Joululoma kirjojen lumoissa

Päivät ovat menneet taas vilauksessa kuten aina ennenkin, mutta nyt ovat vain lisänneet faarttia. Ei ole puhettakaan, että olisi Sakta farten, kuten sillä urheiluseuralla Etelä-Suomessa.

Olen lukenut oikein urakalla lahjakirjoja, siis toisten, en vielä omiani. Toisten juuri siksi, että ehdin lukea ennen kuin asianomaiset veivät kirjansa mennessään. Minua sitten viehättää Henning Mankellin kirjat. Tämä viimeisin, Likainen enkeli, hujahti päivässä, vaikka siinä on yli 500 sivua. Mutta minua viehättää Mankellin kirjoissa se, että hän usein valitsee jonkin tietyn tositapahtuman pohjaksi ja alkaa kehitellä siihen oikeanlaista tarinaa, miten asiat olisivat saattaneet tapahtua. 

Tämä Likainen enkeli kertoo ruotsalaisesta naisesta, joka piti Afrikassa 1900-luvun alussa vähän aikaa bordellia. Ajankuvaus tuon ajan Ruotsista on uskottavaa, samoin Afrikan mustien ja valkoisten välinen kuilu kuvataan hyvin konkreettisesti. Uskon, että Mankell tietää, mistä puhuu, sillä hänhän asuu Afrikassa ja Göteborgissa. Ja onhan kirjailija saanut tarinaan jännitystäkin.

Itse sain Jari Tervon Laylan ja Rosa Liksomin Hytti no 6, siis sen Finlandia-palkitun. Liksomia en ole vielä ehtinyt aloittaa, mutta mielenkiinnolla odotan lukukokemusta. Olin ajatellutkin, että pitäisihän se saada lukea, kun kerran jossain tv-ohjelmassakin kerrottiin lapualaisten valinneen sen jo ennen voiton julkistamista parhaaksi kirjaksi  Finlandia-ehdokkaista. Täytyyhän sen silloin lukemisen arvoinen olla :) Saas nähdä, miten käy, kun kirjaan tartun.

Tervoa olen lukenut jonkin matkaa, ja mielenkiintoiselta kirja vaikuttaa. Tervon kuvaus on omantyylistään, ja jopa liian hyvää, sillä lukija ahdistuu totaalisesti maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja kurjuudesta. Kirjassa vuorottelevat arabimaailma ja suomalainen Helsinki. Oletan että näiden maailmojen yhtyessä eivät asianosaisten olosuhteet juuri paremmiksi muutu, mutta saas nähdä.

Lukeminen jatkuu. Onneksi ei ole vielä muutamaan päivään mitään velvollisuuksia, sillä aina jos on ollut pitkään kirjojen maailmoissa, tuntuu kuin pää olisi pyörryksissä, ja paluu arkielämään totaalisen vaikeaa.

Joku pääsee sentään vielä eläkkeelle

Tänään täyttää ala- ja yläkoulun englanninope ja pitkäaikainen kollegani 60 vuotta. Päivää vietettiin jo kuitenkin eilen. Alakoulun opet kävivät herättämässä hänet aamulla seitsemältä ja hiissasivat kahvituksen jälkeen luotsivenesatamaan. Hänelle oli heti aamutuimaan järjestetty kiertoajelu Saimaalla luotsikutterin kyydissä. (Open edesmennyt mies oli luotsi). Kun oppilaat sitten tulivat kouluun yhdeksältä, koko koulun väki meni satamaan ja muodosti kunniakujan lippuineen.

 Kujaa pitkin opettaja kulki paikalle kannetulle rollaattorille, jolla hän potkutteli koululle. Kunniakujassa seisovilla oppilailla oli sekä englannin että ruotsin lippuja, sillä ope oli näiden aineiden opettaja. Häntä odotellessa seisoskelin sattumalta karskeimpien yläkoulun poikien lähettyvillä, jotka Ruotsin lipun nähdessään alkovat kauheasti motkottaa. Aloin jo hirveästi pelätä, että pojat eivät osaa käyttäytyä ihmisiksi, kun ope kulkee heidän ohitseen. Mietin jo, että pitikin ottaa yläkoulu mukaan tähän leikkiin. Mutta onneksi kaikki menikin hyvin, kaikki lauloivat Happy birthday to you, ja ope pääsi kunniakujan läpi onnellisesti rollaattorille.
Koko koulu kulki sitten hänen perässään koululle, ja normaali arkinen aherrus alkoi ainakin yläkoulussa.

Huomenna on vielä lukiolla normaali koulupäivä, mutta yläkoululaiset ovat vapaalla, sillä he tulevat illalla joulujuhlaan. Torstaiaamuna on kaikille vielä kirkko ja puuro, sekä opettajille tämän eläkkeelle jäävän open eläkeläiskahvit ja glögit alakoululla. Näin sitten on saatu päätökseen taas yksi lukukausi ihan hujauksessa.

Vielä vähän kielistä

Eilisessä kirjoituksessani valittelin, etten saa kirjoitetuksi venäläisiä kirjaimia helpolla tavalla. Venäjänopemme oli lukenut jutun ja lähetti minulle nettiosoitteen, jossa valmiille kirjoituspohjalle voi vain alkaa kirjoittaa omilla suomalaisilla näppäimillään. Ohjelma kääntää kirjaimet venäläisiksi automaattisesti. Ja jos tarvitsee sellaisia kirjaimia mitä suomenkielessä ei ole, voi napsaista vain yhdellä näpäytyksellä rivistä. Kas kun ei ennen ole tullut puheeksi näin helppo systeemi. Mutta eihän minun ole ennen tarvinnut venäjää kirjoittakaan. Tuolla sivulla voi vaikka venäjää osaamatonkin leikkiä ja kokeilla kirjoitella suomalaisia sanoja venäläisin aakkosin.

Ja kun nyt tuli puheeksi kielillä "leikkiminen", tässä yksi osoite, jossa voit kirjoittaa eri kielillä tekstiä, minkä jälkeen voit kuunnella miltä kirjoittamasi teksti kuulostaa.

Ja kielten osaamisesta ylipäätään olen tullut vähän samaan tulokseen kuin edellisen postauksen anonyymi kommentoijakin, että harvoin tarvitsee mistään kielestä valtavan laajaa osaamista. Se mitä ihmiset tosielämässä tarvitsevat, on monien kielten alkeita ja eri kulttuurien tuntemusta. On asioita, joita tarvitsee ehdottoman varmasti joka kielellä. Monien mielestä se on "saisinko yhden oluen". Mutta kyllä tuon edelle menee se, että osaa kysyä vessaa. Ja pieni kulttuurituntemus auttaisi tietämään, että monissa maissa ei kysytä suoraan vessaa, vaan "missähän voisin pestä käteni?" Kun tästä oli juuri tänään oppilaitten kanssa puhetta, he vähän epäilivät, tokko heille kuitenkaan näytettäisiin vessaa ja penäsivät minulta, mitä he sitten tekevät, jos heidät viedäänkin keittiöön tiskilavuaarin ääreen käsienpesulle!

Kun jossain maassa  tulin ulos maanalaisesta halliin, ei ollut mitään tietoa, mistä pääsee ulos. Eri oviaukkojen yläpuolella oli erilaisia sanoja kyseisen maan kielellä, mutta ei mitenkään selvinnyt, tarkoittivatko ne ulos vai sisään, kiellettyä vai sallittua vai peräti vedä ja työnnä. Tästä syystä on mielessäni alkanut kehkeytyä ajatus, että pitäisi rakentaa kouluihin jokin "Euroopan kansalaisena" -kurssi. Kurssilla opetettaisiin ihan vain muutamia pikkujuttuja joka maan kielestä ja kulttuurista. Onhan tällaisia fraasikirjojakin jo olemassa, samoin eri kulttuureista kirjoja, mutta ei varmaan olisi pahitteeksi pitää vaikka kansalaisopistossa Eurooppa-kursseja. Jäisi paremmin mieleenkin, kun  joku oikein konkreettisesti asiaa valaisisi.

Harrastuksesta se tämäkin käy

Olen lupautunut pitämään ensi syksynä suomenkurssia venäjänkielisille. Kurssi olisi viikon intensiivikurssi, johon jo hieman katselin oppimateriaalia. Minulla on käytössäni useitakin suomen kielen oppikirjoja, mutta ne on kaikki tarkoitettu henkilöille, jotka opiskelevat suomea pitkällä tähtäimellä, eli siksi että asuvat täällä. Tämä kurssi sen sijaan olisi tarkoitettu lähinnä tilapäisesti Suomessa käyville, vaikkapa turisteille. Koska käsiini ei ole osunut sopivaa oppimateriaalia juuri tällaiselle kurssille, joudun rakentamaan koko paketin itse.

Olen joskus lukenut kansalaisopistossa venäjää, joten tunnen kirjaimet ja ymmärrän jonkin verran helpohkoa kieltä, mutta en tyypilliseen suomalaiseen tapaan millään saa suustani ulos kahta sanaa pitempiä lauseita. Sanat nyt vain eivät palaudu mieleen niin nopeasti kuin pitäisi. Siitä syystä ajattelin, että opetettavissa teksteissä on hyvä olla jo valmiiksi annettuna vähän venäjän sanastoa, ettei minun tarvitse oppitunnilla kaikkea vääntää englannin kautta tai käsin huitomalla. Pienikin sanasto nopeuttaisi asian käsittelyä.

Kun minulla ei ole käytössä venäjänkielistä kirjainnäppäimistöä ja muutenkin sanojen kirjoittaminen kirjain kerrallaan on hidasta lisämerkeistä hakemalla, olen keksinyt hakea sanoja nettisanakirjan avulla. Etsin kyseisen sanan, sitten vain maalaan sen ja liitän wordiin. Nopeampaa kuin kirjain kerrallaan tuhertaminen.

Tämä työ oli minulla levällään, kun eräs tuttavani alkoi muina miehinä lukea papereistani venäläisiä sanoja. Ihmettelin, milloin hän on venäjänkurssilla käynyt. Ei kuulemma milloinkaan. Tuttava keräilee erikielisiä Aku Ankkoja, tai ellei Aku Ankkaa ole saatavilla, jokin muu sarjakuvalehti käy. Hän on opetellut venäläiset kirjaimet venäläistä Aku Ankkaa tavailemalla, samoin kuulemma kreikkalaiset aakkoset!

Kun nyt epäilin, ettei hän nyt ainakaan voi ymmärtää mitään kirjoittamistani venäläisistä sanoista, oli vastaus, että hän ymmärtää jonkin verran puolan perusteella. Ei hän ole opiskellut puolaakaan, mutta kun hänellä oli vuosikausia työparina puolalaisia, opetti kukin toisilleen omaa kieltään. Olen nähnyt tuttavani saavan puolalaisia tekstiviestejä, joihin hän osaa vastatakin puolaksi. Usein hän on myös avustamassa puolalaisia tuttujaan virastoasioissa näiden tullessa aina pariksi kuukaudeksi töihin. Hän väittää, että tulkkaushommassa kylläkin rasittuvat enemmän kädet kuin kieli.

Kieliäkin voi siis pitää harrastuksenaan ilman että käy jollain kurssilla. Ja niitä on mahdollista oppia itsekseenkin, jos vain tarpeeksi intoa riittää. Ja kaikenlaisesta kielitaidosta on aina jotain hyötyä, vaikka pienestäkin. Loppujen lopuksi harva tarvitseekaan kovin laajaa kielitaitoa mistään kielestä, mutta perusalkeita tarvitsisi vähän jokaisesta kielestä.

Lukioporukan musiikkielämys

Eilen oli se ilta, kun lukio lähti Imatralle kulttuuria kokemaan. Kyseessä oli rock-kupletti Juice Leskisestä. Juicen elämä esiteltiin mielenkiintoisin keinoin, sopivasti vuorotellen puhetta ja musiikkia. Liian nopeasti kului 2½ tuntia, kyllä hänen laulujaan olisi kuunnellut pitempäänkin. Mikäli ymmärsin, oppilaatkin tykkäsivät esityksestä. Sellaisetkin olivat innostuneita, jotka eivät tavallisesti niin teatterista välitä, eikä tietysti enää ole sitä sukupolveakaan, joka työkseen kuuntelisi Juice-musiikkia. Mutta kuten jotkut oppilaat sanoivat "eihän sitä musiikkia voi olla kuulematta, kun vanhemmat sitä jatkuvasti kuuntelevat".

 Oikein tuli taas nostalginen tunnelma ja paluu takaisin nuoruuden päiviin, kun vaatetuskin lavalla oli kuin silloin ennen. Juicekin alkoi tuntua kuin omalta opiskelukaverilta, asuttiinhan me sentään ainakin samassa kaupungissa, vaikkakaan emme olleet samassa oppilaitoksessa. Mutta näkihän häntä aina joskus kaupungilla. Oli hän kuuluisa jo silloin 70-luvulla. Elävästi on jäänyt mieleen eräskin kerta, kun pitkätukkainen Juice kantoi kadulla vauvaansa olkapäillä. Ehkä näky on jäänyt mieleen siksi, että siihen aikaan ei pojilla ollut vielä ainakaan kovin yleisesti selkään asti ulottuvia hiuksia.

Juicea esitti kupletissa kaksi eri henkilöä. Meitä opettajia kiinnosti esitys kovasti senkin takia, että nuorta Juicea esittänyt henkilö oli osalle opettajista entinen oppilas (jostain yli 20 vuoden takaa), osalle entinen luokkatoveri. Ja hyvinhän Juicet osansa esittivät ja lauloivat kuten oikea Juice ikään. Se entinen oppilaskin kiitti lopuksi yleisöä ja viime sanoikseen vielä mainitsi: "ja kiitos minun vanhoille opettajille!" Sydäntä lämmitti, mutta oikein särähti korvaan tuo vanha-sanakin. Mutta ehkemme kuitenkaan niin kovin vanhoilta näyttäneet, koska kerran meidät vielä yleisön joukosta oli tunnistanut!

Kivaa, että on välillä vapaapäiviä

-Kurjaa, että ei ollut neljää vapaapäivää, kuten monilla muilla aloilla, vaan piti olla eilenkin töissä ja aloitettiin uusi jakso uusin kujein.
-Positiivista kuitenkin, että oli illalla vielä voimistelupiiri kansalaisopistossa, eivät pääse paikat ihan rapakuntoon, kun tulee pitkä joulutauko.

-Hauskaa lisäksi, että meillä oli myöhemmin illalla lukion puurojuhla, jonne oli kutsuttu vanhemmatkin.
-Mielenkiintoista, miten oppilaat olivat tehneet oivaltavan hauskan ja satiirisen uutiskatsauksen ajankohtaisista asioista.
-Ihmeellistä, että voitin oppilaiden järjestämissä arpajaisissa käsipyyheliinapaketin.
-Kummallista, että vieressämme istuneita vanhempia onniteltiin isovanhemmiksi tulosta. Hehän ovat meidän entisiä oppilaitamme!
-Yllättävää, että oppilaiden myyntipöydästä ostamieni pullasarvien sisällä oli kinkkua.

-Ihanaa, että oli taas opehuoneessa itsenäisyyteen liittyen teemapäivä ja niin hyvää syötävää, että  ei pääse vain laihtumaan.
-Käsittämätöntä, miten joku oli kaatanut sulatettua suklaata vaahtokarkkien, rusinoiden yms. päälle, ja se kaikki vei kielen mennessään.
-Omituista, että olen syönyt jo kaikki jouluksi ostamani marmeladi- ja suklaarasiat ja joudun ostamaan jouluksi uudet.
-Ihanaa, että tunnin kuluttua ei tarvitse tehdä muuta kun kääriytyä sohvan nurkkaan ja katsoa linnan juhlia.

Lossattuja kissojakin

 Olen koko syksyn käynyt kansalaisopiston kurssilla, joka kantaa nimeä "Vanhat vanuneet". Kyse on siis vanhoista vanuneista villavaatteista, jonkalaisia on viimeisten vuosikymmenten aikana totuttu heittämään menemään, mutta joista tällä kurssilla tehdään jotain uutta. Kurssilaiset ovat tehneet siellä vanhoista villapaidoista aivan valtavan upeita peittoja, tossuja, säärystimiä, tyynynpäällisiä, pallinpäällisiä ja mitä vain ikinä yhdessä opettajan ja muitten kurssilaisten kanssa keksitäänkin. Itse en saanut aikaan kuin kaksi tuotosta. Ja kun muilla paikkakunnilla asuvat tuttavat halusivat tietää, mitä olen kurssilla värkännyt, laitan nyt tähän näytille ne.

Olen pilkkonut kaksi vanhaa villapaitaani, mustan ja punaisen. Paloista ei riittänyt kokonaiseen peittoon, mutta niistä tuli iso saali, jonka annan kissaihmiselle. Molempiin päihin kirjoin  nukkakirjontatekniikalla eli "lossaamalla" kissan. Jos saalia pitää hartioilla, tulevat kissat pystysuoraan eteen. Taakse reunaan tein neulahuovuttamalla kukkia, sillä sekin tekniikka oli itselleni uutta, ja halusin ehdottomasti kokeilla sitäkin johonkin.
Vanhoja mustia trikookangaspaloja ompelin yhteen alapuolelle vuoriksi.

Koska joululiinat tahtovat minulla olla kertakäyttöisiä, sillä aina joku kaataa steariinia keskelle liinaa, revin 80-luvulta säästyneen villakankaisen talvitakkini ja tein siitä joululiinan. Taskunkohdissa oli harmittavasti reiät, mutta opettaja keksi, että laitetaan niihin kohtiin kangas. Sattui sopivasti olemaan käsillä enkelikangasta. Vähän koristelin neulahuovuttamalla, ja kyllä tämä nyt ainakin yhden joulun luulisi välttävän.

Joulun jälkeen minulla ei ole ilmeisesti aikaa mennä tälle kurssille, mutta olen saanut niin paljon uusia ideoita ja oppinut uusia tekniikoita, että voin vaikka kotona tehdä joskus lisää kaikkea. Vanhoja vanuneita kyllä löytyy nurkista.

Tuo lossaustekniikkakin oli ihan uutta. Netissäkään ei tullut hakusanalla "lossaus" minkäänlaisia osumia. "Nukkakirjonnalla" tuli muutama osuma, mutta kone kysyi, tarkoitinko kuitenkin "punakirjonta". En tarkoittanut.
En tiedä, miksi tekniikkaa nimitetään myös lossaamiseksi. Minulla tulee vain koko ajan mieleen, miten Pohjanmaalla ennen lossaaminen oli kehumista ja rehentelyä. Jos joku oli kova lossaamaan, hän ylpeili ja kehui itseään kovasti.

Näitä sattuu

Aamulla herättyäni räpsyivät sähköt kovan tuulen takia. Siitä muistui mieleeni viime torstain etäabien saksan kuuntelukoe. Olimme saaneet kokeen hyvään alkuun, etäoppilaat istuivat rivissä asennossa isot A-B-C-laput valmiina kourassa. Aina kun oli kuunneltu yksi pätkä, oppilaat näyttivät yhtaikaa lapun, joka vastasi oikeaa kysymysvaihtoehtoa kuuntelussa. Lähioppilaat vastasivat tietysti omalle paperilleen normaalisti.

Mutta vainoaako meitä jokin paha henki jossain, sillä pitihän taas sattua jotain vastusta. Kesken kuuntelun pimeni sähköt. Ihan vain räpsäisi poikki sen verran, että yhteys katkesi kesken kaiken. Samassa luokassa televisiossa olleet oppilaat häipyivätkin yhtäkkiä yli sadan kilometrin päähän.

Eihän siinä muuta kuin uusi yhteys. Mutta se ei ole samanlaista kuin tästä nyt yhtäkkiä kännykällä soittaisit jollekin. Ehei! Ennen kuin saat koneet uskomaan, että nyt aloitetaan uusilta urilta kaikki alusta vierähtää aikaa ainakin viisi minuuttia. Mutta saatuamme yhteyden siellä istuivat minun kultapupuni rivissä ihan tyyninä. Ovat tottuneet siihen, että näitähän sattuu, oli sitten meneillään koe tai ei. Ja suurin ihme, että minulta itseltä ei meinannutkaan mennä hermot. Meille ei tapahtunut mitään pahempaa, sillä olin juuri ehtinyt kirjoittaa muistiin edellisen pätkän vastaukset, ja aloimme uudesta jaksosta. Kiittelin vielä Luojaa senkin puoleen, että tämä ei ollut ylioppilaskirjoitus.

Kirjallista koetta en sentään valvo etälaitteiden kautta, vaan siellä paikallinen ope valvoo. Tai ainakin pitäisi valvoa. Väittivät oppilaat kerran, että joka kerta ei ole ollut minkäänlaista valvojaa! Saa nähdä, millaisia tuloksia nyt tulee. Koe oli heille jo, mutta paperit eivät ole vielä tulleet.

Kyllä on taas takkuusta

Kyllä joskus voivat kaikki asiat kivestää, kuten pohjalaiset sanovat, kun tuntuu, että kaikki menee pieleen ja huonosti, "oikeen sitten tihkaasoo". Minusta tuntuu, ettei missään asiassa ole ollutkaan kuin vastusta viime aikoina. Ellet kestä lukea negatiivisia asioita juuri nyt, valitse jokin toinen blogi luettavaksesi!

Ensinnäkin kamera. Jo aikoja sitten lokakuussa se lakkasi toimimasta, ei enää tarkentanut. Okei, vein sen Mikkeliin ostopaikkaan, mistä se lähetettiin eteen päin takuukorjaukseen. Luulin, että kamera pitää hakeakin kaupungista, mutta yllätyksekseni ja ilokseni se tuotiin tänään kotiin asti. Mutta ilo oli tosi lyhytaikainen. Kun avasin paketista ja kokeilin katsoa linssin läpi, näkyi siellä vain jotain epämääräistä, kuin rojua. Irrotin objektiivin ja oho, kaikki peilit yms. olivat sisällä vinksin vonksin. Ei muuta kuin soittelemaan ympäri Suomea.

Tulokseksi tuli, että lähetän kameran takaisin Turkuun, jossa se oli ollutkin. Se etu tässä oli, että minä sain kokea uudenlaisen elämyksen: netistä piti täyttää ja tulostaa huoltolähete ja rahtikirja. Paketti tullaan hakemaan kotiovelta maanantaina! (En vielä usko ennen kuin näen). Tietyllä numerolla saa sitten seurata netistä lähetyksen kohtaloa.

Ja sitten jalka. Kun patti jalanpohjassa  ei muuttunut paremmaksi, ei kyllä huonommaksikaan ei sen puoleen,  sonnustauduin vihdoin lääkärin puheille. Olin nimittäin lääkärikirjaa tavaamalla saanut itselleni jo verisuonitaudin, sydäninfarktin, veritulpan ja muutaman tuntemattoman taudin. Jalat ovat kylmätkin kuin jääkalikoita kopeloisi. Ei tässä vaiheessa nyt vielä tehty muuta kuin voidellaan Hirudoid fortella. Ellei viikossa tapahdu mitään, pitää mennä uudestaan. Virolainen lääkäri kysyi, muistanko voiteen nimen apteekkiin mennessäni vai pitääkö kirjoittaa muistiin. Minä kun en muista mitään muutakaan, ilmaisin epäluuloni muistamista kohtaan. Lääkäri heitti (en tiedä oliko vitsi vai tosissaanko sanoi) että jos ei muista mitään, pitää mennä muistitutkimuksiin :(

Ja vielä ylioppilaskirjoitukset. Ne menivät osalla hyvin, osalla huonosti. Huonosti sikäli, että yhden ruotsin aineen pistemäärä oli laskenut toistakymmentä pistettä. Se tipautti oppilaan odottaman arvosanankin yhtä pykälää alemmaksi. Vaikka olen yrittänyt sanoa, että arvosanat eivät välttämättä pidä paikkaansa, ne voivat nousta tai laskea huomattavasti erinäisistä syistä. Olimme oppilaan kanssa kuitenkin järkyttyneitä noin rajusta aineen laskusta.

Soitin lautakunnan sensorille, joka puhui minut pyörryksiin luettelemalla aineesta vaikka mitä vikoja. Vaikea minun oli mitään sanoa, kun ei ole kopiota aineesta. Hankala esittää vastaväitteitä. Mutta kun nykyään kehotetaan painottamaan ymmärrettävyyttä ja informaation perille menoa, minusta tuntuu, että ei se aine niin huono voinut olla kuin mitä sensori väitti, vaikka virheitä olikin. Minusta tuntuu, että hän oli tuijottanut vain virheitä. Joka tapauksessa oppilas päätti esittää oikaisuvaatimuksen yo-lautakunnalle. Mikäli aineen pistemäärä nousisi yhdenkin pykälän, se muuttaisi kokonaisarvosanankin paremmaksi. Ei sillä toisaalta ole enää merkitystä, sillä oppilas tulee joka tapauksessa korottamaan keväällä arvosanaa. Mutta mielenkiinnolla odotan, millainen on lopputulos.

Kenellekähän näyttäisi

Sarjassamme "älä mene lääkäriin" pitäisi taas varmaan mennä jonnekin muualle kyselemään vaivan laatua, ehkä ennustajalle. Uskomatonta, mutta eilen illalla yhtäkkiä tuntui keskellä jalkapohjaani kauhean kipeältä. Jalan alle on ilmestynyt salakavalasti sormenpään kokoinen mokkula, joka on valtavan kipeä. Ei sinne oikein näekään, millainen se tarkalleen on. Minulla katkeilevat usein verisuonet käsistä ja jaloista, mutta tämä on erilainen.

En nyt ainakaan ensimmäiseksi lähde lääkäriin. Samanlainen mokkula oli minulla pari vuotta sitten. Parin viikon kuluttua menin työterveyslääkärille, kun oli muutakin asiaa. Mutta lääkäri sanoi ei tietävänsä, mistä moinen johtuu. Laittoi lähetteen kaupunkiin kirurgiselle osastolle. Sieltä tuli kirje, että olen jonossa, ja mikäli vaiva on jossain vaiheessa hävinnyt ennen kuin ehdin vastaanotolle, on ilmoitettava ja peruttava jonotuspaikka. Kuukauden jonotuksen kuluttua oli luonto hoitanut asian itse ja ongelma ratkennut itsestään, joten olin ihan tyytyväinen.

Nyt kun vain tietäisi taas diagnoosin tällekin vaivalle, voisi lääkärikirjasta avata oikeasta kohdasta ja alkaa oikeisiin toimenpiteisiin. Onko kenties syöpä, kasvain, kuppa, veritulppa, vai olisiko sittenkin niin hienon kuuloinen tauti kuin ruusu. Mitähän muita tauteja niitä olikaan. Ei ole lääkärikirjassa sellaista oireisiin viittaavaa hakusanaa kuin "klumppu jalan alla".

********
Kun oma kamera on vieläkin korjattavana, täytyy tyytyä edelleenkin kaverin ottamiin kuviin. Kuvassa ei ole kukkia vaan lintujen nokkimia ruusunmarjoja.

Mukava ilta

TYKY-tapahtumat ovat mahdottoman mukavia. Eilen illalla oli meillä sellainen Savonlinnassa. Söimme ensin hyvin ravintolassa, minkä jälkeen oli vuorossa konsertti. Linja-autossa menomatkalla mietin pääni puhki, ketä olimme menossa kuuntelemaan, mutta en millään muistanut. Miten sitä nyt enää voi muistaa, jos jo toista kuukautta sitten on ilmoittauduttu ja ohjelma lähetetty sähköpostissa. Lieneekö sähköpostissa mainittukaan, kenen konserttia menemme kuulemaan.

Välillä heräsi epäilys, tuliko päälle liian hyvät vaatteet, jos meillä oli myös liikunnallinenkin osuus, kuten tavallisesti. Mutta järkeilin bussissa, että jos sattuu olemaan keilausta, voihan sitä keilata paremmissakin vaatteissa, heittää vain korkokengät pois jalasta. Ja jos sattuu olemaan uimista, ei altaaseen tarvitse kuitenkaan mennä vaatteet päällä. Pieni kauhuntunne kävi välillä mielessä siitäkin, olenko edes ilmoittautunut koko reissuun. Joku ihmettelee nyt, eikö voinut kysyä keneltäkään. Ei! Minä en kysy enää keneltäkään mitään! Sen verran ovat haukkuneet minua muistamattomuudesta. Enkä nyt ainakaan naureskelun riemua heille suo! Mieluummin annan yllättää itseni yhä uudestaan.

Ja kas, kiva oli havaita, että lavalla esiintyi Jean S. Tiedättehän nuo polvihousuissa kekkuloivat raavaat miehet. Meininki oli vetävä ja meillä oli hauskaa. Ja olihan meillä liikunnallinenkin osuus. Nostattivat yleisönkin välillä ketkuttelemaan ja heiluttelemaan itseään. Oikein hikeä pukkasi pintaan, vai olisiko se sittenkin tullut runsaista juomatarjoiluista.

******
Oikein täytyy tähän kirjoittaa muistiin, että ensi kuussa lukiolaiset menevät Imatralle teatteriin katsomaan jotain Juiceen liittyvää. Minä olen ilmoittautunut mukaan. Muistaakseni ;)

*******
Unohtelevat ne muutkin kaikenlaisia asioita. Eilisessä Savot-ilmaisjakelulehdessä oli iso juttu Saimaan rannalle perustetusta ja juuri avatusta komeasta kylpylästä. Missään ei kuitenkaan mainittu, missä kaupungissa se on - en ainakaan nähnyt kaupungin nimeä! Vai onko tahallaan jätetty paikkakunta mainitsematta, ettei sinne eksyisi käyhiä suomalaisia. Tuntuu kuin kylpylä olisi perustettu vain rikkaita venäläisiä varten.

Voihan v

 Mikään asia maailmassa ei näytä tulevan kuntoon niin että siitä ei tarvitsisi enää paahtaa ja vouhkata. Olkoon sitten kyseessä kouluruokailu, sotaveteraanit, maailmantalous, köyhäinapu tai mikä tahansa muu asia. Jos jokin asia ei ole ollut ongelma, siitä tehdään sellainen jauhamalla ja jankuttamalla tiedotusvälineissä niin, että lopulta saadaan kaikille ongelma.

Kouluruokailu! Ikuisuusongelma. Viikolla tuli laaja keskusteluohjelma televisiossa. Kauan koulua käyneenä ei keskustelussa tullut minulle esiin mitään uutta. Ihmisten mielestä kouluruoka on ja pysyy huonona ja pahana, sitä eivät näköjään vuodet ole muuttaneet miksikään. Joku ohjelmassa väitti, että on syönyt kouluruokaa kauan, peräti 20 vuotta, ja ruoan laatu on huonontunut huomattavasti. Ai onko se muka kauan? Itse olen syönyt kouluruokaa 53 vuotta ja minusta se on vain parantunut kaiken aikaa. Jos on syönyt lapsena koulussa pelkkiä vellejä, varsinkin piimävelliä ja keittoja, ja kotona perunaa ja läskisoosia, ei minusta voi mitenkään valittaa siitä, että nyt on ruokalistalla lihaa, kanaa, kalaa ja salaatteja usein kahtakin laatua. On keittoja, laatikoita, kastikkeita, maitoa, leipää, kaikkea. Jälkiruoaksi usein jokin hedelmä.

Ilmeisesti on eroja kuntien välillä. Meillä on ollut aina hyvät ruoat, vaikka oppilaat eivät ole sitä ymmärtäneet. Jokainen arvioi asioita tietenkin omista lähtökohdistaan. Jos ei tiedä, millaisia ruokia muualla on tarjolla, ei usko, että meidän ruoat ovat ihan huippuluokkaa. Vasta kun oppilaat ovat käyneet vaikkapa vierailulla jossain muussa koulussa, huomaavat meidän hyvät ruoat. Tai viimeistään silloin, kun lähtevät täältä maailmalle. 

No, toivomisen varaa olisi tietysti siinä, mistä raaka-aineet hankitaan. Lähellä kasvatettua pitäisi ja voisi käyttää enemmän. Onko järkeä siinäkään, että syksyisin ihmisten puutarhat notkuvat omenoita ja niitä kärrätään kompostiin, kun eivät kelpaa kenellekään. Samaan aikaan oppilaille on tarjolla linjastossa ulkomailta ostettuja omenoita.

En tiedä, millaista ruoka on kaupunkien kouluissa. Mikäli keskustelijoita oli uskominen, jopa ala-arvoista. Siihen en voi ottaa kantaa. Tiedän ainoastaan meidän koulusta. Mutta vaikka meillä ruoka on erinomaista, on suuren maailman tyyliin täälläkin levinnyt mieliala, että ei mennä syömään kouluruokaa. Pitää muka laihduttaa tai karpata tai jotain muuta jonninjoutavaa. Sitten haetaan valtavat pitsat, limsat, suklaat sun muut maukkaat syötävät. Eipä nyt tule mieleen terveellisyys! Ravintoterapeutit ovat ylityöllistettyjä tällä menolla. Eräs tuttava on sellainen eräässä kaupungissa, ja vastaanotolle tulvii outoja tapauksia, joissa esim. lapsi syö pelkkää karkkia ja energiajuomaa. En suostuisi uskomaan, ellei olisi luotettava tuttavani omakohtaisesti kertonut.

Eräänä päivänä koulussa ruokaillessa sattui joku oppilas istumaan opettajien kanssa samassa ruokapöydässä. Opettajat juttelivat keskenään näkemästään tv:n ruokakeskustelusta. Kun joku mainitsi ohjelman henkilöstä, joka oli väittänyt kouluruokaa jopa myrkylliseksi ja on kieltänyt lastaan syömästä koulussa, pääsi oppilaalta: "Voi v..u!"

Kelpaa tutustua

 

 Nyt on sitten Mikkelin keskusta vihdoinkin monen vuoden remontin jälkeen saanut mitä hienoimman ja upeimman ilmeen. Eilen avattiin kauan odotettu ostoskeskus Stella. Ja ostosparatiisi on nimensä veroinen, tähti. Ihan kuin Stella polaris, Pohjantähti, joka sekin saattaisi näkyä upean lasikaton läpi.

Kelpaa tänne tulla kauempaakin shoppailemaan, varmasti kehtaa näyttää ulkomaalaisillekin vieraille. Koko ydinkeskusta muodostaa nyt tämän uuden ostoskeskuksen ja entisten tavaratalojen kanssa hienon ja yhtenäisen kokonaisuuden. Eilen tuli kierrellyksi illalla kolme tuntia, eikä kaikkea ehtinyt nähdä vielä sittenkään. Jäi näkemättä kauppahallikin, joka on sijoitettu ostoskeskukseen, mikä on aamuisen lehden mukaan erikoista Suomen kaupungeissa.

Tuntuvatkohan Helsingin-matkatkaan tämän jälkeen enää miltään, kun tavarapaljoutta ja loistoa näkee lähempänäkin.

Ostoskeskus Stella avattiin eilen 11.11.11 kello 11.11. Sattuikohan kukaan noiden avajaisten järjestäjistä olemaan tietoinen siitä, että tuo päivämäärä ja kellonaika 11.11. klo 11.11. on jo 1800-luvulta lähtien ollut päivämäärä, jolloin joissakin Saksan kaupungeissa järjestetään yksittäisiä karnevaalitilaisuuksia karnevaaliajan alkamiseksi. Varsinaiset karnevaalithan ovat muuten vasta helmikuussa.

Marraskuisia ihmeitä

Kasveilla näyttävät hormonit hyrräävän miten sattuu.  Onkohan tämä lumipalloheisin kukka myöhäisherännäinen? Muut ovat näyttäytyneet jo kesäkuussa, kun tämä kömpii ylös vasta nyt. Vai onko se sittenkin varhaisherännäinen ja etuajassa.

 Kaikkea sitä ihmiset jättävätkin keskelle metsää!

Ei sittenkään. Jyrkässä ylämäessä ovat nämäkin pelit ja vehkeet tuiki tarpeellisia talvella. Samoin kuin hiekkalaatikko toisella puolen tietä. Voisi olla  joskus ehkä moottoritielläkin ruuhka-Suomessa käyttökelpoinen systeemi.

Menkää kuppilaan, älkää lääkäriin

Kolmisen viikkoa sitten mies huomasi, että akkavarvas oli yhtäkkiä tullut aivan mahdottoman kipeäksi ja paisunut muodottomaksi möhkäleeksi, tuskin sieti kosketusta ja vaikeutti kävelemistä. Kun tätä oli kestänyt pari päivää, meni paikalliselle tohtorille. Sattui tällä kertaa herra tohtori olemaan joku suomalainen pojankloppi, joka heti ensi töikseen varvasta pyöriteltyään tokaisi, ettei hän ole sellaista ennen nähnyt. "Karmea näkyy olevan, mutta en minä tiedä, mikä siinä on! Katsotaan nyt pari viikkoa".

Kun kerran katsoa käskettiin, mies katseli varvasta iltaisin, muttei se katsomalla ja tuijottamalla parantunut. Kunnes viikon kuluttua olivat ukkovarvas ja pari muutakin oikein komean pulleat. Ei pulleus mitään, mutta kipu oli sietämätöntä. Ei mennyt enää lääkäriin, kun ei siellä mitään tiedetty, mutta meni kahville paikalliseen kahvilaan. Siellä asiaa valitettuaan ukot yhdestä suusta kiekaisivat, että sinulla on kihti!

Ja kun oli kerran saatu taudille diagnoosi, olikin helppo katsoa lääkärikirjoista, mitä sellaiselle pitäisi tehdä. Lääkärikirjoistahan ei ole mitään hyötyä, jos ei tiedä ensin taudin nimeä. Kirjojen sisältöhän pitäisi olla oireiden mukaisesti jaoteltu, että osaisi jotenkin arvioida taudille nimeä ja sitten osaisi ryhtyä oikeisiin toimenpiteisiin. Mutta kannattaa näköjään ensin mennä paikalliseen kuppilaan, josta diagnoosi irtoaa heti takeltelematta.

Mistä se kihti oli tullut? Ilmeisesti muikuista. Kun minä useimmiten syön päivisin koulussa, mies oli ostanut muikkuja ja syönyt niitä kokonaisen viikon eri tavoin laitettuna. Vähemmästäkin kihtiä tyrkkää. Nyt vasta alkaa hellittää.

Etäopetuksen riemuja

Koulussa on kolmet etäopetuslaitteet, ja kaikki ovat tietysti erilaiset. Itse olen vuosikausia opettanut yksillä ja samoilla laitteilla, mutta tässä jaksossa jostain syystä yksi tunti viikossa onkin eri luokassa. Väittävät, että nämä laitteet olisivat helpommat ja yksinkertaisemmat käyttää kuin ne, joihin olen tottunut.

Olin oikein laittanut paperille pitkän listan, mitä nappia kullonkin painetaan ja missä järjestyksessä, kun yhteys avataan. Lista muuten on loputtoman pitkä: virta päälle, tv päälle, dokumenttikamera päälle, katossa oleva videotykki päälle. Sitten otat käteen kolme eri kaukosäädintä ja yrität niistä arvailla, millä säädetään mitäkin asiaa: omaa kameraa, etäoppilaitten kameraa, äänen voimakkuutta, mistä laitteesta lähetetään kuvaa: opettajasta, oppilaista, dokumenttikamerasta, videolta, tietokoneelta vai mistä muusta taivaan ja maan välillä. Ja ennen kaikkea: millä säätimellä otetaan yhteys etäpaikalle.

Periaatteessahan ja teoriassa kaikki tietysti kuulostaa selvältä ja yksinkertaiselta. Ihminen, joka aina kaiken osaa ja tietää, ei tietysti voi käsittää, että tällaiselle poropeukalolle ja dementoituneelle sattuu muistikatkoksia. Mutta onneksi oppilaat ovat niin mahdottoman viisaita ja erinomaisia ja joistakin on muodostunut peräti luotto-oppilaita. Hehän joutuvat käyttämään laitteita ihan itsenäisesti suurimman osan päivästä, jos opetus tulee muualta. Sieltä vain omalta paikaltaan oppilas kylmän rauhallisesti selittää minulle, mitä pitää tehdä.

Pari esimerkkiä:
-Dokumenttikamera näkyy vain meille itselle, mutta ei etäpaikkakunnalle. Omaa muistilappua selatessa ei ilmene, mitä pitää tehdä. "Sammuta se laite välillä ja aloita alusta. Ei se muuten toimi", kuuluu ohje oppilaalta.
-Etäpaikkakunnalla näkyy vain ikkunaa ja lattiaa, oppilaita ei ollenkaan. "Paina siitä ja siitä napista, sitten siitä ja siitä, mutta älä tästä, niin voit kääntää niiden kameraa!"
-Omalla paikkakunnalla ei näy dokumenttikamera. "Mitä minä nyt teen?" kuiskaan hätäpäissäni oppilaalle. Se on nopein tapa päästä kohta saksankin salaisuuksiin käsiksi. "Paina input!" Otan siis kaikki kolme kaukosäädintä ja seison neuvottomana. "Ei sitä voi niistä säätää, pitää painaa videotykistä katossa sormella!" No voisikohan oppilas ehkä itse painaa, koska istuu lähempänä!
-Kuva jumettuu paikalleen ja ääni puuroutuu. "Katkaise kaikki virrat ja ota yhteys alusta asti uudelleen". Näinkin joutuu tekemään useinkin, mutta yhteyttä ei voi ottaa heti uudestaan, vaan on pidettävä minuutin tauko, muuten on sama vika edessä uudelleen.

Eivätkä nämä ole kuin pieni osa jokapäiväisistä sattumuksista. Useimmiten tilanteista selvitään parissa sekunnissa, mutta ei ole epätavallista, että koneiden kanssa askaroidessa on tuntia päässyt kulumaan jo kymmenenkin minuuttia. Näin tapahtui viimeksi eilen. Kaksoistunti piti alkaa kahdeksalta. Juuri tuohon samaan aikaan sattuu etäoppilailla olemaan päällekkäin pakollisia muita kursseja, joten ei aina ole varmaa, tulevatko he juuri saksantunnille. Osa oli luvannut tulla, mutta yhteyttä ei saatu millään.

Onneksi olin ymmärtänyt ottaa puhelimen luokkaan mukaan ja soitin. Yksi oppilas oli tulossa saksaan, mutta hän oli ollut myöhässä. Hän yritti ottaa puolestaan yhteyttä tänne päin saatuaan koneet käyntiin. Mutta hän ei muistanut, että juuri meidän tähän luokkaan ei nykyään enää voi ottaa yhteyttä sieltä päin, vaan meidän täytyy ottaa yhteys sinne. Ja tällaisesta väärästä yrityksestä koneet jumittuvat, joten ne on sammutettava kaikki kokonaan ja aloitettava pitkä prosessi uudestaan. Sitten taas turha soittoyritys ja soitettava oppilaalle, mikä jumettaa. Ja ilmenee, että oppilas odottaakin etäopetuksen alkamista eri luokassa kuin tavallisesti. Hän on mennyt vahingossa väärään luokkaan.

Kaikkea tätä on tapahtunut ja vielä paljon muutakin. Ja jos joku kysyisi, miten etäopetus on sujunut, on vastaus: tänä syksynä koneet ovat toimineet hyvin, ei ongelmia. Ei siis ongelmia, koska kaikesta on selvitty kotikonstein. Ei ole tarvittu kuin kerran alkusyksystä kutsua "asiantuntija" kaupungista ihmettelemään. Asiantuntija lainausmerkeissä siksi, että usein käy niiden kanssa niin, että tulevat tänne asti kovalla päivärahalla, näpelöivät koneita päivän ja ilmoittavat, että eivät ymmärrä, mikä vika niissä on. Ja usein jättävät jälkeensä vielä uuden vian, jota ei ennen ollut.

Etkö sitä tiennyt

"Häh, etkö sinä ole kuullut? Etkö sinä katso uutisia ja lue lehtiä?" Tällaisia lausahduksia kuulee joskus kanssaihmisten suusta. Mutta kuka määrittelee tai on määritellyt sen tiedon, joka jokaisella pitää olla ja joka pitäisi ehdottomasti saada tietää heti sillä sekunnilla, kun se tapahtuu?
Maakuntalehdessä oli pieni gallup, jossa kysyttiin neljältä nuorelta presidentinvaalien ehdokkaita. Yksi ei tiennyt ketään, kaksi tiesi jonkun, yksi tiesi mainita kaikki miehet nimeltä  ja "sitten oli joku nainen". (Minkähän takia muuten juuri nainen oli jäänyt nimettömäksi?)

Itse katson ensimmäiset uutiset Aamu-tv:stä. Seuraavat uutiset katson ehkä kello viisi tai kuusi televisiosta, lopuksi vielä illalla myöhemmin, vaikka kaikissa hoetaan niitä samoja asioita. Paikallisuutiset luetaan paikallislehdestä, joka tulee kerran viikossa. Lehti tulee luetuksi kannesta kanteen.

Maakuntauutisia luetaan maakuntalehdestä, joka tulee meille perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Viikolla ei ehdi lukea, joten olemme luopuneet kokonaisen viikon tilauksesta. Minusta on kätevää, että saa tilata vain viikonlopun lehdet.

Mutta riittääkö tämä? Aina on jokin uutinen, joka on ollut jollekin henkilökohtaisesti tärkeä, ja jos et ole kuullut juuri siitä asiasta, et ole kelvollinen yhteiskunnan kansalainen. Mutta mikä on se aikamääre, jonka sisällä on saatava tietää "tärkeät" tapahtumat? Norjan ampumatragedia esimerkiksi sattui juuri sellaiseen aikaan, kun olimme viikonlopun poissa kotoa ja aamuvarhaisesta iltamyöhään olimme liikkeellä. Näin ollen vasta sunnuntaiaamuna aamulehteä avatessa lävähti koko kauhutarina silmille, vaikka se oli tapahtunut kai jo perjantaina. Mutta hyvinpä tuonkin uutisen kerkesi kuulla pari päivää myöhemminkin. Sai olla pari päivää pitempään ilman ahdistusta.

Joskus oppilaiden kanssa asiasta jutellessamme on tullut ilmi, että jotkut eivät ole tulleet koskaan asettaneeksi kyseenalaiseksi, tarvinneeko meidän tietääkään kaikkia liikenneonnettomuuksia, ampumisia ja ihmisten humalassa toikkaroimisia, varsinkin jos ne ovat sattuneet toisella puolella Suomea. Itse henkilökohtaisesti en koskaan lue tuonkaltaisia uutisia. Ne tuovat vain valtavaa ahdistusta ja ihan turhaan, kun asialle ei voi mitään paljain käsin.

Kuin sieniä sateella

Luulimme, että sienestys ja marjastus olisi ohi tältä syksyltä, mutta meille tulevat vieraat yleensä haluavat aina mennä metsäänkin. Täältä kun antimia löytyy kuulemma aina takuuvarmasti, ellei mistään muualta. Niinpä toissapäivänä kävimme viiden hengen voimin etsimässä suppilovahveroita, ja olihan niitä vielä, sillä pakkanen ei ole päässyt niitä vikuuttamaan.

Itselle emme enää tarvinneet yhtäkään sientä, mutta matkalaiset saivat koppakaupalla. Eilen kävimme karpalosuolla, ja karpaloitakin näytti olevan aivan mahdottomasti. Marjojakaan emme tarvinneet itsellemme enää yhtään. Vieraiden matkaan karpaloita sen sijaan olisi mahtunut vielä huomattavasti enemmänkin, mutta niiden poimiminen ei ole niitä helpoimpia hommia maailmassa. Parin tunnin kuluttua oli lopetettava, sillä selät olivat jo ramuna, jollain vuoti saappaatkin ja sumu alkoi iltapäivällä hämärtää näkemistäkin. Suolla rämpiminen käy kunnon työstä, mutta kivaa vain tuppasi olemaan.

Tänään sitten menimme taas uusien ihmisten kanssa sieneen ja voi käsittämätön sitä sienten määrää. Himon kiilto silmissä keräsimme joka sienen, vaikka niitä pursuaa jo joka paikasta muutenkin. Mutta kun sekin on niin hauskaa puuhaa. Ja sää oli tänään mitä mainioin aurinkoinen ja lämmin. Tässä syksyllä olemme löytäneet uudenkin suppilovahveropaikan, mutta sinne emme kyllä enää mene, ellei sitten joku matkalainen taas tarvitse sieniä.

Joulupuu ja rahapuu

Minulle on aina väitetty, että raha ei kasva puussa. Mutta minäpä olen löytänyt rahapuun! Lenkillä käydessäni huomasin polun varressa puussa rahoja. Kun olen epäluuloinen, katselin heti ympärilleni, onko tämä piilokamera. Ensimmäisenä päivänä en edes kuvannut, sillä epäilin, että pusikosta tupsahtaa joku kuitenkin piilokameran kanssa juuri kun olen kuvaamassa. Mutta kun "rahat " olivat vielä viikon kuluttuakin paikallaan, uskalsin sentään ottaa kuvan.

Jo kuukausi sitten oli luonto alkanut varustautua joulua varten.

Vanhat kuvat kertovat

Milloinkaan ei pitäisi heittää pois vanhoja valokuvia. Ellei niistä jostain syystä itse välitä, toinen voi saada niistä kuitenkin irti jotain. Tämä tuli vain mieleen, kun isä oli ennen kuolemaansa salaa repinyt valtavat määrät vanhoja valokuvia albumistaan ja hävittänyt. Se oli minulle yllätys sikäli, että isä oli aina halunnut kynsin hampain pitää kiinni siitä, että jälkipolville jäisi jotain entisajoista, ja varsinkin menetetystä Karjalasta. Vai oliko syynä hävitysvimmaan se, että kuvat esittivät ihmisiä, joita meistä kukaan ei tunne.

On totta, että henkilökuvat eivät merkitse mitään jollekin, joka ei koskaan tullut tuntemaan kyseisiä henkilöitä. Mutta valokuvilla on minusta laajempikin merkitys. Joka kuvasta voi nähdä mennyttä ajankuvaa: muotia, rakennustyyliä, tapoja ja vaikka mitä, mikä on jossain mielessä ehkä mielenkiintoisempaakin kuin tunnistettavat kasvot.

Yläkuvassa vasemmalla esimerkiksi on Jaakkiman kirkko, jota ei enää ole olemassa. Arkkitehtuuri nyt on tietysti aina mielenkiintoista, mutta myös se, että näköjään pyykkiä on kuivatettu joskus ihan kirkon seinustalla. Samoin joka viljelyskelpoinen maatilkku on ollut käytössä, juurikasmaa ulottuu ihan kirkon seinustalle.

Ylhäällä oikealla isäni isovanhemmat Karjalassa ennen sotia talonsa vieressä. Eikö tällainenkin kuva tuo hyvin esiin pukeutumistyylin ja asuinympäristön, vaikkei tietäisikään keitä kuvassa on.

Alemmassa kuvassa on puolestaan äitini äiti 1-vuotiaana ihan 1900-luvun alussa kaivon kannella. Lapset on siis puettu näin! Mumma lähetti minulle jo eläissään tämän kuvan ja kirjoitti: "Tässä oon minä pienenä niinkus kuvasta näkyy".

Alhaalla keskellä on minusta mielenkiintoinen kuva morsiamen hääpuvun vuoksi. Musta puku, valkoinen huntu. Tämä on mummani hääkuva 1920-luvun lopulta.
Ja viimeisessä kuvassa on mumman äiti Amerikassa nuorena tyttönä. Ei olisi noin hienoa pukua ollut hänellä varmaankaan, ellei olisi Amerikassa käynyt.

Joten ei kannata hävittää suurella vaivalla säästämiään kuvia, vaikka arvelisi, ettei niistä kukaan muu kostu mitään. Ellei kuvilla ole jälkipolville samaa tunnearvoa ja merkitystä kuin asianomaiselle, niin niillä voi olla heille kuitenkin jokin muu merkitys.

Heitetään tällä vesilintua

 Ihan turhaan ihmettelin taannoin, miten äidiltä oli jäänyt käyttämättä hartiahuivi. Minulla itsellänikin on yksi (todellakinko vain yksi?) käyttämätön tavara, tällainen jo 60-luvulla tehty pyyheliinapeitto. Mumma osti minulle nuorena tyttönä ollessani kankaan ja langat, ja niin kirjoin kukat, tein reunoihin reikäompeleet ja virkkasin pitsit.

Kun lähdin opiskelemaan, oli Tampereella silloin kova asuntopula. Tai jos oli asuntoja tarjolla, vuokrat olivat niin mahdottomia, ettei niihin ollut mitenkään varaa. Monen lehti-ilmoituksen jälkeen saimme asunnon vanhan omakotitalon yläkerrasta. Sinne tuli vain kylmä vesi, vessa kellarissa oli koko talon yhteinen. Sinne mentiin muuten alakerrasta naapurihuoneiston eteisestä. Keittiössä oli tiskipöydän yläpuolella pyyheliinanaulakko, johon tämä vaate olisi ollut juuri sopiva pyyheliinojen peitoksi.

Mutta niin hölmö minä olin, että en malttanut siinä asunnossa käyttää pyyheliinapeittoa, johon olin uhrannut erinäisiä tunteja.  Minusta se vaikutti liian hienolta kuluneessa asunnossa. Ajattelin, että kunhan saamme paremman asunnon, sitten voin ottaa käyttöön. Mutta kuinkas kävikään! Eihän sen jälkeisissä asunnoissa ollut koskaan enää sellaisia pyyheliinanaulakoita keittiöissä kuten ennen vanhaan. Voih! ja Huoh! Suuri työ on mennyt tavallaan hukkaan. Yli 40 vuotta olen pitänyt liinaa rullalle käärittynä odottamassa esiinmarssiaan. Vain kerran kymmenessä vuodessa olen avannut paketin näyttääkseni jollekin, että on minulla tällainenkin,  aivan kuten nyt teille :) Siis aina kunhan ensin suurella vaivalla löydän paketin.Voi miksi en käyttänyt sitä aikoinaan! No, enhän voinut tietää, että maailma muuttuisi totaalisesti 70-luvun aikana.

Mikähän tämän kohtalo on? Varmaan jäkipolvi ihmettelee, mikä tuokin mahtaa olla ja heittää tarpeettomana sillä vesilintua.
 

Lomaa pukkaa

Ensimmäinen kerta eläissäni tapahtui, että loma pääsee peräti yllättämään. Vasta viikko sitten heräsin huomaamaan, että meillähän on ensi viikko syyslomaa. Tavallisesti on näihin aikoihin ollut olo jo puolikuollut, rasittunut ja vain hoiperrellen jaksettu mennä töihin. Nyt on ollut jotenkin niin valoisa ja aurinkoinen syksy, että ei ollenkaan tunnu vielä väsähtäneeltä. Siihen tietysti vaikuttaa suuresti sekin, että on ollut mukavia ja ahkeria oppilaita, ja minulla on vain vähän tunteja.

Harva se päivä hämmästelee ja kyselee joku, mitä ihmettä minä teen, kun ei ole paljon tunteja. Kysyjät siis epäilevät, että minulla ei maailmassa ole eikä ole koskaan ollut mitään muuta tekemistä kuin vain käydä koulua ja nyhrätä läksyjen kanssa. Mutta voin vannoa ja vakuuttaa, että olen elänyt suunnilleen samoin kuin aina ennenkin. Painopiste vain kallistuu enemmän nyt sen muun tekemisen kuin koulun puolelle. Tämäkin viikko hurahti suunnilleen joka päivä samoin: koulun jälkeen lehtien haravointia, sitten jokin kansalaisopiston harrastusryhmä (olen mennyt käsitöihin ja liikuntaan), OAY:n kokouskin on ollut yhtenä päivänä, ja joka välissä aina puoli tuntia jotain käsityön tekoa televisiota katsellessa. Vielä on jäänyt varastoonkin monenlaista tekemistä, jos olisi tekemisen puutetta tullut.

Lomaviikolle jätin tahallani suunnittelematta mitään erikoista. Katsotaan, mitä päivät tuovat tullessaan. Ainakin yhtenä päivänä on käytävä kaupungissa näyttämässä kameraa, sillä olen kai niin rutkasti kuvaillut, että kamera meni rikki. Ja jonain päivänä tulee jälkikasvua kylään, joten eiköhän sekin viikko saada eletyksi mukavasti ilman suurisuuntaisia suunnitelmia. Suuret suunnitelmat ovat vihoviimeisiä, niillä on taipumus mennä myttyyn.

Niin turhaa

Olen joskus yli 30 vuotta sitten tehnyt kolme samanlaista hartiahuivia: itselleni, anopille ja äidille. Omani kului jo kauan sitten huonoksi ja on haudattukin kunniallisesti. Anopin huivin kohtalosta ei ole tietoa. Sen vain muistan, että aikoinaan kun annoin huivin hänelle, anoppi melkein itku silmässä lausahti, että voi rakas K. missä sinä luulet minun tätä voivan pitää. Minä kuvittelin itse asiassa, että iltaisin vaikka televisiota katsellessa. Niin minä itse ainakin pidin. Ei niitä hienoja tilaisuuksia niin järin paljon tavallisella ihmisellä ole. Kyllä minusta kotioloissakin saa ja voi pitää kauniita asioita yllään.

Ja miten kävi äidin huivin? En ollut voinut kuvitella, että se on maannut kaapin ylähyllyllä kaikki nämä vuodet tarkasti muovipussiin käärittynä. Se kun on kuulemma niin hieno, ei voi pitää arki-iltaisin tv:tä katsellessa. Mutta mihin äiti sitä on säästänyt? Turhaan ainakaan minua varten, sillä itsellänihän oli samanlainen ja tuonkin jälkeen on tullut tehdyksi erinäisiä huiveja. Joka tapauksessa sain nyt tuon kuvassa olevan huivin, pesin pölystä ja aion alkaa pitää.

Vanha eli huono?

On suuri harmi, että kaiken aikaa tulee nykyään uutta ja uutta ja muka "parempaa". Moni vanha ja oikeasti hyvä asia jää käyttämättä. Näin on nyt esimerkiksi videoiden laita. Minulla on vaikka kuinka paljon vielä hyviä videoita, mutta ongelmana tahtoo olla, ettei ole koulussa juuri enää laitteita, joilla niitä näyttää.

Kun vuosien mittaan oli suurella vaivalla vihdoin saatu joka luokkaan videot ja tv:t, olivatkin VHS-kasetit yhtäkkiä vanhanaikaisia. Kun jostain luokasta rikkoontuivat laitteet vanhuuttaan, ei niitä enää uusittu. Kaikesta huolimatta lupasin jo toissapäivänä oppilaille, että näytän ruotsintunnilla video-ohjelman, joka sopi meidän aihepiiriin. Tässä kurssissa käsitellään myös Tanskaa ja sen kieltä, ja yksi vanha ohjelma on oppilaista aina ollut hauska. Siinä kummankinmaalainen puhuu omaa kieltään ja väärinymmärryksiltähän he eivät selviä. Samoin kuin suomalainen ja virolainen yrittäisivät solkata kumpikin omaa kieltään. Kerran eräskin oppilas nauroi niin kauheasti, että putosi tuolilta.

No joka tapauksessa menin jo välitunnilla kokeilemaan, toimisiko etälaitteiden videot. Ja kas ihmettä, ohjelma välähti komeasti valkokankaalle. Tyytyväisenä hyristen jätin laitteet päälle, että varmasti myös tunnilla vain naps! ja napinpainalluksella saisin ohjelman näkyviin.

Tunnin alkajaisiksi ohjelmavihkosta uusia sanoja lukiessamme oppilaat tietysti huomasivat ensimmäiseksi, että hah, tämähän on vanha, tämähän on tehty jo ennen meidän syntymää! Sen täytyy siis olla vanha ja huono! Minä sain tietysti aiheen esitelmöidä adjektiivien vanha ja huono eroista. Ne eivät ole synonyymeja!

Painoin sitten käynnistysnappia. Ei mitään tapahtunut. Mikään kohta ei inahtanut. Vasta jonkin ajan kuluttua huomasin, etten ollut muistanut laittaa kasettia sisään. Missähän vaiheessa olin senkin muuten ottanut pois! Mutta eivät laitteet toimineet sittenkään, vaikka kasetti oli paikallaan. Ne olivat menneet stand by -tilaan, ja piti sammuttaa ja kuitenkin aloittaa alusta koko homma. Ainakin nämä etälaitteet ovat kovin hitaita, alkavat olla jo melko vanhat ja kuluneetkin kovasta käytöstä.
Mutta Ende gut, alles gut! Lopulta oppilaat olivat sitä mieltä, että oli sittenkin mukava ohjelma, vaikka olikin VHS:llä eikä tietokoneella.

Poratessa veret juoksee

Käväisin äkkiä Pohjanmaalla. Pitkillä matkoilla on yleensä jo matka sinänsä mielenkiintoinen puhumattakaan määränpäästä. Menomatkalla tuli vastaan aivan julmetun iso ylileveä kuljetus. Varoitusauton perässä tuli poliisiauto, joka ohjasi kaikki tiellä ajavat autot pois ajokaistoilta jonnekin sivuteille ja peltojen liittymiin. Ja sitten se valtava kolonna. Ainakin viisi autollista valtavaa molempien tiekaistojen levyistä metallista siiloa kuljetettiin jonnekin. Ja joka auton välissä yksi vilkkuva varoitusauto. Mahtava ja vaikuttava paraati. Valitettavasti kamera oli takapenkillä.

Kun harvoin tulee käydyksi entisillä kotikonnuilla, on samalla kerralla lennettävä tukka suorana paikasta toiseen, samoin koluttava kaikki kaupat, jos olisi vaikka jotain ostettavaa. Ja ainahan sitä ostettavaa löytyy. Jos olisin ymmärtänyt, että täkäläinen kampaaja onkin lomalla, olisin tilannut sieltä kampaajankin, ettei tarvitse heti kaupunkiin lähteä tukan takia. Alkaa harmaata pukata juuresta jo huolestuttavissa määrin. Alkavat vielä oppilaat luulla minua vanhaksi :(

Ja niin olen etääntynyt entisestä murteestakin, että kauheasti ihmettelin, kun äiti televisiota katsoessaan mainitsi joistain miehistä, että kylläpä nuo ovat käyneet poraamassa, ja niillä veret vain juoksee  rinnuksille. Luulin, että äitikin on alkanut katsoa kauhufilmejä, kunnes älysin, että miehillä oli isot muskelit ja he olivatkin käyneet vain bodaamassa. Ja rinnuksilla oli vain vettä, ei verta missään.
***
Tilhet ovat saapuneet ja syöneet viinimarjapensaat tyhjiksi. Olen lakannut murehtimasta, mihin laittaa valtavat marjasadot. Kyllä luonto huolehtii niistäkin.

Teemapäivä tämäkin

Ei ollut tänään muuta asiaa koululle kuin hain ruotsin kokeet korjattavaksi. Koska 5.10. vietetään Maailman opettajien päivää, oli opehuoneessa taas järjestetty jotain erikoista. Kaikilla piti olla vaatetuksessa jotain syksyn värejä. Pöydät oli koristeltu kauniisti näillä lämpimillä väreillä eikä tietysti mikään ole mitään ellei ole hyvää syötävää.

Oli kakkuja, kotimaisia omenoita jonkun puutarhasta, sekä jonkun itse kasvattamia viinirypäleitä.  Suomessa kasvaneet rypäleet ovat tosi hyvänmakuisia. Porkkanasta ja puolukasta oli tehty moniväripiirakkaakin. Mutta noista lämpimistä tunnelmista jouduin lähtemään kotiin kokeen korjuuseen, mikä työ on nyt onnellisesti ohi. Huomenna alkaa uusi jakso, ihan jo innolla odotan. Syksyllä ei ollut yhtään saksan kurssia, nyt alkaa saksakin abeille sekä etäopetus. Ruotsista on puhekurssi, ja siihen ole hommauttanut paremman oppikirjan kuin viime vuonna.
Viikonloppuna lähden reissuun, joten kuulumisiin!

Mörköjä etsimässä

 Aina selvittyäni jostain kaamean korkealta ja pelottavalta paikalta tai kuilun partaalta tai jostain maan uumenista vannon, etten ikinä enää mene minnekään, missä pitää pelätä. Ja sitten kuitenkin taas seuraavalla kerralla menen, kun kerran kaikki muutkin. Kukaan muu ei tunnu koskaan pelkäävän mitään eikä ketään.

Suomessakin on kaikenlaisia pelottavia luonnonnähtävyyksiä. Kangasniemellä Joutsantien varressa on Rapalan kalliot ja luolat. Jo luolille kävellessä saa hyvää liikuntaa möykkyisellä polulla. Huonojalkaisella on tekeminen pysyä polulla. Maasto on metsässä harvinaisen kivinen ja epätasainen. Ja maasto nousee koko ajan yhä ylemmäs ja ylemmäs, kunnes ollaan huikeilla kallioilla. Sitten vain kiipeilemään ja taittamaan nilkkojaan ja niksauttamaan selkänsä korkeille liukkaille kivipaasille ja niiden väliin ja kaikenlaisiin koloihin. Jalansijaa ei löydä, aina ei kädensijaakaan.

 Jos olet lihavanpuoleinen, et mahdu alas portaita, jotka johtavat alas syvemmälle kallioiden väliin. Ei näy alhaalla kuin mustaa, mutta koska muutkin menevät, onhan sinne mentävä. Kuka sitä nyt yksin jäisi killumaan mörönsyötiksi  jollekin kivenmurikalle.

Näissä kallioluolissa ovat ihmiset kuulemma piileskelleet isonvihan aikaan 1700-luvun alussa. Ei kyllä kateeksi käy.

Pääsin päivittelemään

Viikonloppuna pääsin tekemään sellaista työtä, joka oli minulle ihan uusi kokemus: inventaario. Joka ikinen myynnissä oleva esine piti laskea ja syöttää koneelle tavaran lukumäärä. Ihmisen psyyke on outo kapine. Vaikka tietää jo etukäteen, että työssä kolmen hengen voimin menee yhteensä noin kuusi tuntia ja että vasta puolilta öin työ on tehty, on kuitenkin muka eroa sillä, laskeeko pikkunippeleitä vai isompia asioita.

Karkkipusseja on mukava laskea. Ne ovat isoja, helposti nähtävissä ja laskettavissa. Mutta kun työnnetään nenän eteen iso kulhollinen tikkareita, ja sanotaan että laske nuo, tuntuu työn aloittaminenkin jo ylivoimaiselta. Miksi? Samoja numeroitahan niissäkin tarvitaan ja vieläpä suomen kielellä. Eikö ole sama, lasketko 359 tikkaria vai 365 lehteä? Ei! Ero nyt vain kerta kaikkiaan on siinä, että lehtien laskeminen on mukavampaa. Lehtien määrä näyttää olevan jotenkin etukäteen hallittavissa, vaikka rivejä on lattiasta kattoon, ja ulottuvat seinästä seinään. Mutta karkit! Tuollaisia sormenkokoisia pieniä kappaleita. Ei!

Ja sitten se turhien tavaroiden määrä tässä maailmassa! Mitään lapsille tarkoitettua lehteä ei voi myydä, ellei siinä ole muovipussin sisällä jokin muovinen lelu, jolla lapsi ei tee mitään, mutta se pitää vain saada. Rojukasa kodeissa lisääntyy, ja taas on keksittävä jollain kansalaisopiston kurssilla, miten niistä päästään eroon ja miten saadaan hyötykäyttöön ja kierrätykseen. Tai pelkät muovit lehtien ympärillä, melkein kaikki lehdet ja yleensäkin tuotteet myydään muovissa.

Onko shitting animals tuttu juttu? Ainakin lapsiperheille varmaan on. Itse en ollut sellaisia ennen nähnyt. Ihmettelinkin, kun muita ötököitä laskiessani viereeni tuli noitten animalsien houkuttelemana erään asiakkaan pikkutyttö ja alkoi painella ja käpälöidä joka elukkaa. Kun pääsin kyseiselle laatikolle, en meinannut ollenkaan ymmärtää, että laatikossa todella oli sitä mitä englanniksi väitettiinkin. Ja nuo menevät kaupaksi kuin kuumille kiville nykyään! Kun tavaraa ja roipetta on joka paikka väärällään, on myynnin edistämiseksi keksittävä vaikka mitä jonninjoutavaa. Vai pitääkö kaupunkilaisessa ympäristössä eläville lapsille olla tällaista, kun eivät oikeassa elämässä enää näe shitting animals, kuten ennen pellolla ja navetassa.

Eivät ne päivittelynaiheet tähän loppuneet, mutta olkoon. Johan sitä tässä tulikin. Mitä sekään nyt haittaa, jos ihmiset myrkyttävät itseään 50 erimerkkisellä tupakalla, juovat kymmentä erilaista energiajuomaa ja ostavat kahtakymmentä erilaista ulkomaista olutta.

Lapsikin unohtui päiväkotiin

Yhtäkkiä alkoi sataa. Ei kissoja ja koiria vaan peräti tunnustuksia. Tämä Rosinalta saatu tunnustus, kiitosta vaan kovasti, on jo kolmas viikon sisällä, ja tietysti velvollisuuksin kertoa itsestään kahdeksan asiaa, joista en ennen ole kertonut blogissani. Onkohan sellaisiakin muka enää olemassa, tuntuu että kaikki on jo suollettu ihmisten ilmoille ja moneen kertaan. Minulla on niin tuiki tavallinen elämä, ettei sieltä ihmeellisyyksiä liikene. Täytyy oikein kaivamalla kaivaa.

1. Minulta on leikattu umpisuoli 1½-vuotiaana.

2. Kansakoulussa ollessani olen kerran lyönyt pääni jäähän ja mennyt aivan sekaisin. Siinä teille selitys omituisuudelleni.

3. Menin 15-vuotiaana kaverini kanssa Kuortaneelle voimistelunohjaajien alkeiskurssille. Heti ensimmäisenä yönä oli kauhea ukonilma, minä oksentelin koko yön, ja seuraavana aamuna heti ylösnoustua oli kova aamujumppa, ja minä pyörtyä mätkähdin keskelle lattiaa.

4. Aioin ruveta opiskelemaan biologiaa lukion jälkeen. Mutta kun Oulun yliopistosta saapui kutsu pääsykokeisiin ja kehotus ottaa mukaan logaritmitaulut, säikähdin pahan kerran. En halunnut ammattia, jossa olisi vähänkään tekemistä matematiikan kanssa.

5. Menin kuitenkin Vaasan kauppaopistoon, joka oli niin kuin hätävarana. Missään en ole eläissäni vihannut oloa niin paljon kuin siellä. Ruotsintunnit olivat kaikkein kaameimpia!! Onneksi viikon kuluttua pääsin sieltä pois.

6. Olemme unohtaneet kerran lapsemme päiväkotiin! Kumpikin meistä vanhemmista luuli, että toisen piti hakea lapsi. Ei ollut kännyköitä eikä edes puhelinta kotona, jolla ilmoittaa tai varmistaa asia.

7. Kerran olimme lasten kanssa metsässä mustikassa. Poislähtiessämme havaitsimme auton avaimen pudonneen metsään! Etsimme kauan ja tietysti turhaan. Onnettomana suoristin selkäni ja seisoin katsellen alueelle, jossa olimme pyörineet. Yhtäkkiä alkoi jostain kymmenen metrin päästä varpujen seasta säteillä kirkkaasti. Siellä olivat avaimet.

8. Olen erittäin huono tuntemaan  ja muistamaan ihmisiä. Kerrankin tyttären ollessa yläasteella hän tuli minua vastaan ja tervehti iloisesti nauraen. Kyselin vieressäni kulkeneelta kaverilta, kuka kumma tuo oli.

Abeilla liikaa töitä

Minkähän takia ei valtakunnassa saada koulujärjestystä muutetuksi niin, että abeilla olisi syksyn ekassa jaksossa vain pari-kolme viikkoa koulua, jolloin heille voisi neuvoa ja kerrata asioita, joita he menevät kirjoittamaan syksyllä. Sen jälkeen olisi kaikilla opetuksetonta lukuaikaa, ettei olisi niin kaameaa päällekkäisyyttä kuin nyt. Ehkä isoissa kouluissa onkin niin, että oppilaat eivät ole valinneet syksyksi juuri kursseja. Mutta tällaisissa pienissä kouluissa on opetettava ikään kuin vanhan systeemin mukaan. Kahlattava kursseja läpi, osallistuttava kirjoituksiin ja luettava vielä kurssikokeisiinkin ja kaikki yhtaikaa, ja silti kurssin opetus ja suoritus jää hataraksi, kun osa oppilaista on aina kirjoituksissa. Ellet suorita kurssia nyt, kun sitä opetetaan, siirtyy sen suorittaminen vuodella eteen päin.

Eilenkin abeilla oli sekä englannin että ruotsin kurssikokeen kuuntelu sekä jokin historian tai yhteiskuntaopin koe, vaikka varsinainen koeviikko ei ole sentään vielä edes alkanut ennen kuin huomenna. Mutta kun kuunteluitakaan ei voinut laittaa niille päiville, jolloin on yo-kirjoituspäivä.

Yritin lohduttaa, että ennenkin on ollut lukiolaisilla "kauheaa". Olen joskus katsonut vanhoista teinikalentereistani, että on ollut esim. aamupäivällä ensin latinan koe, pari oppituntia ja sitten lähdetty puolilta päivin kymmenen kilometrin hiihtolenkille. Jo tuo sana "hiihtäminen" ja lumen ajatteleminen saivat kylmät väreet menemään joidenkin selkäpiissä.

Joku keksi kysyä, osaanko minä puhua latinaakin, ja missä maassa sitä oikein puhutaan. Ei ollutkaan vielä heille tullut missään vaiheessa ennen esille, että latina on kuollut kieli, sitä ei puhuta missään. Tämän kuultuaan joidenkin suu loksahti auki. Täh! Mikäs se sellainen kieli on!
Minusta on ihanaa päästä pitämään pientä esitelmää kielistä. Tarinaa olisi riittänyt pitempäänkin aiheesta, mutta kun joku katsoi kelloa, muistin, että minullehan maksetaan vain ruotsin opettamisesta, joten palasin päivän aiheeseen, joka oli kurssiasioiden kertaamista tämänpäiväistä ruotsinkoetta varten!

Ensiapukurssi käyty

Pari päivää sitten sain ruusuja, ja nyt jälleen, tällä kertaa Aikatherine on antanut minulle ystävyyden ruusuja, kiitoksia vaan kovasti. Koska jo aiemmin kirjoittelin vastauksia tähän palkintoon liittyen, en kirjoita enää, nyt vain kiittelen kovasti.
*****
Viime viikolla päättyi ensiapukurssi 1. Lopuksi oli monivalintakoe sekä käytännön harjoitukset parin kanssa.  Koe meni ihan hyvin, harjoituksissa oli ehkä ollut hieman toivomisen varaa. Vaikka teoriassa tietää, miten toimia vaikkapa sydäninfarktin saaneen kanssa tai diabetesta sairastavan saadessa kohtauksen, ei käytäntö olekaan samaa. Kun parini meni huoneeseen ensin ja saamiensa ohjeiden mukaan alkoi valittaa, enhän voinut tietää mikä sillä on ja mihin ryhtyä ensimmäiseksi. Kylmän rauhallisen toiminnan sijaan alkoi säntäily ja voivottelu. Hikeä alkoi pukata jo, vaikkei ollut kuin harjoitus.

Yksi paha moka meille sattui. Anne-nukke makasi yhdessä luokassa lattialla, pöydällä kulho kumollaan ja sähkövatkain roikkui pistorasiasta nuken vieressä. Emme kumpikaan huomanneet  koko vatkainta, vaan aloimme antaa tekohengitystä. Näin ollen meillä olikin yhden uhrin sijaan kaksi. Ensin olisi pitänyt tehdä sähkölaite vaarattomaksi!

En tiedä, menikö sekään tehtävä niin hyvin, jossa käden läpi oli mennyt sieniveitsi. Ymmärsimme, ettei veistä pidä poistaa, joten sidoimme käden huolellisesti. Emme panneet kuitenkaan painosidettä, joka kuulemma olisi myös pitänyt laittaa (ei tullut edes mieleen :(, mutta olimme katsovinamme, että haavasta ei tullut juurikaan verta :)

Kestävän kehityksen päivä

Tänään on lauantai, mutta silti oli koulupäivä, jotta tietty määrä koulupäiviä saadaan kokoon lukuvuodessa. Täksi päiväksi oli kuitenkin järjestetty teemapäivä, jonka aiheena oli kierrätys. Kierrätys sanana on alkanut kuulostaa roskilta ja viemäriltä, mutta meillä oli hyvä ja kiva päivä. Aihe on  nyt erittäin aktuelli ja sopii yhteen toissapäiväisen postauksen kanssa.

Päivä alkoi kirpputorilla. Luokat saivat tuoda myyntiin hallille kaikenlaista tavaraa, myyjinä oli alakoululaisten pöydissä vanhempiakin. Myytävänä erittäin hyväkuntoista vaatetta, suksia, luistimia, kenkiä, kirjoja, pelejä, mitä vain ikinä sielu halajaa, kaikkea oli tarjolla. Ostajia oli kiitettävästi ja näytti tavaraa lähteneen ihmisten matkaan valtavat paperikassilliset (huom, ei siis muovikasseja). Kahdessa pöydässä oli arpajaisetkin ja miten minulla on onni kääntynyt myötäiseksi, kun taas voitin ja peräti molemmista pöydistä, toisesta höylän (!) ja toisesta pelikortit lapsenlapselle. Ostaa sai myös lakkautetuilta kyläkouluilta jääneitä opetustauluja, vitosen kappale. Sellaisethan ovat antikvariaateissa arvokkaita ja menevät heti kaupaksi, mutta minulla ei ole paikkaa, mihin laittaa. Olisivat olleet kauniita.

Seuraavana oli Mikkelin Metsäsairilan kierrätyskeskuksen filmi ja luento firman toiminnasta. Metsäsairillle menevät meidänkin kunnasta kaikki jätteet ja roskat. Ja Metsäsairila oli se firma, joka vuosi sitten järjesti alakoululaisille kynttilätuikun kuorien keruukilpailun. Nyt jäi yksi lukukin mieleeni: kerätyksi saatiin kuoria niin paljon, että tuli 400 kiloa alumiinia!!! Eipä heti tule ajatelleeksi, että kun jouluisin poltamme tuikkuja, niitä poltetaan joka kodissa vähintään saman verran, ja jätevuori on pelkästään niistä valtaisa.

Esityksen jälkeen oppilaat kiersivät luokittain tehtävärastilta toiselle. Rasteja oli yhteensä kuusi, jokaisessa viivyttiin 20 minuuttia.
1. Askartelurasti päiväkodilla. Luokat kävivät vuorotellen askartelemassa kierrätysmateriaalista annetulle alustalle mieleisensä taulun. (Ylin kuva).
2. Maaseuturasti: ympäri luokkaa jätepahville kirjoitettuja monivalintakysymyksiä.  (Kuva yllä). Oikeiden vastausten määrät koottiin luokittain taululle.

3. Rasti: Ah, vettä! Oppilaat tekivät tietokoneilla Kemiran vesijalanjälkimittarin tehtäviä.

 4. Lajittelu. Tällä rastilla oli pöydälle levitelty useanlaisia jätteitä, ja opettaja oli käynyt kuvaamassa kunnan varikolta erilaisia jätepisteitä. Kuvat näistä lajittelupisteistä olivat seinällä ja oppilaiden tehtävänä oli yhdistää jätteet oikeisiin jätepisteisiin. (kuva yllä). Nopeimmat ehtivät käydä vielä internetistä tekemässä kierrätyspelin.

5. Vastuullinen kulutus. Oppilaat pohtivat ryhmissä, mitä kaikkea he itse voivat tehdä jätemäärän ja saasteen vähentämiseksi.

6. Liikuntaa ulkona.

Päivä oli erittäin hyvin suunniteltu ja järjestetty ja rastit mielestäni erinomaisia. Kestävän kehityksen työryhmä oli tehnyt hyvää työtä. Mukana oli koko koululaitos päiväkodista lukioon. Minun osalleni oli laitettu valokuvaus, mutta työstä sekin kävi, kun yritin kuvailla sekä koulun että omaan kameraan otoksia.

Ahmatti ja palkinto

 Talomme vieressä kasvaa neljä ikivanhaa tammea, jotka ovat kaksi kertaa talon korkuisia. Ja arvata saattaa, että tammenterhojakin on koko puiden alusta täynnä. Kops kops vain kuuluu kaiken päivää, kun hedelmiä tippuu peltikatolle. Olemme keränneet terhoja joskus talveksi lintuja varten, mutta ne kovettuvat kuivuessaan niin, että ainakaan pikkulinnut eivät saa niistä mitään irti, eivät liioin oravat. En tiedä, voisiko niitä vaikkapa paahtaa ihmisravinnoksi.

Onneksi on joku, joka tykkää syödä niitä. Närhi kerää tässä kaulapussiinsa terhoja ja vie ne sitten varastoonsa. Pussissa on tälläkin hetkellä jo yli kymmenen terhoa, kaulapussi melkein viistää maata. Tämä lintu näyttää olevan tällä hetkellä ainoa, joka terhoille jotain mahtaa. Jos terho on niin suuri, että närhi ei saa nielaistua sitä pussiin, lintu lentää tammenoksalle, pitää kiinni varpaillaan ja nokkii rikki ja syö sen.

Pian blogista sain tällaisen tunnustuksen. Näyttää olevan niin, että palkintoihin liittyy aina velvollisuuksia, tällä kertaa on kerrottava itsestään erinäisiä asioita. Jotkut kysymykset ovat samoja, joihin olen vastannut jo jossain muussa yhteydessä, mutta eikös kertaus ole opintojen äiti ;)
Tunnustuksen viidet vastaukset kysymyksineen tässä.

1. Lempiruokani: kanaruoat. Kerran söin ulkomailla viikon matkalla viitenä päivänä kanaa.
2. Lempimakeiseni: kaikki karkit käyvät. Oikein kaksin käsin ahmin, varsinkin laksritsi on tämänhetkinen lemppari.
3. Mielilukemiseni: kirjat, jotka perustuvat tositapahtumiin.
4. Mieluisin paikka tehdä käsitöitä/puutöitä: oma kotisohva. Usein teen myös kokeita valvoessani, valvonnat kun ovat niin tylsiä.
5. Lempielokuvani: kun nyt muistaisi edes jonkun elokuvan nimen...

Velvollisuus olisi jakaa tätä palkintoa eteen päin, mutta minun on ihan mahdoton laittaa blogeja paremmuusjärjestykseen. Hyviä ja mukavia on niin äärettömän paljon, ja kaikki ovat niin erityylisiä. Mutta tästä voi ottaa jokainen, jonka blogeja käyn lukemassa. Olkaa hyvät.