Vanhoilla paikoilla

 Matka etelästä hämäläismaisemien läpi Etelä-Pohjanmaalle oli nostalginen. Järvimaisema toi heti mieleen opiskeluajat, jolloin tuli kierrellyksi kaikki Tampereen lähikunnat. Tampereen ohi ajettaessa olisin jäänyt pitemmäksikin aikaa katselemaan kaupunkia, mutta mies hoputtu, että ei siellä enää osaa minnekään mennä, eikä se enää tunnu kotikaupungilta. Hän haluaa säilyttää mielikuvan kaupungista sellaisena kuin kaupunki oli silloin ennen. Pitänee mennä sinne joskus omin nokkineen.

Pohjanmaalla sen sijaan uhrasimme kerrankin yhden päivän entisessä kotipitäjässäkin muuttuneita paikkoja tutkien ja joitakin sukulaisia tapaillen. Kovin on muuttunut kaikki, yllä oleva Vanhankirkon miljöö on ainut, joka on juuri sellainen kuin aina ennenkin. Tuossa kuvanottokohdalla tien vieressä oli maitolavakin, josta minun piti pyörällä joskus käydä hakemassa meijeristä tilattu voikilo, ettei voi ehdi härskiintyä auringon kuumuudessa. Ja kassissa pyöränsarvessa kärrytietä kotiin ajaessa kassi oli niin painava, että sen kanssa oli tasapainoleminen. Pyörä poukkoili tien reunalta toiselle ja mättäältä mättäälle hyppelehtien kärrynpyörän jäljissä.

 Kyrönjoen keskellä on vielä Pukkilansaaren tanssilava. Ei sekään näytä enää ihan samanlaiselta kuin silloin joskus, eikä tuo vasemmalla oleva lossi nyt ainakaan. Nykyään pitää ihmisillä olla lossissa näköjään katto sadetta vastaan ja aita, etteivät pääse putoamaan. Tietysti hyviä asioita. Ennen ei ollut kapulalossissa laitoja ja ne eniten heiluvat ja horjuvat joutuivat aina reunalle. En itse koskaan nähnyt, mutta epäilen, että siitä on moni poika tipahtanut veteen viimeistään yöllä takaisin tultaessa. Eikä ollut kiva, kun vesisateessa lavalle päästyä kovaksi palloksi lakattu tukka roikkuikin päänahasta kuin tiskirätti.
Tuolla rannalla seistessä tuli mieleen mumman neuvot, kun ensimmäisiä kertoja lähdin tansseihin: "Äläkä sitte lähäre kenenkään poijan kans kävelylle sielä mihkään rannalle. Ne voi tiputtaa sun vaikka jokehen!"

Ei taida tulevaisuudessa olla enää kunnon tulviakaan. Vettä on niin vähän, että ennen näkemättömiä saaria näyttää olevan koko joki täynnä. Sillan yli mentäessäkin pelkäsin pienenä kosken kuohuja ihan mahdottomasti. Nyt siellä ei juuri mitään kuohuja ollut, jokin pieni liru vain kulki sillan ali.
Toista oli silloin ennen, kun minä synnyin.  Keväällä oli niin kova tulva, että isä joutui kantamaan kätilön meille reppuselässä.

Pienenä seisoin kotipihalla ja kantapääni varassa kiersin ympäri ja ihmettelin: "Kyllä on maailmassa paljon metsää! Ei ole sellaista kohtaa, missä ei näkyisi metsän sahalaitaa milloin lähempänä, milloin kauempana."