Kun vielä oli muuri

Olen yhtäkkiä havahtunut siihen tosiasiaan, että on kasvanut uusi sukupolvi, jolle Berliinin muurin kaatuminen tasan 20 vuotta sitten tai elämä entisessä DDR:ssä on kuin mitä tahansa historiankirjan yhdentekevää juttua, samalla tavalla kuin itselleni vaikkapa sota-aika, jota en omakohtaisesti ole kokenut.

Eilinen postaus sai muistinystyräni toimimaan, ja mieleeni pulpahti muutama muisto niiltä ajoilta, jolloin olin Leipzigissa saksan kielen kurssilla kuukauden. Muuri oli ollut pystyssä jo kymmenen vuotta ja Saksa jaettuna parikymmentä vuotta. Itse Itä-Berliinissä olimme vain päivän retkellä, mutta se ankeus ja harmaus muurin liepeillä oli mieliinpainuva. Sotilaita kuljeskeli siellä täällä, minne ikinä päänsä käänsikin. Kaikki vähänkin pensaisiin ja puihin viittaava oli raivattu muurin läheltä ainakin sadan metrin säteeltä, että heti nähtäisiin, jos joku yrittäisi muurille.

Itse kurssi Leipzigissa oli erittäin antoisa, luentoja kuusi tuntia päivässä, sunnuntaisin ja iltaisin retkiä, nähtävyyksiä, teatteria, konsertteja, jopa neljän tunnin ooppera (voi kauhistus!) jne. Nähdyksi tulivat kaikki lähikaupungit, jopa Berliini ja Potsdam Sansoussin linnoineen. Ja unohtaa ei sovi niitä vapaa-aikoja, jolloin saimme erimaalaisten uusien kavereiden kanssa kuljeskella kaupungilla miten halusimme ja viettää aikaa miten parhaaksi näimme.

Asuimme perheissä, mikä oli kielen pakollisen oppimisen kannalta myös hyvä. Ja oma perheeni oli erittäin mukava ja miellyttävä. Mutta emme olleet varautuneet siihen, että ruoka onkin hieman erilaista kuin koto-Suomessa. Aamiaisella oli aina keitetty kananmuna. Enhän ollut koskaan vielä ennen nähnyt, että kananmunaa lusikalla syötäisiin munakupista. Eikä sitä ollut edes keitetty neljää minuuttiakaan, se oli vain käytetty vedessä, eikä sitä pystynyt millään oudokseltaan syömään. Jotain kauhistuttavan läskistä makkaraa oli myös pöydässä, makkarassa peukalonpään kokoisia valkoisia läskikokkareita.

Päätimme huonekaverini kanssa, että ostamme kaupasta ruokaa nälkäämme. Hämmästys oli suuri, kun siellä ei ollutkaan kuin sämpylöitä ja kalasäilykkeitä sekä hilloja. Onneksi sämpylät ja leivät olivat hyviä, mutta aika yksipuoliseksi ruoka kävi. Luulimme, että hedelmiä sentään olisi, mutta ei ensimmäistäkään.

Päivittäinen ruokailu oli Mensassa. Valmiiksi annosteltuna jokaiselle työnnettiin lokerolautanen, jossa kahdessa lokerossa oli riisiä, ja suurimmassa lokerossa lihaa, kalaa tai kanaa. Eivät ne mitään gourmet-ruokia olleet, ihan vain kypsäksi paistettu ja usein niin läskistä tai luista, että syötävää vain nimeksi. Riisiä oli runsaasti siksi, että suurin osa opiskelijoista tuli jostain Vietnamista tai arabimaista. Me suomalaiset olimme ainoat länsimaalaiset, ja aloimme valittaa riisistä. Saimmekin sitten aina puolet riisiä ja puolet paistettuja perunoita.

Kerran loppui viikoksi vesi meidän kaupunginosastamme. Menimme kaverin kanssa yleiseen kylpylään. Kumpikin meistä laitettiin omaan pieneen koppiin, jossa oli keskellä vain sementtinen kylpyamme. Vihainen eukko osoitti meidät istumaan kylpyammeeseen ja läiskäisi oven kiinni. Valoja ei tietystikään ollut ja siellä istuimme kumpikin omassa kopissamme pimeydessä. Onneksi ääni kuului kopista toiseen, joten saimme huudelluksi toisillemme.

Meille oli etukäteen sanottu, että kotiväen kannattaa kirjoittaa meille kirje Itä-Saksaan jo ennen lähtöämme, että edes saamme joskus viestejä. Postin kulku kesti ainakin viikon. Nuorempi sukupolvi muistakoon, että ei ollut kännyköitä eikä muutenkaan mahdollista soittaa! Kirjeet tulivat - jos tulivat - konttorille. Lasisessa kopissa istui joku mummo, edessään pöydällä kaikki ulkomailta tulleet kirjeet. Sieltä jokainen kävi lasin takaa kurkkimassa, sattuisiko pöydälle levitettynä olemaan itsellekin jokin kirje. Pettymys oli tavallisin tunne.

Kaupoissa ei ollut juuri myytävää. Sehän ei meitä oikeastaan haitannut, ei meillä olisi ollut mitään varaa ostaakaan. Joitain kortteja ja saksalaisia muistolauseita kehystettyinä on minulla muistona tuolta ajalta. Ulkomaalaisille oli erityiset kaupat, en muista miksi niitä nimitettiin. Sieltä sai ostaa länsivaluutalla länsimaista tavaraa. Sieltä kävimme ostamassa suklaata, muuta kalliimpaa ei ollut varaa ostaakaan. Suklaansyönti vain oli tuhoisaa, kuukauden päästä kotiin tultuani koko naama oli ihan täynnä finnejä.

Paljon olisi kerrottavaa, mutta tässä ensimmäisinä mieleen tulevat. Jälkeen päin ajatellen ei tuo oleskelu siellä varmaan meille ollut niin kova shokki kuin se olisi nykynuorille. Eivät ne olot silloin ainakaan maalla niin suuresti eronneet DDR:n oloista. Mutta jonkin verran kuitenkin, koska me parikymppisetkin sen huomasimme.

P.S. Tuo kuva on Suomesta, mutta valitsin sen siksi, että se muistuttaa siitä, miten monin tavoin itäisestä Saksasta yritettiin paeta länteen. Kuumailmapalloin, tunneleiden kautta, autojen takakontissa jne. Mikäs meidän turistien siellä oli ollessa, mutta asuminen saattoi olla hieman toista.