torstai 14. toukokuuta 2015

Hieno kaunis päivä

 Eilen aamulla melko pian herättyäni ajoikin pihaan auto, ja minua kehotettiin laittamaan kouluvaatteet päälle, silmille sidottiin liina ja minut köörättiin tuntemattomaan paikkaan. Paikka osoittautui paikalliseksi kahvilaksi, siellä oli iso joukko aiemmin eläkkeelle jääneitä opettajia, niitä ihania työkavereita, joiden kanssa on vuosikausia työskennelty. Minulle ja eräälle kollegalleni laitettiin kukkaseppelet päähän ja pöydälle eteen kahvikuppi ja leivos. Meille kahdelle eläkkeelle jäävälle alkoi tällä tavoin hieno ihana päivä.

Kahvin jälkeen meidät vietiin koulun pihalle, jossa saimme lapiot käteemme ja meidän piti istuttaa yhteinen omenapuu. Toivottavasti puu antaa runsaasti satoa tulevina vuosina oppilaiden syödä.

Eikä ohjelma siihen loppunut. Kollegat olivat kuvanneet koulusta erilaisia kohteita, ja meidän piti kiertää koulua etsien kohteet. Suurella vaivalla löysimme kaikki. Olipa koulussa vielä näköjään monta kohdetta, joissa en ollut ikinä vielä käynytkään! Erästäkin erikoista lasia olevaa ja pikku ruuduista koostuvaa ikkunaa en ollut nähnyt koskaan. Palkinnoksi saimme kuivattuja karpaloita.

Ohjelmassa seurasi ruokailu, jonne meidät saatettiin pöytään. Pöydälle oli erikseen laitettu valkoinen liina ja kaunis ruukkukukka. Oppilaat tarjoilivat ruoan, ja yksi kollega soitti haitarilla ruotsalaista ja saksalaista musiikkia.

Ruokailun jälkeen seurasi pieni tilaisuus auditoriossa, jonne oli kokoontunut koko yhtenäiskoulun väki. Kasiluokan oppilaat olivat tehneet kollegalleni erilaisia kysymyksiä itsestään. Hyvin ope näköjään tunsi oppilaansa. Itselleni nämä kaikki lapset olivat vieraita, olenhan viime vuosina opettanut melkein pelkästään lukiossa ja kaupungissa.

Pienen huilin jälkeen meidät vietiin taas tuntemattomaan paikkaan. Saavuimme paikallisen kauneussalongin pihaan, joissa meille laitettiin hienot kynsilakat. Ei minulla olekaan ennen mennyt kynsien lakkaamisessa näin kauan aikaa. Eiköhän siinä vierähtänyt lähemmäs kolme tuntia, kun kummallekin laitettiin lakat viimeisen päälle. Itse värjäytin vaihteeksi turkoosiksi. Ihanaa oli myös se, että eläkeläiskollegat viihdyttivät meitä mukanaolollaan, pitivät pieniä tietokilpailujakin.

Tämän kaiken jälkeen olikin koulupäivä saatu päätökseen. Seurasi arviointi-VESO. Siirryimme työn ääreen paikalliseen kartanoravintolaan, jossa arvioinnin jälkeen seurasi runsas ateria ja sauna. Me eläkkeelle siirtyvät emme enää jääneet saunomaan, olihan päivälle tullut pituutta jo muutenkin.
 Hieno oli päivä. Toukokuun viimeisellä viikolla on vielä viralliset eläkekahvit. Varsinaisia työpäiviä on tänä keväänä minulla enää kaksi plus kevätjuhlapäivä. Sen jälkeen en taida kouluihin päin enää vilkaistakaan.











Talvella työstämämme lukion historiikki on saapunut painosta ja ensi viikolla pidämme julkistamistilaisuuden. Kirjaa viedään myyntiin paikallislehteen sekä kunnantalon infoon. Ilmeisesti muuten bloginpito auttoi myös historiikin kirjoittamisessa, sillä sen kirjoittaminen tuntui helpohkolta. Paljon asioita oli blogikirjoittamisen ansiosta pysynyt mielessä, joten ei kaikkea tarvinnut kaivella kellareiden kätköistä.

Työurani päätteeksi lopetan nyt tämän bloginikin lopullisesti. Olenhan jo kertonut kaiken mahdollisen kouluelämästä. Jatkan kuitenkin lintublogin pitoa ja jos alkaa tuntua, että pitäisi kirjoitella myös muuta, aloitan uuden blogin. Mutta koulusta en kirjoita enää sanaakaan.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Yksi projekti valmis

Jipii. Yksi etappi on saavutettu. Toissapäivänä veimme lukion historiikin kirjapainoon ja eilen saimme jo käsiimme raakavedoksen. Ja niinpä tietysti; sisällysluettelossa oli jokin otsikko vinksahtanut, ja se pitää korjata. Mutta ihme kyllä, ei muita kummallisuuksia. Me nimittäin pelkäsimme kuollaksemme, että kuvaotsikot ovat sikin sokin ja kuvat hyppineet tekstien päälle tai muuta vastaavaa. Word ei ole ollenkaan sovelias työkalu isojen tiedostojen käsittelyyn. Meille ehdotettiin alun perin jotain taitto-ohjelmaa, mutta varmaan olisi vähintään yhtä paljon tarvittu kiroilua, kun olisi ollut vieras ohjelma. Mutta ei word nyt ainakaan loppujen lopuksi helpompi ollut. En tiedä, tuliko ongelma siitä, että välillä tein töitä omalla koneella, välillä tikulla olevalla tiedostolla, välillä vein tikun kouluun ja työskentelimme sikäläisellä koneella.

Mutta muuten projekti oli mukava. Olen oppinut monia uusia asioitakin, kuten sen, miten kuvalle laitetaan kuvateksti, miten tehdään sisällysluettelo, miten käännetään sivu vaakasuoraan jne. Jos kaikki olisi aina pysynyt kuten olimme laittaneet, olisimme saaneet työnkin jo aiemmin valmiiksi. Emme vain ymmärtäneet, että viimeistelyä ei kannata tehdä ennen kuin ihan lopuksi, koska otsikot saattavat sisältömuutosten myötä olla edellisen sivun alareunassa jne.

Minusta oli mukavaa sekin, että tämän kirjanteon myötä pääsin kontaktiin entisiin oppilaisiinkin, tai siis niihin, jotka kirjoittivat muistelmiaan kirjaan. Emme mitenkään järjestelmällisesti etsineet kirjoittajia, vähän summissa pyysimme kirjoittamaan niitä, joihin jotain kautta saimme yhteyden. Yritimme saada kaikilta vuosikymmeniltä kirjoittajia, ja se onnistui. Muistoja on nyt laidasta laitaan. Alkuvuosien oppilaat kuulemma odottavat innolla, mitä viimeisimmät oppilaat ovat kirjoittaneet. Alkuaikoina kun ei nimittäin ollut vielä mm. etäopetusta tai kansainvälisyyttäkään.

Ja tunnelmat ihan erilaiset: alkuvuosina lukio lähti puhtaalta pöydältä, kaikki oli uutta ja into kova. Viimeisinä vuosina jo painoi mielialoja tieto kaiken loppumisesta.

Minulla on hyvin vähän valokuvia kouluvuosilta, ihan muutama vain. Mutta tuollainen hullu kuva löytyi, ehkä vuodelta 2005, jolloin abit ovat herättäneet minut viideltä ja vetäneet kouluun parin kilometrin matkan pakkasessa kelkalla.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Enää kolme kuukautta

Aika on mennyt tosi tarkkaan historiikkia tehdessä, koulua pitäessä ja harrastuksissa juostessa. Piti oikein ruveta kirjoittamaan, kun kuuluu, että joku vielä lukisikin näitä juttuja. En minä bloggaamista aio lopettaa, nyt on vain sellainen välipää. Tässä varmaan ennen kevättä ei näytä kovin löysältä ollenkaan, mutta pitänee yrittää. Täytyy sanoa kuten eräs kollegani usein, että haudassa sitten ehtii levätä!

Koulun viimeiset abit on saatu niin pitkälle, että maanantaina alkaa jo ylioppilaskirjoitukset. Kun oppilaat ovat vähentyneet, sitä mukaa ovat vähentyneet myös opettajat. Me muutamat jäljelle jääneet joudumme valvomaan ylioppilaskirjoituksia olan takaa aamusta iltaan. Valvontojen määrää lisää vielä se, että yksi oppilas kirjoittaa eri tilassa kuin muut, ja hänellä on oltava oma valvojansa. Viisikin tuntia saattaa olla valvontaa yhtenä päivänä, siis minulla lähinnä, koska muut ovat kiinni peruskoulun tunneissa. Itselläni on yhtenä päivänä opetusta kaupungissa, ja se sattuu juuri olemaan yo-kirjoituspäivä, joten minun on kiireen vilkkaa tultava kaupungista takaisin saliin istumaan.

Mutta kahden viikon kuluttuahan sekin on ohi, joten eiköhän tämä tästä. Sen jälkeen minulla ei ikinä enää ole valvontaa. Koulusta pääsen vapaaksi kolmen kuukauden kuluttua!! Onko edes tottakaan. Tai mistä sen tietää, millaiseksi maailma muuttuu. Saattaahan olla niin, että parinkymmenen vuoden kuluttua joudutaan raahaamaan kaikki kahdeksankymppiset joutilaat hampaattomat mummot ja vaarit valvojiksi. No, kivempaahan se olisi kuin vessavahtina oleminen, jollaisia joku vuosi sitten oli vielä ainakin Saksassa.