Onko muutos vain hyvää

On ollut mielenkiintoista seurata vuosien aikana, miten nuorten arvostukset ja mielipiteet ovat vuosien myötä kielten keskusteluharjoituksissa ja aineissa muuttuneet. Kokemusta on minulla jo 70-luvun lopulta ihan näihin päiviin asti.

Rauhanliike ja kehitysmaiden auttaminen olivat ihan itsestäänselvyyksiä oppilaidenkin mielestä, kun olin nuori opettaja. Muistan jopa, että järjestettiin valtakunnallisia rauhanmarsseja kylän läpi. Kerrankin koulussa oli vain pari oppilasta, jotka eivät halunneet ottaa osaa marssiin, ja joutuivat oppilastovereiden ankaran puhuttelun kohteeksi. Ei juuri auttanut selittelyt, että mitä se maailmanrauhaa edistää, jos he käyvät kello 12 kävelemässä koululta SALE:lle ja takaisin!
Kehitysmaiden ja heikko-osaisten auttamisesta keskusteltaessa olivat vastaukset jo ennalta arvattavissa: kehitysmaita on autettava, rahankeruu on itsestäänselvyys. Muistan sen hetken, kun ensimmäisen kerran kuulin oppilaan suusta sanat: Pudotetaan kehitysmaihin pommi. Sillähän siitä ongelmasta päästään!

Työttömyys ja siihen suhtautuminen ovat mielenkiintoisia aiheita. Ennen oli itsestäänselvyys, että jos joutui työttömäksi, piti ensisijaisesti ottaa vastaan mitä tahansa työtä parempia hommia odotellessa. Työttömyyskorvausta saisi nostaa vasta sitten, jos ei kerta kaikkiaan mitään työtä olisi tarjolla. Olin kuolla kauhusta, kun ensimmäisen kerran kuulin oppilaan sanovan, että ellei hän saa oman tulevan alansa töitä, hän voi ihan rauhassa olla työttömänä vaikka lopun elämäänsä.
Mutta eivät kaikki kuitenkaan ihan noin vain niele sitä, että nuori ihminen pelkästään työtön olisi. Pari vuotta sitten joku esitti, että jos meiltä lukio loppuisi, minä kuulemma saisin nauttia rauhassa työttömyyskorvausta, mutta nuoremmat opettajat joutaisivat hakea uutta työtä. Mutta näidenkään ei tarvitsisi etsiä mitä tahansa työtä tilapäisestikään, vain koulutustaan vastaavaa.

Mansikankeruu oli tavallinen nuorten kesätyö 80-luvulla. Sukupolvi, joka ensimmäistä kertaa asetti sen kyseenalaiseksi, on tällä hetkellä noin kolmikymppinen. "Siinä tulee selkä niin kipeäksi, et sinäkään pellolle menisi", joku esitti minulle. Eipä puhuja arvannut, että olin ensinnäkin maatalosta kotoisin. Ja toisekseen, olin siihen mennessä jo ainakin viitenä vuonna ollut perheeni kanssa joka kesälomalla mansikankeruussa aina pari viikkoa kerrallaan. Saimme palkaksi seuraavan talven mansikat, perunat ja porkkanat. Ja ihan viime vuosiin asti olemme keränneet joka kesä itse talven mansikat joltain tilalta.

Perhe, puoliso, lapsia, hyvä ammatti, omakotitalo, auto ja koira olivat futuuria harjoitellessa vielä 90-luvullakin tavalliset tulevaisuudenhaaveet. Oma ura, auto ja talo ovat vieläkin itsestäänselvyyksiä, mutta puoliso ja lapset eivät. On erittäin tavallista, että ura on ihan ensimmäisenä suunnitelmissa. Puoliso ja rakkaus eivät kuulu mitenkään yleisesti nuorten ajatusmaailmaan. Sitä paitsi sana rakkaus käsitetään hyvin kapea-alaisesti vain miehen ja naisen väliseksi. Rakkautta ei yksinkertaisesti ole olemassa. Lapset puolestaan ovat nuorten mielestä kirkuvia olentoja, jotka jarruttavat ihmisen vapautta kaikin tavoin, sellaisia ei aiota hankkia.

Uskonnon arvostus on alamaissaan. Ennen oli luokassa syvästi uskonnollisiakin oppilaita, uskonnosta sai puhua, uskonnollisia tekstejä saattoi käsitellä ihan kuin mitä muita tekstejä tahansa. Uskonnosta saattoi vaihtaa mielipiteitä luokassa ihan kuten mistä tahansa muusta aiheesta. Mutta kuten kaikki muukin on muuttunut, muuttui oppilaiden asennekin. Tuli uusi sukupolvi, joka ei suostunut lukemaan uskontoa käsittelevää kappaletta ollenkaan, ja nyt kuuluu jo heti murahduksia luokassa, jos mainitsetkin u:lla alkavan sanan.

Nämä eivät ole tietenkään kaikkien oppilaiden mielipiteitä, ovat vain yleissuuntaa kuvaavia. Mielipiteet ilmentävät jotenkin sitä yleistä arvomaailmaa, joka on koko yhteiskunnassa. Ennen oli yhteiskunnassa tietyt yhteiset arvot. Opettajana jo tiesi etukäteen, miten oppilaat tulevat vastaamaan. Oli kyse siitä, että saa oppilaan vain sanomaan asiansa vieraalla kielellä. Opettajan kannalta on nyt mielenkiintoisempia keskusteluja, kun ei vastaus olekaan arvattavissa.

Miksi ei Helsinkiin

Lupasin hiljattain kertoa, miksi Helsinki on aina tuntunut minusta luotaantyöntävältä. Se on ollut sitä aina. Kun sain Tampereella opintoni päätökseen ja piti alkaa hakea työpaikkaa, oli ehtona, että mihin tahansa muualle, kunhan ei Helsinkiin eikä Hervantaan. (Hervanta on Tampereen yksi kaupunginosa, siihen aikaan ei kovin hyvämaineinen).

Kaikki alkoi varmaan jo 60-luvun alussa, kun vanhempieni kanssa koko perhe matkustimme junalla Helsinkiin. Veturi työnsi paksua savua sisälle vaunuunkin, jossa mutustelimme eväitämme. Junan vessaan ei saanut tehdyksi asiaansa, sillä pelotti, että putoaa reiästä ohi vilajaville ratapölkyille. Kaikki tämä vaikutti jo valmiiksi mielialaan.

Yövyimme isän sedän luona, tämän räätälinverstaassa. Verstaassa oli valtavankokoinen räätälinpäytä, jolla me viisihenkinen perhe nukuimme. Tai minä vain yritin nukkua. Pöytä oli näyteikkunan vieressä, johon kuitenkin kai oli vedetty verho eteen. Autot huristivat ohi kaiken yötä ja joka huraus kuului sisälle. Ilmanalakin oli jotenkin paksu ja tunkkainen, pölyinen.

Itse kaupungista muistan korkeita harmaita ankeita kerrostaloja. En tiedä, missä kaupunginosassa olimme, mutta muuta ei ole jäänyt mieleen kuin ääretön ankeus. Ahdistavuutta lisäsi vielä se, että samaan aikaan sattui kummitätini olemaan Helsingissä sairaalassa, jossa kävimme häntä katsomassa. Kaikki talot sinnekin mennessä olivat kovin alakuloisen näköisiä.

Kun sitten myöhemmin opiskeluaikana olimme kaikki saksanlukijat tutustumassa Helsingin Goethe-instituuttiin, eksyin vessassakäynnin takia porukasta, ja jouduin melkein paniikkiin, kun en tiennyt, mihin muut olivat menneet, enkä tiennyt Goethe-instituutin osoitettakaan. Kai minä jotenkin olen sieltä pois selvinnyt, kun kerran tästä istun.

Ja aina kun vuosien mittaan on pitänyt Helsingissä käydä, on siellä haissut pissa, mitä en muissa kotimaan tai ulkomaiden kaupungeissa ollut havainnut. Jopa markkaa ruinaavat puliukotkin tuntuivat muualla sivistyneemmiltä kuin Helsingissä. 80-luvulla lasten kanssa ulkomailla käydessä jouduimme varojen puutteessa yöpymään aina kaikkein halvimmissa paikoissa. Ja mistäs maalainen olisi tiennyt, mitkä paikat ovat ns. huonoja paikkoja. Joissakin oli vastassa jo ovella punahuulisia ja verkkosukkaisia hoono soomi puhuvia naisia.

Seuraavat kauhukuvat ovat siitä, että aina Helsingissä käydessä oli kadut revitty apposen auki, joka paikka roskattu, ja aina ihmettelin, miten siellä voi kukaan asua. Mutta nyt alkaa kuva muuttua positiivisempaan. Minulla on ollut hyviä helsinkiläisiä ystäviä, jotka ovat näyttäneet kauniita ja kivoja paikkoja. Ja ehkä vähitellen osaan kulkeakin vaikka minne. Tiedä vaikka joskus vielä muuttaisinkin sinne. (No tuskin kuitenkaan).

******
Sain muuten Mansikilta yllä olevan tunnustuksen. En tiedä, kenelle jakaisin, kun blogeja on niin uskomattoman paljon ja kaikki hyviä, ja sitä paitsi linkittäminen on tuhottoman aikaaviepää. Joten annanpa tällä kertaa vaikka kaikille, joiden blogeja olen kommentoinut. Olkaa hyvät, ottakaa ihan rauhassa, olette tunnustuksen ansainneet.

Tunnustuksen mukana oli saatesanat:

1. Lisää tunnustus blogiisi ja julkaise säännöt.

2. Ilmoita palkinnon saajille heidän blogissaan.

3. Palkinnon voi jakaa 10.lle blogin pitäjälle.

4. Ilmoita blogissasi kenelle jaat tunnustuksen eteenpäin.

Eivät ne lapset rikki mene

Televisiossa on muutamia hyviä asiallisia ohjelmia, joissa on käsitelty tärkeitä asioita. Juuri äsken tuli uusintana Outo juttu, jossa oli puhetta lasten kasvatuksesta. Todettiin, että vanhemmilla on kasvatus aivan hukassa. Mielenkiintoista minusta ohjelmassa oli, että kun kysyttiin lapsilta, mitä mieltä he ovat rajoista, kaikki olivat sääntöjen puolesta.

Joka ikisellä ihmisellä on kokemusta siitä, miten jotkut vanhemmat antavat lasten meiskata ja juoksennella erilaisissa tilaisuuksissakin, joissa pitäisi ottaa huomioon, että muut haluaisivat ehkä kuunnella ohjelmaa, eikä jonkun piltin parkunaa.

Juuri viikonloppuna junassa istuessani tapahtui sellaista, mitä en vielä ollut kokenutkaan. Kaksi teini-ikäistä pojankorstoa juoksi junan käytävillä kiertäen alakerrasta yläkertaan, huusivat ja paukuttelivat jotain eteisen puolella, mikä kaikui koko junassa, sillä ei ainakaan yläkertaan ollut ovia. Mistä se asiallinen oleminen ja hyvä käytös yhtäkkiä tulisi. Eivät näköjään kaikki lapset vielä vartuttuaankaan ymmärrä mikä on sopivaa, mikä ei. Tällaisilla kun sitten on omia lapsia, meuhke sen kuin jatkuu.

Pidin syksyllä jotain sijaistuntia yläkoulun puolella. Kaikki oppilaat eivät käyttäytyneet ihan mallikelpoisesti. Kun käyttäytymisestä oli puhetta, rupesivat pojat kertoilemaan, mitä kaikkea se iskäkin oli kouluaikana tehnyt. "Oi niitä aikoja", huokailivat pojat kaihoisasti. Joopa joo.

Onko mikään ihme, että kasvatus on vaikeaa. Niin tärkeään asiaan kuin vanhemmuus ei ole juurikaan koulutusta. Mihin tahansa muuhun asiaan on koulutuksesta ja opista ylitarjontaakin, muttei kasvatukseen. Vai onko niin, että oppia olisi kyllä saatavilla ja tarjolla, mutta nuoret vanhemmat eivät osaa tai halua sitä hakea ja etsiä. Pitäisi olla mahdollisuus suorittaa "vanhemmuuden ajokortti".

En haluaisi kuitenkaan syyttää kaikkia vanhempia enkä pelkästään vanhempia. Vanhemmat tekevät useimmiten parhaansa ja onnistuvatkin saamaan hyviä tuloksia, vaikka maailma on muuttunut vaikeaksi. Haluan vain tuoda julki, että "eivät ne lapset mene rikki, vaikka niitä vähän komentaakin eivätkä räjähdä", kuten alussa mainitsemassani ohjelmassa lapset niin viisaasti sanoivat.

Kulttuuria pursuaa

Vierähti viikonloppu taas Suomen pääkaupungissa. Onkohan Helsinki muuttunut edukseen vai mistä johtuu, että sieltä on nyt vain positiivisia kokemuksia. Vai sunnuntain aurinkoko hyvän tunnelman sai aikaan: rakennukset kauniita, ihmiset ystävällisiä, jopa nuoretkin myyjät alkoivat oma-aloitteisesti puhua muutakin kuin asiaa. Kukaan ei nyrpistellyt nenää, vastaantulijat hymyilivät ja katsoivat silmiin, missään ei haissutkaan ihmisen ruumiineritteiltä, kaduilla ei roskan roskaa. Jopa raitiovaunussa alkoi joku puhua meille, mikä oli aiheuttaa shokin. Kuinka tällaista Helsingissä! Berliinissä kyllä, mutta että Helsingissä! Ja tämä mies luki vielä Stieg Larssonia, mistä olisin alkanut mielelläni jotain muutakin jutella, mikäli emme juuri olisi saapuneet määränpäähän. Taidanpa mennä Helsinkiin koht´sillään uudelleen!

Nyt on sitten nähty mestari Picasso, sen mitä siitä ihmistungoksessa pystyi näkemään. Katkeamaton virta ihmisiä halajaa näkemään suudelmia ja alastomia ihmisiä rannalla tietynlaisissa puuhissa. Samat teemat toistuvat melkein joka teoksessa. Jo alkuvuosien teoksissa alkavat ihmisten silmät vinksottaa miten sattuu. Ja kun silmät irrotetaan paikaltaan, sanotaan Picassoa esittelevissä kirjoissa niin hienosti jotenkin tähän tapaan: "...seksuaalisymboli moninkertaistuu hienosti..."
Kun oppilaat tunnilla piirtävät samanlaisia irrallisia symboleja, saavat he osakseen pelkkää haukkumista, mutta mitä enemmän Taiteilija piilottelee rintoja, huulia, ja muita värkkejä teoksiinsa, sitä enemmän kehutaan. Epäreilua.

Osuimme myös museoon, jonka teemana oli Yö. Millaista oli satoja vuosia sitten yöllä - susikin kurkisti oviaukosta - mitä uskomuksia yöhön liittyy, ja mitä kaikkea yöllä tapahtuu. Vaihteeksi erilaista katsottavaa.

Kun kerran Helsinkiin pääsee, on kaupungista otettava kaikki mahdollinen irti. Lauantai-illaksi olimme varanneet liput Maria de Buenos Aires -konserttiin. Tilaisuus oli hieman erilainen kuin kuvittelimme. Teos oli moderni tanssiesitys. Tanssijat olivat hyviä ja osaavia, vaikkakin tarina oli turhan utopistinen minun makuuni. Mutta orkesteri soitti tosi mahtavasti. Satuimme onneksi ihan soittajien viereen ja oli kiva seurata heidän toimintaansa, viulunjousien pompahtelua, flyygelinsoittajan sormien juoksua...

Onnistuin vihdoinkin pääsemään Temppeliaukion erikoiseen kirkkoonkin. Todella ihmeelllinen. Ei mikään kumma, että viehättää ulkomaisia turisteja. Kun Suomessa ei kerran ole paljon vanhaa kulttuuria ja ulkomaalaiselle ei ole mitään loistoa tarjota, suomalaisten kannattaisi suunnitella maassamme ulkomaalaisille kiertomatka, jossa näytettäisiin mitä erikoisimpia kirkkoja: modernia designia, korpikirkkoja ja tietysti eri aikakausien peruskirkotkin. Meidän erikoiset kirkot ovat Euroopan mahtavien ja koristeellisten tuomiokirkkojen rinnalla kyllä uskomattomia.

Kuvassa: Yö-museon näyteikkunassa enkeleitä tikapuilla.

Eihän se maailmaa kaada

Jo useita vuosia on puhuttu siitä, että kielissä pitäisi olla pakollinen suullinenkin koe ylioppilaskirjoituksissa. Alun perin sen piti tulla jo pari vuotta sitten, mutta siitä on luovuttu, tulisi liian kalliiksi. Mutta sen sijaan ensi syksystä lähtien on lukioiden tarjottava kielissä pakollista suullista kurssia. Siihen kuuluu tietysti suullinen koekin, ja halutessaan oppilaalla on mahdollisuus saada erillinen todistus suullisesta kielitaidosta.

Tuota silmällä pitäen pidin tänään saksassa suullisen kokeen. Mutta meillä meni kaikki asiat vähän pieleen jo heti aluksi. Ensinnäkin kaikki näyttivät äärimmäisen jännittyneiltä ja pelokkailta jo heti kättelyssä. Olin katsonut vapaan luokan valmiiksi, mutta siellä olikin jo muita. Kiersimme kaikki mahdolliset luokat ja käsityöluokka oli vihdoin vapaa. Kun oli päästy hyvään alkuun, sinne tulikin alaluokkalaisia. Kaikkeen tähän sählinkiin oli kulunut niin paljon aikaa, että se alkuperäinen luokka oli sillaikaa vapautunut. Varmaan vaikutti negatiivisesti oppilaiden tuotokseen, ja yhdellä oli lisäksi jokin menokin kesken tunnin.

Mutta muuten koe meni ihan kohtuullisen mukavasti. Ensi viikolla pidän ruotsistakin samanlaisen. Minkähän takia oppilaat kuitenkin jännittävät koetilanteessa, vaikka tunnilla puhuvat samanlaisista asioista samojen ihmisten kanssa. (Taikka en minä oikeastaan ihmettele, itse jännittäisin myös). Joskus takavuosina on joku jännittänyt niin, että on ihan tärissyt. Joku on mennyt muuten vain lukkoon tai joku pillahtanut itkuunkin. Eihän tämä nyt maailmaa kaatava asia ole, ei kannata yöuniaan menettää. Tälle porukalle tämä oli ensimmäinen suullinen kokeen nimellä, mutta katsoin viisaimmaksi ottaa nyt vain harjoituksen kannalta, että saisivat vähän tuntumaa. Ensi kurssissa on sitten jo arviointikin.

Saahan sitä kokeilla

Missä vähintään kaksi kokoontuu yhteen, on puheenaiheena possuflunssa. Tässä kahdenlaisia neuvoja tuon pelätyn taudin estämiseksi.

Tänään kuulin eräältä venäläiseltä tuttavaltani, että hän ei aio ottaa rokotusta, vaikka saisikin. Hänessä ei ole ollut kuulemma 37 vuoteen flunssaa. Ei itsellänikään usein ole, viimeksi kaksi vuotta sitten, mutta kiinnostuin tietämään, onko hänellä sitten olemassa jokin hyvä neuvo taudin välttämiseksi. Ja olihan hänellä.

Tehdään oikein kunnon ehkäisyrohto, johon tarvitaan 300 grammaa puristettuja valkosipuleita. Ne laitetaan puoleen litraan pirtua. En muista, kuinka kauan näiden pitää muhia pullossa, ehkä viikko tai kaksi. Sitten aletaan rohdon nauttiminen:

Ensimmäisenä päivänä yksi tippa pieneen määrään maitoa (tai muuta nestettä), toisena päivänä kaksi tippaa, sitten kolme ja niin edelleen, kunnes päästään viiteentoista tippaan päivässä. Sen jälkeen aletaan nauttia rohtoa käänteisessä järjestyksessä: 14, 13, 12 tippaa jne. Kun on nautittu enää yksi tippa päivässä, otetaan vielä seuraavat kaksi viikkoa joka päivä 15 tippaa, minkä jälkeen kuuri lopetetaan. Tämän jälkeen pitäisi olla sen verran vastustuskykyä, ettei flunssa hevin tartu. Kuuria ei tarvitse toistaa ennen kuin vaikkapa kolmen vuoden kuluttua.
Ainakin itse aion kokeilla, ei kai siitä haittaakaan ole.

Sain tänään tällaisen kännyköissä kulkevan tekstiviestin, jossa hyviä neuvoja, miten muutenkin voi välttyä tuolta kamalalta taudilta:

1. Ei sikoja sänkyyn!
2. Pöydällä ei porsastella!
3. Välttele ylpeitä emakoita!
4. Pidä välimatkaa karjuihin!
5. Älä koske kinkkuihin!
6. Unohda kärsiminen!
7. Töpseliä saa työntää vain varmistettuihin rasioihin porsimisen estämiseksi.
8. Sikailut tehtävä ulkotiloissa (terassi tms.)!

Suolaista aamutuimaan

On vanha juttu, että tuima tarkoittaa länsimurteissa suolaista ja itämurteissa suolatonta. Se on myös niitä ensimmäisiä asioita, jonka merkityksen ihmiset haluavat tietää toisiltaan, kun tapaavat uuden henkilön uudelta murrealueelta. Sillä ilmeisesti halutaan tavallaan testata, kumpaan joukkueeseen vastapuoli kuuluu, ihan samoin kuin halutaan tietää, kuuluuko vastapuoli vastan vai vihdan käyttäjiin.

Ensimmäistä kertaa kuitenkin vastaani tuli selitys, miksi sama sana tuima merkitsee vastakkaisilla alueilla eri asioita. Ihmisethän tuntevat merkitykset voimakas, kova, raju yleiskielessäkin. Voidaan sanoa tuima tuuli, tuima taistelu, tuima löyly, jopa tuima ilme. Näin on käsitettävissä länsisuomalaisten liian tuima ruoka voimakassuolaiseksi.

Mutta Pohjois-Karjalassa tuima olo tarkoittaa hiukaisevaa tunnetta aamulla, se on siis suolaisen tarvetta, hiukoo. Tällaiseen aamutuimaan eli hiukovaan nälän tunteeseen otetaan silliä tai mitä tahansa, joka vie tuiman olon pois. Vähäsuolainen on siten tuimaa. Aikaa myöten tuosta aamutuimaan-ilmauksesta on kehittynyt pelkkä ajanilmaus. (Maija Länsimäki, kirjassa Ikkunoita kielen maailmaan, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2004).

Itselleni ei tuima tarkoita suolaista eikä suolatonta, sillä sitä on kotona vältelty vanhempieni ollessa eri murrealueilta. Turhaa rähinää on vältetty myös kutsumalla lentäviä itikoita sääskiksi, navetassa lypsävät eläimet eivät olleet myöskään itikoita, siellä oli pelkkiä kurmuja.

Mutta ei riitaa tullut mattojen tamppaamisestakaan, sillä isä antoi äidin ihan rauhassa puristella matot tai viruttaa ne pesun jälkeen, vaikka hän itse olikin sitä mieltä, että ne olisivat tulleet puhtaammiksi ihan vain puistelemalla ja huuhtelemalla. Hänen mielestään niitä oli turha venyttääkään, olivat tarpeeksi pitkiä.

Unka ja vieru olivat sitten kuitenkin sanoja, jotka sotken vielä tänäkin päivänä. Kumpikin tarkoittaa puupölkystä tehtyä peltojyrää, jolla jyrättiin pelto tiiviiksi, ettei kosteus pääse liikaa haihtumaan. Unka on läntinen sana ja vieru itäinen, mutta ei niistä kai enää ole ongelmaakaan, sillä harva taitaa enää sellaisia kapineita tarvita. Lieneekö moni kuullutkaan.

Optean rutosia

Olen saada hepulin, sillä kun olen kirjoittanut jonkin jutun ja tarksitanut sen, ovat nykyään kaikki kirjaimet vaihtaneet sanoissa paikkaa. En ole niinkään huomannut, että kirajimia jäisi pois tai muuten tulisi vääriä kirjaimia, mutta pakianvaihto on tavallsita. Tästä olen kirjoittanut ennenkin, mutta näyttää "tauti" vain pahentuvan. En ole tietoinen, mitä psykologian- tai lääkärinkirjoissa kerrotaan tällasiesta aivojen toiminnasta, liekö sitä paljon tutkittukaan.

Luulin aluksi, että vika on vain minussa, mutta blogeja lukiessa olen huomannut monen muunkin tekstiin jääneen juuri samanlaisia vihreitä, samoin eri kommenteissa. Ei näytä olevan kielelläkään merkitystä, sillä nyt olen havainnut saman saksalaisissa ja ruotsalaisissakin blogeissa. Jopa joskus joku ulkomaalainen vaihto-oppilas kirjoitti pahastikin vinskahtanutta tekstiä. Blogeissa imliötä tapaa nimenomaan siksi, että niissä usein kirjoitetaan nopeasti, eikä aina jasketa takristaa lukemaansa. En ole perhetynyt luki-häiriöihinkään, joten en tiedä, onko tämä sukua sille ilmiölle. Mielenkiintoinen aviojen tiominta joka tapuaksessa.

Odottakaapa vain, niin saatte muutaman vuoden päästä lukea minun tällaisia blogitekstejäni, kun en enää jaksa enkä ymmärrä niitä korjatakaan:
Tälälä minä vain olen rutosin ja sakasan optetajana, vakiken musita miätän, ja olisi piätnyt päsätä elkäekelle jo kauna sitetn. Oppialat vain kisuaavat ja tyköaverit vionilevat.

Ei aina vaihtamalla parane

Minähän en seuraa urheilua, enkä piittaa, mitä siellä hääräävät. Mutta sivusta olen kuullut, että Vaasan Sportin päävalmentajaa Juhani Tammea vaaditaan eroamaan. En tiedä, onko vaatimus oikeutettu vai, en ole sen vertaa seurannut urheilu-uutisia.

Mutta tuo uutinen kiehautti periaatteellisella ja yleisellä tasolla. Minusta on outoa, että jos jokin ryhmä ei menesty, ollaan heti erottamassa ohjaaja tai opettaja. Olkoon sitten kyse politiikasta, urheilusta tai mistä tahansa lajista, missä tarvitaan ohjaajaa, kaikki menestymättömyys ja epäonnistuminen on aina ohjaajan syytä. Tämä suututtaa minua siksi, että olen niin monta kertaa nähnyt, miten monien ryhmien jäsenet itse eivät sitoudu tehtäviinsä. Myöhästellään, lintsataan, ja aina syy on jossain muualla kuin omassa itsessä.

Minusta ohjaajan vaihtaminen ei ole aina se oikea ratkaisu. Uudella ohjaajalla on taas uusi ryhmä edessään, kestää kauan ennen kuin opitaan tuntemaan toisensa puolin ja toisin. Sama pätee opetustyössä. Jos tutun porukan kanssa epäonnistutaan, on helpompi oppia virheistä, kun tiedetään jo toistensa tavat.

Roistouksia

Nyt olen saanut tällaisen tunnustuksen Ofelialta. Näyttää siltä, että kaikkiin palkintoihin liittyy aina velvollisuuksia. Nyt on kerrottava itsestään seitsemän asiaa, joita muut eivät vielä tiedä. Minä olen kyllä kailottanut täällä kaikki asiat, joten vaihteeksi päätin yrittää keksiä sellaisia asioita, joita olen tehnyt, mutta jotka ovat kiellettyjä tai jotenkin väärin. Piti oikein kaksi päivää miettiä tekemiäni laittomuuksia. Onkohan aktiivista unohtamista!

1. Olen keskikouluaikana ostanut koulun ruokalasta munkkeja. Maksoin yhden, otin kaksi!
2. Kerran ostin lapsena ruokatunnilla kaupasta karkkiaskin. Se maksoi kymmenen penniä. Minulla oli vain yhdeksän pennin rahaa, jotka työnsin kassatädin kouraan. Samalla kun kassatäti laskeskeli rahoja, minä työnnyin tungoksessa pihalle.
3. En koskaan muistanut historiantunnilla vuosilukuja. Rupesin kirjoittamaan kaikki vuosiluvut tunnin alussa pulpetinkanteen, josta niitä sitten latelin opettajan kysellessä läksyä.
4. Minulla on kaapissa pyyheliina, jossa lukee omistajan nimi: Stockholms stad. Eksynyt matkalaukkuun opiskeluaikana.
5. On minulla myös suolasirotin, joka on tarttunut käteen opiskeluaikana tamperelaisesta ravintolasta.
6. Sain muutama vuosi sitten ylinopeussakot. Ajoin 40:n alueella 60:ta, huom! ei muita tielläliikkujia. Poliisiauto kaarsi perääni ja vilkutteli, mutta en ymmärtänyt pysähtyä, lisäsin vain vauhtia, etten olisi tiellä. Poliisiauto ajoi perässäni kotipihaan asti.
7. Kerran kaupasta tultuani huomasin, että kassiini oli vahingossa tipahtanut jostain hyllystä pussillinen piipunrasseja. En vain ole palauttanut niitä.

Joten tällainen roisto. Tapani mukaan en nimeä erikseen palkinnon saajia, mutta tästä saavat kaikki ottaa ihan vapaasti. Ja voi vielä kertoa seitsemän asiaakin itsestään.
Onneksi ei tarvinnut enempää kertoakaan, minulla ei olisi roistouksia enempää ollutkaan.

Jähmettyneitä aivoja

Jokohan tarvitsisimme oppilaiden kanssa kunnon pitkän loman. Alkava pimeä kausi on nimittäin alkanut jähmettää meidän aivojamme. Eilen kerroin saksantunnilla Berliinin muurin kaatumisesta ja mainitsin, että siitä on nyt kaksi vuotta. Oppilaat räjähtivät nauramaan. Kauhistuin, miten tunteettomia nykynuoret ovat, naureskelevat vain vakavalle asialle.
Selitin asiaa eteen päin ja taas mainitsin, että ajatelkaa, kaksi vuotta! Taas valtava naurunpurskahdus. Onneksi joku viimein armahti minut ja mainitsi, että ehkä siitä sentään on enemmän aikaa kuin se kaksi vuotta!

Tänään sitten ruotsintunnilla käsiteltiin uutta kappaletta. Kehotin kysymään ongelmakohdat, ja sen tiimoilta käytiin seuraava keskustelu:
Oppilas: -Mitä tuo i synnerhet tarkoittaa?
Minä: -Varsinkin.
Oppilas: -Niin tuossa lauseessa rivillä 42 on alussa i synnerhet, jotta mitähän se tarkoittaa?
Minä: -Varsinkin. Vai tarkoitatko koko lausetta?
Oppilas: -Ei kun minä en tiedä, mitä tuo i synnerhet on.
Minä: -Varsinkin.
Luokka alkaa vähitellen hihitellä. Oppilas puolestaan alkaa näyttää onnettomalta.
Oppilas: Kun sanastossa ei ollut, mitä i synnerhet on suomeksi.
Minä: -I synnerhet on suomeksi varsinkin!
Oppilas miettii hetken ja sitten oivaltaa: -Ai jaa!

Kun vielä oli muuri

Olen yhtäkkiä havahtunut siihen tosiasiaan, että on kasvanut uusi sukupolvi, jolle Berliinin muurin kaatuminen tasan 20 vuotta sitten tai elämä entisessä DDR:ssä on kuin mitä tahansa historiankirjan yhdentekevää juttua, samalla tavalla kuin itselleni vaikkapa sota-aika, jota en omakohtaisesti ole kokenut.

Eilinen postaus sai muistinystyräni toimimaan, ja mieleeni pulpahti muutama muisto niiltä ajoilta, jolloin olin Leipzigissa saksan kielen kurssilla kuukauden. Muuri oli ollut pystyssä jo kymmenen vuotta ja Saksa jaettuna parikymmentä vuotta. Itse Itä-Berliinissä olimme vain päivän retkellä, mutta se ankeus ja harmaus muurin liepeillä oli mieliinpainuva. Sotilaita kuljeskeli siellä täällä, minne ikinä päänsä käänsikin. Kaikki vähänkin pensaisiin ja puihin viittaava oli raivattu muurin läheltä ainakin sadan metrin säteeltä, että heti nähtäisiin, jos joku yrittäisi muurille.

Itse kurssi Leipzigissa oli erittäin antoisa, luentoja kuusi tuntia päivässä, sunnuntaisin ja iltaisin retkiä, nähtävyyksiä, teatteria, konsertteja, jopa neljän tunnin ooppera (voi kauhistus!) jne. Nähdyksi tulivat kaikki lähikaupungit, jopa Berliini ja Potsdam Sansoussin linnoineen. Ja unohtaa ei sovi niitä vapaa-aikoja, jolloin saimme erimaalaisten uusien kavereiden kanssa kuljeskella kaupungilla miten halusimme ja viettää aikaa miten parhaaksi näimme.

Asuimme perheissä, mikä oli kielen pakollisen oppimisen kannalta myös hyvä. Ja oma perheeni oli erittäin mukava ja miellyttävä. Mutta emme olleet varautuneet siihen, että ruoka onkin hieman erilaista kuin koto-Suomessa. Aamiaisella oli aina keitetty kananmuna. Enhän ollut koskaan vielä ennen nähnyt, että kananmunaa lusikalla syötäisiin munakupista. Eikä sitä ollut edes keitetty neljää minuuttiakaan, se oli vain käytetty vedessä, eikä sitä pystynyt millään oudokseltaan syömään. Jotain kauhistuttavan läskistä makkaraa oli myös pöydässä, makkarassa peukalonpään kokoisia valkoisia läskikokkareita.

Päätimme huonekaverini kanssa, että ostamme kaupasta ruokaa nälkäämme. Hämmästys oli suuri, kun siellä ei ollutkaan kuin sämpylöitä ja kalasäilykkeitä sekä hilloja. Onneksi sämpylät ja leivät olivat hyviä, mutta aika yksipuoliseksi ruoka kävi. Luulimme, että hedelmiä sentään olisi, mutta ei ensimmäistäkään.

Päivittäinen ruokailu oli Mensassa. Valmiiksi annosteltuna jokaiselle työnnettiin lokerolautanen, jossa kahdessa lokerossa oli riisiä, ja suurimmassa lokerossa lihaa, kalaa tai kanaa. Eivät ne mitään gourmet-ruokia olleet, ihan vain kypsäksi paistettu ja usein niin läskistä tai luista, että syötävää vain nimeksi. Riisiä oli runsaasti siksi, että suurin osa opiskelijoista tuli jostain Vietnamista tai arabimaista. Me suomalaiset olimme ainoat länsimaalaiset, ja aloimme valittaa riisistä. Saimmekin sitten aina puolet riisiä ja puolet paistettuja perunoita.

Kerran loppui viikoksi vesi meidän kaupunginosastamme. Menimme kaverin kanssa yleiseen kylpylään. Kumpikin meistä laitettiin omaan pieneen koppiin, jossa oli keskellä vain sementtinen kylpyamme. Vihainen eukko osoitti meidät istumaan kylpyammeeseen ja läiskäisi oven kiinni. Valoja ei tietystikään ollut ja siellä istuimme kumpikin omassa kopissamme pimeydessä. Onneksi ääni kuului kopista toiseen, joten saimme huudelluksi toisillemme.

Meille oli etukäteen sanottu, että kotiväen kannattaa kirjoittaa meille kirje Itä-Saksaan jo ennen lähtöämme, että edes saamme joskus viestejä. Postin kulku kesti ainakin viikon. Nuorempi sukupolvi muistakoon, että ei ollut kännyköitä eikä muutenkaan mahdollista soittaa! Kirjeet tulivat - jos tulivat - konttorille. Lasisessa kopissa istui joku mummo, edessään pöydällä kaikki ulkomailta tulleet kirjeet. Sieltä jokainen kävi lasin takaa kurkkimassa, sattuisiko pöydälle levitettynä olemaan itsellekin jokin kirje. Pettymys oli tavallisin tunne.

Kaupoissa ei ollut juuri myytävää. Sehän ei meitä oikeastaan haitannut, ei meillä olisi ollut mitään varaa ostaakaan. Joitain kortteja ja saksalaisia muistolauseita kehystettyinä on minulla muistona tuolta ajalta. Ulkomaalaisille oli erityiset kaupat, en muista miksi niitä nimitettiin. Sieltä sai ostaa länsivaluutalla länsimaista tavaraa. Sieltä kävimme ostamassa suklaata, muuta kalliimpaa ei ollut varaa ostaakaan. Suklaansyönti vain oli tuhoisaa, kuukauden päästä kotiin tultuani koko naama oli ihan täynnä finnejä.

Paljon olisi kerrottavaa, mutta tässä ensimmäisinä mieleen tulevat. Jälkeen päin ajatellen ei tuo oleskelu siellä varmaan meille ollut niin kova shokki kuin se olisi nykynuorille. Eivät ne olot silloin ainakaan maalla niin suuresti eronneet DDR:n oloista. Mutta jonkin verran kuitenkin, koska me parikymppisetkin sen huomasimme.

P.S. Tuo kuva on Suomesta, mutta valitsin sen siksi, että se muistuttaa siitä, miten monin tavoin itäisestä Saksasta yritettiin paeta länteen. Kuumailmapalloin, tunneleiden kautta, autojen takakontissa jne. Mikäs meidän turistien siellä oli ollessa, mutta asuminen saattoi olla hieman toista.

Berliinistä kirjekaveriin

On kulunut kaksikymmentä vuotta Berliinin muurin murtumisesta (9.11.). Kato nyt tätäkin kyselee blogissaan, missä kukin oli silloin.
Sitä ei kuitenkaan ehkä monikaan muista, en minäkään. Itselläni oli muurin murtumisen tienoilla saksalainen kirjekaveri, joka asui Länsi-Berliinin puolella. Sain häneltä heti samalla viikolla pikkusormen kynnen kokoisen palan Berliinin muuria kirjekuoressa. Ja uskon, että se on aito, sillä miksi hän muuten olisi sen vaivautunut minulle lähettämään. Tuon jälkeen sain viikottain erilaisia lehtileikkeitä muuritapahtumista ja siitä, miten idästä tulleet Ossit jonottivat kassoilla 100 DM:n tervetuliaisrahaansa. Monet Wessit eli länsiberliiniläiset katsoivat rahanjakoa karsaasti. En tiedä muuten, onko tuo ainakin 10 cm paksu leikenivaska minulla vielä jossain tallella.

Samaisen postauksen kommentissa Clarissa kertoo, miten hän sai muurin murtumisen jälkeen uudelleen yhteyden kadonneeseen kirjeenvaihtokaveriinsa.Tuosta kommentista ilmeni taas yksi pieni pala mennyttä ajankuvaa. Nimittäin se, että ennen oli tavallista, että otettiin yleensä heti kirjeenvaihtokaveri siitä maasta, jonka kieltä opiskeltiin. Itse sain ensimmäisen kirjekaverini 13-vuotiaana Itävallasta. Parin vuoden kuluttua Saksasta. Tämä saksalainen kirjekaveri onkin säilynyt läpi elämän, ihan näihin päiviin asti. Ja hän on juuri se, joka on yrittänyt pitää minua ajan tasalla Saksan tapahtumista.

Tuo ystävä on käynyt monta kertaa Suomessa, ja itse olen käynyt hänen luonaan monta kertaa. Hän on onneksi ollut muuttavaa sorttia, joten aina kun hän on muuttanut paikkakuntaa, hän on kutsunut minut luokseen, ja olen näin oppinut tuntemaan uuden paikkakunnan ympäristöineen. "Onneksi" hän on eronnutkin, ja minulla säilyi pitkään yhteys hänen entiseen mieheensä ja tämän uuteen perheeseen, joten näin yhä enemmän uusia paikkoja.

Tällaista kirjeystävyyttä olen yrittänyt saada ja suositella oppilaillekin. Vielä 80-luvun alussa oppilaat ottivatkin kirjeenvaihtokavereita, mutta tapa hiipui ja hiipui, ja mitä helpompaa olisi ollut kavereiden saanti ja yhteyksien luominen, sitä nihkeämpää oppilaiden kiinnostus on ollut. Toisaalta, yhteyksiä on nyt luotu eri lailla erilaisin oppilasvaihdoin jne. mutta vain osa on kiinnostunut. Vai onko taas niin, että eivät kaikki olleet silloin ennenkään innokkaita kirjoittelemaan? Kun itse olin innokas luomaan kirjekontakteja, luulin, että kaikki muutkin.

P.S.
Kuvassa on karhu siitä syystä, että Berliinin vaakunaeläin on karhu. Berliinin karhu Berliner Bär on myös berliiniläisen lehden B.Z. myöntämä vuosittainen kulttuuripalkinto.
Berliinissä järjestetään vuosittain myös kansainväliset elokuvafestivaalit Berlinale, jossa jaetaan Kultainen ja Hopeinen karhu.

Silmätikkuko

Oli luokasssa puhetta viestinnällisistä kirjoitelmista. Siis niistä sellaisista noin 50-80 sanaa sisältävistä pienistä kirjoitustehtävistä, joita nykyään on ylioppilaskirjoituksissa. Yhtäkkiä yksi oppilas älähti: "Älä mua kato, enhän minä edes meinaa kirjoittaa ruotsia!" Oikein minä säikähdin. Enhän ollut edes tavallaan tuota oppilasta nähnytkään, ajatukseni olivat vain niissä tehtävissä ja kirjan antamissa esimerkeissä.

Tuo on kai selitettävissä niin, että silmäni tietysti pyörivät päässäni kuin viipperöt. Oikea silmä ei tiedä, mitä vasen kulloinkin tekee. Silti ihmettelen usein, mikä saa oppilaan luulemaan, että juuri hän on se keskipiste, jota opettaja aina tuijottaa ja joka on opettajan huomion kohteena, ikään kuin opettaja ei koskaan muita katsoisikaan. Ja tämäkään ei ollut ainutkertainen tapaus. Sitä tapahtuu usein. Eikä yksinomaan minulle, vaan monikin opettaja siitä puhuu.

Jo ihan nuorena opettajana sain kerran kuulla, kuinka joku oppilas vuosien jälkeen oli ollut sitä mieltä, että minä olin pitänyt häntä silmätikkuna. Kauhistuin kertakaikkisesti. Minusta kyseinen oppilas oli ollut melko huomaamatonkin. En tietoisesti ollut mitenkään ajatellut häntä erikseen. Mutta tapaus sai minut pohtimaan silmätikkuna olemista laajemmaltikin. Useinhan kuulee jonkun aikuisen väittävän, että hän olisi ollut kouluaikana jonkun opettajan silmätikku. Suhtaudun noihin väitteisiin nykyään aina varauksella.

Saattaahan niitä sellaisiakin tapauksia olla, joissa joku on oikeasti joutunut kyseenalaisen huomion kohteeksi. Mutta luulen, että moni tapaus on oppilaan väärää tulkintaa. Lieneekö huonoa omaatuntoa, ettei ole aina tehnyt läksyjään vai muuten vain huonoa itsetuntoa. Vai onko henkilö niin itsekeskeinen, että luulee, että vain hän ja juuri hän on aina kaikkien opettajien ajatuksissa. Mene ja tiedä. (Jaa, mihin minä menisinkään tietämään!)

Houkutuksia ja opetusta

Joulu lähestyy kovaa vauhtia. Sen huomaa jo siitäkin, että opettajainhuoneessa alkaa näkyä kaikenlaista myyntitavaraa. Juuri kun on ostettu vessapaperia, kakkuja, pullia, mausteita ja villasukkia kaapit täyteen, alkaa karkin ja keksien myynti. Tallainen kasa keksejä ilmestyi tänään myyntiin juuri minun pöytäni viereen. Saa nähdä, kuinka kauan saan vältetyksi kiusausta. Keksejä en kyllä meinaa ostaa, huomasin kuukausi sitten, että kaapissamme oli vahingossa jäänyt syömättä viimevuotisetkin. Unohtuneet. :(

Toisaalta, kannatuksen vuoksi pitäisi ostaa, kaikkihan on oppilaiden myymää tavaraa. Keväällä on tiedossa taas luokkaretkiä eri suuntiin Suomenmaata.

Tässä kuvassa on venäjänopettajan opetusrekvisiittaa. Purkkia ja purnukkaa Venäjältä, joka purkissa jokin opittava adjektiivin pääte. Opettaja on keksinyt kirjoittaa harjoitusten vastaukset lapuille ja liimannut ne kirjaan kunkin harjoituksen kohdalle. Kun on ensin näytetty tyhjä harjoitus dokumenttikameralla, vastaukset voi kääntää kätevästi heti perään. Ei tarvitse raahata kansioita tai muita papereita tai etsiskellä niitä milloin mistäkin, eikä tarvitse joka vuosi kirjoittaa vastauksia erikseen. Tämä on kätevää ainakin etäopetuksessa, jossa on hankala kirjoitella taulullekaan.

Taikahuiluko mielenkiintoinen

Mikä se tämä sitten on?
Sehän on tietysti Mozartin Taikahuilun juoni. Saksan kirjassa on yksi kappale, jossa kerrotaan koko Taikahuilun sisältö. Jostain syystä tuo kappale on ollut joka vuosi suurelle osalle oppilaita vaikea, joten olen yrittänyt selventää tekstin sisältöä piirroksilla ja selostuksilla. Seuraavana päivänä ovat sitten saaneet kertoa juonen minulle saksaksi näiden kuvien ja vihjeiden avulla.

Piirustustaidosta ei minua ole koskaan kehuttu. Mutta piirtäminen on minusta yleensä nopein tapa saada asia ymmärrettäväksi. Oppilaiden reaktioista olen ymmärtänyt, että vain kiitettävän piirustustaidon omaavat saisivat piirtää. Minusta kuitenkin tarkoitus pyhittää keinot.

Vaikka Savonlinnan oopperajuhlat järjestetään joka vuosi melkein kotinurkilla, vain yksi oppilas oli nähnyt Taikahuilun oikeana esityksenä. Oppilaista tarina ei ole edes mielenkiintoinen. Ihme, sillä siinäkin on haltioita ja taikureita kuten Sormusten herrassa ja Harry Pottereissa, ja niitä kyllä lukevat kieli pitkällä.

Kyräiletkö työpaikalla

Syksyllä koulun alettua muutimme ensimmäiseksi opettajainhuoneen istumajärjestystä. Huoneessa on pitkiä työpöytiä, joiden ääreen mahtuu kummankin puolen kaksi henkilöä, ihan hätätilassa kolmekin. Sitten on muutama matala pöytä ja niiden ympärillä pitkiä sohvia. Sellaiset opettajat, joilla on paljon kirjoja ja kansioita, istuvat työpöytien ääressä, toiset ovat valloittaneet sohvat. Tästä sohvaryhmästä oli muodostunut kahvittelupöytä. Puhun vahingossa kahvittelupöydästä, vaikka ei monikaan nykyään edes juo kahvia. Olisiko rentoutumisnurkka parempi ilmaus.

Koska useampikin alkoi olla sitä mieltä, että kahvipöytäläiset klikkiytyvät omaksi porukakseen, johon ei muilla ole asiaa, siirsimme syksyllä noita pöytiä. Hyvä pyhä tarkoitus oli, että kenenkään ei tarvitsisi istua selin muihin nähden, ja kaikki voisivat keskustella kaikkien kanssa. Mutta sitten joku viisas huomasi, että yksi sohva hänksättää kummallisesti ihan sivussa eikä "kahvinjuojilla" olekaan enää sitä tiivistä tunnelmaa, mikä ennen, joten sivussa oleva sohva siirrettiin matalan pöydän ympärille. Tuloksena oli, että kahvitteluryhmä on nyt entistä enemmän sivussa ja "työn raskaan uuvuttamat" istuvat vielä syrjemmässä kaikesta "hauskasta".

Tunnelma ja ilmapiiri ei mielestäni ole vielä mennyt kauhean huonoksi, mutta minusta pitäisi kiireellä miettiä uusiksi opehuoneen kalustus. Se on ollut iät ajat tällainen, mutta ihmisiä on enää puolet siitä mitä ennen, joten jotain pitäisi tehdä. Työpaikoilla kannattaisi todella miettiä tarkkaan istumajärjestystäkin, ettei klikkiytymistä pääsisi tapahtumaan. Samahan pätee luokassa ja kaikissa muissakin ryhmissä, joissa kaikki eivät voi keskustella kaikkien kanssa.

Minulla on aina ollut onni olla työpaikoilla, joissa olen viihtynyt ja tullut hyvin toimeen työkavereiden kanssa. Samoin yleensä kaikilla kursseillakin. Huonoja kokemuksia henkilökemian suhteen on vain yhdeltä kaksiviikkoiselta kurssilta Ruotsista. Noin 30-40 henkeä saapui paikalle lauantaina, kukin ohjattiin saman tien huoneeseensa. Siinä sitten kukin tutustui itsekseen kehen tutustui.

Seuraavana päivänä ilman vieläkään minkäänlaista esittelytilaisuutta meidät laitettiin bussiin ja lähdettiin päivän retkelle. Ihmiset eivät koko päivän aikana seurusteleet vieläkään kuin niiden kanssa, joihin olivat lauantaina sattuneet tutustumaan. Syntyi pieniä porukoita, jotka kyräilivät toisiaan aamusta iltaan. Maanantaina alkoivat luennot eikä vieläkään tutustutettu meitä toisiimme. Siitä alkoi jotenkin piinallinen kaksiviikkoinen kurssi Ruotsinmaalla.

Tämä pienenä esimerkkinä siitä, että uusi ryhmä kannattaa aina ryhmäyttää ihan heti, ennen kuin vahinkoa pääsee tapahtumaan. Ja näköjään kannattaa pitää aktiivisesti huolta siitä, että vanhakin ryhmä pysyy yhtenäisenä. Hyvä työilmapiiri ei verota ihmisen voimavaroja turhaan, vaan voi päin vastoin antaa lisäenergiaa.

Todellista tärkeää

Aamulla oli tv:n pääuutisaiheena se, että tänään aletaan syöttää internetiin ihmisten verotustietoja viime vuodelta. Tuli vain jälleen kerran mieleen, eikö toimistoihmisille todellakaan ole antaa mitään tärkeämpää tehtävää kuin laittaa muitten töllisteltäväksi ja ihmisten tiedonjanon tyydyttämiseksi nuo tiedot kiireesti näkyville. Montakohan tuntia hyvää työaikaa menee siihenkin sen sijaan, että virastoissa käsiteltäisiin ihmisten hakemuksia ja tiedusteluja tai valituksia, jotka kasaantuvat korkeiksi pinoiksi ja annetaan kansan olla epätietoisuudessa päätöksenteosta.

Olen aina ihmetellyt sitäkin, miksi yhteiskunnassa nykyään saa kaiken rahaan ja verotukseen liittyvän tiedon ihan noin vain, oikein painetaan erikseen vihkosia kunnissa, joissa on jokaisen verotiedot. Onko niillä muuta käytännön merkitystä kuin että saadaan ihmisten pohjaton tiedonhalu tyydytetyksi ja näin ruokitaan kateutta ja kaunaisuutta. Kun taas minusta moni muu tärkeämpi tieto pidetään niin salassa, ettei suinkaan millään saa tietää, vaikka olisi tähdellistäkin.

Eikö ole ristiriita siinäkin, että keskustelunaiheissa tuttavan tai kaverin kanssa ei voi kaverilta suoraan kysyä, paljonko tällä on rahaa pankissa tai paljonko hän maksaa veroa ja paljonko saa palkaa. Ja sitten kuitenkin kaveri voi soittaa palkanlaskijalle, ja tämä laskettelee sieltä tiedot silmää räpäyttämättä.
Ja kukaan ei edes kyseenalaista tällaista asiaa! Paitsi että ensimmäistä kertaa aamu-tv:ssä mainittiin mahdollisuutena, että ehkä ensi vuonna ei nettiin enää laitetakaan noita verotietoja.