keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Hyvinhän ennen elettiin

Mitenkähän me ihmiset aina luulemme, että "ennen vanhaan" tarkoittaa samaa kuin ehkä 20-30 vuotta takaperin. Ja sehän kuulostaa jo kovin aataminaikuiselta ja kivikautiselta. Otin asiakseni ja soitin äidille (84 v), mitä silloin tehtiin iltaisin, kun ei ollut sähköä ja oli pimeää. Äiti vastasi heti, että tehtiin vaikkapa käsitöitä tai luettiin! Häh, minä hämmästelin. Miten sitä lukea näki, kun oli vain öljylamppuja eikä sähköä!

Minä sain pienoisen luennon siitä, että 100 vuotta tästä taakse päin ei ole ollut niin kivikautista kuin minäkin mielessäni kuvittelen.Vaikka äiti on muuttanut lapsena usein paikasta toiseen, hän on kuitenkin asunut aina rintamailla, mikä ei ole ollut mitenkään takapajuista.  Ennen naimisiinmenoa äiti muisteli aina olleen sähköt, joten valoa askareisiin on ollut. Hänen isänsä on ollut suutari ja tuvan nurkassa korjannut ihmisten rikkinäisiä kenkiä niin kauan kuin vain ikinä on jaksanut. Kyllä minäkin muistan tuon mummolasta! Paappa istui aamusta iltaan tuvan nurkassa ihmisten vanhojen kenkien ympäröimänä ja paukutti vasaralla nauloja pohjiin tai pikesi ompelulankaa. En muista hänen muuten koskaan istuneen missään muualla kuin siinä suutarintuolillaan työtä tehden iltamyöhälle asti!

Vasta kun äiti sodan jälkeen meni naimisiin ja joutui aloittamaan kaiken ihan tyhjästä, ei sähköä ollut. Mutta joka huoneessa oli öljylamppu, joka valaisi niin hyvin, että näki tehdä kaikenlaista. Itse asiassa öljylamppu oli parempi valonlähde kuin ensimmäinen sähkölamppu. Heidän talonsa oli muuntajasta lähtien viimeinen talo, eikä virtaa riittänyt aina perille asti. Kun tienvarren taloissa laitettiin kaikki mahdollinen päälle, himmeni valo viimmeisessä talossa kokonaan. Tuon minäkin muistan hämärästi.

Yhä selvemmin olen tietoinen siitä, että ihmiset ennen sähkön ylivaltaa ovat tulleet hyvin toimeen. Kaikkea ei ole laitettu yhden kortin varaan. Ihmiset osasivat tehdä kaikenlaista, he olivat monitaitoisia. Ei ole konsti eikä mikään saattaa nykyaikana ihmiset kivikauteen kertaheitolla. Siksi minusta olisi tärkeää osata kaikenlaisia vanhoja työtapoja.

P.S. Kun eilen menin töihin, kuulin, että parillakin työkaverilla oli vielä sähköt poissa myrskyn jäljiltä sunnuntaista lähtien. Mutta maalla pärjääkin paremmin sähköttä kuin kaupungeissa. Heillä oli kummallakin pieni agregaatti, josta riitti vähän ihan välttämättömimpään kuten jääkaappiin. Varaava takka ja puuhella oli varustuksena kummallakin myös. Oli jopa lukemiseen ja käsitöihin kyetty otsalampun valossa.  Mutta ongelmaa oli alkanut tulla jo siitä, ettei pyykkiä saanut pestyksi. Otsalamppua en ole muuten itse keksinytkään, pitänee heti hankkia sellaiset pahan päivän varalle.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Sähkön orjia


Uskomatonta, miten olemme tulleet riippuvaisiksi sähköstä. Luulin, että minua ei sähkön puuttuminen haittaisi, muistan nimittäin vielä lapsuudesta ajan, jolloin sellaista ihmettä ei ollut.
Monta viimeaikaista myrskyä olemme henkilökohtaisesti säästyneet pitkiltä sähkökatkoilta, pisimmät ovat olleet pari tuntia. Mutta tänään olimme juuri aikeissa alkaa ruoanteko, kun tuo elintärkeä asia meiltä vietiin.

Ei hätää, meillä on puuhella tällaisia tilanteita varten, joten ei kuin tuli hellaan ja pannut liedelle.
Oli onneksi päivänvaloa, joten näki ilman keinovaloa sulatella ruokaa kirjan parissa.
Mutta kun parin tunnin kuluttua tulimme päivälenkiltä, alkoi jo sisätiloissa hämärtää. Otimme vettä talteen, jos vesilaitokselta menee myös sähköt ja vedentulo loppuu. Ei vieläkään hätää. Kahvitkin saatiin puuhellalla, onneksi on oltu kaukaaviisaita ja säästetty vanha suodatin juuri tällaisia tilanteita varten.

Mutta kun ei nähnyt enää lukea eikä ratkoa ristikoita ikkunankaan ääressä, kehotti mies minua laittamaan valot, ei vain muistanut, ettei sähköä ole. Otin taskulampun ja menin vintin peränurkasta penkomaan joululaatikosta kynttilöitä. Taskulamppu sammui, tietysti virta loppui. Käsikopelolla tulin portaat alas, ja laitoin taskulampun pistorasiaan latautumaan! Pöljä, turha luullakaan, että sinne virtaa menisi.
Muistimme, että meillä on oikein hyvä iso valaisin, sellainen, joka valaisee melkein kuin huoneessa olisi valot. Innoissani lähdin taas vintille, mutta siitäkin loppui virta, eihän sitä ole vähään aikaan tarvittu. Mies etsi laturin - jaa eihän sitä voinutkaan laittaa latautumaan.

Otin tablettitietokoneen ajankulukseni, mutta se ilmoitti alkajaisiksi, että on kytkettävä kone pistorasiaan, virta loppuu kohtsillään. Ja muutenkin se oli jo eilisillasta lähtien temppuillut, ei päästänyt nettiin. En tiedä vielä, onko palvelinlinkissä vika vai minun koneeni mitätön. Mies ihmetteli, miksen mene tietokoneelle. Ei raukka muistanut taaskaan, ettei se ole mahdollista - sellainen pikkuasia kuin sähkö puuttuu. Ainut asia, mikä oli hiljattain ladattu, oli kännykkä.

Onneksi meillä alakerta lämpiää pääasiassa puilla, joten ei kylmä tullut, mutta vessa ja eteinen alkoivat jo viiletä sähkön puutteessa, samoin vintin huoneet. Ruokia vietiin nyt ulkoeteiseen, sillä se oli kylmempi kuin jääkaappi. Ei sitten voinut katsoa televisiotakaan, kylläpä se nyt olisi ollut tärkeä, vaikkemme siitä muuten niin kauheasti perusta. Olemme aina luulleet, ettei televisio ole meille tärkeä. Laitoimme pöydän täyteen kynttilöitä ja yritimme lukea kirjaa.

Ja sitten yhtäkkiä ne sähköt vain tulivat. Voi maailma, miten olomme muuttui onnelliseksi. Aamullinen pyykkikin oli lionnut koneessa päivän, ja kone rumpsahti käyntiin innoissaan. Heti aloimme katsoa televisiotakin, olkoon ohjelmassa mitä on. Oikein ihmettelen itseäni, miten minustakin on tullut mukavuudenhaluinen. En olisi arvannutkaan. Ja tämä ei sentään ollut mikään pitkä katkos. Näkemättä jäi, miten me olisimme illan viettäneet pimeydessä ilman nykyvempaimia. Olisimmekohan tälläkin hetkellä jo sängyssä unten mailla.
Nyt ei jouda enää kirjoittaa, täytyy mennä katsomaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa :)

lauantai 16. marraskuuta 2013

Erinäisiä sanoja vain peräkkäin

Vaikka kaikenlaista pientä possakkaa on ollut tässä meneillään, tuntuu ettei ole enää mitään kirjoitettavaa. Minulta ovat sanat loppuneet.  Mutta sanojen määrähän kielessä on rajallinen, joten ei ihme, että tuntuu toistolta. Vaikea enää keksiä, mihin uuteen järjestykseen käytettävissämme olevat sanat laittaisi, että tuntuisi lukijasta tuoreelta.

Sama ideoiden kanssa. Joskus minulla on ollut - ja on ehkä salaa vieläkin - haaveena kirjoittaa yksi kirja eläissäni. On muka ollut jokin hieno aihekin ja sanomistakin, mutta ei ole koskaan mennyt kauaakaan, kun jossain kirjassa on ollut sama idea. Ja pahinta vielä: huomattavasti fiksummin ja paremmin toteutettuna kuin itse koskaan osaisin toteuttaa. Kaikki on jo keksitty. Jos päähän pälähtää joskus itselle uusi oivallus ja sanoo sen jollekin ääneen, nyrpistää toinen vain nenäänsä: vanha juttu!

Sanojen loppumisen lisäksi toinen syy pitkiin kirjoitustaukoihin on ollut kaiken muun askaroinnin lisääntyminen. Aika kumma juttu sekin, että takavuosina kun aloin blogien pidon, jotkut tuhahtelivat halveksivasti, että "jonninjoutavaa ajanhaaskausta, ei minulla vain ole sellaiseen aikaa!" Mutta eihän se ole kuin priorisointikysymys. Jos en olisi taas vaihteeksi alkanut tehdä enemmän käsitöitä, lukenut enemmän kirjoja, käynyt erinäisissä harrastuspiireissä, olisin varmaan kirjoittanut enemmän höpinää blogeihin. Eikö lukeminenkin ole loppujen lopuksi yhtä "jonninjoutavaa" kuin joidenkin mielestä kirjoittaminen.

Syksy on kyllä vilahtanut kauheata vauhtia jo melkein jouluun, sillä olen koko syksyn ravannut toisella paikkakunnalla hammaslääkärillä ja kaupungissa opettamassa. Näihin matkoihin olen liittänyt useimmiten jonkin tuttavatapaamisen tai muun asian perässä juoksemisen, joten ei ihme, että aika on suorastaan lentänyt. En ole joutanut ihmetellä syksyn pimeyttäkään, mikä sekin on minusta sivumennen sanoen turhaa vatvomista, kun sille ei kerran voi mitään. 

Ja pimeydestä puheen ollen, viikon kuluttua lähden sitä karkuun Kanariansaarille. Ehkä sieltä palattua on taas vaikka intoa kirjoittaakin.