sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Lapsikin unohtui päiväkotiin

Yhtäkkiä alkoi sataa. Ei kissoja ja koiria vaan peräti tunnustuksia. Tämä Rosinalta saatu tunnustus, kiitosta vaan kovasti, on jo kolmas viikon sisällä, ja tietysti velvollisuuksin kertoa itsestään kahdeksan asiaa, joista en ennen ole kertonut blogissani. Onkohan sellaisiakin muka enää olemassa, tuntuu että kaikki on jo suollettu ihmisten ilmoille ja moneen kertaan. Minulla on niin tuiki tavallinen elämä, ettei sieltä ihmeellisyyksiä liikene. Täytyy oikein kaivamalla kaivaa.

1. Minulta on leikattu umpisuoli 1½-vuotiaana.

2. Kansakoulussa ollessani olen kerran lyönyt pääni jäähän ja mennyt aivan sekaisin. Siinä teille selitys omituisuudelleni.

3. Menin 15-vuotiaana kaverini kanssa Kuortaneelle voimistelunohjaajien alkeiskurssille. Heti ensimmäisenä yönä oli kauhea ukonilma, minä oksentelin koko yön, ja seuraavana aamuna heti ylösnoustua oli kova aamujumppa, ja minä pyörtyä mätkähdin keskelle lattiaa.

4. Aioin ruveta opiskelemaan biologiaa lukion jälkeen. Mutta kun Oulun yliopistosta saapui kutsu pääsykokeisiin ja kehotus ottaa mukaan logaritmitaulut, säikähdin pahan kerran. En halunnut ammattia, jossa olisi vähänkään tekemistä matematiikan kanssa.

5. Menin kuitenkin Vaasan kauppaopistoon, joka oli niin kuin hätävarana. Missään en ole eläissäni vihannut oloa niin paljon kuin siellä. Ruotsintunnit olivat kaikkein kaameimpia!! Onneksi viikon kuluttua pääsin sieltä pois.

6. Olemme unohtaneet kerran lapsemme päiväkotiin! Kumpikin meistä vanhemmista luuli, että toisen piti hakea lapsi. Ei ollut kännyköitä eikä edes puhelinta kotona, jolla ilmoittaa tai varmistaa asia.

7. Kerran olimme lasten kanssa metsässä mustikassa. Poislähtiessämme havaitsimme auton avaimen pudonneen metsään! Etsimme kauan ja tietysti turhaan. Onnettomana suoristin selkäni ja seisoin katsellen alueelle, jossa olimme pyörineet. Yhtäkkiä alkoi jostain kymmenen metrin päästä varpujen seasta säteillä kirkkaasti. Siellä olivat avaimet.

8. Olen erittäin huono tuntemaan  ja muistamaan ihmisiä. Kerrankin tyttären ollessa yläasteella hän tuli minua vastaan ja tervehti iloisesti nauraen. Kyselin vieressäni kulkeneelta kaverilta, kuka kumma tuo oli.

6 kommenttia:

Tuula kirjoitti...

Tuo viimeinen oli kylla kaiken huippu ;D ;D ;D.

Sirokko kirjoitti...

Nykyään taitaa jo päiväkotilapsillakin olla kännykät että voivat muistuttaa vanhempiaan.
Voin kyllä hyvin kuvitella viimeisenkin kohdan, itsekin kiinnitän niin vähän huomiota vastaantuleviin, ihan tuolle asteelle en sentään vielä ole ehtinyt :D

anja kirjoitti...

Olipa hupaisa tuo viimeinen tunnustuksesi! Voisi sattua minullekin näin. Kaikkea sinulle onkin tapahtunut...

Rosina kirjoitti...

"Hyviä" tunnustuksia sinulla, Kirlah. :)

Yaelian kirjoitti...

Kylläpä tuosta viimeisestä kohdasta tuli hyvät naurut,en meinannut tuollilla pysyä;D

Kirlah kirjoitti...

Tuula: minua toisaalta naurattaa, toisaalta kauhistuttaa.

Sirokko: kännykät ovat hyvä keksintö. Monelta tuskalta säästyy entisiin aikoihin verraten.

anja: hupaisa ja hupaisa... Kaikkea sattuu kun kauan elää.

Rosina: eikä tiedä, mitä kaikkea löytyisi, jos vielä oikein kaivelisi...

Yaelian: arvaa oliko tytär yhtä iloinen asiasta myöhemmin kuullessaan.