maanantai 9. marraskuuta 2009

Kun vielä oli muuri


Olen yhtäkkiä havahtunut siihen tosiasiaan, että on kasvanut uusi sukupolvi, jolle Berliinin muurin kaatuminen tasan 20 vuotta sitten tai elämä entisessä DDR:ssä on kuin mitä tahansa historiankirjan yhdentekevää juttua, samalla tavalla kuin itselleni vaikkapa sota-aika, jota en omakohtaisesti ole kokenut.

Eilinen postaus sai muistinystyräni toimimaan, ja mieleeni pulpahti muutama muisto niiltä ajoilta, jolloin olin Leipzigissa saksan kielen kurssilla kuukauden. Muuri oli ollut pystyssä jo kymmenen vuotta ja Saksa jaettuna parikymmentä vuotta. Itse Itä-Berliinissä olimme vain päivän retkellä, mutta se ankeus ja harmaus muurin liepeillä oli mieliinpainuva. Sotilaita kuljeskeli siellä täällä, minne ikinä päänsä käänsikin. Kaikki vähänkin pensaisiin ja puihin viittaava oli raivattu muurin läheltä ainakin sadan metrin säteeltä, että heti nähtäisiin, jos joku yrittäisi muurille.

Itse kurssi Leipzigissa oli erittäin antoisa, luentoja kuusi tuntia päivässä, sunnuntaisin ja iltaisin retkiä, nähtävyyksiä, teatteria, konsertteja, jopa neljän tunnin ooppera (voi kauhistus!) jne. Nähdyksi tulivat kaikki lähikaupungit, jopa Berliini ja Potsdam Sansoussin linnoineen. Ja unohtaa ei sovi niitä vapaa-aikoja, jolloin saimme erimaalaisten uusien kavereiden kanssa kuljeskella kaupungilla miten halusimme ja viettää aikaa miten parhaaksi näimme.

Asuimme perheissä, mikä oli kielen pakollisen oppimisen kannalta myös hyvä. Ja oma perheeni oli erittäin mukava ja miellyttävä. Mutta emme olleet varautuneet siihen, että ruoka onkin hieman erilaista kuin koto-Suomessa. Aamiaisella oli aina keitetty kananmuna. Enhän ollut koskaan vielä ennen nähnyt, että kananmunaa lusikalla syötäisiin munakupista. Eikä sitä ollut edes keitetty neljää minuuttiakaan, se oli vain käytetty vedessä, eikä sitä pystynyt millään oudokseltaan syömään. Jotain kauhistuttavan läskistä makkaraa oli myös pöydässä, makkarassa peukalonpään kokoisia valkoisia läskikokkareita.

Päätimme huonekaverini kanssa, että ostamme kaupasta ruokaa nälkäämme. Hämmästys oli suuri, kun siellä ei ollutkaan kuin sämpylöitä ja kalasäilykkeitä sekä hilloja. Onneksi sämpylät ja leivät olivat hyviä, mutta aika yksipuoliseksi ruoka kävi. Luulimme, että hedelmiä sentään olisi, mutta ei ensimmäistäkään.

Päivittäinen ruokailu oli Mensassa. Valmiiksi annosteltuna jokaiselle työnnettiin lokerolautanen, jossa kahdessa lokerossa oli riisiä, ja suurimmassa lokerossa lihaa, kalaa tai kanaa. Eivät ne mitään gourmet-ruokia olleet, ihan vain kypsäksi paistettu ja usein niin läskistä tai luista, että syötävää vain nimeksi. Riisiä oli runsaasti siksi, että suurin osa opiskelijoista tuli jostain Vietnamista tai arabimaista. Me suomalaiset olimme ainoat länsimaalaiset, ja aloimme valittaa riisistä. Saimmekin sitten aina puolet riisiä ja puolet paistettuja perunoita.

Kerran loppui viikoksi vesi meidän kaupunginosastamme. Menimme kaverin kanssa yleiseen kylpylään. Kumpikin meistä laitettiin omaan pieneen koppiin, jossa oli keskellä vain sementtinen kylpyamme. Vihainen eukko osoitti meidät istumaan kylpyammeeseen ja läiskäisi oven kiinni. Valoja ei tietystikään ollut ja siellä istuimme kumpikin omassa kopissamme pimeydessä. Onneksi ääni kuului kopista toiseen, joten saimme huudelluksi toisillemme.

Meille oli etukäteen sanottu, että kotiväen kannattaa kirjoittaa meille kirje Itä-Saksaan jo ennen lähtöämme, että edes saamme joskus viestejä. Postin kulku kesti ainakin viikon. Nuorempi sukupolvi muistakoon, että ei ollut kännyköitä eikä muutenkaan mahdollista soittaa! Kirjeet tulivat - jos tulivat - konttorille. Lasisessa kopissa istui joku mummo, edessään pöydällä kaikki ulkomailta tulleet kirjeet. Sieltä jokainen kävi lasin takaa kurkkimassa, sattuisiko pöydälle levitettynä olemaan itsellekin jokin kirje. Pettymys oli tavallisin tunne.

Kaupoissa ei ollut juuri myytävää. Sehän ei meitä oikeastaan haitannut, ei meillä olisi ollut mitään varaa ostaakaan. Joitain kortteja ja saksalaisia muistolauseita kehystettyinä on minulla muistona tuolta ajalta. Ulkomaalaisille oli erityiset kaupat, en muista miksi niitä nimitettiin. Sieltä sai ostaa länsivaluutalla länsimaista tavaraa. Sieltä kävimme ostamassa suklaata, muuta kalliimpaa ei ollut varaa ostaakaan. Suklaansyönti vain oli tuhoisaa, kuukauden päästä kotiin tultuani koko naama oli ihan täynnä finnejä.

Paljon olisi kerrottavaa, mutta tässä ensimmäisinä mieleen tulevat. Jälkeen päin ajatellen ei tuo oleskelu siellä varmaan meille ollut niin kova shokki kuin se olisi nykynuorille. Eivät ne olot silloin ainakaan maalla niin suuresti eronneet DDR:n oloista. Mutta jonkin verran kuitenkin, koska me parikymppisetkin sen huomasimme.

P.S. Tuo kuva on Suomesta, mutta valitsin sen siksi, että se muistuttaa siitä, miten monin tavoin itäisestä Saksasta yritettiin paeta länteen. Kuumailmapalloin, tunneleiden kautta, autojen takakontissa jne. Mikäs meidän turistien siellä oli ollessa, mutta asuminen saattoi olla hieman toista.

11 kommenttia:

Rosina kirjoitti...

Voi miten hyvä kirjoitus, Kirlah!
Kaikkein mielenkiintoisinta on lukea toisen henkilökohtaisia kokemuksia vieraista maista ja kansoista, historiaa voi kertoa niin monella tavalla.
Annatko luvan linkittää tekstisi Facebookkiin nuorten luettavaksi??

Sirokko kirjoitti...

Vähän erilaista tosiaan kuin nykyisten kielikurssilaisten matkat. Tuntuu niin tutulta tuo kaikki, ja jotenkin huikeaa ajatella että ensimmäiset omatkin ulkomaanmatkat kuuluisivat jo historian lehdille.

Clarissa kirjoitti...

Kuten asetelma-blogin kommentissa kerroin oli minullakin kirjeenvaihtokaveri Berliinissä, joten tuo DDR tuli kyllä monien vuosien propagandan jälkeen erittäin tutuksi.Kirjoittelimme ahkerasti ja mitä vanhemmaksi tulimme, sitä enemmän tuli vaihdettua mielipiteitä muustakin kuin tavallisista menemisistä ja tulemisista. Hän sääli hiukan minua, kun jouduin asumaan täällä lännessä, heillä kun kaikki oli niin hyvin. Sitäkin hän piti aivan outona, että minun oli lähdettävä koulu- ja opiskeluaikana Länsi-Saksaan kesätöihin eli kieliharjoitteluun. He saivat kaiken omassa maassaan, ei ollut tarvetta lähteä minnekään. No, eivätpä päässetkään lähtemään. En tiedä, kuinka paljon noissa hänen mielipiteissään oli sellaista, mitä oli pakko kirjoittaa, sillä sieltä tulevat kirjeet varmaan tarkistettiin.

Monilla on kuitenkin ikävä noita aikoja ja netissä on jopa Ostalgie-shop nettimyymälöitä, joista saa tuttuja tavaroita DDR:n ajalta.

Muurin kaatumisen jälkeen aloimme kirjoittaa toisillemme jälleen. Sain aikoinani tarkistusleimoilla varustetun kortin, jossa kirjeenvaihtoystäväni kertoi, että ei voi nyt kirjoittaa vähään aikaan. Käytännössä se tuli tarkoittamaan monta vuotta.
Mietin usein sitä, miten tuon ajan ihmiset ovat sopeutuneet tähän länsimaisuuteen. Emme koskaan kirjoita näistä asioista, vaan kerromme jokapäiväisistä tapahtumista, perheistämme jne. ja olemme iloisia siitä, että monen mutkan kautta löysimme toisemme uudestaan. Viimeksi tuli kortti häneltä ja hänen mieheltään Kreetalta!

Kirlah kirjoitti...

Rosina: tietysti saa linkittää. Mitä useampi nuori lukee menneistä ajoista, sitä parempi.

Sirokko: Uskomatonta tosiaan, miten kaikki on erilaista, jopa omassa maassa. Ja ensimmäiset ulkomaanmatkat länsimaissakin olivat ihan erilaisia kuin nykyään, nuoriso ei uskoisikaan, jos kuulisi.

Clarissa: Meillähän on nyt tämä viimeisin Comenius-koulu juuri entisestä Itä-Saksasta, Oschatzista läheltä Leipzigia. Olemme tunteneet noiden opettajien kanssa jo monta vuotta, olen yrittänyt alkaa puhua jotain DDR-asioihin viittaavaa ja miten nykyinen elämä sujuu verrattuna entiseen, mutta he kääntävät aina puheenaiheen jotenkin muihin asioihin. En koskaan onnistu pääsemään asian ytimeen.

Tietysti meille näytetään kaupunkien ja nähtävyyksien uudelleenrakentamista ja korjattuja taloja, mutta ihmisten henkistä puolta ja yksittäisten ihmisten sopeutumisesta ei todellakaan onnistu puhumaan.

Kirlah kirjoitti...

Olen lukenut Ursula Burkowskin kirjoittaman kirjan (vuodelta 1992) Weinen in der Dunkelheit, jossa kirjoittaja kertoo millaista hänellä oli lapsena lastenkodissa.
Siihen hän on kirjoittanut jatko-osan Es gibt kein Zurück (v. 1993). Tässä kirjassa hän kertoo tulostaan länteen, mutta helppoa ei hänellä missään nimessä ollut.
Nämä kirjat olivat bestsellereitä aikanaan Saksassa, mutta en tiedä, onko niitä suomennettu.

Clarissa kirjoitti...

Minulla on kirja, jossa Jana Hensel kertoo, minkälaista oli, kun muuri kaatui ja elämä muuttui. Hän oli tuolloin 13 vuoden ikäinen. Kirja ilmestyi v. 2002 ja on nimeltään Zonenkinder.
Katsoin tässä välillä, että teos on suomennettukin v. 2007 Jana Hensel: Zonenkinder – eilisen aatteen lapset
Ja nyt taas katsomaan Deutsche Wellestä iloista juhlaa Berliinissä.

kato nyt tätäkin kirjoitti...

Olen kuullut monen tutun vähän haukkuvan Ossis, kun ne ovat sitä ja tätä. Ja olen lukenut haastatteluja, joissa osittain kaipaillaan takaisinkin. Palkasta menee vieläkin Solidaritätszuschlag, ja viime viikolla näin televisiosta ohjelmaa, jossa rahaongelmissaan kamppailevat läntiset pikkukaupungit valittivat, miksi heidän pitää tukea itäisiä osia, kun eivät rahat riitä omien kaupunkilaisten tarpeisiin. Ei ole helppoa.

Helena kirjoitti...

Rautaesiripun takana oli kaikkialla varmasti samanlaista. Muutama vuosi sitten Pietarissa kollegojen kanssa päivittelimme jatkuvasti suureen ääneen, miten nopeasti kaupunki on muuttunut. Nuoret tästä (ehkä tympääntyneenä) kysyivät, millaista TÄÄLLÄ SITTEN OIKEIN OLI? Ryhdyimme kertomaan mitä EI OLLUT: valoja, värejä, autoja, liikennettä, ruokaa, hedelmiä, tavaroita, vessoja, kahviloita. Mutta sielläkin oli joka kadun kulmassa matkailijoita vahtivia miliisejä, salaa meille kuiskuttelevia inkeriläisiä ja nuoren huolettomuudella turvallista matkustaa.

Kirlah kirjoitti...

Clarissa: Tuosta kirjasta olen kuullut, mutta en ole lukenut, pitääkin etsiä se.

Kato nyt tätäkin:
Tapasin pari vuotta sitten opettajia Pohjois-Saksasta, jostain Osnabrückin tienoilta. He kritisoivat kovasti sitä, että Pohjois-Saksa ainakin on jätetty ihan periferia-alueeksi, sinne ei kuulemma rahaa liikene.

Helena:
Heh, muistan kuinka 90-luvulla olimme oppilaiden kanssa luokkaretkellä Pietarissa, eivät millään meinanneet uskoa, kun venäjänope valisti, että aamiaisella on syötävä, vaikkei niin maistuisikaan. Oppilaat eka päivänä laskivat sen varaan, että he kaupungilla söisivät sitten mäkkäristä jotain! Kun eka päivän kulkivat nälissään, eikä heidän hämmästyksekseen ollutkaan mäkkäreitä missään, alkoivat vähitellen oppia, että ruokaa on syötävä silloin kun sitä tarjotaan ja senkin uhalla, ettei sattuisi olemaan lempiruokaa.

Ja toden totta. Kun nyt sitten toukokuussa olimme Pietarissa uuden oppilassukupolven kanssa, eivät he voineet kuuna päivänä uskoa, että joskus on muka ollut sellainenkin aika, ettei kaikkea olekaan saatavilla tuosta noin vain.

Vallaton mummeli kirjoitti...

Nonniin, nyt vasta huomaan, että kommentin asemesta sinun kirjoituksiasi voi myös tykätä. Pitääkö mun nyt käydä uudelleen läpi kaikki, joihin en ole laittanut kommenttia? Kelpaako vaihtoehtoisesti, että kaikkiin aikaisempiin lukemiini, juttuihin laitan mielessäni tykkään ja sitten asia on kuitattu?

Kirlah kirjoitti...

Vallaton mummeli: sopii kyllä, kiitos huomaavaisuudesta. Laitoin sen tykkään-painikkeen siksi, että niin moni oli blogissaan valitellut ajan puutetta, aina ei ehdi kommentteja kirjoittaa, silloin voi vain äkkiä napsauttaa yhtä painiketta.
Mutta oikeat kommentit ovat tietysti kivempia ja erittäin tervetulleita.