torstai 19. marraskuuta 2009

Eihän se maailmaa kaada


Jo useita vuosia on puhuttu siitä, että kielissä pitäisi olla pakollinen suullinenkin koe ylioppilaskirjoituksissa. Alun perin sen piti tulla jo pari vuotta sitten, mutta siitä on luovuttu, tulisi liian kalliiksi. Mutta sen sijaan ensi syksystä lähtien on lukioiden tarjottava kielissä pakollista suullista kurssia. Siihen kuuluu tietysti suullinen koekin, ja halutessaan oppilaalla on mahdollisuus saada erillinen todistus suullisesta kielitaidosta.

Tuota silmällä pitäen pidin tänään saksassa suullisen kokeen. Mutta meillä meni kaikki asiat vähän pieleen jo heti aluksi. Ensinnäkin kaikki näyttivät äärimmäisen jännittyneiltä ja pelokkailta jo heti kättelyssä. Olin katsonut vapaan luokan valmiiksi, mutta siellä olikin jo muita. Kiersimme kaikki mahdolliset luokat ja käsityöluokka oli vihdoin vapaa. Kun oli päästy hyvään alkuun, sinne tulikin alaluokkalaisia. Kaikkeen tähän sählinkiin oli kulunut niin paljon aikaa, että se alkuperäinen luokka oli sillaikaa vapautunut. Varmaan vaikutti negatiivisesti oppilaiden tuotokseen, ja yhdellä oli lisäksi jokin menokin kesken tunnin.

Mutta muuten koe meni ihan kohtuullisen mukavasti. Ensi viikolla pidän ruotsistakin samanlaisen. Minkähän takia oppilaat kuitenkin jännittävät koetilanteessa, vaikka tunnilla puhuvat samanlaisista asioista samojen ihmisten kanssa. (Taikka en minä oikeastaan ihmettele, itse jännittäisin myös). Joskus takavuosina on joku jännittänyt niin, että on ihan tärissyt. Joku on mennyt muuten vain lukkoon tai joku pillahtanut itkuunkin. Eihän tämä nyt maailmaa kaatava asia ole, ei kannata yöuniaan menettää. Tälle porukalle tämä oli ensimmäinen suullinen kokeen nimellä, mutta katsoin viisaimmaksi ottaa nyt vain harjoituksen kannalta, että saisivat vähän tuntumaa. Ensi kurssissa on sitten jo arviointikin.

12 kommenttia:

kato nyt tätäkin kirjoitti...

Eurooppa-koulujen tutkintoon kuuluu suullinen koe. Oppilaistani on yksi sen jo läpäissyt, mutta minäkin taisin jännittää sitä tilaisuutta yhtä paljon kuin oppilaani. Onneksi en ollut yksin pitämässä, vaan kanssani oli Suomesta varta vasten tullut tarkastaja, joka antoi hyviä neuvoja tulevaisuuden varalta.

Ja jos on jännittäjätyyppiä, niin aina vain jännittää. Onneksi ikä vähän vähentää tärinää...

vilukissi kirjoitti...

Muistan oman lukioaikani ... voi kun olisi opetettu silloin PUHUMAAN kieliä, eikä vain päntätty kielioppia ja sanoja. Tänäkin päivänä ajattelen ensin sanajärjestyksiä ja taivutusmuotoja, jos tiskilläni seisoo vieraskielinen asiakas. Puhukaa ja puhukaa...se on hyvää oppia elämää eteenpäin ajateltuna.

marjis kirjoitti...

Kun kirjoitin ylioppilaaksi vuonna -95, oli mahdollista tehdä vapaaehtoinen suullinen koe englannista. Silloin oltiin opettajan kanssa kahden luokassa ja opettaja kyseli kaikenlaista. En kyllä muista yhtään, mistä silloin olisi puhuttu. Muistan vain, että jännitti ihan hirveästi. :D

Äijänkäppyrä kirjoitti...

Puhumaton kieliopetus on suomalaista kulttuuria. Pienestä pojasta alkaen olen matkaillut Ruotsissa harrastukseni takia. Minun vitonen hurrissa ei ole koskaan ollut mikään ongelma minulle. Reissussa ysin ja kympin jätkät suosittivat kommunikaatiotilanteissa minulle; hoida sinä tämä homma. Hoidin, ettei kavereitteni tarvinnut munata itseään mahdollisilla kielioppivirheillä!!! Onko kieliopetus vieläkin kun muumio toista tervehtisi?

Kirlah kirjoitti...

Kiitos kommenteista. Oikeassa olette, asioilla on aina monta puolta.

Leen@ kirjoitti...

Minä kun suoritin tutkintoni vuonna joku niin silloin kielitaidon osoitukseksi riitti engannin pro exercitio(oliko se noin?). Satuin sitten 90-luvulla eksymään uudelleen tuonne yliopistomaailmaan ja törmäsin uusiin tutkintovaatimuksiin: suullinen kielitaito piti osoittaa, apua! Osoittautui, että ne kurssit olivat tosi mukavia - varsinkin ruotsi, josta siis tein molemmat, oli tosi hauskaa. Mutta se alkutunne oli sama: gulp, hjälp mig lite!!

Aapo O. kirjoitti...

Jo on aikakin jos lukionkin puolella siirrytään pikkuhiljaa siihen ''käytännön'' kielitaitoon ja osaamiseen. Itse näen, että on hyvä jos ihminen pystyy jo kielen opiskelun lomassa kasvattamaan varmuuttaan kielen käyttämisessä-ja tämä varmuus syntyy mielestäni juuri sosiaalisissa keskusteluissa ja arkipäivän tilanteissa eikä niinkään kirjan taivutusmuotoja katsomalla. Toki tärkeätä on ensin pystyä muodostamaan ymmärrettäviä lauseita ennen kuin avaa sanaisen arkkunsa. :)

Edelleen, nykyään yliopistomaailmassa (ja tietääkseni myös AMK:ssa) annetaan suulliselle osaamiselle yhtä paljon arvoa kuin kirjalliselle juuri työelämän ja verkostoitumisen tarpeita silmällä pitäen. Näen positiivisena asiana jos oppilaille annetaan mahdollisuus orientoitua tähän jo aikasemmalla oppi-asteella, mikseipä tulevaisuudessa jopa jo peruskoulun puolella.

Kirlah kirjoitti...

Aapo: käytännön kielitaito ja kielen käyttäminen on erittäin tärkeää. Parempaan suuntaan ollaan lukiossakin menossa.
Opettajana on aina kuitenkin kaksijakoinen tunne: pitäisi saada oppilaat sanomaan jotain, mutta heidät pitäisi saada myös yo-kokeista läpi ja mielellään vielä hyvin arvosanoin.
On oppilaita, jotka eivät anna mitään arvoa minkäänlaisille kielen rakenteille. Usein tarpeettoman paljon aikaa joutuu käyttämään vaikkapa siihen, että oppilas saa sanotuksi esim. du kaufst eikä du kaufe. Kyllä suomalaistakin häiritsee kovasti, jos joku höpisee koko ajan: sinä ostamme.

Kirlah kirjoitti...

Leen@: minäkin suoritin silloin pro exercitio -kokeet englannista ja latinasta.
Suullinen ilmaisu ei mielestäni ole aina kiinni kielitaidosta. Eivät kaikki ole hyviä ilmaisemaan itseään suullisesti äidinkielelläkään. Minusta suomalainen koululaitos kokonaisuudessaan ei tue sitä vieläkään. Esim. reaaliaineissa ja äidinkielessä on menty paljon eteen päin entisistä ajoista, mutta ehkä vieläkin olisi parantamisen varaa.

Kirlah kirjoitti...

Vielä suullisen opetuksesta:
Suullisen osaaminen ja oppiminen on tietysti aina yksilöllinen juttu. Minulla on kuitenkin usein tunne, että oppilaan mielestä hänen pitäisi oppia puhumaan kieltä kuin kieltä tuosta noin vain ilman suuria ponnistuksia.

Väitän: 80-luvulla jolloin opetus oli vielä enemmän opettajajohtoista kuin nykyään, oppilaat osasivat sanoa asioita sujuvammin kuin nyt. Silloin he opiskelivat enemmän sanoja ja tekivät TÖITÄ osaamisensa eteen.

Nykyään suuri osa tehdään parin kanssa, jolloin ei ole väliä, mitä höpisee. Katsotaan suoraan kirjasta valmiita lauseita, eikä edes ajatella, mitä lauseet tarkoittavat. Ellei osaa sanoja, ei ole välineitä, jolla puhua. Ei välitetä opiskella rakenteitakaan sitä mukaa kuin ne tulevat eteen, jolloin tunnista joutuu käyttämään suuren osan ihan yksinkertaisten asioiden jauhamiseen, että edes jonkinlaista kirjoitustakin osaisivat kirjoittaa.
No joo. Kyllähän tätä asiaa minulla riittäisi...

tupakissi kirjoitti...

Tänään luin tutkimuksesta, jonka mukaan opettajat antavat pojille ja tytöille saman arvosanan (ruotsin opetuksesta oli puhe, veikkaisin, että muissakin kielissä) vaikka poika ei osaisi läheskään yhtä hyvin kuin tyttö. En yhtään ihmettele. Poikien ei oleteta osaavan kieliä, joten pienikin yritys koetaan palkittavaksi. Sehän olisi sama, jos matematiikan koe menisi päin honkia, ja tytölle annettaisiin silti hyvä arvosana, koska tyttöjen ei oleteta olevan matemaattisesti lahjakkaita! Näin ei kuitenkaan tapahdu.

Kirlah kirjoitti...

Tupakissi: keitähän opettajia siellä on ollut tutkimuksessa mukana - ei ainakaan minulta ole kysytty. Enkä ainakaan tunnusta antaneeni numeroa kuin todellisen osaamisen perusteella.