Lupasin hiljattain kertoa, miksi Helsinki on aina tuntunut minusta luotaantyöntävältä. Se on ollut sitä aina. Kun sain Tampereella opintoni päätökseen ja piti alkaa hakea työpaikkaa, oli ehtona, että mihin tahansa muualle, kunhan ei Helsinkiin eikä Hervantaan. (Hervanta on Tampereen yksi kaupunginosa, siihen aikaan ei kovin hyvämaineinen).
Kaikki alkoi varmaan jo 60-luvun alussa, kun vanhempieni kanssa koko perhe matkustimme junalla Helsinkiin. Veturi työnsi paksua savua sisälle vaunuunkin, jossa mutustelimme eväitämme. Junan vessaan ei saanut tehdyksi asiaansa, sillä pelotti, että putoaa reiästä ohi vilajaville ratapölkyille. Kaikki tämä vaikutti jo valmiiksi mielialaan.
Yövyimme isän sedän luona, tämän räätälinverstaassa. Verstaassa oli valtavankokoinen räätälinpäytä, jolla me viisihenkinen perhe nukuimme. Tai minä vain yritin nukkua. Pöytä oli näyteikkunan vieressä, johon kuitenkin kai oli vedetty verho eteen. Autot huristivat ohi kaiken yötä ja joka huraus kuului sisälle. Ilmanalakin oli jotenkin paksu ja tunkkainen, pölyinen.
Itse kaupungista muistan korkeita harmaita ankeita kerrostaloja. En tiedä, missä kaupunginosassa olimme, mutta muuta ei ole jäänyt mieleen kuin ääretön ankeus. Ahdistavuutta lisäsi vielä se, että samaan aikaan sattui kummitätini olemaan Helsingissä sairaalassa, jossa kävimme häntä katsomassa. Kaikki talot sinnekin mennessä olivat kovin alakuloisen näköisiä.
Kun sitten myöhemmin opiskeluaikana olimme kaikki saksanlukijat tutustumassa Helsingin Goethe-instituuttiin, eksyin vessassakäynnin takia porukasta, ja jouduin melkein paniikkiin, kun en tiennyt, mihin muut olivat menneet, enkä tiennyt Goethe-instituutin osoitettakaan. Kai minä jotenkin olen sieltä pois selvinnyt, kun kerran tästä istun.
Ja aina kun vuosien mittaan on pitänyt Helsingissä käydä, on siellä haissut pissa, mitä en muissa kotimaan tai ulkomaiden kaupungeissa ollut havainnut. Jopa markkaa ruinaavat puliukotkin tuntuivat muualla sivistyneemmiltä kuin Helsingissä. 80-luvulla lasten kanssa ulkomailla käydessä jouduimme varojen puutteessa yöpymään aina kaikkein halvimmissa paikoissa. Ja mistäs maalainen olisi tiennyt, mitkä paikat ovat ns. huonoja paikkoja. Joissakin oli vastassa jo ovella punahuulisia ja verkkosukkaisia hoono soomi puhuvia naisia.
Seuraavat kauhukuvat ovat siitä, että aina Helsingissä käydessä oli kadut revitty apposen auki, joka paikka roskattu, ja aina ihmettelin, miten siellä voi kukaan asua. Mutta nyt alkaa kuva muuttua positiivisempaan. Minulla on ollut hyviä helsinkiläisiä ystäviä, jotka ovat näyttäneet kauniita ja kivoja paikkoja. Ja ehkä vähitellen osaan kulkeakin vaikka minne. Tiedä vaikka joskus vielä muuttaisinkin sinne. (No tuskin kuitenkaan).
******
Sain muuten Mansikilta yllä olevan tunnustuksen. En tiedä, kenelle jakaisin, kun blogeja on niin uskomattoman paljon ja kaikki hyviä, ja sitä paitsi linkittäminen on tuhottoman aikaaviepää. Joten annanpa tällä kertaa vaikka kaikille, joiden blogeja olen kommentoinut. Olkaa hyvät, ottakaa ihan rauhassa, olette tunnustuksen ansainneet.
Tunnustuksen mukana oli saatesanat:
1. Lisää tunnustus blogiisi ja julkaise säännöt.
2. Ilmoita palkinnon saajille heidän blogissaan.
3. Palkinnon voi jakaa 10.lle blogin pitäjälle.
4. Ilmoita blogissasi kenelle jaat tunnustuksen eteenpäin.
Tekstit
6 kommenttia:
Hauskoja muistoja Helsingistä! Eikö se sama veturi tupruttanut savuaan Tampereelle palatessa?:-) Kaikissa suurissa kaupungeissa on pahamaineisiakin alueita. En hevillä usko, että vain Helsingissä haisee:-) Kadut täällä on kyllä revitty auki ihan aina. Milloin mitäkin valokaapelia varten. Ateneumin Picassot säilyivät kuivina, vaikka vesi tulvi rautatieaseman metrotunneliin.
Mikään ei ole niin kaunis kuin jugend-tyylinen rakennus, ja puistoja on niin paljon, että vierailijat ihailevat. Raitiovaunu on mainio kulkuneuvo, jolla pääsee joka suuntaan. Eikä se saastuta.
Kun kävin verestämässä saksantaitojani (heikkoja sellaisia) 70-luvulla Goethe-Instituutti sijaitsi Aleksilla. Myös Mannerheimintiellä oli tiloja.
Muistan arvoisan Arnulf Otto-Sprunckin epätoivon siitä, ettemme oppineet jotain hänelle helppoa lyhyttä sanaa, mutta kaikille oli aivan yksinkertaista muistaa Aufenthaltserlaubnis.
Ja minä kun taas tykkään kamalasti Helsingistä ja kävin siellä syntymässäkin. De gustibus non est disputandum.
No voi,onpa sulle jäänyt vähän huonoja muistoja Helsingistä.Mutta siellä on niin paljon kaunista! Ehkä olen puolueellinen,koska olen siellä syntynyt ja suurimman osan elämääni viettänyt...
Mielenkiintoinen muistelu!
Ja minä ajattelin lapsena, etten ikimaailmassa muuta Turkuun, että se on ihan vihoviimeinen kaupunki. Mistähän olin tuollaista saanut päähäni, en tiedä, kun Turussa kävin ensimmäistä kertaa yliopiston pääsykokeissa ja sitten toista kertaa, kun piti etsiä opiskelukämppä. Viihdyin ihan hyvin.
merike: ei yhtään tupruttanut :D Kävimme samalla reissulla myös Tampereella, mutta Tampere näytti jostain kumman syystä heti valoisan puolensa: kaunsi Kalevan kirkko, hieno avara aukio, miellytti ilmeisesti heti maalaisen silmää.
allu jA Yaelian: ei pidäkään kiistellä makuasioista. Silti aina ihmettelin, eivätkö helsinkiläiset todellakaan näe niitä varjopuolia. Useinhan ei näe malkaa omassa silmässään... :)
Kato nyt tätäkin: jostain kummasta sitä ihmiselle tulee aina jokin mielikuva paikoista, joissa ei ole käynyt ja rupeaa elämään sen mukaan kuin se olisi totuus. Minulle oli tullut esim. Tsekkoslovakiasta mielikuva, että siellä on äärettömän harmaata ja kurjaa. Mutta kun eka kertaa pääsin sinne käymään, se olikin kaikkein hyvinvoivin sosialistisista maista, ja kaikkea muuta kuin harmaa!
Lähetä kommentti