sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Ihannemaamme

 Osataan sitä Etelä-Suomessakin elää kuin siat pellossa. Pitäisi vain käydä joskus katsomassa, miten Pellon siat elävät, kun niistä aina puhutaan.

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Absurdia

Tässä pari viikkoa sitten sain vihdoinkin aikaan pestä kuistin ikkunat, mikä muodostuikin ihan rattoisan absurdiksi tilanteeksi. Tämä työ on ihan kohtuullisen vaativa homma, sillä kun laskee kaikki tuplaikkunat molemmin puolin, tulee isoja pestäviä pintoja peräti 30. Ikkunoiden edessä on lisäksi pakastimia ja kaappeja, on myös kuntopyörä sekä kukkia ja eri värisiä koristepulloja. Näin ollen siivousoperaatio on todellinen uroteko, jossa saa koko kuistin ylösalaisin, ja jossa mielellään saa olla toinenkin henkilö mukana.

Päivä sattui olemaan vielä sellainen, että paikkakunnalla oli nuorten rock-tapahtuma, jonka musiikki kuului meille hyvin ihan ilmaiseksi. Päivän lämpätila oli 31 astetta varjossa ja hiki virtasi kuin pahemmassakin kaatosateessa. Ja sitten kuului pihalta "Päivää!" Ensimmäiseksi kävi mielessä, että Murphyn laki toimii kuin toimiikin taas. Vaikka aikoihin ei kävisi ketään, kuin taiottuna saapuu joku juuri silloin, kun on pahin kaaos käsillä. Eikä tietysti nisun nisua pakkasessa. Varmin tapa saada joku kylään on sekoittaa huusholli ja syödä pakkanen tyhjäksi.

Näiden ajatusten jälkeen vasta näin ja kuulin, että sieltähän tuli taas jehovantodistajia, jo toisen kerran eikä kesä ole vasta kuin puolessa. Äheltäessämme kaappia paikalleen ja hien virratessa ohimoiltamme, nämä änkesivät kuistiin ja alkoivat kysellä, onko tullut ajatelluksi elämän tarkoitusta. Siinä ei nyt oikein joutanut vastaamaankaan mitään kunnollista. Kun vain jatkoimme roippeiden siirtelyä, jatkoivat jutustelua maailmanlopusta ja viimeisestä tuomiosta ja herra ties mistä kaikesta. Lopulta lukivat meille Raamattua kilpaa rokkitapahtuman musiikin kanssa, ja meidän ähkiessä ja hyvä ettei kiroillessa, kun kaapit olivat niin painavia. Ja kun heidän silmänsä osuivat värikkäisiin entisiin viinapulloihin, nykyisiin koristepulloihin, korottivat vielä varmuuden vuoksi ääntään.

Lopulta katsoivat tilanteen niin toivottomaksi, että lähtivät niine hyvineen, eivät jättäneet edes Vartiotornia luettavaksi.
***
Kuvassa paarma.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Näsäviisas

Kiirettä pitää, yhtä haipakkaa on kuljettu siellä sun täällä. Haimme viime viikonloppuna taas tämän kuvassa seisovan ihmisenalun vähäksi aikaa meille. Tässä hän muuten ihailee Kangasniemen Kivigallerian pihalla erilaisia kiviveistoksia.

Pojasta on tullut näsäviisaskin. Jos pyytää häntä vaikkapa hakemaan jotain, hän kuittaa, että käytetään vanhat jalat ensin. Mistä ihmeestä se on senkin oppinut! Hänelle on tullut myös kumma kausi puhua kaikenlaisia alapään asioita tai muita rumia sanoja. Jos kysyy, mistä oppinut, väittää, että päiväkodissa se ja se opetti. Kerran kun ei jokin asia sujunut, sanoi poika että pelkele. Kun asiasta huomautettiin, väitti, ettei se voi olla kirosana, koska siinä ei ollut ärrääkään.

Ärrän poika on oppinut kunnolla vasta tänä kesänä. Onkohan siitä kiittäminen härmäläisiä. Äitini oli ostanut perheelle kevättalvella pohjalaiset pelikortit, joissa oli pohjalaisia sanontoja. Vävypoika on kuulemma huvittanut perhettä iltaisin lukemalla noita sanontoja ääneen. Huvittavuus tuli siitä, että savolainen vävy ei osaa ääntää lauseita oikealla nuotilla. Tyttäreni ja lapsenlapsi olivat nauraneet aina kuollakseen, ja poika matki perässä "Ärrä se on joka Härmäs pörrää!" Jos ei tällä menetelmällä opi ärrää ei sitten millään :)
Nyt muuten on vain niin, että ärrä tahtoo tulla kaikkiin niihinkin paikkoihin, joissa kuuluu olla ällä.

Nyt poika on oppinut toden teolla vääntämään sanakieppejä ja tenttaa minuakin aina, tiedänkö minä, mitä vaikkapa "karjan kinnet" on oikeasti.
Mies erehtyi laulamaan jotain laulua itse keksimillään sanoilla, ja siitä riemastui poikakin laulamaan joidenkin laulujen kohtia uusin sanoin, jotka oli itse keksinyt.

Meillekin on palautunut mieleen omasta lapsuudestamme sanallisia hokemia ja leikkejä, joita aina välillä tulee ajankuluksi opetetuksi uudelle sukupolvelle. Kovin suosituksi muodostui tällainenkin hokema, jossa aina kaksois-p:n välissä päräytetään huulten välistä pieni "pieraisu":
Pistäp-prr-päs sop-prr-paan pip-prr-puri, ettei sun sop-prrr-pas hap-prr-pane. Tähänkin hokemaan kuuluu tietynlainen rytmi tai nuotti, tällaisethan ovat aina periytyneet suusanallisesti. Kun mies tätä opetti, muistui minullekin mieleen entisiltä ajoilta.

En tiedä, mitä järkeä on tällaisellakaan, mitä ennen hoettiin vaikkapa: Aino aa apatee, alliskukko apsis. Ja tätähän voi vaikka mistä henkilönimestä hokea vaihtamalla vain tavua nimen alkutavun mukaan, esim. Jussi juu jupatee, julliskukko jupsis.

Mutta kun väitettiin: "Eppäs tiedä, mikä on eppästiedän nimi! -Eppästiedä!" oli poika ymmällä, eikä ainakaan tällä kertaa oikein ymmärtänyt asian koko ydintä.

Oikein tuli vanhanaikainen tunnelma tuollaisista vanhoista hokemista, mutta eikö mummojen ja vaarien tehtävä ole ollakin vähän vanhanaikaisia ja siirtää perinnettä eteen päin.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Äänestä mielikuva

Aamulla pyöräillessäni kuulin korpin krohahtavan pari kertaa. Heti oli silmieni edessä sammalikko ja suppilovahveroita. Miten ihmeessä ne nyt tulivat mieleen! Mutta näyttää vain olevan niin, että jos jostain hajusta tulee mieleen aina jokin tietty asia, niin myös äänistä. Huomasin, että on hyvin monia linnunääniä, jotka aina ja vääjäämättä tuovat mieleen jonkin tietyn tilanteen tai paikan. Korppi tuo todellakin mieleen aina metsäsammalikon ja suppilovahverot, koska olen kuullut korpin äänen aina tietyllä paikalla, kun noita vahveroita on kerätty. Juuri muualla en ole korppia kuullutkaan.

Kun tätä mietiskelin, huomasin, että assosiaatio jonkin linnun äänestä on voimakkain silloin, kun on kyseessä lintu, jonka ääntä en ole muissa yhteyksissä kuullut.  Nimenomaan lapsuuden maisemiin Pohjanmaalla kuuluu monia lintuja, joita harvoin tapaa järviseuduilla. Jos sellaisen sitten kuulee, tulee niistä heti kaihoisia mielikuvia:

västäräkki: isä kyntää tai äestää hevosella peltoa västäräkkiparvi perässään.
kuovi: minä istun kotipihalla leikkimässä, ja ukko kylvää pellolla kauraa tai ohraa. Hänellä on vakka kädessä ja sieltä hän heittelee tasaisesti kävellen kourallisen siemeniä vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle. Etelä-Pohjanmaan maakuntalintu.
kiuru: korkealla yläpuolellani sinisellä taivaalla kiuru livertää paikallaan, ja minä kävelen kärrytietä peltojen halki  alakouluun.
kottarainen: kotipihan männyssä on kottaraisille tehty pönttö, ja poikaset pitävät siinä konserttiaan, kun emo tuo ruokaa. Lehmät tepastelevat laitumella, ja minä astun niiden läjään.
haarapääskynen: minä kotipihalla auringopaisteessa paloittelemassa lehmille perunoita.

naakka ja mustavaris: jos linnun äänestä nousee mieleeni Vanhakirkko, ja haravoin hautuumaan käytäviä ja selostan turisteille kirkon maalauksia, tiedän silloin että lintu on naakka tai mustavaris, vaikka en sitä ilman ääntä tunnistaisikaan.

Luulen että jos muuttaisin pois Saimaan ääreltä,  mieleeni nousisivat vielä tällaiset mielikuvat:
taivaanvuohi: minä ja joku länsisuomalainen kylään tullut sukulainen tuijottamassa taivaalle, mistä se mäkättävä ääni oikein kuuluu. (Mäkättävä ääni ei ole linnun ääntelyä, vaan aina kun lintu laskeutuu lennossa alanpäin, sen siivistä lähtee vuohen määkimistä muistuttava ääni).
kuhankeittäjä: kotipihan tontin reunalla huhuilen  naapurin pusikkoon, josta kuuluu kirkas viheltelevä ääni. Keltaista lintua itseään ei juuri näe, niin hyvin se osaa piiloutua. Etelä-Savon maakuntalintu.
lokki: maaliskuu, ja ensimmäiset lokinkirkaisut tuovat toivon keväästä. Talvi on väistymässä.

Ja vaikka peippoja, punatulkkuja, harakoita variksia ja mitä kaikkia muita lintuja on pihassa pilvin pimein visertelemässä tai rääkymässä, ei niihin liity yhtä voimakkaita assosiaatioita kuin edellä mainittuihin. Ja nimenomaan siksi, että niitähän nyt näkee ja kuulee joka paikassa. Ellei  sitten oteta lukuun, että varpusesta saattaa tulla mielen varpunen jouluaamuna ja sen kesäeinehen syönti tai kun harakka nauraa puussa, voi mieleen tulla mumma pihalla juuri nousemassa pyörän selkään ja epäilemässä, mitähän se oikein tietää, kun harakka nauraa. Ettei vaan jotain onnettomuutta.
****
Jos muuten jonkun tekee mieli kritisoida noita hämäriä linnunkuvia, niin sanonpa vaan, että yrittäkääpä itse kuvata lentävää ja liikkuvaa lintua, ja usein vielä ikkunan läpi :=)

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Tällainen ihme

 Aina matkatessa osuu silmiin jokin pieni vaatimaton kyltti jostain nähtävyydestä tai muusta ihmeellisestä. Tällaiset tulee kiireessä ja johonkin päämäärään ajaessa ohitetuksi maininnalla "tuollakin pitäisi joskus käydä" tai "minkähänlainen tuokin olisi". Ja tavallisesti ei sitä "joskus"-aikaa tule koskaan.

Olemme yli 30 vuotta ajaneet hyvin vaatimattoman kyltin ohi, useimmiten edes huomaamatta sitä. Plakaatti osoittaa Ruokolahden Syyspohjassa sijaitsevalle salpalinjan jäännöksille. Eilen sitten päätimme poistaa tämän kohteen käymättömien kohteiden listalta, ja kannatti totta totisesti. Johan nyt Suomen suurimpiin kuuluva rakennuskohde oli nähtävä, Suomenlahdelta Sallaan ulottuva linnoitusketju salpalinja. Linja alkaa Kymenlaaksosta Vironlahdelta ja jatkuu valtavine panssariesteineen linnoituksineen ja bunkkereineen eri paikkakuntien läpi pohjoiseen aina Sallaan saakka.

 Tässä kohtaa nelirivinen panssarieste. Järkäleitä on todella neljässä rivissä ja korkeampia kuin ihminen. Kuva siis leveyssuunnassa. Estettä on alettu rakentaa heti talvisodan jälkeen. Mikä valtava voimainponnistus tuohon maailmanaikaan linnoittaa koko itäraja. Ruokolahdella linja on säilynyt tavallista paremmin ja sitä on useita kilometrrejä.

 Alueella on valtavasti juoksuhautoja ja bunkkeri korsuineen. Korsuihin saa mennä omin nokkineen tutustumaankin, mutta ei ilman taskulamppua. Me ei välitetty sinne pimeään mennä, vaikka taskulamppu olisi ollut jo polun alkupäässä postilaatikossa turisteja varten.

 Tämä kuva ei ole äskeisestä Ruokolahden bunkkerista, vaan Puumalan kirkonkylän bunkkeri, joka kuuluu samaan salpalinjaan. Täällä pääsee kesäisin tutustumaan tähän korsuun oppaan johdolla, siellä on sähkövalotkin, mikä antaa ehkä liiankin kotoisan vaikutelman miesten oloista. Täällä on vain kuviteltava, millaista on ollut olla sodan keskellä pimeässä, ehkä vain jokin pieni öljytuikku palamassa! Puumalan kirkonkylässä linjaan kuuluu ainakin kolme muutakin bunkkeria, mutta ne eivät ole turistikohteita.

Puumalan virastotalon edessä oleva kivenmöhkälekin on jostain salpalinjalta haettu järkäle, jossa muistotekstikin.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Vanhoilla paikoilla

 Matka etelästä hämäläismaisemien läpi Etelä-Pohjanmaalle oli nostalginen. Järvimaisema toi heti mieleen opiskeluajat, jolloin tuli kierrellyksi kaikki Tampereen lähikunnat. Tampereen ohi ajettaessa olisin jäänyt pitemmäksikin aikaa katselemaan kaupunkia, mutta mies hoputtu, että ei siellä enää osaa minnekään mennä, eikä se enää tunnu kotikaupungilta. Hän haluaa säilyttää mielikuvan kaupungista sellaisena kuin kaupunki oli silloin ennen. Pitänee mennä sinne joskus omin nokkineen.

Pohjanmaalla sen sijaan uhrasimme kerrankin yhden päivän entisessä kotipitäjässäkin muuttuneita paikkoja tutkien ja joitakin sukulaisia tapaillen. Kovin on muuttunut kaikki, yllä oleva Vanhankirkon miljöö on ainut, joka on juuri sellainen kuin aina ennenkin. Tuossa kuvanottokohdalla tien vieressä oli maitolavakin, josta minun piti pyörällä joskus käydä hakemassa meijeristä tilattu voikilo, ettei voi ehdi härskiintyä auringon kuumuudessa. Ja kassissa pyöränsarvessa kärrytietä kotiin ajaessa kassi oli niin painava, että sen kanssa oli tasapainoleminen. Pyörä poukkoili tien reunalta toiselle ja mättäältä mättäälle hyppelehtien kärrynpyörän jäljissä.
 Kyrönjoen keskellä on vielä Pukkilansaaren tanssilava. Ei sekään näytä enää ihan samanlaiselta kuin silloin joskus, eikä tuo vasemmalla oleva lossi nyt ainakaan. Nykyään pitää ihmisillä olla lossissa näköjään katto sadetta vastaan ja aita, etteivät pääse putoamaan. Tietysti hyviä asioita. Ennen ei ollut kapulalossissa laitoja ja ne eniten heiluvat ja horjuvat joutuivat aina reunalle. En itse koskaan nähnyt, mutta epäilen, että siitä on moni poika tipahtanut veteen viimeistään yöllä takaisin tultaessa. Eikä ollut kiva, kun vesisateessa lavalle päästyä kovaksi palloksi lakattu tukka roikkuikin päänahasta kuin tiskirätti.
Tuolla rannalla seistessä tuli mieleen mumman neuvot, kun ensimmäisiä kertoja lähdin tansseihin: "Äläkä sitte lähäre kenenkään poijan kans kävelylle sielä mihkään rannalle. Ne voi tiputtaa sun vaikka jokehen!"
Ei taida tulevaisuudessa olla enää kunnon tulviakaan. Vettä on niin vähän, että ennen näkemättömiä saaria näyttää olevan koko joki täynnä. Sillan yli mentäessäkin pelkäsin pienenä kosken kuohuja ihan mahdottomasti. Nyt siellä ei juuri mitään kuohuja ollut, jokin pieni liru vain kulki sillan ali.
Toista oli silloin ennen, kun minä synnyin.  Keväällä oli niin kova tulva, että isä joutui kantamaan kätilön meille reppuselässä.
Pienenä seisoin kotipihalla ja kantapääni varassa kiersin ympäri ja ihmettelin: "Kyllä on maailmassa paljon metsää! Ei ole sellaista kohtaa, missä ei näkyisi metsän sahalaitaa milloin lähempänä, milloin kauempana."

torstai 14. heinäkuuta 2011

Läntisellä Uudellamaalla

 Taitaa olla sittenkin onni, että kaikki sukulaiset asuvat niin ympäri Suomea kuin olla voi. Kun käy sukulaisia tapaamassa, tulee Suomi samalla tutuksi. Nytkin kuljimme lähemmäs kymmenen maakunnan halki.

Etelä-Suomessa käydessämme teimme retken myös Fiskarsiin, vanhan ruukin idylliseen alueeseen, jonne olemme jo jonkin aikaa mielineet päästä tutustumaan. Tietysti sattui kauhea helle ja oli antiikkimessut ja antiikkimarkkinat juuri samaan aikaan, joten autoa ja ihmistä pyöri jaloissa, ja hiki virtasi. Joidenkin mielestä hyvä tuuri - meidän mielestämme huono! Messumainosten takia minä jotenkin sotkeennuin paikkakunnistakin, ja jouduimmekin Billnäsiin, jossa oli samanlainen markkinameininki. Billnäs sanana on tuttu jo lapsuuden ajoilta, jolloin laiskoja ihmisiä haukuttiin Billnäsin mannekiineiksi. Tuolloin ei vain lapselle vielä selvinnyt, että tarkoitettiin töissä lapionvarteen nojailevia ihmisiä. Ja että nimenomaan Billnäs siksi, että lapioita valmistettiin Billnäsissä. Alla olevan kuvan vanhat lapiot ovat kuitenkin Fiskarsin työkalumuseosta - jonkinlainen taideteos nähkääs.


 Kun oli puoli päivää ihasteltu aluetta, kierrelty antiikkimarkkinoita ja toivepuutarhanäyttelyä, päätimme jatkaa matkaa. Olin luullut koko ajan olevamme Fiskarsissa, mutta sehän olikin meillä vielä näkemättä - pääkohde! Siellä oli vielä valtavammat markkinat, mikä harmitti, sillä olimme tulleet itse asiassa idyllisen maiseman ja ruukkialueen takia. Vanhaa rojua näkee muuallakin. Tavaramyyjää oli vaikka kuinka paljon, ja samaa vanhaa roipetta. Huomasin nyt senkin, että minähän omistan kauhean arvokasta tavaraa. Jo 40 vuotta olemme syöneet jäätelöäkin niin kalliista kupeista, että ne on nyt laitettava lasivitriiniin ja vain kaukaa ihailtava, etteivät mene rikki!

Olimme aina luulleet, että Fiskars on suhteellisen pieni alue, jonka kykenee haukkaamaan kerralla. Mutta aluehan on valtava. Tehdasrakennuksia vaikka kuinka monta, työläisten asuntoja ja kaikki idyllisesti jokivarressa. Ei yhtään haittaa, vaikka tänne tulisi toisenkin kerran, mutta silloin kyllä katsomme, ettei ole liikaa muita ihmisiä tiellä. Ylimmässä kuvassa Fiskarsin kellorakennus, jonka kellon soitto on ilmoittanut työläisille ruoka- ja työajoista.


 Tuossa Suomen kolkassa olisi ollut vaikka kuinka monta käyntikohdetta, mutta voimavarojen loppuessa karsimme rankalla kädellä. Kartan kohteista päätimme käydä paluumatkalla vielä Mustion linnassa, joka kuulosti mielenkiintoiselta, ja joka oli ennestään ihan tuntematon. Linnaksi sitä nimitetään, vaikka se on itse asiassa kartano, Suomen suurin ei-kirkollinen puurakennus, jonkun patruunan 1700-luvulla rakentama. Sisällä kauniita huoneita, joihin pääsee tutustumaan opastetuilla kierroksilla. Valtavalla puistoalueella on monia rakennuksia, mm. vanha ruukki, krouvi, teatteri, patsaita, jopa Miina Äkkijyrkän peltisiä lehmäpatsaita. Viehättävä oli myös lummepolku, josta alakuva. Polun varrella näkee kolmenlaisia lumpeita, vesitatarta, sarjarimpiä ja monia muita vesikasveja. Punaiset lumpeet olivat valitettavasti vasta nupulla.
 Jotenkin tuntuu taas hämmästyttävältä, että on näin kauan elänyt, eikä ole ennen noissakaan paikoissa käyty. Uudellemaalle jäi vielä paljon mielenkiintoisia kohteita, mutta ehkä menemme niihin vaikkapa vuoden kuluttua. Nyt oli matkaa jatkettava Pohjanmaalle, mistä raporttia  huomenna.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Lummerengas

 Löysin pyöreän lammen, jota reunustaa lummerengas. En ollut uskoa silmiäni. Todellakin, ainakin viisi metriä leveä ellei leveämpikin lummekasvusto ympäröi koko lampea. (Kuvassa tuo valkoinen nauha keskellä).
 Ja minusta on tullut niin kaheli, että kaikkea pitäisi päästä kuvaamaan, varsinkin juuri lumpeita, koska ne ovat aina niin vaikeapääsyisesti. Luulin, että tämä olisi helppoa, mutta ensin rämpiminen kauhean ryteikön läpi lammen rantaan vaatii kumisaappaat.
Ja kääk, eipä tietenkään kukat sijaitse siinä nenäsi edessä tarjottimella, vaan valtava ruoikko peittää näkyvyyden.
 Vain ihan jokunen hölmömpi yksilö on ihan rannassa.

Ja sitä kasvustoa jatkuu ja jatkuu. Miten ihmeessä minä tuonne pääsen. Täytyy tulla toisen kerran ja varata uimapuku ja uimatossut jalkaan, ei tuonne muuten voi mennä rypemään, mikäli sittenkään. Lampi on niin pieni, että siellä ei ole veneitäkään. Miten ihmeessä minulle on tullut hinku näitä kuvata, kun ei kissankellojakaan, vaikka ne olisivat helpompi kohde.

Mutta saavat nämä nyt kasvaa viikon verran, sillä lähdemme tänään eteläiseen ja läntiseen Suomeen. Ihailkaa näitä sillaikaa.

torstai 7. heinäkuuta 2011

Kolme kärpästä samalla

 Eilen oli se ilta, kun kävimme katsomassa ja kuuntelemassa oopperaa Tosca Savonlinnan oopperajuhlilla. Itselleni tämä oli eka kerta tällaista plaatua käynti Olavinlinnassa ja hienoa ja komeaahan se oli. Hienot puitteet tällaiselle suurteokselle ja mahtavalle musiikille. Ei se pienessä konserttisalissa olisi miltään kuulostanutkaan. Onneksi lauloivat italiaksi, joten laulujen sanat oli heijastettu seinälle suomeksi ja englanniksi. Näin pysyi juonesta hyvin kärryillä ja lopussa alkoi oikein jännittää, miten siinä tarinassa käykään.

Ennen ohjelman alkua pyörittelimme kaverin kanssa päätä, jotta mitenkähän kauheaa musiikkia, kuinka sitä saattaa yli kaksi tuntia kestää, sellaista kakofoniaa soi korvissamme. Mutta huh, onneksi se olikin vain soitinten virittelyä eikä viihteeksi tarkoitettukaan.  Tykkäsimme esityksestä niin, että otimme mukaamme jo ensi kesän ohjelmankin, jossa näyttää olevan Taikahuilukin ohjelmistossa. Sitä olen usein haaveillut meneväni katsomaan, jospa nyt saisi aikaseksi, kun oopperan narunpään sai auki.

 Pääosan esittäjät saivat valtavat aplodit ihan ansaitusti. He saivat kukkakimppujen lisäksi myös suomalaiset saunavihdat. En olisi vihtoja huomannutkaan, mutta olin takanani istuvien englantilaisten puheesta kuulevinani sanat finnish saunavihta. Ja tästä kuvasta suurentamalla katsoin, että totta totisesti, vihdat he ovat saaneet.
 Mutta ei illan anti pelkkään oopperaan jäänyt. Jo sillalla pois lähtiessämme kuulutettiin jotain englanniksi. En ymmärtänyt, muuta kuin attention! Mitähän varten Suomessa pitää kaikki olla nykyään vain englanniksi, ettei omassa maassaan enää pysy kärryillä tapahtumista. Mutta siellä kuulutettiin, että pian silta käännetään sivuun, että laivat pääsevät kulkemaan.

Isot laivat pääsevät vain tältä puolelta linnaa, kun silta on käännetty sivuun. Tovin seisoimme rannalla ihmisjoukon keskellä ihmetellen, millainen paatti sieltä saapuisikaan. Ei kai nyt tämän yllä olevan takia pelkästään jätetty osaa oopperavieraista linnan pihalle kököttämään!

 Työntyihän sieltä lopulta isompaakin vehjettä, jota vain tuli ja tuli, ei loppua tuntunut tulevan ollenkaan.

 Näin paljon puuta voi yksi lotja kuljettaa kerralla. Kuljettaisivat vain enemmän vesitse puuta, olisi maanteillä vähemmän rekkoja tien tukkona.

Ja vielä kolmaskin näytelmä osui kohdallemme. Juuri eilisiltana oli Suomen presidenttipari sekä Ahtisaaren pariskunta ja ulkomaisista vieraista ainakin Hollannin kuningatar Beatrix seurueineen oopperassa. Siksi luulimmekin, että sillalla tullut vieraskielinen kuulutus tuli jotenkin heihin liittyen, ja kun samalla näimme pari poliisivenettä ja kadulla vielä poliisiautoja.

Sen verran huono tuuri kävi, että kun kameraa joutui vain vähän huitomaan arvovieraisiin päin uteliaiden päiden yli, sattuu kuningatar olemaan juuri selin. Mutta se on sentään paras kuva saamistani. Toiseksi paras on sellainen, jossa näkyy kuvan keskellä jonkun toisen kuvaajan kameran kuva, josta suurentamalla ei näy yhtään parempaa kuvaa kuin minullakaan. Iloitsen hiljakseen, ettei sekään saanut sen parempia kuvia. Vieraiden autot oli parkkeerattu niin lähelle kääntösiltaa kuin suinkin mahdollista, joten vieraat eivät kauaa olleet ihmisten pällisteltävinä.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Kissa nostaa taas häntäänsä

Vaikka en naamakirjasta niin piittaa (eräs kollega muuten nimittää tuota mainittua välinettä fucking-bookiksi. Melko kuvaava nimitys ja monimerkityksinen!), olen sittenkin tyytyväinen, että olen laittanut sinnekin profiilin. Jos ei siitä muuta hyötyä ole, niin ainakin se, että saa välillä entisiltä oppilailta kivoja viestejä. Jo talvella kiitteli eräs entinen oppilas ruotsin opetuksesta, hän kun oli tavannut ruotsalaisen kumppanin ja tarvitsi siten kieltä.

Tässä eräänä päivänä putkahti lokeroon eräältä toiselta henkilöltä viestiä, josta ihan piruuttanikin (siis ruotsin kielen vastustajia ajatellen) lainaan tähän osan. Sain taas intoa odottaa syksyä ja töihin pääsyä. Vaikka media vastustaa ruotsinopetusta ja koko kansa huutaa kurkku suorana, että ruotsin opetus on lopetettava, en piittaa tippaakaan. Minä teen vain omaa hommaani ja iloitsen aina, kun kuulen että minustakin ja siten opettamistani aineista on ollut jotain hyötyä:

"On pitänyt jo vuosia kiittää Ruotsin kielentaidosta. Kun ei kuitenkaan juuri ... raitilla liiku, niin ei ole tullut kiitettyä. Minä olin muuten yksi niistä luupäistä, jolle ei kielet uponnut kaaliin. Siskolle sitäkin paremmin.

Siitä huolimatta, asuin aikoinaan vuodet ...Tukholmassa. ... Olin töissä Nokia Svenskalla Kistassa ja työkieli oli ruotsi. ... Ruotsinkieli alkoi sujumaan reilun kuukauden treenin jälkeen. Teimme työkaverin kanssa diilin, että hän puhuu vaan Ruotsia minulle. Siitä se lähti, kun oli pakko. Eikä sen puoleen, ei ollut kyllä mitään sitä vastaankaan.

Kielellisesti kohokohta oli varmaan se kun voitin samaisen kolleegan väittelyssä ruotsinkielisellä argumentoinnilla. Kieli oli toisena vuonna sujuvaa vaikkakin aika kapeella sanavarastolla. Nyt vaan harmittaa, kun taito ruostuu. Lähinnä vaan... kanssa puhutaan joskus puhelimessa ruotsinkielellä..."

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Välillä turistina

 Kangasniemi on voittanut joskus Suomen kauneimman kunnan tittelin. Ja onhan siellä kaunista, Puulaveden äärellä. Veneitäkin on laitureissa toinen toistaan komeampia, ei juurikaan mitään paatteja, nämäkin ihan torin ääressä. Lapsenlasta pois viedessämme varasimme kerrankin oikein kokonaisen päivän paikkakuntaan tutustumiseen.

 Ja torilla on päivittäin markkinat, ja näkyi olevan kansaa kuuntelemassa, kun tuolta kuorma-auton lavalta mies piti huutokauppaa ja kaupitteli jotain rojua. Kaikenlaisia ihme taulujakin, joissa repaleiset raamit olivat irtoamaisillaan, antiikkia kuulemma! Paremman huutokaupan minäkin saisin aikaan, kun veisin meidän ulkovaraston rojutavarat torille myyntiin.

Torin vieressä on Pirtin perinnepuisto, jossa on luetteloituna lähes 200 kangasniemeläistä perinteistä ikivanhaa kasvia, toinen toistaan kauniimpia kukkapenkkejä. Puistossa on myös kangasniemeläisen Hiski Salomaan muistomerkki. Myös Otto Manninen on Kangasniemen kasvatteja, ja hänen nimeään pidetään ihmisten tietoisuudessa kiitettävästi. Hänen muistopatsaansa Kaukomieli sijaitsee Anni Swanin puistossa Otto Mannisen tien varrella. Anni Swan oli muuten Otto Mannisen puoliso.

 Kauempana kirkolta sijaitsee Tuomiojan taimitarha, metsässä voi ihmetellä lasiseinän takaa mehiläisten elämää pesässään. Myymälässä kaikkea kivaa, joita kynnet syyhyävät ostaa.

Ihan valtatien varrella on Taidelinna. Tätäkin linnaa on parikymmentä vuotta ihmetelty ohi ajettaessa, että pitäisi käydä katsomassa, mitä siellä oikein on. Linnan on rakentanut taiteilija Pekka Hiltunen neljän navetan kivistä. Sisällä on taiteilijan maalauksia, ja heti ensimmäiseksi sisään tultaessa uima-allas. Viehättävää, että joku uskaltaa toteuttaa unelmiaan ja rakentaa uima-altaan keskelle olohuonettaan. Ja jopa tornin! Torniin kiivettäessä seuraavassa kerroksessa on myytävänä vanhaa tavaraa, tornissa on kangaspuut ja matonkudelaatikoita, ylimmässä on lisää taidetta.

Samaan hintaan saa kahvitkin. Tuntuu vain oudolta, kun kaikkiin tiloihin pääsee, ihan makuuhuoneita myöden. On tirkistelyn tuntua, kun asuintiloja ei ole rajattu pois turistien ulottuvilta, vaan on tarkoitus kulkea joka paikassa. Aika erikoinen paikka.

Kotiseutumuseossakin tuli käydyksi. Parasta siellä on ehkä kokonainen entinen asuinpirtti, joka on pystytetty museorakennuksen sisään.

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Mukavaa ajankulua

Juhannuksen jälkeinen viikko lapsenlapsen kanssa on valitettavasti enää vain muisto. Tapasin erään henkilön, jolle myös tulee samanikäinen lapsenlapsi viikoksi, ja kyseinen henkilö ihmetteli, miten hän saisi ajan kulumaan! Kyseli vihjeitä. Ei minusta maalla tarvitse ihmetellä, mitä tekisi. Täällähän on oma mielikuvitus vain rajana. Meillä ainakin oli niin paljon hommaa, että aika oli aivan loppua kesken. Asiaa auttoi varmaan sekin, että sattui mainiot kesäsäät. Mutta toisaalta ei meillä ole koskaan huonollakaan säällä ollut tekemisen puutetta.

Pienille lapsillehan ei tarvitse olla niin järin suurta ja ihmeellistä. Päivä alkoi aina aamiaisen jälkeen heti kauppareissulla. Siinä samalla näkee joka päivä sataman, siellä uusia lintuja ja laivoja, leikkipuiston. Jokin uusi kohdekin alkoi yhtäkkiä kiinnostaa: kirkko, bunkkeri, täkäläinen päiväkoti, teatteriryhmän esiintymispaikka jne. Ja kun kaikki kolutaan, onkin päivä jo pitkällä.

Kaikki, mikä on ennen näkemätöntä ja kokematonta, kiinnostaa. Uutta on jopa saunavihdan teko ja sillä saunassa vihtominen. Jokin uusi outo kasvi tai ötökkä voi innostaa tutkimaan lisää, mitä kaikkea maassa onkaan, ja niiden nimeämisestä voi saada leikinkin. Tiellä edellä kulkeva roska-auto kuvottavine hajuineen aiheuttaa arvailuja, mitä kaikkea roskakuski on joutunut ihmisten roskiksia tyhjentäessä näkemäänkään ja haistelemaan. Tien varrella voi nähdä jopa traktorin, joka tekee heinää talveksi eläimille ja pullauttaa aina välillä sisuksistaan valkoisen traktorinmunan pellolle. Pakkohan sellaista on mennä katsomaan lähempää, ja siitä riittää juttua pitkäksi aikaa.

Tunnin kestävä laivaristeilykin sattui sopivasti tälle viikolle. Mutta eihän laiva tietystikään kulkenut yhtä lujaa kuin isin työvene eikä nostanut yhtä suuria kuohuja! -Pettynyttä höpötystä.
Lossin odottelu ja lossilla ajo ovat oma luku sinänsä. Ohi kiitää samalla tukkilauttaa, isoja risteilyaluksia, melojia, vesiskootterikin. Näytelmää kerrakseen.

 Erikseen voi käväistä jossain paikallisessa kohteessa, joita ei oikeastaan montaa olekaan. Museotilan eläimet kiinnostavat aivan varmasti. Haukotteleva lammaskin on ihan ihmettelyn ja riemun aihe, samoin kanoja jahtaava kukko tai ensimmäisten mustikoiden syöttäminen kanoille. Museon tavaroista riittää kyllä tarinaa ja ihmettelyä vielä tuleviksikin vuosiksi. Joka kerta kannattaa ottaa jokin uusi yksittäinen asia tarkastelun kohteeksi. Nyt olivat keritsimet, lampaanvilla ja rukilla kehrättävä lanka. Erikoisia luonnonnähtävyyksiä ei ehditty käydä katsomassa, mutta kun aikuiset lähtivät sauvakävelylle, halusi lapsikin itselleen sauvat. Metsäreissulla kiinnosti eniten korkeille kallioille ja kukkuloille kiipeily - sekin asia, johon ei kotona ole kovin paljon mahdollisuuksia.

Ja kun kerran järviseudulla asutaan, on rannalla käynti päivittäin jopa pakollista. Harvassa ovat ne lapset, jotka eivät vesielementistä tykkäisi. Meillä täällä on jopa niin hyvin asiat, että koko viikon voi joka päivä käydä eri rannalla, aina uudenlaisella. Lapsen kanssa ongelle meno on oikeastaan velvollisuus, ainakin joskus vaikka ei onkiminen itsestä niin hauskaa olisikaan. Ellei se muuta tarjoa, niin ainakin elämyksiä, kun koukkuun tarttuukin valtava risu pohjasta ja vedessä kelluvia lumpeita.


Ja aikuistenhan on tehtävä välillä hommiakin, kaikenlaisia kotiaskareita. Lapsi riemastuu, kun saa kattaa pöytään ruokavälineitä, osallistua uusien saunanlauteiden tekoon, matonpesuun, kukkien kasteluun... -Heh, tämä on vielä sen verran nuori, ettei ymmärrä vastustaakaan työntekoa. Tässä vaiheessahan jokin uusi työkin on lapselle vain uuden kokeilua ja leikkiä, aikuisen kanssa yhdessä tekemistä. Välillä kokeillaan järjestellä muovikirjaimia sanoiksi tai pelataan tietokoneella Pikku kakkosen pelejä. Ei kuitenkaan sovi unohtaa sitäkään, että silloin tällöin pitää hömpöttää, leikkiä leikkimökissä, pelata pelejä, lukea kirjoja tai rakentaa majaa, myllätä mumman kasaamat täkit ja viltit nurin ja sikin sokin. 

Voih, nuo hauskat kesäpäivät ovat nyt vain muisto. Annoin lapselle oman vanhan digikamerani, jolla hän sai kuvata ihan mitä halusi. Itse tallennettuna on lapsellakin nyt kaikenlaista kohdetta, otokset hyviä tai huonoja. Mutta huonothan ovat sitä varten, että niistä oppii kuvaamisenkin saloja. 

Kyllä minä ihmettelen, jos joku ei saa lapsen kanssa aikaansa kulumaan.