torstai 19. syyskuuta 2013

Hajanaista höpinää

En voi mitenkään uskoa, että viikko on jo kohta taas selällään. Kun kansalaisopiston tunnit  alkoivat  tällä viikolla, rupesivat päivät suorastaan lentämään. Olenkohan kumminkin haalinut itselleni liikaa hommaa, kun ei kerkeä muuta kuin lennossa käydä kotona vaihtamassa uudenlaisen kassin ja taas menoksi. Mutta enhän ole ilmoittautunut kuin kahtena iltana johonkin liikuntaryhmään ja yhtenä on klipsikurssi ja yhtenä iltana on minulla kansalaisopistossa opetusta.

Kalliiksi käy tuo kaupungissa opettaminenkin. Tiistaina jo aamusta piti lähteä hammaslääkäriin, sitten välissä oli muutaman tunnin odotusta ennen iltapäivätuntien alkua. Vietin aikaani ostoskeskuksessa, jossa tuli ostetuksi pitkiähousujakin niin paljon, ettei varmaan enää koko urani aikana tarvitse housuja ostaa. Kun tulin autolle, olin saanut sakotkin. Vissiin sillä kadulla olisi sitten pitänyt maksaa parkkimaksukin, vaikken nähnyt missään automaattiakaan. Olin katsovinani, että muidenkin autoissa oli vain parkkikiekko.

Eilen illalla alkoi espanjanopetuskin kahdelle ryhmälle kansalaisopistossa. Vaikka illalla on neljä oppituntia opetusta,  tuntuu se vain harrastukselta, kun opiskelijat ovat niin mukavia ja innokkaita. Vaikka ei minulla ole valittamista muistakaan ryhmistä, sattuu olemaan nyt mukavat opiskelijat kaikissa ryhmissä. Paitsi että etäryhmässä oli eilen vain muutama oppilas paikalla, vaikkeivät olleetkaan ylioppilaskirjoituksissa. Luulivat tietysti, että minä luulen heidän olevan kirjoittamassa jotain fysiikkaa. Mutta olen päässyt siihen vaiheeseen, että en aio nyt ottaa suurta pulttia siitäkään asiasta (vaikka vähän korpeekin). Toisaalta, jäljellejääneiden kanssa meillä oli sitäkin mukavampaa.

Kunhan saadaan ylioppilaskirjoitukset pois päiväjärjestyksestä, voi vähän huokaista - ennen kuin taas alkaa keväällä sama ruljanssi alusta. Joskus kun täällä vielä oli paljon oppilaita, kuvittelin, että "kyllä helpottaa, kun on vain vähän oppilaita". Tosi on, että oppilaita on vähän, mutta kaikki on jotenkin paljon hajanaisempaa. Nytkin minulle tulee yo-korjattavaa lähioppilailta, kaupunkioppilailta ja etäoppilailta. Ja joku kirjoittaa pitkää ruotsia, joku lyhyempää.
Mutta kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen.

P.S. kuva muistaakseni jostain Espoosta päin. Olisikohan ollut jonkin työmaan suoja-aita.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Idylliä ja ruumiita

Viikonloppu hurahti Etelä-Suomessa. Olimme taas tehneet valtavat suunnitelmat. Sen kerran kun etelässä pääsee käymään, pitää joka minuutti käyttää hyväkseen. Tyttären luona vierailun lisäksi yksi pääkohteita oli Heurekan Body worlds -näyttely. Vaikka olimme paikalla jo vähän yli kymmenen aamulla ja melkein ovenkahvassa kiinni näyttelyn avauduttua, saimme silti jonottaa lippuja puoli tuntia. Sisällä nimittäin kiemurteli jo vielä nopeampien jono. Onneksi olimme niinkin ajoissa, sillä pois tultuamme ulottui jono ihan yli koko pihan. Laskeskelin jonon pituudesta, että kyllä ainakin kaksi tuntia saavat jonottaa sisäänpääsyä. Ihanhan tämä vaikuttaa jo kuin ulkomailla olisi.

Kauhea haloo on pidetty tästäkin ruumisnäyttelystä. Siis näytillä oli kuolleitten ihmisten oikeita ruumiita, jotka on plastinoitu ja jotka soittavat kitaraa tai pelaavat jalkapalloa ja jopa rakastelevat. Hyvän kuvan saa tietysti ihmisen sisäelimistä ja lihaksista, jänteistä, suonista jne. Mutta  sinänsähän näyttely ei tuonut mitään uutta. Kaikkeahan on nykyään nähty kuvista ja muovista tehtynä. Ainut, mikä oli uutta, oli se että kaikki on todellakin ollut joskus elävää. Minua ei mitenkään hätkäyttänyt, mutta joku piti jopa perverssinä ihmistä, joka on ruumiita käyttänyt tällaiseen - tiedä sitten.
  Porvoon-retki oli toinen jo kauan suunnittelemamme päämäärä. Olen käynyt Porvoossa joskus ennenkin, mutta on siitä kyllä tainnut vierähtää jo useampi vuosikymmen. Kertakaikkisen ihana idyllinen kaupunki vanhoine puutaloineen, viljamakasiineineen ja
minusta kiva, että on rakennettu uusia taloja viljamakasiinien tyyliin sopivasti.

Ja ostoskadulla kulkiessa tulee tunne kuin kulkisi ulkomailla. Tässä kaupungissa voisi vaikka asua. Ja turistinakin viihtyisi vaikka kuinka pitkään. Kiva, että olivat vielä paikatkin auki, vaikka on jo syyskuu pitkällä. Kiireettömältä tuntuva, suuren maailman ilmapiiri ihan stressiä puhkuvan Helsingin kupeessa. Jos pitäisi valita paratiisia, se olisi varmaan täällä.
Kun olen  joskus kuvaillut kiertoliittymien "taideteoksia", tässä yksi sellainen jostain muistaakseni Tuusulan liepeiltä. Mitä kuvannee, jäi minulle epäselväksi.
Kaksi ja puoli päivää matkatessamme ehdimme käydä myös monessa eteen osuneessa lintutornissa tai muussa luontopaikassa pitkin etelärannikkoa. Arabianranta Helsingissä on myös kiva paikka. Kosken yli kulkevalla sillalla on niin ikään tunne kuin ulkomailla, ihan kuin Pietarin silloilla nämä rakastavaisten ikuista rakkautta symboloivat lukot.
Mutta minne olivat kadonneet valkoposkihanhet, joista on televisiossakin ollut oikein ohjelma. Vain neljä lintua näin, vaikka koko valtava nurmikko oli aivan täynnä lintujen jätöksiä. Vähän jäi harmittamaan suuren lauman näkemättömyys.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Vaakakupissa miinukselle

 Tänään alkoivat tunnit vasta ruokailun jälkeen, mutta menin koululle jo ruokatunnille. Opehuone oli pimeänä ja lukossa, mutta niinhän se yleensäkin on, jos kaikki opet ovat tunnilla. Menin ruokasaliin jo ennen edellisten tuntien loppumista, että ehdin ottaa ruoan ennen oppilasruuhkaa. Vasta siellä havaitsin, että kouluhan oli tavallista hiljaisempi, eikä linjastolla ollut ruokaakaan. Voi kauhea, onkohan tänään koulua ollenkaan, jospa onkin lauantai! Hiippailin hämilläni pois. Löysin sentään opo:n huoneestaan ja sain vasta nyt tietää, että koko yhtenäiskoulu oli jossain missä lie eikä tulisi edes syömäänkään.

Olen ollut kolme päivää kuumeessa ja eilinen oli kaupunkiopetuspäivä, joten olin ihan ulalla tapahtumista. Olihan siellä meille parille lukion opelle ja kymmenelle oppilaalle ruokaakin, mutta se tuotiin vasta kellon soitua esille. Turhaan ehdin jo hätäillä.

Minulla piti olla kakkosluokkalaisille ruotsia, ja olikin, mutta en tiedä, olisiko kannattanut mennä koko kouluun. Alkajaisiksi oppilaat ilmoittivat, että meillä on sitten vain yksi tunti, toisella tunnilla on oppilaskunnan kokous. Luulin minua vedettävän nenästä ja sahattavan silmään ja vietävän valon taakse (föra bakom ljuset), kuten ruotsalaiset sanovat, mutta totta se oli. Olisi ehken ollut mukava tietysti, jos jossain olisi ollut mainintaa asiasta muuallakin. 

En saanut sitäkään tuntia sitten pidetyksi kumminkaan niin kuin halusin, sillä dokumenttikamera jumettui kertakaikkisesti. Ei lähtenyt käyntiin enää millään. En voinut näyttää oppilaille mitään seinälle. Mitenkähän huomenna etäopetuksessa. Enpä taida murehtia etukäteen. Tulin tunnin jälkeen niine hyvineni kotiin odottelemaan, että pääsisin sinne takaisin. Alkaa opekokous kolmen tunnin kuluttua. Minun päiväni ovat tällaista yhtä odottelemista nykyään. Mihinkään pitempään projektiin ei voi ryhtyä, kun päiväni ovat paloitellut pieniksi palasiksi.

Pienen kuuntelunkin ehdimme sentään ottaa, ja teille piristykseksi yksi hauska juttu ennen seuraavia negatiivisia asioita:
Kuuntelutekstissä kerrottiin, että Tove Jansson asui i lusthuset,  josta myöhemmin tuli Muumitalo. Eräs oppilas kysyi että mitä ihmettä, asuiko Tove Jansson ilotalossa.
No ei sentään. Lusthus on huvimaja ja ilotalo on glädjehus. Tähän oppilas vähän ironisesti, että onhan se hyvä tietää tuokin ero. Niin oli minustakin. Hyvä erottaa sanat, jos aikoo mennä ilotaloon, niin ei joudu vahingossa mihinkään sireenimajaan. Tähän taas keksi joku toinen, että eihän se haittaa, jos se on seireenimaja.

Eivät ole positiiviset asiat saaneet minussa vähään aikaan kirjoitusinspiraatiota blogiin, mutta nyt on pakko kirjoittaa, kun kaikki kääntyy miinusmerkkisten asioiden puolelle. Muutamana viime päivänä ovat useat muutkin asiat "vastustaneet ko Puumalan ukkoo" kuten savolaiset sanovat. Pohjalaiset puolestaan kiukuttelevat hiiltyneinä vastuksista, että "kyllä taas niin tihkaasoo" tai "takkuaa" tai "kivestää".

Eilen meni minulla koko aamupäivä, kun yritin päästä Sanomapron sivuille oppilaille tarkoitettuun materiaaliin käsiksi. Olin saanut rehtorilta rekisteröintikoodin, mutta en keksinyt sillekään loppupeleissä mitään käyttöä.

Ennen oli niin helppoa, kun oppilas sai opettajalta avainkoodin, jonka sitten syötti avaimen kohtaan, ja materiaali aukesi simsalabim. Nyt jouduin soittamaan asiakasneuvontaan, jossa nuoren kuuloinen henkilö tuntui äänestä päätellen kyllästyneensä selvittämään monille asiakkaille ja lupasi laittaa sähköpostia. Tulihan sieltä ohjeet, ja sain luoduksi "työhuoneen" ja sain viereen ilmestymään uuden avainkoodinkin, mutta kun kokeilin avaimen toimivuutta oppilaana, ei sillä pääse mihinkään. Minun pitäisi muka luoda vielä oppilaille rekisteröintitunnuksetkin, mutta missään ei sanota mihin ja miten.

Tulin kolmen tunnin tappelun jälkeen siihen tulokseen, että pärjätkööt oppilaat ilman lisämateriaaleja. Ellei kustantamo saa sivujaan helpompikäyttöisiksi, antaa olla. Nyt olen nimittäin kuullut, että kaikki muutkin ovat taistelleet samojen asioiden kanssa. Ei kukaan muukaan ole onnistunut. Sitä paitsi netti ja muut välineet pursuavat niin paljon lisämateriaalia opiskeluun, että ei se elämä ole tuosta yhdestä sivustosta kiinni.

Eilen kivesti muutenkin. Oli kaupunkipetuspäivä, ja nyt mies lähti mukaan ostamaan kännykkää. Ei toiminut illalla kännykkä. Tänään operaattorillesoiton jälkeen ilmeni, että myyjä oli unohtanut aktivoida sim-kortin. Mutta ei toiminut puhelin ennen kuin oli soitettu toinenkin kerta operaattorille. Siellä kännykkäkaupassa muuten oli ihmistä kuin meren mutaa, ja jo ovella piti ottaa  jonotusnumero. Ei ihme, että myyjälläkin jää asiat puoleen tiehen, varsinkin kun joku toinen asiakas tunki väliin omaa asiaansa ja sitten yksi eukko työnsi päänsä meidän kainalosta vahtaamaan, minkälaista puhelinta ollaan ostamassa. Varmaan myyjä luuli mummoa meidän omaksi mummoksi.
Kauppakeskuksessa erään toisen operaattorin puodissa kolme ukkoa odotteli tyhjänpanttina asiakkaita. Ei olisi tarvittu jonotusnumeroita eikä kainalon alta kurkkivia mummoja. Mutta ovat näköjään muutkin suuttuneet kyseiseen firmaan niin kuin minäkin.

Eivät vastukset tähän loppuneet, hui hai. Eilen aamupäivällä jo kävin yrittämässä lunastaa paikallisesta R-kioskista lippua tanssiesitykseen. Lunastuksella oli jo kiirekin, sillä tänään viimeistään se piti lunastaa. Ei onnistunut, ei kuulemma tunnistanut kone paikallista R-kioskia. Onneksi olin lähdössä kaupunkiin, menin siellä lippupisteeseen, ja lunastin liput. Sitten muistin, että voinhan maksaa jo yhdet varaamani konserttiliputkin, vaikka lunastus on vasta 1.10. Mutta siihen kone kuulemma ilmoitti, että varaus on peruuntunut ja joku on jo varannut meidän paikkamme! Mitä?! En mitenkään voi ymmärtää asiaa. Katsoimme, olisiko muita vapaita paikkoja, ja jostain parvekkeelta mahdollisimman kaukaa vielä sai pari paikkaa. Pakko oli ottaa ne, vaikka en käsitä tuota tapahtunutta. Mihinkään ei voi luottaa, ei varsinkaan koneisiin, eikä ihmisiin nyt ainakaan.

 Ai niin, vielä yksi juttu sieltä kaupungista. Koska ensi maanantaina on jo ruotsin yo-kuuntelu, otimme kuuntelutehtäviä heti tunnin alkajaisiksi. Ja en muista, onko minun tunnilla ennen tapahtunut, mutta nyt kävi niin, että yksi oppilas nukahti kesken kaiken. Minun kannaltani tämä on otettava siltä kannalta, että tulipahan sellainenkin koetuksi.

En kyllä yhtään ihmettele, että oppilaat ovat väsyneitä. Heillä on ollut koko päivän teoriaopetusta, ja ruotsi alkaa vasta vähän ennen kahta iltapäivällä ja sitä on kolme oppituntia yhteen menoon! Toisekseen, yo-kuuntelut ovat tosi yksitoikkoisia ja monotonisia, vaikka otinkin vain puoli tuntia, enkä koko neljääkymmentäviittä minuuttia minkä ne kestävät. Toisaalta ajattelen, että olisi luullut olevan oppilaalla suurempi motivaatio juuri ennen varsinaista yo-koetta harjoitella.

Nyt on aikaa kulunut jo niin paljon, että minun on lähdettävä sinne opekokoukseen. Olisi ollut vielä positiivisia juttuja, mutta ei kerkeä eikä ehdi eikä jouda.