Kaikki pimeänä

Tänään menin koululle ja ihmettelin, onko peräti sunnuntai, kun opehuone oli ihan tyhjä ja käytävillä ei ollut ketään, joka paikka pimeänä. Vai onko sähköt menneet pois päältä? Sekin olisi ollut mahdollista, sillä taas näytti helikopteri sahaavan sähkölinjojen vieriltä puunoksia. 

Yksi kollega oli juuri tulossa ulos ja oli laittamassa ovea lukkoon. Kauhistus! Onkohan nyt sittenkin jokin retki jonnekin, mutta minne? Selvisi sitten, että lukiolla on normaali koulupäivä, mutta ala- ja yläkoululaiset eli koko yhtenäiskoulu on urheilukentällä.
Tähän on siis tultu. Minä en ole kärryillä. Ja minä kun olen vuosia naureskellut itsekseni kauan sitten meillä olleelle sijaiselle, joka  tuli koululle pitämään normaalia koulua, mutta hänet työnnettiin saman tien linja-autoon, ja kun oli muutama kilometri istuttu autossa, uskalsi ope vasta kysyä vierustoverilta, mihin me oikein ollaan menossa. Silloin muistaakseni oli matka jonnekin koulutuspäiville.

Eihän tässä sitten muuta kuin aloin tehdä ylimääräistä saksankoetta oppilaalle, joka suorittaa yhden kurssin itsenäisesti. Itse asiassa hyvä, ettei ollut muita opehuoneessa, sai rauhassa tehtyä. Lukiolaiset olivat stressaantuneita kuten aina ennenkin, ja alkoivat valittaa kun kuulivat kahden maissa yläkoululaisten tulevan mekkaloiden urheilukentältä. Ei puhettakaan että muistaisivat, miten itse metelöivät yläkoulussa ollessaan.

Viime viikolla pidin viimeisen päivänavaukseni tälle lukuvuodelle. Minulla kun oli paha taipumus unohdella omat vuoroni, olin toivonut omat vuoroni kaikki peräkkäin, että ovat sitten poissa päiväjärjestyksestä. Ihanaa, nyt ne on pidetty, eivätkä voi enää unohtua. Viimeksi luin joitain elämänläheisiä runoja eteläpohjalaisen Maire Lopin kirjasta Silimieni takaa. Oikein hämmästyin, kun peräti keittolan väestä joku sanoi, että olipa mukava ja mielenkiintoinen päivänavaus. Minulle ei vain selvinnyt, pitikö kyseinen henkilö runojen ajatuksista ja sisällöstä vai niiden murteesta. Tai ehkä molemmista.