keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Kaikki ei tykkää kevennyksistä


Kaupassa käydessä sattui tiskille ennen minua vanhempi mies. Myyjän kysyttyä, tuliko muuta, mies vastasi: "Ei sitten muuta kuin mummolle suuta!" Päälle päätteeksi mies hekotteli tyytyväisenä murjaisemansa vitsin takia ja katseli ympärilleen, saisiko hyväksyviä katseita muilta asiakkailta. Mutta naispuolinen myyjä oli niin myrtsin näköinen, että ellei olisi ollut palveluammatissa, olisi varmaan vedellyt miestä ympäri korvia.

Minusta tuntuu, että kumpikin valittaa seuraavalle vastaantulijalle omasta puolestaan. Myyjä kiukuttelee, miten asiakkailla on aina ne samat vitsit vuodesta toiseen, asiakas puolestaan ihmettelee myyjän huumorintajuttomuutta.

Minulle tuli mieleen, miten syksyllä työterveyshoitaja passitti minut sydänrasituskokeeseen. Oikein piti mennä kaupunkiin polkemaan pyörää muutamaksi minuutiksi pieneen koppiin. Siellä istui lääkäri niin laiskan ja tympääntyneen näköisenä, että ihan kauhistutti, että sinne piti mennä häntä vaivaamaan. Siellä piti riisua kiristävät vaatteet pois, ja sain ylleni jonkin kauhtanan, joka vaikutti siltä kuin se olisi ollut jättiläismäinen vauvan ruokalappu, laput vain sekä maha- että selkäpuolella. Tästä mainitsinkin oikein ääneen, mutta lääkäri murahti siihen malliin, että sopii pitää turpavärkki pienemmällä. Oli vissiin sekin kuullut samat kevennykset jo useampaan kertaan.

maanantai 27. syyskuuta 2010

Setukoita ja papukoita


Työkaveri kertoi, miten hän oli kerran puhunut enostaan, jolloin eräs tuttavaperheen lapsi oli hämmästellyt: "Ai Eno! Sehän on samanniminen kuin meidänkin Eno!" Eli lapsi oli luullut enoa etunimeksi.

Itse asiassa kertoja puhui enokasta.  Vaikka olen asunut jo kauan Savossa, ei sanan merkitys oikein ensi kuulemalla auennut. Kukahan sitten on setukka?  Tai olisikohan tätikkä kuitenkin tutumpi? Viime mainittua olen minäkin kuullut useastikin käytettävän. Enokka, setukka ja tätikkä ovat enon, sedän ja tädin hellittelymuotoja, joita syntyperäiset savolaiset viljelevät puheessaan ihan jokapäiväisesti. Kukas sitten on papukka? No pappa tietysti!

Hellittelymuotoja voidaan tehdä täällä vaikka mistä nimestäkin. Kummallista, etteivät nuo sukulaisuussanat olleet ennen tulleet eteeni, vaikka olen joskus kirjoittanutkin kyseisistä diminutiiveista. Eräs toinen kertoi, kuinka tällainen tätikäksi nimittely oli alkanut ärsyttää erästä hämäläistä vierailijaa, ja tämä oli alkanut puhutella saman mallin mukaan Eilaa elukaksi. Oikeastihan muuten tuokin hellittely on Eilukka.

P.S. ei voi mitään, mutta mielessäni setukka assosioituu  setukaisiin, jotka ovat Kaakkois-Virossa elävä alkuperäiskansa.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Ihan kivaa



Eilen sain sähköpostia Gabi-opettajalta Saksasta. Hän pääsee vihdoin tulemaan Suomeen ensi lauantaina. Häneltähän jäi keväällä tulematta Islannin tuhkapilven takia, ja hän saa käyttää tällä tavalla jo keväällä lunastamansa lentolipun. Minulla kun alkaa helpompi jaksokin, odotan jo innolla hänen tuloaan. Tiedä mitä kaikkea kivaa keksimme. Saksasta olisi taas tulossa ensi keväänäkin työharjoitteluun oppilaita. Olen yrittänyt rekrytoida oppilaitani tarjoamaan majapaikkoja, mutta jotenkin nihkeällä menestyksellä.

Ylioppilaskirjoitusten ruotsin koe oli perjantaina, ja suurimman osan osioista olen jo lukenut. Ei vain meinaa keretä työhommia tehdä, kun on nyt vaihteeksi niin loistavan hyvät ilmat ja sieniä pitää kerätä ja vaikka mitä muuta harrastusta. Eilenkin hörlötimme 8 litraa puolukka-omenamehua. Pakkanen vain on jo niin täynnä kaikkea puutarhasta ja metsästä saatua, että täytyy oikein kepin kanssa tukkia tiiviimmäksi.

Ja koska olen valittanut monta kertaa etäopetuksesta kaikenlaista negatiivista, kerronpa vaihteeksi vähän positiivisempaakin. Perjantaina piti saksan ryhmällä olla kuuntelukoe. Olin kehottanut etäoppilaita tekemään jo kotona valmiiksi ABC-laput, joilla sitten näyttävät minulle oikean vastauksen heti, kun on kyseinen kohta kuunneltu. Minun lähioppilaani saivat tehdä normaalisti paperiin, mutta heidätkin piti kääntää selin televisioon, etteivät näe, mitä etäoppilaat minulle vastaavat.

Kun otin yhteyden etäpäähän, yhteys tuli heti, mutta luokka näytti olevan pitkään ihan tyhjä. Sitten näytti joku kääntävän luokan oven kahvaa, mutta ovi oli lukossa. Meitä huvitti seurata, miten oppilaat siellä yrittävät luokkaan ja vieläpä motkottaen, mutta kukaan ei tiedä avata heille ovea. Mitenkään emme vain voineet auttaa. Tulihan heille sitten lopulta siellä joku avaamaan, ja koe pääsi vauhtiin. Oikein hyvin meni, kaikki istuivat television ääressä vierekkäin ja nostivat aina vastauskirjaimen, ja vieläpä oikeita vaihtoehtoja!

perjantai 24. syyskuuta 2010

Lintujako sieltä tulee vai mies


Eilen kuuntelimme miehen kanssa ulkona kovaa pulinaa. Ahaa, hanhet ovat muuttopuuhissa kohti etelää! Ääni koveni ja koveni ja olimme taittaa niskamme, kun yritimme paikantaa taivaalta lintuja. Mutta ei taivaalla mitään lintuja ollut. Sen sijaan tiellä näytti kulkevan paikallinen itsekseen puhuja. Pääsi höynäyttämään meitä. Mieheni oli pari päivää aiemmin mennyt samaan lankaan, luullut muuttolintujen lähenevän, kun höpisijä juoksi tiellä itsensä kanssa väitellen.

Tuo samainen höpöttäjä on jo monta vuotta kulkenut ohitsemme kassi kädessä juoksujalkaa kiiruhtaen. Ihme, että jaksaa juosten kulkea, sillä hän on jo ainakin 70-vuotias. Mies menee joskus mökilleen linja-autolla, mutta päästäkseen halvemmalla hän juoksee aina ainakin viisi kilometriä jo menosuuntaan ja nousee kyytiin vasta matkan varrelta. Kerrankin oli mieheni ajamassa nurmikkoa kesäkuumalla, ja höpisijä sattui samaan aikaan juoksemaan ohitsemme. Kuulin pihaan, kuinka hän hölpötti: "Siellä mies leikkaa ruohoa ilman paitaa, ilman paitaa ruohoa leikkaa mies. Mies leikkaa ruohoa...."

Joku oli kerran sattunut kauppaan samaan aikaan höpöttäjän kanssa. Turistit olivat silmät suurina ihmetelleet, kun hyllyjen välistä kuului: "Ei oo vanhaa leipää, ei oo laitettu kärryihin, kallista on leipä, missähän vanha leipä on!" Mutta sitten vasta turistien silmät olivat pudota päästä, kun kaupan ikkunasta näkyi, kuinka joku toinen paikallinen pelasi kaupan pihassa pesäpalloa, tosin ilman palloa ja mailaa. Syötti näkymätöntä palloa itselleen ja löi näkymättömällä mailalla. Höpisijä kun tämän näki, alkoi hokea: "Siellä joku hullu pelaa pesäpalloa, hullu pelaa pesäpalloa!" Muilla paikallisilla oli kuulemma hauskinta katsoa turistien ilmeitä.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Kääk millaista koulunpitoa

  
Onneksi alkoi viimeinen viikko tätä jaksoa. Luulisi helpottavan, kun ei ole sitten enää etäopetustakaan  ennen kuin talvella. Ihan jo surkuhupaisaksi on käynyt tuntien pito etänä abeille. Kun yhteys pitää ottaa kolmannen kunnan tyhjän luokan kautta, saattaa luokkaan tulla kitaransoittajia tai siivoojia tai muuten vain on käytävään ovi auki, jolloin sieltä kuuluu kaiken maailman metelöintiä häiriten meidän opiskelua. Tai sitten siellä ei aina muisteta laittaa koneita päälle meitä varten, heillä kun ei ole omia oppilaita sillä kurssilla. 

Tai sitten jos yhteys sattuu joskus pelaamaan hyvin, ei oppilaita kiinnostakaan minun tarjontani. Ihan sama, pitääkö sanoa jag kom vai jag kommade, "" ymmärtäähän ne kuitenkin" ja "  olenhan minä aina ennenkin sanonut näin!"

Viime perjantaina oli ylioppilaskirjoituksissa äidinkielen tekstitaidon koe, joten abeista oli minulla paikalla vain yksi ja etäoppilaista yksi. Ei saatu yhteyttä kolmannen paikkakunnan kautta. Huvikseni kokeilin suoraa yhteyttä. Ihme ja kumma, yhteys toimikin ja näin kerrankin kunnolla, minkä näköinen oppilaani on, kun hän näkyi koko ruudun kokoisena. Tähän asti on pitänyt arvuutella, kuka kukin on olemuksen perusteella ja siitä, missä kohtaa luokkaa istuvat. Paitsi tytön olen kyllä erottanut pojista aiemminkin!

Mutta olisi ollut liikaa vaadittu, jos sekin tunti olisi mennyt suunnitelmien mukaan. Meiltä lähtevä kuva jumettui paikalleen, joten sama vaikkei olisi kuvaa ollutkaan. Ääni sentään kuului. Päätimme tehdä vanhoja ylioppilaskirjoituksia, sillä etäoppilaallakin oli mukana saman vuoden vihko  kuin meillä. Mutta kun piti tarkistaa vastauksia, olikin etäpään oppilaalla syksyn vihko, meillä kevään! 
Ei kai siinäkään vielä suurta ongelmaa olisi ollut, jos olisin vain käynyt hakemassa vastaukset kyseiseen vihkoon. Mutta kun minä en löytänyt mistään sitä vihkoa. Eli meillä ei ole siis sinä syksynä ollutkaan keskipitkän ruotsin kirjoittajia, joten ei ollut siten koko koetta. Voi itku, tällä kurssilla ei ole sitten mikään onnistunut! En osaa sanoa ensimmäistäkään asiaa, mikä olisi mennyt hyvin.

Kohtuullisuuden nimissä on mainittava, että kolme neljästä tämän jakson kursseista sujuu ihan kohtalaisesti, jokin ehkä peräti hyvinkin. Tämän lisäksi vaihto-oppilaan opetus menee mukavasti, mutta juuri tuo abikurssin sujumattomuus saa kaiken muunkin näyttämään niin mustalta.  Kääk.

Enkä osaa sanoa, onko seuraava asia minun kannaltani positiivinen vai negatiivinen: Tänään minulla piti alkaa kansalaisopistossa suomen kurssi ulkomaalaisille, vaihteeksi jatkokurssi. Vain kaksi oli ilmoittautunut, mutta menin kuitenkin paikalle katsomaan, jos joku vaikka tulisi ekalle tunnille ilman ennakkoilmoittautumista. Ei ollut muita. Harmittaa, sillä nämä ilmoittautuneet olisivat olleet innokkaita. Toinen oli venäläinen, toinen saksalainen. Olin jo kovin riemuissani tästä saksalaisestakin, mutta kurssia ei nyt sitten tulekaan. Todella harmi. Meillä ehti olla jo niin mukavaakin sen varttitunnin aikana, jolloin odottelimme mahdollisia muita opiskelijoita. Toisaalta, näyttää minulla tätä askaretta riittävän ilman sitä kurssiakin.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Harvoin tällaista saalista


Vähän sieltä ja täältä kuuluu, ettei bloginikaan päivity enää vanhaan tahtiin. Mutta nyt on ollut niin huisketta koulupuolellakin, että ei ole tullut mieleenkään minkäänlainen kirjoittelu. Viikonloppuvieraat kävivät metsässä ja kaapaisivat itselleen muhkean herkkutattisaaliin. Luulimme, ettei tänä vuonna mitään sieniä tule, mutta nämä hyväkkäät saivat parissa tunnissa ihan hulvattoman saaliin. Siitä innostuneena menimme mekin tänään metsään ja tällainen saalis tuli.

Tarkemmin kun tatteja alkoi perata, oli mukaan tullut kelvottomiakin yksilöitä. Vaikka päällisin puolin sieni oli virheetön, saattoi jonkun jalan katkaistua löytyä kymmeniä pieniä käytäviä jalan sisältä. Jos sellaisen jalan siivuttaa ja panee pannulle paistumaan, luuraa pian joka reiästä pieni valkoinen mato ihmetellen, kuka siellä alkaa kämppää kärventää. Sellaiset reiälliset on viisainta heittää kompostiin.

Puolukoitakin löytyi ihan kolmenkin perheen tarpeisiin. Yksi kaveri vain ei suostunut käyttämään poimuria. Poimurit kuulemma vain hidastavat: ensimmäisellä huitaisulla poimuri vilahtaa marjojen ohi, toisella saattaa loukkuun jäädä muutama marja, ja kolmannella kauhaisulla lentävät poimurista nekin vähät marjat pois!

Mutta ihmeen erilaisia ovat vuodet sadon suhteen. Viime vuonna löytyi värjäysseitikkejäkin vaikka kuinka paljon, nyt ei ensimmäistäkään, sen sijaan löytyi pari samettijalkaa, jotka laitoin kiireesti pakkaseen odottamaan lisäsaalista. Viime vuonna oli rutkasti kanttarelleja, nyt ei yhtään, onneksi keräämme aina hyvinä vuosina kaikkea varastoon, joten ei hätää, kyllä talvella sieniä riittää.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Oi niitä aikoja


Paikallinen kansantanssiryhmä täyttää 30 vuotta. Sen kunniaksi yhdistys järjesti eilen mukavat kunnon iltamat. Paikalle oli kutsuttu myös naapurikaupungin yhdistyksen väkeä. Kaikki vuosien varrella ryhmää ohjanneet kukitettiin ja kuultiin historiikki yhdistyksen taipaleelta. Lopuksi kaiken kansan tanssia. Polkat, jenkat, valssit, tangot ja foxtrotit tuli tanssituksi ihan tuosta vaan, mutta ei ilman hikeä. Selkäkin vetreytyi ja mieli nuortui taas ainakin 20 vuotta. Paitsi että muiden mielestä ei kai ole nuorruttu, sillä eräs tanssittaja kysyi minulta, vieläkö mieheni elää! :(
Mikäs muuten sen olisi tappanut!

Olin itsekin aktiivisesti mukana tanhuryhmässä ihan alkuvuosina. Seinälle heijastetut kuvat saivat muistikuvat taas eläviksi. Tanhuryhmässä mukanaolo on paras harrastus, mikä minulla on koskaan ollut, ja nyt harmittaa, että ei tauon jälkeen ole tullut mennyksi uudelleen mukaan.  Harjoituksissa oli aina mukavaa, kesällä oli esiintymisiä ja esiintymisten takia tuli tehdyksi itselle kansallispukukin. Kävimme jopa Saksassa ja Ruotsissakin ja noista maista oli tanssiryhmät puolestaan meidän vieraina. Minä jouduin aina tulkiksi, suurin osahan silloisista  ryhmän jäsenistä ei ollut koskaan lukenut koulussa mitään kieliä.

Toisenlaiset olivat ajat silloin 80-luvun alussa. Ei ollut ihmisillä varaa lähteä ulkomaille ihan noin vain ja maksaa kalliita hotelleja. Mutta tuollaisista ajoistahan ne parhaat muistot ovat jääneet. Keräsimme rahaa järjestämällä tansseja maamiesseurantalolla, jopa mansikanpoimintaan komennettiin koko porukka kerran. Silti rahaa ei kertynyt tarpeeksi, joten yhdistyksen piti ottaa vekseli Saksan-matkaa varten. Matka piti tehdä halvimmalla mahdollisella tavalla. Vuokrattiin linja-auto ja kuskina meillä oli linja-autoajokortin omistava ryhmän jäsen, jolle ei tarvinnut maksaa palkkaa tai päivärahoja.

Matkasimme Suomen, Ruotsin ja Tanskan halki Pohjois-Saksaan Nordenin kaupunkiin Pohjanmeren rannikolle. Matkan varrella verryttelimme jäseniämme Ruotsin puolella harjoittelemalla tanhuja levähdyspaikoilla. Yövyimme linja-autossa Saksan puolella ja aamulla sangen aikaisin saavuimme Nordeniin. Oli muuten pääsiäisaamu ja paikallinen ohjaaja oli sopinut tanssiesityksiä aamuksi kaupungin torille. Ei auttanut kuin vaihtaa kansallispuku päälle linja-autossa ja ryvettyneen näköisenä astua lavalle. Kansaa oli tori mustanaan ja minä yritin selittää tanhujen sisintä olemusta kansalle saksaksi. Minulla on muistikuva, että ei oikein hyvin mennyt. Majoittuminen oli paikallisen tanssiryhmän jäsenten kodeissa, ja meillä oli oikein mukava nelipäiväinen vierailu.

Tuosta tulkkauksesta on vielä pari muistikuvaa. Ei ollut tuolloin EU:ta ja meidän oli käytävä aina joka rajalla tullissa kuskin kanssa papereinemme. Minähän en mitään ymmärtänyt linja-autojen  kantavuudesta ja moottoreista, ja mitä kaikkea siellä kysyttiinkään. On vaikea kääntää toiselle kielelle sellaista, mistä ei itse tiedä mitään omalla kielelläkään. Puhumattakaan sitten siitä, että Tanskan rajallakin puhuivat vain tanskaa. Kuvittelin, että juu, kyllä minä yliopiston tanskankurssin perusteella nyt sen verran ymmärrän mitä tarvitaankin. Mutta kun mies tullissa kysyi: "Glumpglomp krousch", minulta meni sormi suuhun. Onneksi takanani seisoi ruotsalaisia miehiä, jotka käänsivät puheen ruotsiksi, ja tilanteesta selvittiin.

Toinenkin tapaus on jäänyt erikoisesti mieleen. Tanskan puolelta Saksaan mentäessä tullimies kysyi jotain, josta en liioin saanut mitään selvää, luulinkin hänen puhuvan tanskaa. Kun kysyin, puhuuko hän saksaa, vastasi mies, että kyllä hän kovasti ainakin yrittää. Mies kysyi, minne olemme matkalla. Vastasin: "Nach Norden" eli Nordeniin. Tuo tarkoittaa saksaksi myös "pohjoiseen", joten mies irvaili, että hänestä me olemme menossa etelää kohti. Siihen minä selittämään, että Nordenin kaupunkiin. Pää kallellaan mies jäi meitä katselemaan, kun ajoimme rajan yli.

P. S. Kuvan laitoin siksi, että siinä on paljon erilaisia suomalaisia kansallispukuja. Ihan vasemmalla sekä istujasta vasemmalla jokin karjalainen puku. Karjalaiset tunnistaa kokomustasta tai tummansinisestä hameesta, jonka helmaa reunustaa punainen nauha. Vihreäessuinen ja äärimmäisenä oikealla pohjalaisia pukuja. Ne tunnistaa kirkkaanpunaisista ja flammuraitaisista hameista. Flammuraitainen tarkoittaa sitä, että langassa on jo kudottaessa tietyin välein erivärinen läiskä, ja tuo värillinen kohta kudotaan hameeseen aina tiettyyn kohtaan niin, että saadaan selvä kuvio. Istujalla edessä Puumala-puku, tyypillinen savolainen raidallinen hame.
Itselläni on tuollainen vihreäessuinen eteläpohjalainen, Härmän-Isonkyrön puku.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Lyhentäkäämme tietoisesti



Aina kun oppilaat alkavat ruikuttaa saksan tai ruotsin kielen kummallisuuksista, vetäisen heille hihasta pari suomen kielen erikoisuutta. Yleensä silloin suurimmalla osalla jää suu auki hämmästyksestä. Harva äidinkielen puhujahan tulee ajatelleeksi omaa kieltään kummajaisena. Minua ilahduttaa aina, kun ulkomaalaiset huomaavat jotain merkillisyyttä suomen kielessä. Tavallisesti opiskelijat innostuvat silloin kovasti, ottavat ryhdikkäämmän asennon ja hokevat: ”interesting, interesting”.  Kuulisinpa tuollaista suomalaistenkin suusta, kun opetellaan vieraita kieliä!

Nyt viimeksi ilahdutin thaimaalaista vaihto-oppilasta, kun tämä huomasi, että onpa kummallista, että lukusanojen kanssa ei tulekaan koskaan monikkoa, vaan yksikön partitiivi: yksi koira, viisi koiraa. Ei suinkaan viisi koirat kuten jokainen loogisesti sanoisi, eikä tuo partitiivikaan ole edes monikossa. En tiedä millainen logiikka on ollut tietotekniikkaihmisillä, kun bloggerin hallintasivulla taitaa vieläkin lukea: yksi lukija, viisi lukijat! Voi ei. Onko pakko ollut kääntää tämäkin suoraan englannista! Eikö edes oma kielitaju ole sanonut mitään?

Että verbi taipuu tekijän mukaan ei ole opiskelijoille yleensä outoa: minä asun, sinä asut jne. Niin on monissa tutuissakin kielissä. Seuraavan kerran saan opiskelijat kuitenkin hihkumaan ihmetyksestä, kun päästään kieltolauseisiin. Minä en asu, sinä et asu jne. Että verbi pysyy samana, mutta kieltosana taipuu, on jo erikoisempaa.

Kaksinkertainen omistus sanoissa: esim. minun taloni, sinun talosi jne tuntuu olevan suomalaisistakin työlästä. Ja ymmärtääkseni Etelä-Suomen yleispuhekielestä on omistuspääte hävinnyt jo kokonaan. Luulen, että moni jättää sen tahallaan pois myös puhuessaan ulkomaalaisen kanssa saadakseen asiansa paremmin menemään perille.

Eivät ole kaikki suomalaisetkaan oikein sinut oman äidinkielensä kanssa. Hiljattain television uutistenlukija oli selvästi jo etukäteen yrittänyt harjoitella lausumaan järjestyslukua: kahdennenkymmenennenneljännen. Tankkausta oli vähän silti, ja hymy häivähti huulilla, kun lukija pääsi onnellisesti sanan loppuun. Tämäkin on kai niitä asioita, joita tietoisesti yritetään karsia kielestä sen hankaluuden takia. Ellen väärin muista, luennoilla aikoinaan mainittiin, että nykyään olisi mahdollista taivuttaa vain viimeistä lukua: kaksikymmentäneljännen.

Jos kieltä yritetään ulkomaalaisten tai laiskojen suomalaisten takia helpottaa, miksei samalla lyhennetä kirjakieleenkin vaikkapa kaikki lukusanat, kun niitä kuitenkin käytetään puhekielessä.  Kun on saanut oppilaat oppimaan vaikkapa lukusanan kolmekymmentä kolme, kysyy joku, mitä ihmettä on lukusana kolkytkol tai kolkol. Ovat kuulleet sellaisia useammin kuin noita pitkiä virallisia muotoja.

Ovatko kaikki kuulleet tämän ihmeellisyyden:
Ilman kirjaa on sama kuin kirjatta. Miten kuuluu samanlainen muoto naispuolisesta ritarista, siis sanasta ritaritar? No tietysti ritarittaretta! Näin pitkälle en ole koskaan ulkomaalaisten suomen opetuksessa päässyt, mutta tulipahan vain mieleen kielemme ihanuuksista.

Onkos kannattaa pitää hevosta sama kuin pitää kannattaa hevosta!

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Jo alkuvuodesta stressiä


Minulla ei mene nyt hyvin. Abiruotsin kurssin pito tuntuu tosi hankalalta. Etäyhteys on kyllä saatu kolmannen paikkakunnan kautta, mutta pelkällä yhteydellä ei tee mitään, jos oppilaat eivät näe opettajaa tai ope ei näe oppilaita tai oppilaat eivät näe, mitä ope kirjoittaa paperille. Mikrofonikin on jotenkin ihmeellinen, kuulen oppilaiden puheesta vain ensimmäisen sanan alkutavut, sen jälkeen ääni sekoittuu molinaksi langoilla. Ilmeisesti minun puheeni kuulostaa heistä samanlaiselta, koska en oikein saa sieltä kunnon vastauksia.

Onneksi vanhemmatkin ovat siellä jo ottaneet yhteyttä koululle. Sen paikkakunnan ruotsinope pitää nyt vähän tukiopetusta minun oppilaille. Mutta en kuollaksenikaan ymmärrä, miksi heidän pitää pitää sitäkin juuri ruotsin tuntien aikana, kun kerran jonkinlainen yhteys on olemassa. Suoraan sanottuna olen vähän sitä mieltä (enkä kovin vähääkään), että oppilaat voisivat kyllä itsekin vähän topakoitua. Yhden naamaa en ole vielä koko aikana nähnyt, hän kun makaa pulpetilla koko ajan. Yhdellä ei näytä olevan kirjaakaan, ja kun kuulivat, että saavat paikkakunnan omalta opelta vähän tukiopetusta, ei kolmaskaan enää avannut kirjaa. Just joo. Ei se pari tuntia kyllä ihmeitä tee, mutta saahan sitä luulla.

Ensi tiistaina on jo yo-kokeen kuullunymmärtämisen koe, ja ajattelin perjantaina ottaa koko 45 minuutin kuuntelun harjoituksena. Taas kuitenkin ilmeni ongelma: meillä onkin silloin täällä taksvärkkipäivä, ja vain kolme minun oppilaistani on tulossa kouluun. Mutta luulen, että muutkin haluavat tulla ainakin tuon harjoituskuuntelun ajaksi. Etäpaikkakunnalla ei tietystikään ole taksvärkki samaan aikaan, tiedä sitten milloin sekin on. Toivottavasti ei ainakaan tämän kurssin aikana.

Saksanopetus on (kop kop, koputtaa puuhun) sujunut kolmannelle paikkakunnalle sen sijaan ilman mitään ongelmia. Kuva näkyy hyvin ja äänikin kuuluu, ihan kuin ei mitään välineitä meidän välillämme olisikaan. Mutta pitihän siihenkin tulla taas jokin mutka: meillä kun on se taksvärkki, ei se tuolla paikkakunnalla olekaan samaan aikaan. Siellä oppilaat saavat käydä taksvärkissä kuka milloinkin parhaaksi näkee. Minä ehdotin, että menisivät nyt perjantaina, mutta eivät vielä osanneet sanoa siihen mitään. Ristiriitaista on sekin, että juuri nämä minun lähioppilaat olivat alkukurssista Maltalla, ja poissa toista viikkoa, ovat ne nyt sitten taas juuri he, jotka puuttuvat.
Voi hyvät hyssykät, kun voi heittäytyä joskus hankalaksi.
 Anteeksi valitus, mutta kun alkaa stressata jo syksystä.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Arvatkaa missä



Arvatkaa, missä kävimme viikonloppuna? Vihjeenä mainittakoon, että kuvassa oleva naakka näytti olevan paikkakunnan ainoa elävä olento lauantai-iltana! Ihan paikkakunnan keskustassa!

Kauhistuimme, millaista menoa paikkakunnalla asukkaat (mikäli niitä jossain piileksii) ovat pitäneet, kun portaatkin on särjetty, ihan kuin Isoontalon Antin laulussa. Oikein piti mennä katsomaan lähempää, miten pahasti onkaan käynyt. Mutta yllätys yllätys ja aprillia, portaiden kuuluukin olla rikkonaiset, siihen on tehty suihkulähde! Tämä on olevinaan taideteos.

Tästä vihjeestä ei saa enää pisteitä, se on jo niin helppo. Tässä vaakuna kunnantalon seinässä. Kunnankirjaston edessä oli myös kirjailijapatsas, kirjailijan, joka on syntynyt tässä pitäjässä ja joka on Suomen ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut kirjailija. Täällä kunnan elokuvateatterin nimi on Juha, kansalaisopisto on Jukola ja apteekki kantaa nimeä Seitsemän veljeksen apteekki.



Missähän me myös kävimme? Ei, ei ollut eläintarha eikä rottalaboratorio vaan Heurekan tiedekeskus. Kuvassa rotat pelaavat koripalloa, yksi on juuri tekemässä koria. Hauska osoitus siitä, miten eläimet saadaan palkitsemisen avulla tekemään mitä vain. Kirjavat rotat on ehdollistettu tekemään koreja oikealla olevaan koriin, vaaleat vasemmalla. Jokaisesta korista rotta saa makupalan palkkioksi. Ja koreja tuli vaikka kuinka paljon!


 Nämä pihalla olevat kivenmurikat ovat eri puolilta Suomea olevia näytekappaleita kivilajeistamme. Mielenkiintoisia nekin.
Heurekassa olemme käyneet ennenkin, mutta  joka kerta siellä on jotain, jota ei ole aiemmin huomannut. Ja tottahan toki siellä oli myös kieliin liittyvää: kielikarttoja maailmalla puhutuista kielistä. Myös maapallo, jonka äärellä voi kuunnella, miltä eri puolilla maailmaa puhutut kielet kuulostavat.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Kissoilla yhdeksän henkeä

Kissalla tuntuu todella olevan yhdeksän henkeä, kuten sanonta kuuluu. Tyttären toinen kissa oli pudonnut kaksi viikkoa sitten kolmannen kerroksen parvekkeelta alas, eikä sitä sen jälkeen löytynyt mistään. Eilen illalla vasta oli löytynyt viereisen omakotitalon talon alta, joku naapuri oli nähnyt. Mitenkähän monta henkeä kissa on kahden viikon aikana niistä yhdeksästä jo menettänytkään?

Tämä kissa on aina ollut kovin arka, eikä koskaan vastaa kutsuihin eikä tule kutsusta luokse, kuten kissat yleensä. Oikea ihme, että se vielä löytyi, mutta olihan tämän toisessa perheessä asuva emäkin aikoinaan kadonnut hoitopaikassaan, mutta ilmestynyt kahden kuukauden kuluttua viiden kilometrin pässä olevaan kotiinsa.

Tänään lähdemme Helsingin tienoille hakemaan noita kissoja meille pariksi viikoksi hoitoon, kuten on ollut jo kauan tarkoituskin. Välillä vain luulimme, että kahden kissan sijasta joudumme tyytymään yhteen. Kuvassa oleva kissa on kadonneen karkulaisen veli, joka ei aluksi suostunut syömäään omaa ruokaansakaan, ellei siskonkin kuppiin laitettu ruokaa. Jonkin ajan kuluttua se oli tottunut kaverin poissaoloon niin, että kun tämä tuli takaisin, oli ihmetellyt kauan, mikä mörriäinen se tuo on.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Koko tunneskaala käyttöön


Liian aikaisin kehuin etäopetuksen sujuvuutta. Viikko oli opetettu hyvällä menestyksellä ruotsia omien oppilaiden lisäksi etäpaikkakunnalle, kun siellä tilttasivat koneet. Meni toista viikkoa, että oppilaat eivät saaneet siellä ruotsissa mitään opetusta, laitoin vain sähköpostissa ohjeet, mitä tehdä. Toisaalta en ole kovin huolissani, sillä tämä on viimeinen kurssi eli abiluokan ruotsi. Jos oppilaat ovat omatoimisia, he pystyvät kyllä lukemaan itsekin, ja minähän kykenen neuvomaan heitä sähköpostitse ja puhelimitsekin. Kysymyshän onkin tietysti siitä omatoimisuudesta!

Eilen sitten taas yritin ottaa yhteyttä, ei mitään. Paikkakunnalla oli ollut taas ns. asiantuntijoita koneiden kimpussa ja olivat päivän uurastuksen jälkeen saaneet yhteyden pelaamaan niin, että minä otan yhteyden kolmannen paikkakunnan tiettyyn luokkaan, ja tämän toisen paikkakunnan oppilaat ottavat puolestaan yhteyden samaan luokkaan. Näin saadaan ns. kolmen pisteen yhteys. Meidän kuvaruudulla näkyivät minun oppilaani vihdoinkin, mutta ruudulla näkyi myös sen kolmannen paikkakunnan luokka, joka oli meidän takia tyhjä. Kolmas kuva oli meidän oma kuva. Ja seinälle heijastui tietysti dokumenttikameran välittämä kuva tehtävistä.

Kun eilen sitten aloin opettaa, ei kestänyt kauaa, kun näkyi ruudulla kolmospaikkakunnan siivoojat raottavan luokan ovea ja tyytyväisinä siitä, ettei luokassa ollut ketään, alkoivat siivota, mutta myös kolistella ja juoruta keskenään. Tällaisessa monen pisteen yhteisesssä neuvottelussa tv-ruutuun tulee vain sen kohteen kuva, josta tulee puhe. Me siis kakkospaikkakunnan kanssa kuuntelimme siivoojien höpinöitä. Pakko oli pyytää heitä poistumaan, poistuivatkin kiltisti :)

Tänä aamuna jännitin, onnistuuko yhteys. Kas kummaa, onnistui, onneksi kolmospaikkakunnan koneet olivat päällä, vaikka kello oli vasta kahdeksan. Lienevät olleet päällä koko yön. Eikä ollut kukaan erehdyksessä sammuttanutkaan koneita, kuten joskus on tapahtunut. Hohhoijaa ja hallelujaa. Kyllä minä olen onnellinen, kun neljän viikon päästä alkaa uusi jakso, ja siinä ei ole minulle merkitty etäopetusta. Jos koneet toimivat hyvin, kuten ainakin toistaiseksi tuonne kolmospaikkakunnalle saksanopetuksessa, etäopetus on ihan mielenkiintoista. Mutta näyttää tässä tunneskaala kulkevan kiukusta tyytyväisyyteen ja kaikkea mahdollista siltä väliltä.