sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Melko kaluttu aihe


Saimme joulupukilta ihkauuden sarjakuvakirjan Rannanjärvi on kuallu. (Eija Kuusisto, Jukka Kuusisto, Ensio Aalto. Rannanjärvi on kuallu. Saarijärvi Offset Oy, Saarijärvi 2013). Kirja kertoo pohjalaisista puukkojunkkareista Isontalon Antista ja Rannanjärvestä. Kirjan alussa oleva sarjakuva on tarina Rannanjärven viimeisestä päivästä siten kuin se on aikalaisten kertoman mukaan tapahtunut. Kirjassa on sarjakuvan lisäksi myös helppolukuiset osuudet  kyseisistä miehistä sekä näitä miehiä kuriin yrittävästä Kauhavan "rumasta" vallesmannista.

Itselleni ei kirjassa ole enää oikein uutta asiatietoa, sillä olen lukenut mm. Santeri Alkion Puukkojunkkarit, joka on vielä nykyäänkin helposti omaksuttavissa. Myös Heikki Ylikankaan tutkielmat puukkojunkkariuden synnystä ja syistä ovat minulle tuttuja. Lisäksi olen muista lähteistä saanut tietoa kyseisistä herroista enemmänkin kuin omiksi tarpeiksi. Mutta sellaiselle, jolle asia on uutta, kirja voi olla mielenkiintoinen. Nykyään pitäisi kaikki historia minusta ollakin sarjakuvan muodossa, silloin asia olisi helpommin omaksuttavissa.

Tarinan mukaan Rannanjärvi on tappelussa saanut monta puukoniskua, mutta eivät edes lähisukulaiset sido haavoja saati muuten auta miestä. Hänet vain nostetaan hevoskärryille ja jonkin ajan kuluttua matkalla huomataan, että mies on heittänyt henkensä.

Lukemani kirjallisuuden ja yleisen historiantuntemuksen perusteella minun on myös helppo kuvitella oman mummani isänisän viimeisiä vaiheita.  Tämä oli kuulemma ajaa hurruutellut miesporukalla hevosella, ja humalapäissään noussut kovassa vauhdissa seisomaan laulaa hoilottaen samalla. Vauhdissa ukko oli horjahtanut kärryistä maahan. Perimätiedon mukaan loukkaantunut oli vain raahattu kotiinsa ja heitetty sänkyyn makaamaan. Ei lääkäriä tai muutakaan apua. Kun seuraavan kerran joku älysi sänkyyn vilkaista, oli mies siellä kuolleena. Ei 1800-luvun puolivälissä ole näköjään yhtä miestä surtu. Taru ei kerro, onko suvussamme ollut häjyjä. Jos on, siitä on kyllä oltu visusti vaiti.

Itse asiassa hämmentävää.  Tuntuu jotenkin todella oudolta tai hullulta, että omassa suvussa olisi häjyjä ja puukkojunkkareita, historiankirjat kun kertovat ennen eläneistä ihmisistä, ikivanhoista ajoista. Mutta nehän ne juuri ovat niitä meidän esi-isiämme ja ovat siten meidän sukulaisiamme joten niitä hurjiakin sattuu varmaan meidän jokaisen sukuun.

Äiti on pitänyt huolen, etteivät meiltä juuret unohdu. Katselin hyllyjäni ja löysin melkoisen määrän pohjalaisuuteen liittyvää kirjallisuutta ja muuta rekvisiittaa. On dokumenttia, historiaa, runoa, kansanlaulua, huumoria, aforismia, sarjakuvaa, ruokaohjetta, sanakirjaa, värityskirjaa, Raamattua ja Katekismusta. On myös korttipeliä, noppapeliä, muistipeliä. On koristeukkoa ja -akkaa, tulitikkuaskin pidikettä, sukkaa, t-paitaa, pyyhettä, peflettiä ja mitä kaikkea vielä saattaa jäädä mainitsemattakaan. Olen nähnyt Pohjanmaalla myytävän myös tunikoita, jotka on tehty kankaasta, jossa on painettuna eteläpohjalaiset paikkakunnat. Onneksi ei äiti ole ostanut. Enkä nyt sentään niin hullu ollut, että itse sellaisen olisin ostanut...

perjantai 27. joulukuuta 2013

Sentään jokusen löysin

Minulta kysyi joku hiljattain lempimusiikkiani. Voi hyvänen aika, miten vaikean kysymyksen esitti asianomainen. Musiikki ei ole koskaan merkinnyt minulle oikein sitä eikä tätä, enkä koskaan oikein kuuntele musiikkia. Johtuneeko siitä, että koulussa minulla oli aina kutonen tai seiska musiikista. Lapsena olisin kuitenkin halunnut oppia jonkin instrumentin soittotaidon, mutta sellaiseen ei ollut mitään mahdollisuuksia.

Aloin oikein miettiä, onko minulla mitään musiikkikappaletta, joka olisi tehnyt vaikutuksen, ja löytyihän sellaisiakin. Esittelenpä jonkin kappaleen tässäkin, ja laitan linkit kustakin You tubeen kuunneltavaksenne.

Üsküdara oli lapsuuteni lempikappale. Kotona ei ollut levysoitinta, mutta naapurissa sitä soitettiin, ja yhtäkkiä huomasin, että "onpa ihana laulu". Kyllä kappale viehättää minua vielä nykyäänkin kovasti.

Teiniaika on aikaa, jolloin varmaan jokainen kuuntelee musiikkia eniten. Tuon ajan lempparimusaa olivat itselleni Beatlesit, mutta olkoon kuitenkin Satumaa edustamassa sitä aikaa, kun tansseissa kävin. Ja koska elettiin Etelä-Pohjanmaalla, oli iltojen tavallisin tanssimusiikki tangoja. Olen kuullut näin jälkeen päin, että nimenomaan  Pohjanmaalla eivät artistit uskaltaneet olla laulamatta tanssipaikoilla tangoja, muuten "olis tullu kirvehestä".

Opiskeluajoilta nousi mieleen merkittävimpänä musiikkikappaleena Rakkaustarina - Love story. Joka kerta, kun kuulen tämän kappaleen, nousee mieleeni kuva kesäisestä päivästä Ruotsissa. Olin siellä kieliharjoittelun takia vanhainkodissa kesätöissä, avoimesta ikkunasta kuuluu Love story ja hiekkakäytävällä kävelee mummoja. Minun kaverini on jäänyt Suomeen, ja minä vain pesen mummojen takapuolia vierailla mailla, vaikka toiset laulavat Love storya. Kappale todella soi päivittäin joka paikassa. Kävin tuolloin katsomassa myös elokuvan, mikä näyttää vahvistaneen muistikuvaa.

Sitten alkoi työelämä, eikä musiikki mahtunut enää tuonkaan vertaa elämään. Kun koulussa oli tekemisissä valtavan ihmismäärän kanssa ja kuunnellut meuhketta kuusi-seitsemän tuntia päivittäin, ei sietänyt enää minkäänlaista meteliä kotona.  Mutta ei edes Neumannin Autiotalo ole tehnyt minuun mitään vaikutusta, sattuivat juuri ruuhkavuodet noihin aikoihin.
Kielten tunneilla kuitenkin kuunneltiin usein kirjan musiikkikappaleita, ja saksankirjasta nousee esiin Meikes Lied - Ich schaff´das schon. (Rolf Zuckowski). Vaikuttavin on hauskan rytminen kertosäe, mistä oppilaatkin kovasti tykkäsivät. Mutta myös laulun sanoma sopii hyvin elämänfilosofiaani: Per aspera ad astra eli vaikeuksien kautta voittoon. Laulun sankari Meike ei nimittäin koskaan luovuta mitään asiaa vaikeuksista huolimatta, vaan aina nousee pystyyn ja toteaa: "Ich schaff´das schon - minä kyllä selviän tästä!"

Ruotsin tuntien antia on Ulf Lundellin Öppna landskap. Kappale on kaunis, mutta minua alun perin pohjalaisena se puhuttelee juuri siksi, että minäkin viihdyn parhaiten avoimissa maisemissa. Itäsuomalaiset tiheät metsät ahdistavat joskus - vaikka niihinkin on jo tottunut.

Nuorena harrastin jonkin aikaa tanhuja. Kävimme ryhmän kanssa kansantanssifestivaaleilla sekä myös Ruotsissa ja Saksassa. Kuulin paljon eri maiden kansanmusiikkia ja innostuin musiikin erilaisuudesta eri maissa. Kun ruotsin tunneilla esitellään myös muita pohjoismaita, ihastuin kovasti islantilaiseen kansanlauluun Á Sprengisandi (Ríðum, ríðum rekum yfir sandinn). Edustakoon se näin ollen kansanlauluja. 

Espanjalainen musiikki on aina viehättänyt minua. Kun kansalaisopiston espanjantunteja varten etsin hiljattain laulua, jossa laulettaisiin kehonosista, jotta sanat jäisivät hyvin mieleen (niitä on muuten yllättäen useita), ihastuin kovasti La Pegatinan kappaleeseen ?Cómo explicarte?
*****
Tänään ilmestyi kansalaisopiston uusi kurssiesite kevätkaudelle, ja siellä oli myös kurssi laulutaidottomille. En tiedä, uskaltaisiko sellaiselle mennä. Voi olla, että se on kumminkin tarkoitettu niille, joilla on vielä jotain toivoa laulamisen oppimisesta. Minä puolestani taidan olla toivoton tapaus. Toisaalta, esitteessä luki nimenomaan:  "laulutaitoisilta pääsy kielletty".

lauantai 21. joulukuuta 2013

Taas vänkäsivät

Yksi lukukausi saatiin taas päätökseen. Koulun joulujuhlat on juhlittu, glögit juotu ja tortut syöty, pikkujoulut ja puurojuhlat vietetty. Hämmästyttävää vauhtia meni syksy niin, etten ehtinyt oikein mitään tehdä. Laskin, että olen silti käynyt kaupungissakin opettamassa jo pitkälti toistakymmentä kertaa. Joulun jälkeen on kaupunkiin menoa vain parina viikkona, sitten sieltä on vapaajakso, ja keväällä taas jatkuu.

Kaupunkioppilaista puheen ollen, alkoivat eilen taas vängätä minun kanssani, ettei muka ruotsia tarvita missään. Olen jo syksyllä näyttänyt heille dokumenttia, jonka olen jonkun oppilasporukan kanssa laatinut. Listaan olemme aikoinaan saaneet kerätyksi työpaikkoja, ammatteja, opiskelupaikkoja, vaihto-oppilaspaikkoja puhumattakaan tiedonetsinnästä ja turismista ja kaikenmaailman harrastuksista. Saahan listaan vaikka kuinka paljon esimerkkejä. Mutta kun näillä nuorilla raukoilla ei ole vielä elämänkokemusta, eivät voi uskoa kuin sen minkä omin silmin näkevät. Ja hehän eivät ole kadulla nähneet ensimmäistäkään ruotsalaista, joten johtopäätös: ruotsia ei tarvita.

Missä on logiikka? Eivät ole kadulla nähneet ensimmäistäkään englantilaistakaan, ja silti väittävät, että englantia tarvitaan joka paikassa! Jaa missä muka - en minä vain ole missään tarvinnut!

Kun esitin, että jos oppilaalla on hienot numerot kaikista muista aineista, mutta ruotsi keikkuu vitosena, eikö se anna tietynlaisen kuvan oppilaasta. Silloinhan ei voi olla kyse ainakaan älykkyyden puutteesta. Oppilaat puolestaan esittivät minulle kysymyksen: kumman palkkaisin työhön, sen jolla on kaikki kiitettäviä, mutta ruotsi vitonen, vai sen jolla on kaikki seiskoja ruotsi mukaanlukien.

Kyllä esittivät visaisen kysymyksen. Olen asiaa pohtinut nyt monelta kantilta ja tullut siihen tulokseen, että riippuu tietysti aivan siitä, millaiseen työhön ollaan henkilöitä ottamassa ja millaiset ne muut hakijat ovat. Mutta yksi asia on varma: jos henkilöllä on kaikki muut aineet kiitettäviä ja yksi pyörii hylätyn rajamailla, kertoo tuo huono arvosana hyvin paljon henkilön asenteista. En mielelläni ottaisi työhön ihmistä, joka valikoi työtehtäviään. Joka työssä kun tahtoo olla niitä epämiellyttäviäkin tekemisiä.

Ja mitä ruotsin tarpeellisuuteen tulee, olen huomannut käytännössä monesti tarvitsevani ruotsia. Olisi jäänyt vissiin Kanariallakin aamukahvit saamatta, jos ei olisi ilmestynyt juuri sopivasti ruotsalaista turistia neuvomaan kahvikoneen käytössä.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Kauan haaveilemani

 Viikonloppu meni melko tarkkaan himmelinteossa. Kansalaisopiston viikonloppukurssilla tuli valmiiksi monenmallisia, pieniä ja suuria himmeleitä. Itse sain tehdyksi tuon ylemmän pisaranmuotoisen. Luulin työtä hankalammaksikin ja ajattelin ensin, että kunhan nyt jonkin pienen edes saisi värkätyksi, hermot eivät kuitenkaan kestä. Mutta kun työ alkoi sujua, oli pakko tehdäkin ihan alkuperäisen mallin mukainen ja kokoinen.

Useita vuosia olen haikaillut, että olisi kiva, kun olisi himmeli. Ja eihän mitään ihminen saa, ellei ryhdy toimeen. Kun nyt oli kurssi tarjolla menin mukaan, ja olen melko tyytyväinen. Kun nyt tietää tekniikan, osaa varmaan tehdä vaikka minkä mallisia.
Tämä ei ole kurssilla tehty, vaan eräs kurssilainen toi kissan pahoinpitelemän himmelinsä,  ja korjasi sen kurssilla. Tällaisen kun joskus saisi itsekin tehdyksi.

torstai 12. joulukuuta 2013

Jos Kusti vain polkee

Tulipahan taas postikortti Kanarialta, tällä kertaa Teneriffan saarelta. Ja oikein kielellinen kortti: "paljon suukkoja" useilla eri kielillä.  Paitsi että suomalaiset nyt eivät tietystikään tavallisesti lähetä kenellekään suukkoja, pelkkiä terveisiä, jos sitäkään.
Postimerkkikin oli ihan espanjalainen, kuten asiaan kuuluu.
Kun itse aiemmin olin Gran Canarian saarella ja ostin postimerkkejä, hämmästelin, että meille oli myyty Sveitsin merkkejä! Kun kysyimme asiaa, ilmeni, että saarella operoi kolme eri firmaa: sveitsiläinen, paikallinen Correos ja vielä kolmas, jota en tarkemmin muista. Näin ollen postilaatkkojakin on kolmenlaisia, kaikki erivärisiä ja täytyy katsoa, mihin laatikkoon kortit kulloinkin tunkee. Tämä oli sveitsiläinen, jonka päällä lukee useilla kielillä, että posti toimitetaan suoraan kulloiseenkin maahan.

Posti vain kulki tosi hitaasti. Ylempi kortti on lähetetty yli viikkoa myöhemmin ja tuli samoihin aikoihin kuin minun sveitsiläisillä merkeillä lähettämäni.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Toinen onnistui toinen ei

Kun tässä aiemmin syksyllä kirjoitin keränneeni valtavat määrät suomuorakkaita, minua pyydettiin laittamaan niillä värjättyjä lankojakin näytille. Nyt lauantaina vihdoin meillä oli kaverin kanssa aikaa ryhtyä toimeen ja värjätä ennen kuin sienet mätänevät  lopullisesti. Ulkovaraston lattialla olleet sienet olivat jäässä, mutta kun ne laittoi kattilaan ja ne alkoivat sulaa, oli huoneessa mehevä löyhkä. Ei onneksi ollut kuin muutama vähän enemmän mätä sieni.
 Sitä parempi väri muuten kuulemma tulee, mitä vanhempia ja muumioituneempia sienet ovat. Ja tosi vahva sinertävän harmaa väri tulikin, mutta kyllä sillä valtavalla määrällä pitikin onnistua.

 Löysin jostain autotallin hyllyltä joitain oranssinvärisiä kääpiäkin, joita olin kerännyt talteen värjäystä varten. Luulin niitä okrakääviksi, joiden pitäisi olla erityisen hyvän värin antajia, violettia piti saataman. Mutta pah, onko tuo oikeanpuoleinen violettia! Jotain hailun kellertävää näyttää olevan. Käävät olivatkin siis jotain muuta. Mutta tämähän värjäyksen riemu juuri on: onnistuuko vai onnistuuko epä. Kyllä tuota vaaleaa lankaa voi käyttää kuvioissa ihan hyvin, ei se hukkaan mene.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Kanarialla 3

Tämä olkoon viimeinen osa matkakertomusta Gran Canarialta. Kun meiltä kysyttiin, mikä matkassa oli parasta, ei minun tarvinnut yhtään miettiä. Itselleni oli elämyksellisintä ja parasta vaellusretki vuoristossa. Reitti ei ollut kuin viitisen kilometriä, mutta aivan käsittämättömän upeissa maisemissa sai kulkea. Tästä se alkoi.
Minua viehättivät maisemat ja yllättävän suuri kasvillisuuden määrä. Vaikka  bussiretkilläkin  näki ikkunasta mahtavia näkymiä, oli tämä vielä paljon upeampaa.
En ole ennen ymmärtänytkään, että vaelluksilla näkee kaiken uusin silmin. Alan liittääkin  tuleviin matkoihin myös vaellusosuuden. Ei minusta ole himovaeltajaksi rinkka selässä. Mutta tällainen parituntinenkin oikeassa luonnossa antaa jo suuresti uusia voimavaroja henkisesti.
Huikaisevaa. Ja liskoja rapisteli heinikossa, haukkoja lenteli vuorten yllä ja pikkulintuja viserteli pensaikoissa.
 Tuonne kauas kraaterin pohjalle on joku rakentanut kämppänsä ja alkanut viljellä viiniä.
Kaktuksia ja piikkipensaitakin oli kaikenlaisia.

Tämä on saarikierrosretkeltä auton ikkunasta.Vasemmanpuoleinen kivipaasi on nimitetty munkiksi.

Eräänä päivänä oli myös retki pieneen Moganin kylään.
Tuolla se kylä sijaitsee vuorten välissä. Kylä oli kivan idyllinen, mutta siellä oli nyt suuret markkinat. On mukava välillä tietysti ostellakin kaikenlaista, varsinkin kun moni hankki jo joululahjoja.
Eikä suomalainen saata koskaan olla ostamatta maistiaisten jälkeen pulloa kotiin viemiseksikin. Hunajarommi nyt on tietysti ehdoton tai traakkipuun hedelmistä tehty juoma.
Eikä yhtään sovi halveksia sitäkään, että saa parin minuutin kasvo- ja niskahieronnan aloe vera -voiteen kera.
Mitä olisivat retket ilman kylien raitilla tepastelevia kanaperheitä tai myyjiä, jotka huutelevat "lampavilla, lampavilla" ja sovittavat hikisen turistin niskaan paksua villatakkia.
Samaisella retkellä kierrettiin Playa del Inglesin ja Mas Palomasin kautta, jotka ovat aivan käsittämättömän suuria turistipaikkoja. Tavallaan oma hohtonsa niissäkin, varmaan lapsiperheille sopivia lomakohteita.

Mutta hotellikompleksit ovat suuri ero vaellusretken koskemattomaan luontoon nähden. Joku kertoikin olleensa jo 70-luvulla saaren eteläisellä rannikolla kiertoajelulla eikä muista siltä ajalta ensimmäistäkään taloa, pelkkiä vuoria. Hyppäys turismiin on tapahtunut siis yhdessä hujauksessa.
Paljon olisi tietysti viikon aikana tapahtuneesta kerrottavaa, mutta ehkä näistä jutuista nyt on saanut edes jonkinlaisen kuvan. Jokaiseen makuun on Kanarialla jotain.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Kanarialla 2

Nyt seuraa toinen osa Kanariansaarten matkakertomuksesta, tällä kertaa kulttuuripuoli.
Kanariansaarten nimi tulee oppaan mukaan latinan sanoista canis (=koira) ja area (=alue). Eli siis koirien alue. Siksi Veguetan alueella on Santa Anan katedraalin edustalla koirapatsaita.

Koska matka oli seurakunnan järjestämä, oli myös kirkollista ohjelmaa. Oli mielenkiintoista käydä tuossa mainitussa kirkossa katolisessa messussa, joka kesti noin 45 minuuttia. Messuun kuului myös ehtoollinen, johon me luterilaiset emme osallistuneet. Matkajohtajana olleen pastorimme mukaan katolisilla ja luterilaisilla ei ole ehtoollisyhteyttä. Messussa ei laulettu, mikä tuntui meistä virsiin tottuneista oudolta. Vielä oudompaa oli, kun pappi ehtoollisen jälkeen joi viinit yksin suihinsa. Vaikka tilanne muuten oli harras, pakkasi tuo suomalaisia huvittamaan, ei voinut mitään.

Seurakuntamme pappi on Las Palmasissa puolisen vuotta turistipappina, joten siksi seurakuntaretki suuntautui Kanarialle. Kävimme myös pappimme pitämässä suomalaisessa messussa. Muutenkin pappimme järjesteli meille monia asioita, mikä teki matkasta entistä monipuolisemman ja mielenkiintoisen.
Kun nykyään ei ehtoollisella anneta viiniä, leipä vain kastetaan viiniin (ainakin täällä), pappi kehotti meitä menemään paikalliseen ravintolaan viinille. Ensin saapuneet ottivatkin kehotuksen tosissaan ;) ja tilasivat viiniä. Minä ja muut myöhemmin tulleet tilasimme mojiton (mintunlehtiä, jäämurskaa, sokeria, rommia, soodavettä). Hienon vihreän juoman nähtyään jotkut alkoivat katua omaa valintaansa.

Ehdottomasti kannattaa mennä retkillekin. Saarikierroksella oli yksi parhaista kohteista Ingenion kylän Museo de Piedra. Siellä oli valtavasti käsitöitä ja muuta mukavaa sekä pääkohde Belen: Kokonaisen asunnon kokoinen alue oli tehty Raamatunaikaiseksi pienoiskaupungiksi, jossa ihmiset suorittavat jokapäiväisiä askareitaan. Raamatun tapahtumia kuvattiin hyvin yksityiskohtaisesti. Beleniä on alettu rakentaa vuonna 1964 ja sitä tehtiin monta vuosikymmentä. Paljosta olisi jäänyt paitsi, jos tätä ei olisi nähnyt. Yllä pieni yksityiskohta.

Museoista mainittakoon vielä Kolumbuksen museo, jossa mm. pienoismallit kaikista Kolumbuksen laivoista. Yllä muistaakseni La Pinta. Seinillä isot kartat eri retkistä Amerikkaan. Mielenkiintoista oli myös seurata, miten karttoihin oli reittien varrelle merkitty mm. missä kohtaa oli valtavat sardiiniparvet, missä levää jne.

Kävimme myös Museo de Canariossa, jossa oli muumioita ym. museoon kuuluvaa. Parhaiten mieleen jäi yksi huone, joka oli aivan täynnä pääkalloja. Kaikki seinät täynnä hyllyjä pääkalloineen! Eikö vähempi olisi riittänyt.

Saarikierrosretkellä tutustuimme myös erään vanhan rouvan luola-asuntoon.  Yllä oleva ei ole se, vaan viereinen luola-asunto, joka oli myytävänä. Siitä olisi saanut kivan kesäasunnon! Polku jatkui korkealle vuorenrinnettä ja polun varrella näytti olevan useita samanlaisia asumuksia. Hieman alempana olikin muuten luolakappeli.


Kun katsoin vastakkaiselle vuorelle, näin jotain kummallista vuorenrinteellä. Kuvasin ja kotona tietokoneella suurennettuna näkyi, että se oli taas näitä hahmoja, joissa naisen sukupuolielimet olivat pääosassa. Sellaisia oli näytillä mm. jossain noista museoista. Kuvan hahmolla pullistuneet hauislihakset.
Yhtenä päivänä olimme Pueblo Canariossa katsomassa parituntista kansantanssiesitystä ja laulua. Minua kiinnostavat kansanmusiikki ja -tanssi kovasti, sillä olen nuorena tanssinut paikallisessa tanhuryhmässä. Myös puvut olivat komeita, huomaa miesten villasäärystimet!

Jotkut kävivät myös Suomi-seuran karaokeillassa, itse arvelin, että suomalaista kulttuuria näkee Suomessakin, joten käytin senkin ajan paikalliseen kulttuuriin tutustumiseen.
Eivät kansanlaulu ja karaoke jääneet ainoaksi musiikkitarjonnaksi. Puolet porukasta kävi kuulemassa yllä näkyvässä auditorio Alfred Kraus -talossa Mozart-konserttia.  Ihmisiä oli talo tupaten täynnä eli 1600. Olimme saaneet ihan viimeiseltä riviltä korkealta hattuhyllyltä vihoviimeiset paikat. Hiki tuli jo ennen konsertin alkua. Tosi hyvin soittivat ja akustiikka hyvä. Talokin oli sisältä hieno ja moderni, vaikka se ulkoa päin näyttää vanhalta linnalta. Joten kannatti hikoilla.
P.S. Matkakertomus saattaa  jatkua vielä seuraavassa postauksessa.



sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Kanarialla 1

 Gran Canarian -matkalta on palattu ja kotona olin kolmelta viime yönä. Kuten aina, matka oli monipuolinen ja hieno, tämä aivan ylivertaisen hyvin järjestetty. Mutta ne jotka halveksivat Kanarian-matkoja pelkkinä rantalomina ovat väärässä. Meillä oli kaikkea kaikille ja jokaiselle jotakin. Vaikka aloitan matkakertomuksen merestä, rannasta ja hiekasta, ei se ollut kuin kymmenesosa matkan annista. Asuimme Las Palmasissa.
Jos lumesta voi tehdä lumiveistoksia, voi veistoksia tehdä myös hiekasta. Yllä jonkun Kiviset ja Soraset -näkemys. Tosin kuvauksesta oli maksettava.
Rannalle oli alettu rakentaa myös Beetlehemin seimeä. Valitettavasti se ei tullut valmiiksi vielä meidän siellä ollessa. Siitä on tulossa valtavan komea luomus.
Eräänä päivänä oli jotkut hiekkaveistoskilpailutkin, jossa eri kansallisuuksia edustavat joukkueet kilpailivat parhaan veistoksen tekemisestä. Muistaakseni suomalaiset peräti voittivat. Ei vain ole tullut kuvaa.
 Kalastusveneitä.
 Sää oli suomalaiselle just sopiva, sellainen kesäkuun tavallinen kesäpäivä. Kävelimme aika pitkän matkan paljain jaloin hiekassa antaen meriveden huuhdella jalkoja. Mutta itselleni se ei ollutkaan loppumatkasta nautinto. Jalat kylmettyivät täysin ja toinen jalka rasittui niin, että koko viikon sain laahata sitä perässäni ja se paisuikin illaksi isoksi limpuksi. Mutta muuten oli kiva.
 Kerran yritimme mennä uimaankin, mutta aallot olivat niin korkeita, että itse en uskaltanut mennä kuin vyötäröön asti veteen. kaveri meni pitemmälle, mutta valtava aalto huitaisi hänen ylitseen, toinen uimakenkä luiskahti jalasta ja makaa nyt Atlantin pohjassa.
Eräänä toisena päivänä kun teki vaellusretken jälkeen mieli uimaan, menimme hotellin uima-altaalle. Vesi oli niin kylmää, että ei Saimaassakaan sellaista, mutta karistipa väsymyksen taivaan tuuliin.
Rannalla havaitsimme oudonnäköiset jalanjäljet. Isovarvas oli monien eri ihmisten jäljissä huomattavasti pitempi kuin muut varpaat! En ole ennen tällaista nähnyt. Alan vähitellen ymmärtää, miksi naisten kengät ovat usein piikkikärkisiä, kyllähän niihin nyt yksi ukkovarvas mahtuu, mutta yritäpä tunkea kaikki viis yhtaikaa, saat ikuisen vaivan. 
Johonkin rannan kolkkaan oli kasautunut parinkymmenen sentin paksuinen leväkasa. Aivan ihanan tuntuista sotkea siinäki paljain jaloin.

Simpukoita ei rannalla näkynyt. Mutta mikä estää keräämästä simpukankuoret paellansyönnin jälkeen talteen.
Meren katseluun ei väsy koskaan. Se ei ollut tyyni silloinkaan, kun ei iholla tuntunut tuulenvirettä. 
Vaikka koko ranta on rakennettu täyteen turistien hotelleja, oli rantakatua silti kiva kävellä. Täällä oli sentään liikettä ja elämisen meininki päin vastoin kuin meidän taantuvassa kotikylässämme Suomessa.