tiistai 31. elokuuta 2010

Oho, pyysi suomalainen anteeksi


Kun hiljattain tuli kirjoitetuksi suomalaisten small talkista, kirjoitettakoon vielä yksi tositapaus kulttuurien välisistä eroista, ja taaskin ei niin mairittelevaan sävyyn meidän kannaltamme.


Ystäväni oli istunut Helsingin bussissa. Englantia puhuvat naiset olivat poistumassa kyydistä, kun vauhdissa toinen horjahti melkein ystäväni päälle ja astui vähän jalalle, ei kovin pahastikaan. Ulkomaalainen kumartui istuvan ystäväni puoleen, kasvot ihan melkein kiinni kasvoissa ja pyysi kauniisti anteeksi. Ystävä tunsi olonsa suomalaisittain erittäin vaivautuneeksi suuhuntuppautumisesta ja yleensäkin melko pienestä vahingosta.


Kun ystävä oli vain vähän nyökännyt, ulkomaalainen työnsi kasvonsa vielä lähemmäksi ja tuijotti niin kauan, että toinen varmasti katsoisi silmiin ja huomaisi, ja pyysi vielä kerran anteeksi. Ystävä oli vielä  vaivautuneempi ja yritti hymyillä ja nyökätä, mutta kuulemma onneksi ihmistungos työnsi puhujan edellään ulos.


Olisikohan keskivertosuomalainen vaivautunut pyytämään anteeksi? Tuskin ainakaan toista kertaa. Eikä ainakaan toisi kasvoja kiinni toisen kasvoihin. Tutkittu tosiasiahan on, että suomalaisten "henkilökohtainen reviiri" on ainakin metrin, kun se eteläisemmissä maissa saattaa olla minimaalisen pieni. Oppilaatkin, jotka ovat joskus olleet kouluvierailulla, kauhistelevat, miten italialaiset kaverit tuppautuivat ihan lähelle, ja "piti koko ajan ottaa askeleita taakse päin heidän tieltään". Mutta Suomessahan on vielä tilaa, ainakin toistaiseksi jokaiselle riittääkin tuota "henkilökohtaista reviiriä" laajalti.

maanantai 30. elokuuta 2010

Lapsen assosiointia ja mukin käsi


 Meillä oli tilaisuus olla viikonloppuna lapsenlapsen kanssa. Olen innokas laulamaan hänelle kaikenlaisia lauluja, lastenlauluista aina seuramatkalauluihin saakka. Jostain syystä lauloimme tätäkin:
Juoksujalkaa kiiruhdimme jokainen heppu Vanhan Merirosvon kapakkaan.
Siell' on maailman tulisimmat neidot, ja voi taivas, kun tango siellä soi,
Oi-joi-joi!

Aina kun pääsin kohtaan: "Siell´ on maailman tulisimmat neidot", poika sanoi. "Ai sielläkin!" Minulle jäi epäselväksi, mitä hän sillä tarkoitti, mutta kovin oli innostunut laulusta ja lauleskeli sitä itsekseenkin leikkiessään.

Minulle muistui mieleeni, että tuota samaista laulua lauloi äitini meille, kun olin lapsi. Äidillä oli paksu mustakantinen vihko, johon hän oli käsin kirjoittanut laulun sanoja, ja vihko laulettiin aina kannesta kanteen. Tästä nimenomaisesta laulun kohdasta minulle on jäänyt mieleen, miten ihmeellisesti lapsi kuvittelee sellaiset asiat, joita hän ei ymmärrä. Kun äiti lauloi kohtaa: "Siell´ on maailman tulisimmat neidot", minulla oli mielessäni valtavava tulimeri. Kun päästiin kohtaan "kun tango siellä soi", mielikuvituksessani oli talomme vieressä kulkeva sähkölinja, jonka valtavat sähköpylväät kaatuvat tuohon tulimereen! Tango varmaan tarkoitti tankoa tms. lapsen mielessä. Lapsen assosiaatiot ovat mielenkiintoisia.

******
Vielä tässä mielenkiintoinen juttu eri kielistä. Harjoituksissa oli eräänä päivänä venäläisen opiskelijan kanssa puhetta mukin korvasta. Opiskelija ihmetteli kovasti tuota korvaa, ja minä puolestani en millään ymmärtänyt, miksi hän ei voinut käsittää, mikä on mukin korva. Kun sitten opiskelijalle selvisi asia, hän oli suunnattoman innostunut huomiosta, että se mikä suomalaisille on mukin korva, on venäläisille mukin käsi. Minä sen sijaan olen kovin innostunut ilmauksesta mukin käsi. En tiedä, mutta luulen, että muinoin mukissa on ollut pelkkä tappi, josta on juotaessa pidetty kiinni, ja tappi on näyttänyt kädeltä.

perjantai 27. elokuuta 2010

Onko nimi omaisuutta

Maanantaina tuli kouluun thaimaalainen vaihto-oppilas. Hän viipyy täällä koko vuoden, joten on mielenkiintoista tulossa talven mittaan siltäkin osin. Eilen hän kertoi minulle, että kaikilla thaimaalaisilla on kaksi nimeä: oikea virallinen nimi ja lempinimi, jota käytetään kutsumanimenä. Tämänkin opiskelijan lempinimi on Kwan, sen on isoäiti antanut hänelle ja sitä siis käytetään aina. Virallista nimeä, jonka on kuulemma isoisä antanut, ei käytetä kuin papereissa. Nuo nimet merkitsevätkin jotain, mutta minä en vain valitettavasti saanut selvää niiden merkityksestä.
Nyt vasta minulle selvisi sitten sekin, miksi joskus aiemmin meillä ollutta thaimaalaista vaihto-oppilasta nimitettiin Nannyksi, ja hän esitteli itsensä aina siten, vaikka virallinen nimi oli jotain muuta.

Mutta Thaimaassa noiden käytössä olevien lempinimien ei tarvitse olla välttämättä oikeiden nimien hellitelymuotoja kuten vaikkapa venäläisillä. Näillähän järjestään kaikista nimistä on olemassa tietty hellittelymuoto, jota käytetään  normaalisti. Esimerkiksi jos henkilöä kutsutaan Natashaksi, kaikki tietävät, että hänen oikea nimensä on Natalia. Tai Slava on oikeasti Jatseslav tai Nikolaj on Kolja. Mikä näin on venäläisille itsestäänselvää, voikin tuottaa ulkomaalaisille päänvaivaa. Anton Tsehovin näytelmien ruotsin kielen uusissa käännöksissä on kuulemma otettu pois kaikki lempinimet, ettei yleisö sekoaisi aivan täysin henkilöissä.

Ei ole venäjän mallin mukainen virallisen nimen hellittelymuoto suomalaisillekaan vierasta. On vieläkin henkilöitä, joita kutsutaan Jussiksi, vaikka oikea nimi onkin Juhani, Valdemaria Valteksi tai Toivoa Topiksi. Sekaannusta nykyään aiheuttaa se, että monet näistä hellittelynimistä on muuttunut virallisiksi nimiksi allakkaan. Lapselle annetaan jo valmiiksi hellittelynimi: Mika, Jussi, Marjukka jne. Urani aikana on käynyt jopa niin, että oppilaan nimi oli Topi, eikä oppilas itsekään tiennyt, että hänen oikea nimensä oli Toivo, ennen kuin ylioppilaskirjoituksissa piti laittaa papereihin virallinen nimi!

Sattumalta viimeisessä Språk-lehdessä (no 2010/4) Fredrik Lindström kirjoittaa ruotsalaisten lempinimikäytännöstä. Ruotsissahan on myös mahdollista kutsua henkilöä hellitellen: Victoria on Vickan, Margarethasta tulee Maggan jne. Eli ympäristö tavallaan haluaa ilmaista hellyyttä ja läheisyyttä. Lindström on kuitenkin havainnut, että moni ruotsalainen kuitenkin nykyään älähtää tuollaisesta nimen omavaltaisesta muuttamisesta. Katarina ei halua olla Kattis, kuten ympäristö häntä mielellään nimittäisi tai Bo suuttuu, jos häntä kutsutaan Bosseksi. Lindström selittää asiaa siten, että ruotsalaiset ovat kovin individualisteja. He haluavat itse päättää ja määrätä, miksi heitä nimitetään, ympäristöllä ei ole siihen sanomista.

Mietin vain, onko Suomessa samoin. Kristiinahan on aikoinaan lyhentynyt moneen muotoon: Kirsi, Kirsti, Stiina, Tiina... Kun henkilöä sitten kastetaan Kirstiksi tai Tiinaksi, on ympäristöllä taipumus kuitenkin antaa henkilölle oma lisänimi tai lempinimi. Mutta kyllä minäkin olen hieman nyreissäni, jos oppilaat kutsuvat minua Kirstin sijasta Kipaksi tai Tiina hermostuu lempinimestä Tiku. Onkohan lempinimestä oikeastaan oikeutta suuttua? Tätä kyselee Lindströmkin. Hänen mukaansa etunimen pitäminen omana omaisuutena on sosiaalinen väärinkäsitys.

torstai 26. elokuuta 2010

En haluaisi mutta silti voisin


Suomalainen ei toista puhutellessaan juurikaan käytä puhutellun nimeä, kuten esim. "Terve, Maija" tai "Kuule Riitta!" Me vain huikkaamme toiselle tervehdyksen ilman nimen mainitsemista. Paitsi television uutistenlukijat ja meteorologit näyttävät ihan ottaneen tehtäväkseen kansan tapojen muuttamisen.

Ehkä juuri tuosta tavasta olla nimeä mainitsematta niskakarvani nousevat pystyyn, kun joku alkaa minulle puhuttelun: "Kirsti kiltti!" Voi jee, miten ällöttävän mairealta se kuulostaakin, ja juuri nimenomaan sen takia, että se tietää aina jonkin erittäin epämiellyttävän asian tekemistä tai jonkin suuren uhrauksen. Kukaan ei kutsu minua lempeästi muulloin kuin halutessaan minulta jonkin erittäin suuren palveluksen. Ja mitä useampia kiltti-sanoja, sitä tympeämmästä tekemisestä on kyse.

Toinen mikä on alkanut kiukuttaa ihan silmittömästi on pyyntö, joka aloitetaan suomen kielelle vieraalla rakenteella: "Haluaisitko mennä..." tai "Haluatko tehdä..." tilanteissa, joissa ei itse asiassa ole minun halullani mitään tekemistä, tilanteissa, joissa en kuitenkaan voi valita. Niissä ihan väistämättä on pakko vastata: "En halua!" Niissähän kysyjän kuuluisi sanoa: "Voisitko/Voitko tehdä..." tai "Tekisitkö...", mikä on vanhastaan suomen kielen mukaista. Haluamiseen liittyvä kysymys on taas sitä englannin maailmanvaltaa: "Would you like to...".

maanantai 23. elokuuta 2010

Oikeat sanat hävinneet


Kun tänä syksynä ei ole toiveitakaan etsiä metsästä marjoja tai sieniä kuivuuden takia, on keksittävä muuta ajankulua. Menimme eilen vaihteeksi ongelle. Rannalla seisoi jo joku onkija. Luulisi, että täällä on tilaa vaikka kuinka, koska jokaista asukasta kohden on rantaa ainakin kilometrin verran. Mutta eihän kaloja joka paikasta saa, joten kun oli kerran tultu, änkesimme samalle kivikkoiselle kohdalle onkijan kanssa.


Kysyimme tuleeko kalaa, ja mies vastasi, että ne panimaju. Jaha, tämä olikin sen sortin naapuri. Mietin, että nythän minulla on tilaisuus puhua venäjää. Mutta eihän tietenkään tullut yhtäkään muuta sanaa mieleen venäjäksi kuin lavit ribu, joka tarkoittaa kalastamista, mutta tiesihän mies muutenkin, että tässä kalalla ollaan. Sitä paitsi en kuitenkaan olisi osannut ääntää taka-i:tä oikein, ei sitä olisi kuitenkaan ymmärretty. 

Matoa onkeen yrittäessäni muistelin kuumeisesti kaikenlaisia venäläisiä sanontoja: aurinko paistaa, svetit sontse, mutta mitä sitä nyt sanomaan, näkeehän se sen muutenkin tai vetera net, ei tuule, turhaa tautologiaa. Olisin minä osannut kertoa jotain omasta asunnostani ja perheestäni, olisin voinut kertoa missä maissa olen käynyt, mutta ehkeivät oikein olleet sovelaita aiheita keskustelun aloittamiseen.


Kun ulkomaalainen sai ensimmäisen kalan, olisin voinut kysyä, onko se ahven, mutta ei ollut tietoa ahven-sanasta. Olisin osannut kysyä, onko se kala, mutta mies olisi saattanut pitää hieman outona, jos en kalaa sammakosta erota. Ongimme siis tuppisuina, ja ajattelin koko ajan, miten minunkin oppilaani ensimmäisiä kertoja oikean saksalaisen tavatessaan aivot höyryten miettivät oikeita sanoja oikeaan paikkaan, mutta ne eivät muistu juuri sillä hetkellä mieleen.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

En lopeta kaikkia


Mikään ei vie ihmiseltä enemmän energiaa kuin kaikki negatiivisuus. Tämän huomasin konkreettisesti, kun aloin pitää blogia, jossa otin esiin vain negatiivisia asioita. Huomasin, että kaikenlaiset epäkohdat ja negatiivisuudet oikein kaatuivat päälleni, ja olin uponnut niihin kaulaani myöten. Ja kun mikään epäkohta ei poistu maailmasta kuitenkaan, poistin koko blogin ja säästin sieltä vain yhden kirjoituksen.

Toinen syy blogin poistamiseen on se, että minulla on nyt meneillään yksi toinen projekti, joten ei ole aikaakaan pitää montaa blogia. En juuri päivitä enää tuota Suomalaista elämääkään, sillä olen siinä saavuttanut päämääräni ja kuvannut yhden vuoden kierron suomalaisella maaseudulla. Käytän kirjoituksiani omiin tarkoituksiini, ne ovat kätevästi saatavilla netissä, ei tarvitse selailla papereita.
Tämän blogin pidän vielä toistaiseksi  voimassa.

Harvinainen kasvi



Kerrankin on jollain ollut uskomatonta tuuria. Ystäväni lähetti minulle nämä kuvat. Hän on harrastelijakuvaaja, kuvailee mielellään luontoa. Oli nähnyt vedessä kukkia ja luullut niitä lumpeeksi. Paikka oli ollut liejuinen, joten ei voinut mennä veteen lähemmäksi kuvaamaan. Vasta kotona kaveri oli huomannut koneelta, että eihän se lumme olekaan, vaan jokin tuntematon kasvi.

Seuraavana päivänä kaveri oli mennyt paikalle uudelleen kuvatakseen oikein kunnolla, mutta kukkia oli ollut enää vain pari kappaletta, eikä kuvia ollut saanutkaan. Edellisenä päivänä kukkia oli ollut jopa parikymmentä.
Oli ilmennyt, että kyseessä on erittäin harvinainen kasvi, sahalehti. Kaiken kukkuraksi kasvi kukkii vain kerran kymmenessä vuodessa. On jollain tuuria osua paikalle juuri silloin!
Kuva on Iisalmesta.

lauantai 21. elokuuta 2010

Helteessä meni muisti


Minulle ei varmaan sovi työnteko, mutta ei hellekään. Koko viikon olen ollut ihan muistamaton ja iltaisin niin väsynyt, että olen ollut unessa jo melkein ennen kuin olen peittoa kerennyt vetää niskaan. Mieskin irvailee, että hyvä, kun olen kuitenkin kerennyt ajoissa sänkyyn, etten ole jo  sinne matkalla nukahtanut ja kupsahtanut lattialle.

Mutta kyllä jo oli aikakin helteiden hellittää, kun se vei minulta muistinkin kokonaan. Kahtena ensimmäisenä päivänä olin koulussa kiukutellut, ettei maitoakaan ole enää purkeissa, pelkkää piimää, joten jouduin ottamaan vettä ruokajuomaksi. Tätä kun jollekin valitin, valisti henkilö minua, että koneestahan sitä maitoa on ennenkin otettu! Voi ih, miten minä sen olin voinut unohtaa!

Yhtenä helteisenä päivänä yritin lähteä koulusta pois komeron oven kautta. Astuin pimeään komeroon ja ihmettelin, kun rappukäytävät on maalattu niin tummiksi, ettei niissä enää näe kulkeakaan!! Entäs sitten se, että herätyskellon olin eräänä iltana laittanut kiinni, vaikka piti soimaan laittaa. Onneksi heräsin automaattisesti oikeaan aikaan. Tai pyykinpesukoneen vesihanan olin vääntänyt kiinni pyykkiä laittaessani, ja pyykkikone huusi kuin syötävä, että vettä, vettä.  Huomasin vasta, kun aioin laittaa pyykit jo narulle.

Ja sitten väitin eräänä päivänä, että ensi viikonloppuna menemme T:n häihin, vaikka ne ovat kyseisen henkilön hautajaiset! Outoa todella, mutta ehkä tämä alkaa seljetä. Jo kaksi päivää olen ollut normaalivirkeä. Enkä ole enää keskellä yötä herännyt kaameaan päänsärkyyn enkä ollut ihan käsittämättömän väsynyt. Helteellä kun aurinko paahtoi koulun tulikuumaksi ja ilmastoinnista ei ole mitään hyötyä, päin vastoin torvet puhaltavat sisään siitepölyä kesän jäljiltä, ei mikään ihme, että ihmiseltä menee järkikin. Ja tämäkin on niitä ikuisuusasioita, joihin ei ole saatu eikä tulla saamaan parannusta. Suomessa ei kerta kaikkiaan vieläkään ymmärretä auringon ja liiallisen kuumuuden vaaroja ja haittoja.

perjantai 20. elokuuta 2010

Osaksi hyvin osaksi huonosti


Paremmin kuin hyvin on koulu lähtenyt käyntiin, vaikka epäilin aluksi, miten etälaitteet toimisivat. Mutta ihme ja kumma, ne ovat ainakin siinä luokassa, jossa minä olen, toimineet mallikelpoisesti. Ne vain ovat niin kummallisia, että jos vahingossakaan painaa kaukosäätimien näppäimiä eri järjestyksessä kuin mihin kone on tottunut, jumettuu kuva paikalleen tai joka näytöllä on sama kuva, vaikka pitäisi olla seinällä dokumenttikamerasta kuvaa, tv:ssä etäoppilaiden kuvaa meille päin, ja pikkukuvassa meiltä lähtevä kuva minusta ja oppilaista. Tai sitten eivät näytä mitään kuvaa. Vain virran katkaisu välillä auttaa siihen vaivaan.

Ainahan on jotain kummallista ja merkillistä kuitenkin. Pari päivää ihmettelin, kun kiltissä saksanryhmässä kuului etäpaikkakunnalta vähän väliä aina jotain möykettä. Aina kun käänsin selkäni, tuntui, että oppilaat mölähtivät, mutta silti näyttivät tekevän töitään tunnollisesti. Viimein huomasin, että se olikin minun oma ääneni, joka tuli lankoja pitkin takaisin molahduksena. Jostain syystä ääni kiertää ympäri maakuntaa minulle takaisin.

Abiruotsin etäkurssikin on lähtenyt vauhtiin kohtalaisesti. Ongelmana ovat kuuntelut. Tämä on viimeinen kurssi ennen kirjoituksia nyt syksyllä, ja kuuntelua on paljon. Kuuntelut kun eivät muutenkaan ole helppoja, on tässä ongelmana vielä moninkertaiset laitteet. Minä vain toivon, että oppilaat pyytävät oman paikkakuntansa koulusta lisäkuunteluita kotiin.

Minun ongelmani ovat pieniä verrattuna kemian opettajan murheisiin. Saimme lainaksi kolmannet etälaitteet ja vaikka koulua on käyty yli viikon, eivät jotkut ryhmät ole saaneet vielä minkäänlaista opetusta. Laitteet eivät yksinkertaisesti toimineet! Eräänäkin päivänä siellä oli kaksikin ns. asiantuntijaa kaupungista askaroimassa yhdeksän tuntia, ja saivat sen verran aikaan, että ääni täältä kuuluu, mutta näkynyt ei ketään eikä tänne näkynyt mitään. Saa nähdä miten asia etenee, tuleeko niillä laitteilla opettamisesta mitään. Ne koneet kyllä tarvitaan, sillä kahdet toimivat laitteet ovat jo aamusta iltaan käytössä. Saa nähdä, milloin nekin pimahtavat liiasta käytöstä.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Hulvattoman pitkiä päiviä


Kyllä lukiolaisen päivät ovat ihan järkyttävän pitkiä. Aamukahdeksasta iltaan puoli viiteen voi joillain olla tunteja. Tuohon väliin mahtuu oppitunteja yhdeksän. Parannusta edellisiin vuosiin on nyt kuitenkin, että oppilailla on sentään välitunnit. Tämäkin parannus on vain sen ansiota, että kolmen kunnan yhteistyö video-opetuksessa ei toimisi mitenkään, elleivät aikataulut olisi joka koulussa samat.

Nykyiset välitunnit tuovat opettajallekin helpotusta. Ennen saattoi päivä olla sellainen, että samalla kellonlyömällä kun edellinen tunti loppui, olisi pitänyt olla jo seuraavalla. Luokanvaihto, kirjojen vaihto, vessakäynti, äänitteiden ym. materiaalin etsiminen piti hoitaa vain jotenkin lennossa. Kaikki piti olla just jämptisti valmiina. Nyt tuntuu oikein luksukselta, että kun joku oppilas haluaa kysyä jotain tunnin loputtua, minulla onkin aikaa vastata, eikä tarvitse yrittää hissukseen työntää oppilasta jo ulos ovesta, että ehtisimme taas toiseen paikkaan.

Luulen, että kaikkien kannalta on lopulta parasta ja tehokkainta, että on taukoja ja saa tehdä työtä rauhassa. Pitemmän päälle ns. tehokkuus kääntyy itseään vastaan. Jos oppilaalla ei ole aikaa huoahtaa ja sulatella tunnin asioita, on ihan sama, onko päivään saatu tehokkuuden nimissä paljon tunteja.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Runoja murteella


En ole mikään runojen ystävä, mutta ostin ilmajokelaisen Maire Lopin runokirjan Silimieni takaa. Kirja sisältää runoja eteläpohjalaisella murteella. Ja niin vain kävi, että minäkin olen joutunut lukemaan runoja, ja ihan vapaaehtoisesti ja mielelläni!

Runoissa tuodaan esiin elämän koko kirjo, ajattelin ottaa jonain aamuna päivänavauksessakin esille muutaman viisaan ajatuksen.
Tässä pieni runo siitä, miten turhaa on hamstrata itselleen koko maailman tavaraa. Me tarvitsemme ystäviä ja meidän tulee huolehtia heistä. Mikään tavara ei voi ystäviä korvata.

mitä sitä millää 
teköö
jos ei oo ketää
jollekka antaa


jakamalla
tyhyjäki
on täyrempi


sanomalla
sanoja
syrämmentäyttäviä
lämpöösiä
rakastavia


eikä syli maksa
se on lahaja
multa sulle
sulta mulle
 
Täytyy kuitenkin muistaa huolehtia myös itsestä:

akku sill´oli tyhyjenny
ja laturiki hajalla


milläs sitä sitte
toisehenkaa virtaa
antaas


mustei oo mitää
apua
tällääsnä


lataamattomana

Maire Loppi: Silimieni takaa. Saarijärven Offset Oy. Saarijärvi 2008.

lauantai 14. elokuuta 2010

Jo se alkoi taas


Kolme päivää on ollut jo töitäkin kesäloman jälkeen. Keskiviikkona oli opettajien suunnittelupäivä, ja sen piti kestää vain klo 15:een saakka. Ei ollut rehtorilla näköjään kiire pois tulikuumasta koulusta, oli kai tosi iloinen saadessaan opetkin vihdoin töihin, joten ei meinannut päästää meitä ollenkaan pois. Rehtorihan on ollut koko kesän yksin töissä, kun tuli vasta toukokuussa, joten hänellä ei kesälomaa ollut ollenkaan. Minä kuitenkin lähdin omin lupineni kälppimään jo vartin yli kolme. Minulla oli sovittu suomen opetusta vielä illaksi. Olin totaalisen uupunut, mutta opetus oli Saimaan rannalla sopivan viileällä terassilla, joten kotiin palattuani olinkin vain virkistynyt.

Minulla on tässä jaksossa neljä kurssia, kaksi niistä etäopetuksena, sekä saksaa että ruotsia. Kumpaakin eri kuntaan. Tähän saakka minulla on ollut etäopetusta vain saksassa, mutta nyt on jännittävä nähdä, millaista on opettaa vaihteeksi ruotsia etänä. Tämä on abiryhmä, joten luulisi olevan motivaatiota itsenäiseenkin työhön. Ainakin eilen laitteet toimivat moitteettomasti, mutta ei nyt nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Mutta jo vanhastaan tiedän, että lorvailuun ei ainakaan ole varaa, sillä saksanryhmäläiset sanoivat minulle heti alkajaisiksi, että ensi viikolla saan opettaa pelkästään etäoppilaita, sillä he itse lähtevät Belgiaan (vai oliko se jonnekin muualle) kunnan nuorisovaihtoprojektin puitteissa. Hyvin siis alkaa, mutta alkakoon! :(

perjantai 13. elokuuta 2010

Jälkitunnelmia markkinoilta

Markkinakertomus tulee viikon myöhässä, mutta on ollut niin ohjelmantäyteinen koko viikko, että ei ole ehtinyt sanoa kissaakaan kuin se tuhannen pitkähäntäluikuriksi! Saimme kuin saimmekin tavaraa näytille, vaikka kesän mittaan luulimme välillä, että meillä tulee olemaan vain tyhjä pöytä ja myymme eioota. Osa jätettiin kotiinkin ja tuotiin vasta seuraavana päivänä tarjolle.

Olin asettanut itselleni tietyn tavoitteen myynnin suhteen ja onnistuinkin siinä. Vaikka ihmiseen iskee ihmeesti aina ahneus. Kun tavoite oli saavutettu, aloin haaveilla suuremmasta myynnistä tai peräti suurista voitoista.

Mutta suuret voitot jäivät haaveeksi. Vaikka ihmisiä oli yli kymmenen tuhatta, näytti suurin osa tulleen vain kiertelemään ja viihtymään, tuttuja tapaamaan ja katselemaan. Itse olin kyllä erittäin tyytyväinen antiin. Oli uusi hieno kokemus olla myyjänä isoilla markkinoilla, tunnelma mahtava. Myyjät olivat pukeutuneet entisajan vaatteisiin, myytävänä sai olla vain jotain itse tehtyä. Mitään nykyajan hömpötyksiä kuten muovia ei saanut käyttää. Pikkupojat kulkivat lippalakkeihin ja pieksuihin pukeutuneina  huudellen aina välillä: "Hernehiä! Viinimarioja eurolla!" Autotkin oli vietävä alueen ulkopuolelle tavarantuonnin jälkeen. Markkinavieraiden autojakin muuten oli niin paljon, että kävelymatkaa tuli markkinoille parikin kilometriä. Koko keskusta oli yhtä automerta.

Tapasin laskujeni mukaan ainakin kymmenen blogikaveria ja sellaisiakin bloggaajia, jotka eivät ehkä niinkään lue minun blogiani, mutta jotka tiedän nimen perusteella. Ihmisten oikeat nimet jäivät pimentoon, mutta ei niitä tarvitakaan, ei niitä kukaan tiedä muutenkaan.


Moskille tarkoitettuja laatikoita oli siellä täällä. Ihanaa, että on kerrankin jokin massatapahtuma, jossa ei sotketa!

Lauantaipäivänä alkoi välillä olla kojussa tukalan kuumaakin, mutta sunnuntaiaamuna juuri kun tavaroita vasta aseteltiin, alkoi taivaanranta musteta ja kuului jyrinää. Tämä oli kai niitä samoja ukkosia, jotka tekivät tuhojaan etelämpänä Porissa. Mutta onneksi ei tullut meidän kohdalle myrskyä.



Mutta tuli kuitenkin kauhea vesisade. Olimme olleet onnellisia, että meillä oli päätykoju, ei tarvinnut kuin pujahtaa tuosta raosta, muut joutuivat kulkemaan tuosta vielä pitemmälle omiin kojuihinsa kymmeniä metrejä vatsaa sisään vetäen.

Nyt kuitenkin sateessa ei ollutkaan kiva olla päätykojussa. Kun muovikatos alkoi pullistella sisään veden painosta, oli kattoa välillä työnnettävä kepeillä ylös ja pudotettava vettä alas. Veden kuljettaminen aloitettiin kaukaa kojurivistön toisesta päästä, ja ainoa paikka saada vesi pudotetuksi alas oli meidän kojun kohdalla. Ja joka kerta tuli vettä alas pari ämpärillistä. Osa tavaroista kastui, seinänä olleet lakanat olivat litimärkiä ja näytillä olleet tärkätyt liinani lurpsahtivat surullisiksi kosteudesta.

Onneksi ei tuota kurjuutta kestänyt kuin tunnin verran. Loppupäivä oli lämmin, mutta pilvinen. Oikeastaan hyvä, ettei aurinko paistanut. Olisimme muuten paahtuneet eläviltä kojuun.

Olen erittäin kiitollinen, että meille ei sattunut myrskyä. Palatessani tiistaina halki Suomen takaisin, näin Pirkanmaalla käyneen valtavan myllerryksen jäljet. Maisema muistutti sodan tuhoja. Tiet olivat jo ajokunnossa, mutta metsän puut makasivat sikin sokin, kuin tulitikkulaatikko olisi kaadettu pöydälle. Paikoin näkyi vain iso peltoaukio, jossa mustia möykkyjä. Mutta eihän se ollutkaan peltoa! Se olikin entistä metsää, jossa puut olivat kääntyneet nurin päin, juuret ylös. Tai jossain törötti metsä, jonka puut olivat järjestään katkenneet puolirungosta. Sellaista olen nähnyt Tuntemattoman sotilaan elokuvassa.

Olisin mielelläni pysähtynyt kuvaamaan, mutta melkein koko viiden tunnin matka kotiin piti ajaa kaatosateessa. Ei ollut minkäänlaista halua astua autosta ulos. Onneksi ei sentään vesiliirto vienyt minuakin metsään.

torstai 5. elokuuta 2010

Ihanaa postia Ruotsista


Tällaisen kortin sain tänään kaverilta, joka oli käymässä Tukholmassa. Kortti on minulle erittäin mieluinen, näytän sitä heti viikon kuluttua oppilaille! Miten on kortin värityskin ja tunnelma juuri niin ruotsalaisen ruotsalainen, aivan kuin Hemmets veckotidningin kansi, joka on aina saatu sinikeltaisen idylliseksi. Ja aina tuon lintukotolaisten lehden kannessa on torttuja tai katkarapuvoileipiä, useimmiten ruotsalaisin pikkulipuin koristeltuina. Kaukana maailman murheet!

Korttiin ei ole saatu nyt ympätyksi Victoriaa Danielinsa kanssa, tai muuten kuningasperhettä, nehän ovat niin periruotsalaista, ja muuten aina kuvattuina joka paikassa. Vielä olisi tyypillisestä ruotsalaisesta puheen ollen voinut olla polkagrisar eli niitä puna-valkoraidallisia kovia karkkeja, joita valmistetaan Grännassa. Suosittelen muuten matkakohteeksi idyllistä Grännaa. Siellä on pääkatu täynnä polkagris-tehtaita, joissa voi seurata karkkien valmistusta käsityönä ja ostaa kassin täyteen tuliaisiksi.

Sain tuliaisiakin. Ette ikinä arvaa, mitä. -Ei älkää luulkokaan, en saanut hapansilakkaa vaan ruotsalaisia joululauluja! Kaveri soitti minulle, mitä haluan Ruotsista tuotavaksi. (Kukaanhan ei saa lähteä Ruotsiin tai Saksaan tuomatta minulle jotain opetusmateriaalia :) Halusin ruotsalaisia joululauluja. Niitä on äärettömän vaikea saada käsiinsä :(  Yleensä Ruotsiin pääsee vain kesällä, ja silloin ei kaupoissa ole jouluun liittyvää.  Eikä joululauluja ainakaan täältä Itä-Suomesta löydä, eikä pahemmin ruotsinkielisiltä alueilta Suomestakaan. Niistä nyt ei ainakaan löydä mitään ruotsin kieleen liittyvää. Kokemusta on vähän usean vuoden ajalta ja monilta paikkakunnilta. Nyt oli kuitenkin ollut yksi ainoa paketti ja siinä kolme CD:tä, niistäkin yksi englanninkielinen. Sen sai muuten kaveri pitää itse, mitäs minä englantilaisilla ;) Kiitos kaverit, että käytte Ruotsissa.

tiistai 3. elokuuta 2010

Tämäkinkö sukupuolineutraalia



Vasta tänään huomasin lukea Olvin lonkeropurkin kyljestä tekstinkin. Ja siinähän luki: "ja rouvansa Onni perustivat..." Kappas vain, en ole ennen törmännyt Onni-nimisiin naisiin. Vanhastaan tiedän ja tunnen Vieno-, Kaino-, Tuovi- ja Rauni-nimisiä ihmisiä kummastakin sukupuolesta. Mutta Onniin naisennimenä en ollut ennen törmännyt.

Kun tästä aloin jollekin puhua, ilmeni että Aino-nimisiäkin on sekä miehiä että naisia. Vaasassa on ollut tukkukauppa, jonka perustajana oli mies nimeltä Aino Lindeman.  Hassua minusta sikäli, että kummisetäni ja tätini olivat pariskunta ja he olivat nimeltään Aino ja Onni, siis Onni oli mies ja Aino nainen.

Minusta on outoa, että sama nimi voi olla sekä miehellä että naisella, sillä laissahan on määritelty, millaisen nimen lapselle voi antaa. Sen mukaan pojalle ei saa antaa tytön nimeä tai tytölle pojan nimeä. Asia kiinnosti sen verran, että katsoin Väestörekisterikeskuksen sivulta ihan summissa eri nimiä. Hämmästyksekseni melkein mitä tahansa nimeä on joku keksinyt antaa lapselleen "väärälle" sukupuolelle. Yleisimmin sekalaisuutta oli noin sata vuotta sitten annetuissa nimissä, mutta yllättäen tänä vuonna (2010) on yhtäkkiä sellaisia nimiä kuin Kati, Kirsti, Raili annettu yksittäistapauksissa myös pojalle. Esim. Veikko, Tauno, Kari, Eija, Sirpa tai Tellervo olivat myös yksittäin vastakkaiselle sukupuolelle annettuja. Vai onko sukunimilakia hiljattain muutettu niin, että kaikkia nimiä voi antaa kaikille?

Lopuksi vielä yleinen tietokilpailukysymys: Kuka tunnettu henkilö on Kaino-Vieno?
Vastaus: Mummo Ankka.

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Meillä asuu kielenvääntäjä


Istuimme kaikessa rauhassa olohuoneessa, kun yhtäkkiä keskellä tupaa seisoi mies, joka kysyi: "Ostatteko muikkuja?"
"Ei" vastasi meidän mies heti. Minä puolestani en ehtinyt sanoa mitään.
"Olen tänään pyytänyt ne" kaupustelija jatkoi.
"Mutta minä en ole pyytänyt niitä!" jatkoi meidän mies.
Kauppamies kääntyi kannoillaan ja painui ovesta ulos.

Enkä yhtään ihmettele vaikka suuttuikin. Sellaista kielenvääntämistä! Ei minuakaan aina naurata, kun joskus mainitsen: "Minun pitää ruveta korjaamaan kokeita". Siihen kuuluu usein vastaukseksi: "Mitäs olet rikkonut ne!"