota kuin kerran vuodessa, joten syksykirjoittajat eivät ole voineet suorittaa abikursseja jo viime vuonna. Miksi sitten pitää kirjoittaa jokin aine jo syksyllä? No, jokaisella on omat syynsä hajauttaa kirjoitettavia aineita, eikä kaikkea saa mahtumaan kevääseen. Nykyäänhän voi kirjoittaa vaikka kymmenen ainetta kirjoituksissa.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Ei oikein nyt onnistanut

 Kaikenlaista on taas ehtinyt tapahtua. Ja suurin osa asioista mennyt pieleen. Viikko sitten haimme metsästä verihelttaseitikkejä ja samettijalkoja. Seitikeillä piti tulla kaunista punaista väriä villalankoihin, samettijaloista tummanruskeaa. Hiki hatussa värjäsin langat viikolla ja kumma, samettijaloilla tulikin vihreää, seitikeillä keskiruskeaa, jälkiväristä vaaleanruskeaa. Ihan eri värejä kuin olen ennen saanut. Perjantaina nostimme porkkanat maasta, ja keitin naatit väriliemeksi, ja eilen piti niistä tuleman kirkkaan keltaista. Pah, hailun vihreää tuli. Yksi syy ehkä värien erilaisuuteen on se, että mistään en saa enää tinasuolaa puretusaineeksi, jonka pitäisi kirkastaa mm. keltaisia värejä. Apteekit eivät kuulemma saa enää tukustaan. En tiedä, missä sellaista muualla myytäisiin.

Tänään oli satamassa ns. maalaismarkkinat, jonne kuka vain sai mennä myymään mitä vain. Sinne olisi pitänyt lähteä jo aamusta ostoksille, mutta vasta puolenpäivän jälkeen urkenimme paikalle. Suuri osa oli jo saanut myydyksi tavaransa ja lähtenyt pois, puuroa ja makkaroita olisi vielä ollut tarjolla, samoin mattoja ja villasukkia. Tyrnimarjojakin oli jäljellä enää tuo yllä oleva kulhollinen. Minulta jäi näkemättä myös tanhuesitykset ja ihmispaljous.
Keväällä sain lahjaksi lankaa ja neuleohjekirjan. Mutta mitä ihmettä, ei tämä olekaan neuleohje vaan jonkin lentokoneen kokoomaohje. Tai ainakin siltä näyttää. Miten minulle iänkaikkiselle hölmölle on joku antanut englanninkielisen neuleohjekirjan. Ja taas sanakirjaa kehiin. Huomasin, että en tiedä edes silmukkaa englanniksi saati sitten oikein-nurin jne. Ainut käsitöihin liittyvä minkä tiesin etukäteen englanniksi, oli lanka, jonka olen oppinut Villasukan blogista Bits of yarn. Tuskin muuten tietäisin. Sen muistaakin hyvin, kun näyttää niin ruotsin garnilta. Ja ellen olisi aloittanut bloggausta, ei minulla varmaan olisi ollut tietoa neuloa-sanastakaan, knit. Sekin on tullut bloggauksen kylkiäisenä. Nyt ei sitten auta kuin kaiket illat lueskella sanakirjaa, että osaisi tehdä hienoa huivipitsiä tuon kauhean koodiston mukaan. Luulenpa kuitenkin, että katson vain kuvaa ja sen mukaan arviosta heittelen silmukoita vuoroin oikein, vuoroin nurin.

Mutta on meillä onnistuneitakin asioita. Metsästä on saatu valtavia sienisaaliita, tänään viimeksi mustia torvisieniä ja suppilovahveroita. Ja siellä markkinoilla ostin yhden arvan, jolla voitin valtavan karkkilaatikon.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Kaikki pimeänä

Tänään menin koululle ja ihmettelin, onko peräti sunnuntai, kun opehuone oli ihan tyhjä ja käytävillä ei ollut ketään, joka paikka pimeänä. Vai onko sähköt menneet pois päältä? Sekin olisi ollut mahdollista, sillä taas näytti helikopteri sahaavan sähkölinjojen vieriltä puunoksia. 

Yksi kollega oli juuri tulossa ulos ja oli laittamassa ovea lukkoon. Kauhistus! Onkohan nyt sittenkin jokin retki jonnekin, mutta minne? Selvisi sitten, että lukiolla on normaali koulupäivä, mutta ala- ja yläkoululaiset eli koko yhtenäiskoulu on urheilukentällä.
Tähän on siis tultu. Minä en ole kärryillä. Ja minä kun olen vuosia naureskellut itsekseni kauan sitten meillä olleelle sijaiselle, joka  tuli koululle pitämään normaalia koulua, mutta hänet työnnettiin saman tien linja-autoon, ja kun oli muutama kilometri istuttu autossa, uskalsi ope vasta kysyä vierustoverilta, mihin me oikein ollaan menossa. Silloin muistaakseni oli matka jonnekin koulutuspäiville.

Eihän tässä sitten muuta kuin aloin tehdä ylimääräistä saksankoetta oppilaalle, joka suorittaa yhden kurssin itsenäisesti. Itse asiassa hyvä, ettei ollut muita opehuoneessa, sai rauhassa tehtyä. Lukiolaiset olivat stressaantuneita kuten aina ennenkin, ja alkoivat valittaa kun kuulivat kahden maissa yläkoululaisten tulevan mekkaloiden urheilukentältä. Ei puhettakaan että muistaisivat, miten itse metelöivät yläkoulussa ollessaan.

Viime viikolla pidin viimeisen päivänavaukseni tälle lukuvuodelle. Minulla kun oli paha taipumus unohdella omat vuoroni, olin toivonut omat vuoroni kaikki peräkkäin, että ovat sitten poissa päiväjärjestyksestä. Ihanaa, nyt ne on pidetty, eivätkä voi enää unohtua. Viimeksi luin joitain elämänläheisiä runoja eteläpohjalaisen Maire Lopin kirjasta Silimieni takaa. Oikein hämmästyin, kun peräti keittolan väestä joku sanoi, että olipa mukava ja mielenkiintoinen päivänavaus. Minulle ei vain selvinnyt, pitikö kyseinen henkilö runojen ajatuksista ja sisällöstä vai niiden murteesta. Tai ehkä molemmista.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Aivot automaatilla

Ihminen toimii kummallisesti silloin, kun hän on laittanut aivoilleen automaattivaihteen päälle. Oikea käsi ei todella tiedä, mitä vasen tekee. Havaitsin tämän taas konkreettisesti, kun hämmästelin, miksi koululaukkuni sivutasku alkoi olla niin pullea, että vetoketju ei enää mene kiinni.

Mitä taskussa sitten oli? Ainakin kourallinen kyniä. Pöydältä ne siirtyvät helposti läksynteon yhteydessä laukkuun, pahempi juttu, että siellä on suurin osa opehuoneen pöydiltä  ja vielä pahempaa, että osassa lukee jopa kollegan nimi! Onpa luokasta siirtynyt liidunpidikkeitäkin! En kyllä tunnusta.

Ei kuitenkaan pelkästään kynät siirtyile minun följyyni. Kerran lähdin aamulla Jyväskylään ja koko päivän kaupungilla palloiltuani aloin yhtäkkiä ihmetellä, miksi minulla on ruskeat kengät jalassa! Minähän en omista ruskeita talvikenkiä. Miten ne ovat voineet vaihtaa väriä? Valehtelematta meni puoli tuntia tuota ihmetellessä, kunnes ymmärsin, että edellisenä iltana kylässä ollessani olin lähtenytkin kotiin kaverin kengissä. Ei ollut kaveri kauhean iloinen, kun olin koko päivän hiottanut ja kastellut hänen uudet kenkänsä lumisohjossa.

Kengät ja kynät näyttävät olevan aivojeni automaattiohjauksen heikko lenkki. Silloin kun meillä vielä oli koira, huomasin kerran sitä ulkoiluttaessani, että huh, minullahan on molemmissa jaloissani erilaiset kengät! Ei muuten kummallista, mutta kun toisessa oli korkeahko kantakin ja kapea kärki, toinen oli matalakantainen. Tuon huomattuani aloin kulkea ojanpohjia pitkin, etteivät muut huomaisi. Ymmärsin sentään vähän hävetä.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Kurssilla kuultua

 Jottei ihmiselle kävisi noin kuin tuossa kuvassa, meille kunnan työntekijöille on järjestetty ensiapukurssi. Eilen illalla oli ensimmäinen kerta. Ihmettelen, miten minä olen onnistunut aina laistamaan koko kurssin, sillä omassa ryhmässäni olin ainut, joka en koskaan ole ollut minkäänlaisella ensiapukurssilla. Toisaalta ihmettelen, mihin joillakin ovat saadut tiedot kadonneet, sillä joissain tietyissä tilanteissa kurssilla olleet eivät ole olleet yhtään viisaampia ja toimintakykyisempiä kuin minäkään.

Nyt eka päivän jälkeen pitäisi periaatteessa osata elvyttää ja pullauttaa vierasesine kurkusta. Kovaa työtä on elvytys. Hiki virtasi jo harjoituksessa, jossa Anne-nukkea jokainen paineli puolitoista minuuttia. Ja jos sitä pitää tehdä vaikkapa 15-20 minuuttia ambulanssin tuloon saakka... Paitsi että ei tänne saada ambulanssia niin nopeasti, jos sen pitää tulla kaupungista. Tunti menee vähintään. Täällä toimii ns. ensivaste, paikkakuntalaisia koulutuksen saaneita, esim. palomiehiä, jotka tulevat paikalle ambulanssia odotellessa.

Myrkytyksiin asti emme vielä eka kerralla ehtineet, mutta tuo kärpässieni on ainakin niin myrkyllinen, että henki lähtee helpostikin. Kuulin sellaisenkin ihmeen, että jotkut vanhemmat ihmiset pitävät vielä nykyäänkin uunin päällä kärpässieniä. Ne kuulemma houkuttelevat luokseen niitä syksyisin vaivasti asti hörrääviä pikkukärpäsiä. Siitäköhän sieni on saanut nimensäkin! En nyt vain itse laittaisi ihan äkkiä kärpässienitarhaa uunin päälle. Tiedä mitä kaikkia myrkkyjä niistä leviää ja haihtuu lämmön mukana ympäri huonetta.
Ja sienistä puheen ollen. Tuo yläkuvan rousku on innostunut työntämään jalastaan pikkusienen.